Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

TOINEN KIRJA.

Kaikki se, mitä tähän saakka on kerrottu, viittaa siihen onnelliseen ja mukavaan olotilaan, jota maat nauttivat pitkän rauhan kestäessä. Mutta sellaista kaunista aikaa ei nautittane missään miellyttävämmin kuin kaupungeissa, jotka elävät omia lakejansa noudatellen, ovat kyllin suuret sisältääkseen melkoisen määrän porvareita ja hyvällä paikalla voidakseen kaupan ja teollisuuden avulla heitä vaurastuttaa. Vieraat havaitsevat niissä käymisen voitoksensa, ja heidän on pakko myöntää etuja, jos tahtovat etuja voittaa. Jos sellaiset kaupungit eivät vallitsekaan avaraa aluetta, voivat ne sitä enemmän luoda varakkuutta omaan piiriinsä, koska ulkoiset suhteet eivät velvoita heitä kalliisiin yrityksiin tai osallisuuksiin.

Siten kuluttivat Frankfurtin asukkaat minun lapsuuteni aikana sarjan onnellisia vuosia. Mutta tuskin olin ehtinyt elokuun 28 p:nä 1756 täyttää seitsemännen ikävuoteni, kun jo puhkesi se maailmankuulu sota, jonka oli määrä huomattavasti vaikuttaa seuraaviin seitsemään elämäni vuoteen. Fredrik toinen, Preussin kuningas, oli hyökännyt Saksiin 60,000 miehen suuruinen armeija mukanansa, ja edelläkäyvän sodanjulistuksen asemesta seurasi manifesti, kuten sanottiin hänen itsensä kirjoittama, jossa mainittiin tätä kuulumatonta menettelyä aiheuttavat ja oikeuttavat syyt. Maailma, joka havaitsi olevansa kutsuttu tuomariksikin eikä vain katselijaksi, jakautui heti kahteen puolueeseen, ja meidän perheemme kuvasteli suurta kokonaisuutta.

Isoisäni, joka oli Frankfurtin neuvosmiehenä kantanut Frans ensimmäisen pään yli kohotettua kruunaustelttaa ja oli saanut keisarinnalta painavat kultavitjat, joissa riippui keisarinnan kuva, oli eräiden vävyjen ja tytärten kera Itävallan puolella. Isäni, jonka Kaarle seitsemäs oli nimittänyt keisarilliseksi neuvokseksi ja joka sydämestään otti osaa tuon onnettoman hallitsijan kohtaloihin, taipui perheen pienemmän osan kera Preussin puolelle. Aivan pian häiriytyivät kokouksemme, joita oli jo monet vuodet sunnuntaisin säännöllisesti pidetty. Langosten kesken tavallinen eripuraisuus löysi vasta nyt muodon, jossa se voitiin lausua julki. Kiisteltiin, riitaannuttiin, vaiettiin, puhjettiin mielenpurkauksiin. Isoisä, muuten hilpeä, rauhallinen ja sävyisä mies, kävi kärsimättömäksi. Naiset kokivat turhaan tulta sammuttaa, ja muutamien epämieluisten kohtausten jälkeen jäi isäni ensimmäisenä pois seurasta. Nyt me iloitsimme häiriytymättä kotona Preussin voitoista, joita tavallisesti julisti riemastuneena jo mainittu kiihkeämielinen täti. Kaiken muun mielenkiinnon täytyi väistyä tämän tieltä, ja me vietimme lopun vuotta lakkaamattoman kiihtymyksen vallassa. Dresdenin valtaus, kuninkaan aluksi osoittama maltillisuus, tosin hidas, mutta varma eteneminen, Lowositzin voitto, saksilaisten vangiksiotto olivat kaikki riemunaiheita meidän puolueellemme. Kaikki, mitä voitiin esittää vastustajan eduksi, kiellettiin tai leimattiin vähäpätöiseksi, ja kun vastakkaisella kannalla olevat perheenjäsenet menettelivät samaten, eivät he voineet kohdata toisiansa kadulla joutumatta kahakoimaan kuten näytelmässä »Romeo ja Julia».

Minä olin niinmuodoin minäkin Preussin tai oikeammin sanoen Fredrikin puolella; sillä mitä välitimmekään Preussista? Kaikkiin mieliin vaikutti suuren kuninkaan persoonallisuus. Minä iloitsin isän keralla voitoistamme, jäljensin erittäin mielelläni voittolauluja ja melkein vieläkin mieluummin vastapuolueeseen kohdistuvia pilkkalauluja, miten latteita soinnuttelut lienevätkin olleet.

Vanhimpana lapsenlapsena ja kummipoikana minä olin pienestä pitäen aterioinut joka sunnuntai isovanhempien luona: ne olivat hupaisimmat hetkeni koko viikon aikana. Mutta nyt ei minulle tahtonut enää mikään maistua, sillä minun täytyi kuulla sankariani mitä kamalimmin parjattavan. Täällä puhalsivat toisenlaiset tuulet, täällä soivat toisenlaiset sävelet kuin kotona. Isovanhempiini kohdistuva mieltymys, jopa harras kunnioituskin laimeni. Vanhempien kuullen en saanut siitä mitään hiiskua; minä jätin sen tekemättä oman vaistoni opastamana ja myös sen vuoksi, että äitini oli minua varoittanut. Niin ollen minun oli turvauduttava itseeni, ja samoinkuin kuudennella ikävuodellani, Lissabonin maanjäristyksen jälkeen, Jumalan hyvyys oli muuttunut minulle jossakin määrin epäiltäväksi, samoin aloin nyt Fredrik Suuren vuoksi epäillä suuren yleisön oikeamielisyyttä. Mieleni oli luonnostaan kunnioitukseen taipuvainen, ja tarvittiin ankaraa järkytystä, jotta johonkin kunnianarvoisaan kohdistuva uskoni alkoi horjua. Meille ei, ikävä kyllä, ollut suositeltu hyviä tapoja ja sopivaa käytöstä niiden itsensä, vaan ihmisten vuoksi; aina oli puhe siitä, mitä ihmiset voivat sanoa, ja minä ajattelin, että ihmisten täytyi myös olla oikeita ihmisiä, että he tiesivät kaikkea asianmukaisesti arvostella. Mutta nyt sain kokea aivan loista. Suurimpiin ja ilmeisimpiinkin ansioihin suhtauduttiin herjaten ja vihaten, jaloimpia tekoja ainakin vääristeltiin ja halvennettiin, ellei suorastaan väitetty olemattomiksi, ja sellainen halpamainen vääryys kohdistui ainokaiseen, ilmeisesti kaikkia aikalaisiansa etevämpään mieheen, joka päivä päivältä todisti ja osoitti mihin kykeni, ja vääryyden tekijänä ei suinkaan ollut roskaväki, vaan oivalliset miehet, jollaisina minun joka tapauksessa oli pidettävä isoisääni ja enojani. Pojalla ei ollut käsitystäkään siitä, että voi olla olemassa puolueita, vieläpä, että hän itsekin kuului erääseen niistä. Hän uskoi sitä enemmän olevansa oikeassa ja saavansa väittää mielipidettänsä paremmaksi, koska hän ja samanmieliset tunnustivat Maria Teresian kauneuden ja hänen muut hyvät ominaisuutensa eivätkä liioin panneet pahaksensa keisari Fransin jalokivi- ja rahaharrastelua; että kreivi Daunia toisinaan mainittiin nahjuksen nimellä, oli heidän mielestään puolustettavissa.

Kun nyt asiaa tarkemmin harkitsen, havaitsen tässä alkuaiheen siihen yleisön huomiottajättämiseen, jopa halveksimiseenkin, joka on kuulunut olemukseeni koko elämäni ajan ja jonka olen vasta myöhään oivalluksen ja sivistyksen avulla voinut saada tasoitetuksi. Joka tapauksessa oli jo silloin puolueellisen väärämielisyyden havaitseminen pojalle erittäin epämieluista, jopa vahingollistakin, koska se totutti hänet loittonemaan rakastamistaan ja arvossapitämistään henkilöistä. Alinomaa toisiansa seuraavat sotaiset teot ja tapahtumat eivät suoneet puolueille lepoa eikä rauhaa. Me tunsimme äreätä mielihyvää yhä uudelleen herättäessämme ja kiihtäessämme noita luuloteltuja onnettomuuksia ja mielivaltaisia riitoja, ja niin me jatkoimme toistemme kiusaamista, kunnes muutamia vuosia myöhemmin ranskalaiset miehittivät Frankfurtin ja toivat taloihimme todellista epämukavuutta.

Jos useimmat käyttelivätkin näitä tärkeitä, etäällä tapahtuvia seikkoja ainoastaan kiihkeän keskustelun aiheena, oli sentään toisia sellaisiakin, jotka hyvin oivalsivat näiden aikojen vakavan luonteen ja pelkäsivät, että Ranskan ryhtyessä ottamaan osaa meidänkin seutumme voisivat muuttua sotanäyttämöksi. Meitä lapsia pidettiin entistä enemmän kotosalla yrittäen kaikin tavoin meitä askarruttaa ja huvittaa. Siinä tarkoituksessa oli isoäidin meille jättämä nukketeatteri järjestetty jälleen kuntoon, vieläpä siten, että katselijat istuivat minun päätyhuoneessani, näyttelevät ja ohjaavat henkilöt kuten teatteri itsekin etualoinensa sitävastoin sijoitettiin erääseen sivuhuoneeseen. Osoittaen pojalle toisensa jälkeen erikoista suosiota päästämällä heidät katsojiksi minä aluksi hankin itselleni paljon ystäviä, mutta lapsissa asustava levottomuus teki heille mahdottomaksi pysytellä kauan kärsivällisinä katselijoina. He häiritsivät näytäntöä, ja meidän täytyi etsiä nuorempaa yleisöä, jota imettäjät ja hoitajattaret joka tapauksessa voivat pitää kurissa. Alkuperäisen päänäytelmän, jota varten nukkeseurue oikeastaan oli järjestetty, me olimme opetelleet ulkoa ja esitimmekin aluksi yksinomaan sitä. Se meitä kuitenkin pian väsytti, me vaihdoimme puvustoa ja näyttämölaitteita ja uskalsimme käydä käsiksi erinäisiin muihin kappaleisiin, jotka tosin olivat liian laajat niin pienelle näyttämölle. Joskin tämä julkeutemme häiritsi ja lopulta kerrassaan tuhosi sen, mitä olisimme todella kyenneet suorittamaan, harjoitti ja edisti tämä lapsellinen huvi ja askartelu kuitenkin mitä monipuolisimmin keksintä- ja esittämiskykyäni, kuvitteluvoimaani ja eräänlaista teknillistä valmiutta kenties paremmin kuin mikään muu keino niin lyhyessä ajassa, niin ahtaalla alueella ja niin vähin kustannuksin.

Minä olin varhain oppinut käsittelemään harppia ja viivotinta muuttamalla heti toiminnaksi, koko sen geometrisen opetuksen, joka osaksemme tuli, ja pahvityöt saattoivat minua erinomaisesti askarruttaa. En kumminkaan pysähtynyt geometrisiin kappaleisiin, pieniin laatikkoihin ja muihin sellaisiin esineisiin, vaan sommittelin itselleni sieviä huvimajoja, jotka olivat varustetut seinäpilareilla, ulkoportailla ja laakeilla katoilla. Niistä ei kuitenkaan paljoa tullut valmiiksi.

Sen sijaan olin paljoa väsymättömämpi järjestäessäni varushuonetta, apunani palvelijamme, ammatiltansa räätäli. Me aioimme käyttää tuota suojaa esittäessämme näytelmiä, myöskin murhenäytelmiä, joihin meidän teki mieli ryhtyä, kun nukkeleikit alkoivat tuntua meille liian lapsellisilta. Leikkitoverini tosin valmistivat hekin itsellensä sellaisia varuksia ja pitivät niitä yhtä hyvinä ja kauniina kuin minun; mutta minä en ollut tyytynyt yhden ainoan henkilön varusteihin, vaan kykenin tarjoamaan kaikenlaista asiaankuuluvaa useille pienen armeijan miehille ja olin niinmuodoin yhä välttämättömämpi pienessä piirissämme. Helposti voi arvata, että sellaiset leikit johtivat puolueistumiseen, kahakkoihin ja iskuihin ja tavallisesti päättyivätkin mellakkaan ja mieliharmiin. Sellaisissa tapauksissa eräät määrätyt leikkikumppanit liittyivät tavallisesti minuun, toiset taas kannattivat vastapuoluetta, joskin useasti sattui puolueenvaihdoksia. Yksi ainoa poika, jolle tahdon antaa nimen Pylades, luopui yhden ainoan kerran, toisten yllytyksestä, minun puolueestani, mutta ei voinut hetkeäkään seisoa vihamiehenä minua vastapäätä. Me teimme sovinnon vuodattaen runsaat kyynelet ja pysyimme pitkän aikaa liitollemme uskollisina.

Hänet ja muut hyväntahtoiset minä voin tehdä erittäin onnellisiksi kertomalla heille satuja, ja erikoisen mielellään he kuulivat minun kertovan asioita omina kokeminani; heitä ilahdutti kovin, että minulle, heidän leikkikumppanillensa, oli voinut sattua niin ihmeellisiä seikkoja, ja kukaan ei oudoksunut, kuinka olin voinut saada aikaa ja tilaisuutta sellaisiin seikkailuihin, vaikka he jokseenkin hyvin tiesivät, miten paljon minulla oli tekemistä ja missä minä liikuin. Tarvittiinpa sellaisiin tapahtumiin paikallisuuksia, ellei kerrassaan toisesta maailmasta, niin joka tapauksessa toisista seuduista, ja kumminkin oli kaikki tapahtunut vasta tänään tai eilen. Heidän täytyi niinmuodoin pettää itseänsä enemmän kuin minä voin heitä puijata. Ja ellen minä olisi vähitellen, luonnonlaatuni mukaisesti, oppinut muokkaamaan näitä ilmahahmoja ja lorujani taiteellisiksi esityksiksi, niin sellainen lapsuudenajan kerskailevaisuus olisi varmaan tuottanut minulle pahoja seurauksia.

Jos tarkastelee tätä viettiä oikein tarkoin, niin tekee mieli siinä nähdä se häikäilemättömyys, joka ilmenee itsessään runoilijassa, kun hän käskevästi lausuu julki kaikkein mahdottominta vaatien jokaista tunnustamaan todelliseksi sen, mikä hänelle, keksijälle, voi jollakin tavoin ilmetä totena.

Se mitä tässä on esitetty vain yleisesti ja teoreettisesti, käynee esimerkin avulla miellyttävämmäksi ja havainnollisemmaksi. Senvuoksi liitän tähän sellaisen sadun, jonka voin vielä aivan eloisasti mieleeni kuvata ja muistaa, koska minun oli se usein toistettava leikkitovereilleni.

Uusi Paris.

Poikaiän satu.

Äskettäin, helluntain vastaisena yönä, minä olin unessa seisovinani kuvastimen edessä järjestellen uutta kesäpukuani, jonka rakkaat vanhempani olivat minulle juhlaksi teettäneet. Pukuun kuuluvat, kuten tiedätte, hyvästä nahasta valmistetut kengät suurine hopeisine solkineen, hienot pumpulisukat, mustat sarssiset alusvaatteet ja viheriästä villakankaasta tehty nuttu kultareunusteisine napinläpineen. Lisäksi kullankirjaellut liivit, jotka olivat isäni sulhasliiveistä leikatut. Minä olin kammattu ja puuteroitu, kiharani siirottivat kuin pienet siivet korvallisillani, mutta minä en päässyt pukeutuneeksi, koska alinomaa erehdyin vaatekappaleista ja koska edellinen aina putosi yltäni, kun yritin ryhtyä toiseen. Minun ollessani tässä ankarassa pulassa astui luokseni nuori, kaunis mies tervehtien minua mitä ystävällisimmin. Kas, terve tultuanne! sanoin minä: minulle on sangen mieluista nähdä teidät täällä. — »Tunnetteko siis minut?» virkkoi tulija hymyillen. — Kuinkapa en tuntisi? vastasin minä samoin hymyillen. Te olette Merkurius, ja minä olen varsin usein nähnyt teidän kuvanne. — »Niin olen», virkkoi hän, »ja jumalat ovat lähettäneet minut luoksesi uskoen minulle tärkeän tehtävän. Näetkö nämä kolme omenaa?» — Hän ojensi kätensä ja näytti minulle kolme omenaa, jotka tuskin siihen mahtuivat ja olivat yhtä ihmeellisen kauniit kuin suuretkin. Yksi niistä oli väriltänsä punainen, toinen keltainen ja kolmas viheriä. Niitä luuli pakostakin jalokiviksi, jotka oli muovattu hedelmäin muotoisiksi. Minä aioin tarttua niihin, mutta hän veti ne takaisin sanoen: »Sinun tulee ensinnä tietää, etteivät ne ole sinua varten. Sinun pitää ne antaa kolmelle kaupungin kauneimmalle nuorelle miehelle, joiden pitää sitten, kunkin arpansa mukaan, löytää itselleen puolisot, sellaiset kuin ikänä voivat toivoa. Ota ne ja suorita hyvin tehtäväsi!» sanoi hän lähtiessään ja laski avoimiin käsiini omenat, jotka näyttivät nyt vieläkin suuremmilta. Sitten minä kohotin ne valoa vasten ja huomasin ne ihan läpinäkyviksi; mutta aivan pian ne venyivät pitkulaisiksi ja muuttuivat kolmeksi ylen kauniiksi, kohtalaisen nuken kokoiseksi naishenkilöksi, joiden vaatteet olivat mainittujen omenain väriset. Niin ne hiljaa liukuivat sormistani, ja kun aioin yrittää niitä siepata pidättääkseni ainakin yhden, ne jo väikkyivät kaukana ja korkealla, ja minä en voinut muuta kuin katsella niiden menoa. Minä seisoin siinä ihan ihmeissäni ja jähmettyneenä, käteni yhä ojennettuina, ja silmäilin sormiani ikäänkuin niissä olisi ollut jotakin nähtävää. Mutta sitten minä yht'äkkiä näin sormenpäissäni karkelemassa kaikkein herttaisimman tyttösen, pienemmän kuin edelliset, mutta sangen soman ja hilpeän, ja koska se ei toisten tavoin lentänyt pois, vaan jäi olemaan ja kosketti karkeloidessaan milloin mitäkin sormenpäätä, niin katselin sitä vähän aikaa ihmeissäni. Mutta kun se minua kovin miellytti, uskoin vihdoinkin voivani sen tavoittaa ja ajattelin siepata sen hyvinkin sukkelasti; mutta samassa silmänräpäyksessä tunsin päässäni iskun, joka sai minut ihan huumautuneena kaatumaan, ja siitä huumauksesta minä heräsin vasta kun oli aika pukeutua ja lähteä kirkkoon.

Jumalanpalveluksen aikana minä useaan kertaan palautin mieleeni nuo kuvat; samoin isovanhempieni luona, missä olin päivällisaterialla. Iltapäivällä aioin käydä eräitä ystäviäni tapaamassa näyttäytyäkseni uudessa puvussani, hattu kainalossa ja miekka kupeella, mutta myöskin sen vuoksi, että olin heille vierailun velkaa. En tavannut ketään kotoa, ja kun kuulin heidän lähteneen puutarhoihin, ajattelin lähteä heidän jälkeensä ja viettää illan hupaisesti. Tieni kulki vallin vieritse, ja minä jouduin seutuun, jota syystäkin mainitaan kehnon muurin nimellä, sillä siellä ei tunnu olo koskaan oikein turvalliselta. Minä astelin nyt hitaasti ja ajattelin kolmea jumalatartani, mutta erittäinkin pientä keijukaista, ja ojensin toisinaan sormiani toivoen hänen suvaitsevan jälleen niillä keikkua. Näihin ajatuksiin vaipuneena edetessäni minä huomasin vasemmalla muurissa pienen portin, jota en muistanut milloinkaan nähneeni. Se näytti matalalta, mutta kaartuvan suippokaaren alitse olisi sopinut kaikkein pisinkin mies kulkemaan. Kaari ja seinämät olivat mitä sirointa kivenhakkaajan ja kuvanveistäjän käsialaa, mutta erikoisesti kiinnitti tarkkaavaisuuttani itse ovi. Ruskea, ikivanha, vain vähän koristettu puuosa oli kiskotettu levein, sekä pinnasta kohoavin että siihen upotetuin pronssikaistoin, joiden lehväkuvioita, missä istui mitä luonnollisimman näköisiä lintuja, minä en osannut kyllikseni ihailla. Ihmeellisimmältä minusta kuitenkin näytti se, ettei voinut havaita mitään avaimenreikää, ei säppiä, ei kolkutinta, ja minä otaksuin niin ollen, että tämä ovi avautui ainoastaan sisäpuolelta. En erehtynytkään; sillä kun astuin lähemmäksi tunnustelemaan koristeita, se aukeni sisäänpäin, ja näkyviin ilmestyi mies, jonka puku oli jollakin tavoin pitkä, avara ja omituinen. Hänen leukaansa ympäröi kunnianarvoinen parta, joten taivuin pitämään häntä juutalaisena. Mutta hän, ikäänkuin olisi ajatukseni arvannut, teki pyhän ristin merkin, siten minulle ilmaisten olevansa hyvä katolinen kristitty. — »Nuori herra, kuinka tulette tänne ja mitä siinä teette?» virkkoi hän ystävällisin äänin ja elein. — Minä ihailen, vastasin minä, tämän portin tekoa; en näet ole vielä milloinkaan sellaista nähnyt, enintään pienissä esineissä harrastelijain taidekokoelmissa. — »Minua ilahduttaa», virkkoi hän sitten, »että pidätte sellaisesta työstä. Sisäpuolelta portti on vielä paljoa kauniimpi; astukaa sisään, jos haluatte.» Minusta asia ei tuntunut ehdottomasti miellyttävältä. Portinvartijan kummallinen vaatetus, paikan syrjäisyys ja jokin sanoin selittämätön, mikä tuntui leijuvan ilmassa, ahdistivat mieltäni. Senvuoksi minä viivyttelin ollen muka vielä kauemmin katselevinäni portin ulkopuolta ja silmäilin samalla salaa puutarhaan. Puutarha näet siinä oli avautunut näkyviini. Kohta portin takana näin suuren, varjoisan paikan; vanhat, säännöllisten välimatkojen päässä toisistansa kasvavat lehmukset peittivät sen kokonaan tihein, toisiinsa liittyvin oksin ja lehvin, joten niiden alla olisivat voineet itseänsä virkistää mitä lukuisimmat seurueet ankarimmassakin helteessä. Minä olin jo astunut kynnykselle, ja vanhus osasi minua aina houkutella askelta edemmäksi. Minä en oikeastaan vastustellut, sillä olin aina kuullut, ettei prinssin tai sulttaanin pitänyt sellaisessa tapauksessa milloinkaan kysyä, oliko vaara uhkaamassa. Olihan minulla miekka kupeellani, ja totta kaiketi selviytyisin ukosta, jos hän rupeaisi vihamieliseksi. Astuin siis ihan huoletta sisään; portinvartija painoi kiinni oven, joka lupsahti lukkoon niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli. Sitten hän näytti minulle sisäpuolelle sijoitetun, tosiaankin vielä taiteellisemman työn, selitti sen minulle ja osoitti minulle samalla erinomaista hyväntahtoisuutta. Tämän johdosta kokonaan rauhoittuneena minä nyt antauduin kuljetettavaksi eteenpäin lehväkatteen alitse ja noudatellen kaartuvaa muuria, jossa havaitsin paljon ihasteltavaa. Näkinkengillä, koralleilla ja metalliharkoilla taiteellisesti koristellut komerot juoksuttivat vetehisten suista runsaita vesiä marmorialtaisiin; niiden välille oli asetettu linnunhäkkejä tai muita ristikkolaitteita, joissa hypähteli oravia, juoksenteli marsuja ja mitä somia eläimiä vain ajatella saattaa. Linnut huhuilivat ja laulelivat meille kulkiessamme eteenpäin, varsinkin kottaraiset loruilivat mitä hassunkurisimpia asioita; eräs huuteli alinomaa: Paris! Paris! ja toinen: Narkissos! Narkissos! niin selvästi kuin koulupoika suinkin osaa lausua. Vanhus näytti aina silmäilevän minua vakavasti lintujen siten huudellessa, mutta minä en ollut mitään huomaavinani, eikä minulla tosiaan ollutkaan aikaa pitää häntä silmällä, sillä voin varsin hyvin havaita, että kiersimme kehässä ja että tämä varjoisa paikka oikeastaan oli suuri ympyrä, joka sulki sisäänsä toisen paljoa merkillisemmän. Me olimme tosiaankin ehtineet jälleen portille saakka, ja näytti siltä, kuin vanhus aikoisi laskea minut ulos; mutta katseeni kiintyi kultaiseen ristikkoon, joka näytti ympäröivän tämän ihmeellisen puutarhan keskustaa ja jonka tarkastelemiseen minulla oli käyskellessämme ollut riittävästi tilaisuutta, vaikka vanhus aina osasikin pitää minut muurin vierellä ja siis melkoisen kaukana ristikosta. Kun hän nyt oli astumassa porttia kohti, virkoin minä hänelle kumartaen: Te olette ollut minulle niin erinomaisen ystävällinen, että tekee mieleni esittää vielä eräs pyyntö, ennenkuin poistun luotanne. Enkö saa nähdä lähempää tuota kultaista ristikkoa, joka näyttää erittäin avarana kehänä ympäröivän puutarhan sisäosaa? — »Varsin kernaasti», vastasi hän, »mutta siinä tapauksessa teidän täytyy alistua eräisiin ehtoihin». — Mitkä ne ovat? kysyin minä kiireesti. — »Teidän täytyy jättää tänne hattunne ja miekkanne ettekä saa irroittaa kättänne minun teitä taluttaessani.» — Minä suostun erittäin mielelläni! vastasin minä laskien hattuni ja miekkani lähimmälle kivipenkille. Hän tarttui kohta oikealla kädellänsä minun vasempaani, piteli sitä kiinteästi ja johti minua hieman väkivaltaisesti suoraan eteenpäin. Kun olimme saapuneet ristikon luo, muuttui ihmettelyni hämmästykseksi: sellaista en ollut milloinkaan nähnyt. Korkealla marmorijalustalla seisoi vierekkäin lukemattomia peitsiä ja pertuskoita, joiden omituisesti koristellut yläpäät yhtyivät muodostaen kokonaisen ympyrän. Minä katselin raoista ja näin toisella puolella ihan lähellä leppoisasti virtailevan, kummaltakin puolelta marmorilla reunustetun veden, jonka kirkkaissa syvyyksissä näkyi suuri joukko kultakaloja, jotka milloin hitaasti, milloin nopeasti, milloin yksitellen, milloin parvittain liikkuivat edestakaisin.

Nyt olisin mielelläni päässyt näkemään kanavan toiselle puolelle saadakseni tietää, millainen puutarhan sisin kohta oli, mutta silloin havaitsin surukseni, että vastakkaisella rannalla kohosi samanlainen ristikkoaita, vieläpä niin taitavasti rakennettu, että tämänpuolista rakoa siellä aina vastasi peitsi tai pertuska, joten muiden koristeiden vielä osaltansa estäessä ei voinut nähdä läpi, asettuipa seisomaan miten tahansa. Sen lisäksi minua esteli vanhus vapaasti liikkumasta pitelemällä minua yhä edelleen kädestä. Kaikki näkemäni kuitenkin kiihdytti uteliaisuuttani yhä enemmän, minä rohkaisin mieleni ja kysyin vanhukselta, eikö voisi päästä toiselle puolelle. — »Voipi kyllä», vastasi hän, »mutta uusin ehdoin». — Minun niitä tiedusteltuani hän ilmoitti, että minun oli vaihdettava pukua. Minä olin siihen erittäin tyytyväinen; hän kuljetti minut takaisin muurin luo pieneen puhtaaseen saliin, jonka seinillä riippuvat monet erilaiset puvut näyttivät kaikki olevan lähinnä itämaista kuosia. Minä pukeuduin nopeasti toisiin vaatteisiin; hän pyyhkäisi puuteroidut hiukseni kirjavan verkon peittoon minun kauhukseni ne sitä ennen ankarasti pölytettyänsä. Nyt minä huomasin itseni, suuren kuvastimen edessä seisoen, vaatetuksessani varsin somaksi; miellyttipä tämä asu minua enemmänkin kuin jäykät sunnuntaivaatteeni. Minä tein muutamia eleitä ja hypähtelin niinkuin olin nähnyt markkinateatterin tanssijain tekevän. Samalla katsoin peiliin ja näin sattumalta erään takanani olevan seinäkomeron kuvan. Sen valkoisella pohjalla riippui kolme viheriää nuoraa, jokainen kiertyneenä tavalla, josta en kaukaa katsoen tahtonut mitenkään saada selkoa. Senvuoksi käännähdin hieman äkillisesti ja kysyin vanhukselta tuota komeroa ja noita nuoria. Hän nouti mielellään yhden niistä ja näytti sitä minulle. Se oli kohtalaisen paksu viheriä silkkirihma, jonka molemmat, kahdesta kohden lävistetyn viheriän nahan läpi kiedotut päät saivat sen näyttämään välineeltä, jonka käytteleminen ei ole erikoisen mieluisa. Asia tuntui minusta arveluttavalta, ja minä kysyin vanhukselta, mitä tuo merkitsi. Hän vastasi minulle aivan levollisesti ja hyväntahtoisesti, sanoi sen olevan niitä varten, jotka käyttivät väärin täällä heille auliisti suotua luottamusta. Hän ripusti rihman takaisin paikallensa ja vaati minua heti itseänsä seuraamaan; hän näet ei tällä kertaa tarttunut käteeni, joten astelin vapaasti hänen vierellänsä.

Uteliaisuuttani kiihoitti nyt eniten kysymys, missä saattoi olla portti, missä silta, joista pääsisi ristikon läpi ja kanavan poikki; en näet ollut voinut toistaiseksi mitään sellaista havaita. Niinpä katselinkin kultaista aitausta erittäin tarkoin, kun kiiruhdimme sitä kohti; mutta samassa näköni himmeni, sillä äkkiarvaamatta alkoivat peitset, keihäät, tapparakeihäät ja pertuskat täristä ja huojua, ja tämä omituinen liike päättyi siihen, että kaikki kärjet taipuivat toisiansa kohti, ikäänkuin olisi kaksi sotajoukkoa vanhanaikaisin varustein ollut aikeissa käydä toistensa kimppuun. Hämmennys oli silmille, hälinä korville melkein sietämätön, mutta valtavasti yllättäväksi muodostui näky, kun ne, aivan alas laskettuina, peittivät kanavan kaaripinnan muodostaen ihanimman sillan, mitä voi ajatella, sillä nyt oli näkyvissäni mitä vaihtelevin puutarhamaa. Se oli jaettu kierteleviin sarkoihin, jotka yhdessä nähtyinä muodostivat kokonaisen koristeellisen labyrintin; niitä kaikkia reunusti viheriä, matala, villavana kasvava ruoho, jota en ollut milloinkaan nähnyt; kaikissa oli kukkia, kussakin osastossa omaa erikoista väriä, nekin matalia ja maassa lepääviä tehden aluesuunnitelman helposti havaittavaksi. Tämä oivallinen näköala, josta nautin auringon paistaessa täydeltä terältä, otti katseeni kerrassaan vangiksensa, mutta tuskin tiesin, mihin jalkani astuin, sillä kiertelevät tiet oli mitä soreimmin peitetty sinisellä hiekalla, joka näytti kuvastelevan maahan tummaa taivasta tai taivasta vedessä. Niin minä astelin, katse maahan luotuna, jonkin aikaa oppaani vierellä, kunnes vihdoin havaitsin, että tämän sarka- ja kukkaspiirin keskellä oli laaja kehä sypressejä tai poppelinsukuisia puita, joiden lomitse ei voinut nähdä, koska alimmat oksat näyttivät versovan maasta. Minua suorastaan lähimmälle tielle pakottamatta oppaani kuitenkin kohta ohjasi minut kohti tuota keskustaa, ja kuinka hämmästyinkään, kun korkeiden puiden piiriin astuttuani näin edessäni sorean puistorakennuksen pylväskäytävän, joka näytti olevan toisiltakin tahoilta samoin saavutettavissa ja ihailtavissa. Mutta vielä enemmän kuin tämä rakennustaiteen mestariteos ihastutti minua se taivaallinen soitanto, joka rakennuksesta kaikui. Toisinaan luulin kuulevani luutun, toisinaan harpun, toisinaan kitaran äänen, toisinaan vielä jonkinlaista helinää, joka ei ollut minkään tässä mainitsemani soittimen mukainen. Portti, jota kohti kävelimme, avautui heti vanhuksen sitä kevyesti koskettaessa; mutta kuinka hämmästynyt Olinkaan, kun ulos astuva portinvartijatar täydellisesti muistutti sitä somaa tyttöä, joka oli unessa sormieni varassa karkeloinut. Hän tervehti minua, ikäänkuin olisimme olleet tuttavat, ja pyysi astumaan sisään. Vanhus jäi ulkopuolelle, ja minä kuljin opastajattareni keralla holvikattoista ja kauniisti koristeltua lyhyttä käytävää keskisaliin, jonka ihana, kirkkomainen korkeus sisäänastuessani herätti minussa mielenkiintoa ja ihmettelyä. Katseeni ei kumminkaan voinut kauan siinä viipyä, sillä sitä houkutteli puoleensa viehättävämpi näytelmä. Suoraan kupolin alla istui matolla kolme naishenkilöä kukin kulmallansa, puettuina eri väreihin, yksi punaiseen, toinen keltaiseen ja kolmas viheriään; istuimet olivat kultaiset ja matto täydellinen kukkalava. Heidän käsivarsiensa varassa lepäsivät ne kolme soitinta, joiden äänet olin kyennyt ulkoa erottamaan; he näet olivat keskeyttäneet soittonsa, minun saapumiseni häiritseminä. — »Olkaa terve tultuanne!» virkkoi keskimmäinen, nimittäin se, joka istui päin ovea, punaisessa puvussa ja harppu vieressään. »Istuutukaa Alerten luo kuuntelemaan, jos soitanto teitä miellyttää.» Nyt vasta huomasin taempana poikittain melkoisen pitkän rahin, jolla lepäsi mandoliini. Soma tyttö otti sen, istuutui ja veti minut viereensä. Nyt minä silmäilin oikealla puolellani olevaa toista naishenkilöä; hän oli keltaisessa puvussa ja piteli kitaraa, ja jos tuo harpunsoittajatar oli kookas, ylväspiirteinen ja käytökseltään majesteetiilinen, niin kitaransoittajan olemuksen voi helposti havaita viehkeäksi, hilpeäksi. Hän oli solakka, vaalea kaunotar, edellistä sitävastoin kaunistivat tummanruskeat hiukset. Heidän soitantonsa vaihtelevaisuus ja yhteensointuvaisuus ei voinut minua pidättää katselemasta kolmattakin, viheriäpukuista kaunotarta, jonka luutunsoitto tuntui minusta tavallaan liikuttavalta ja samalla omituiselta. Hän näytti eniten minua tarkkaavan ja osoittavan soittonsa minulle, mutta hänestä en voinut saada selvyyttä, sillä hän tuntui minusta milloin hempeältä, milloin oudolta, toisinaan avomieliseltä, toisinaan itsepäiseltä, aina sen mukaan, miten hän muutti ilmeitänsä ja soittoansa. Toisinaan hän näytti tahtovan minua liikuttaa, toisinaan kiusoitella. Mutta paneutuipa hän millaiseksi tahansa, vähät hän minusta kostui, sillä pieni naapurini, jonka vieressä istuin, kyynäspää kyynäspäätä vasten, oli kerrassaan ottanut minut valtoihinsa, ja kun selvästi tunsin nuo kolme naishenkilöä unennäköni keijukaisiksi ja heidän pukujensa värit omenain väreiksi, niin käsitin hyvin, ettei minulla ollut mitään syytä heitä pidättää. Somaan pienoiseen olisin mieluummin käynyt käsiksi, ellei hänen unessa minulle suomansa isku olisi ollut liiankin vereksenä mielessäni. Hän pysytteli mandoliineinensa toistaiseksi ihan rauhallisena, mutta kun hänen valtijattarensa olivat soittonsa lopettaneet, he käskivät hänen esittää muutamia hupaisia kappaleita. Tuskin ehdittyänsä varsin kiihdyttävästi helkytellä joitakin tanssisävelmiä hän hypähti seisaalleen; minä tein samoin. Hän soitti ja tanssi; minä viehätyin seuraamaan hänen askeliansa, ja niin me esitimme jonkinlaisen pienen baletin, johon naiset näyttivät olevan tyytyväiset, koska kohta meidän lopetettuamme käskivät neitosen virkistää minua tarjoamalla jotakin hyvää, kunnes ehtisi tulla iltasen aika. Minä puolestani olin unohtanut, että maailmassa oli vielä jotain muutakin kuin tämä paratiisi. Alerte vei minut heti takaisin käytävään, jonka kautta olimme tulleet. Sen kupeella oli kaksi hyvinvarustettua huonetta; toisessa, jossa hän itse asui, hän tarjoili minulle oransseja, viikunoita, persikoita ja viinirypäleitä, ja minä nautin erittäin halukkaasti sekä vieraiden maiden että vasta tulevien kuukausien hedelmiä. Makeisia oli yltä kyllin; lisäksi hän täytti hiotun kristallimaljan kuohuvalla viinillä, mutta minä en kaivannut juomista, koska olin riittävästi itseäni virkistänyt hedelmillä. — »Nyt leikimme», sanoi hän ja vei minut toiseen huoneeseen. Se oli joulumarkkinain näköinen; mutta niin kallisarvoisia ja hienoja esineitä ei ole joulumarkkinain kojussa milloinkaan nähty. Siinä oli kaikenlaisia nukkia, nukenvaatteita ja nukenkalustoja; keittiöitä, asuinhuoneita ja myymälöitä ja yksityisiä leluja loppumattomiin. Hän kuljetti minua ohi kaikkien lasikaappien, joissa näitä taitehikkaita teoksia säilytettiin. Ensimmäiset kaapit hän kuitenkin kohta jälleen sulki sanoen: »Tämä ei ole ollenkaan teitä varten, sen tiedän hyvin. Mutta tästä», jatkoi hän, »voisimme löytää rakennustarpeita, muureja ja torneja, taloja, palatseja ja kirkkoja sommitellaksemme suuren kaupungin. Se ei kumminkaan minua huvita; ryhdytään johonkin muuhun, mikä miellyttää teitä samoinkuin minuakin.» — Sitten hän toi esiin muutamia laatikoita, joissa oli pienikokoista sotaväkeä päälletysten ladottuna, ja minun täytyi heti tunnustaa, etten ollut milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista. Hän ei suonut minulle tilaisuutta niitä yksityiskohtaisesti tarkastella, vaan otti yhden laatikon kainaloonsa, ja minä otin haltuuni toisen. »Mennään kultaiselle sillalle», sanoi hän, »siellä käy parhaiten sotamiehillä leikkiminen: peitset heti osoittavat, miten armeijat tulee sijoittaa toisiansa vastaan.» Nyt me olimme saapuneet kultaiselle, keinuvalle pohjalle; minä kuulin allani veden solisevan ja kalojen polskahtelevan polvistuessani järjestämään rivejäni. Ne olivat pelkkää ratsuväkeä, kuten nyt huomasin. Vastustajani kehuskeli, että hänellä oli amatsonien kuningatar naisarmeijansa johtajana; minun puoleltani taas löytyi Akhilleus ja erittäin uljas kreikkalainen ratsumiesjoukko. Armeijat seisoivat siinä vastatusten, ja mitään kauniimpaa ei voinut toivoa näkevänsä. Ne eivät suinkaan olleet litteitä lyijyratsastajia, kuten meidän leikkisotilaamme, vaan sekä mies että ratsu olivat täyteläisen ruumiikkaat ja mitä hienointa työtä; oli myös vaikea käsittää, kuinka ne pysyivät tasapainossa, vaikka seisoivat siltänsä, jalkatasannetta vailla.

Me olimme nyt, kumpikin puolestansa varsin tyytyväisenä, tarkastaneet joukkomme, kun hän ilmoitti käyvänsä hyökkäämään. Laatikoistamme oli löytynyt ammuksiakin: muutamat rasiat olivat täynnä pieniä, hyvin kiilloitettuja agaattipallosia. Niitä käyttäen meidän piti taistella toisiamme vastaan joltisenkin välimatkan päästä, mutta sopimuksen mukaan kuitenkin niin, ettei saanut heittää kiivaammin kuin väkemme kumoutuminen vaati, sillä vauriota ei pitänyt aiheuttaa kenellekään. Nyt alkoi molemminpuolinen pommitus, ja toistaiseksi sen vaikutus oli meitä kumpaakin tyydyttävä. Mutta kun vastustajani sitten huomasi minun tähtäävän paremmin ja voivan lopulta saada voitonkin, joka riippui pystyynjääneiden määrästä, hän astui lähemmäksi, ja hänen tyttömäinen heittelynsä johtikin toivottuun tulokseen. Hän kumosi suuren määrän parhaita joukkojani, ja mitä ankarampia vastalauseita minä esitin, sitä innokkaammin hän heitteli. Lopulta tuo minua suututti, ja minä selitin ryhtyväni menettelemään samoin. Niinpä tosiaankin astuin lähemmäksi, vieläpä heittelin harmistuneena paljoa kiivaammin, joten ei kestänyt kauan, ennenkuin pari hänen pientä naiskentauriansa särkyi säpäleiksi. Hän ei innoissaan sitä heti huomannut, mutta minä seisoin jähmettyneenä, kun murskautuneet kuviot jälleen itsestään eheytyivät, amatsoni ja ratsu muuttuivat jälleen kokonaisuudeksi ja samalla täysin eläviksi, lähtivät täyttä karkua kultaiselta sillalta lehmusten alle ja sinne tänne ajaa nelistäen vihdoin, en tiedä miten, hävisivät muurin puolelle. Kaunis vastustajattareni oli tuskin ehtinyt tuon havaita, kun jo puhkesi äänekkäästi itkemään ja valittamaan ja huutaen ilmoitti minun tuottaneen hänelle korvaamattoman vahingon, paljoa suuremman kuin sanoa osasi. Mutta minä, joka olin jo kiukuissani, iloitsin siitä, että sain tehdä hänelle pahaa, ja heitin vielä pari jäljelläolevaa agaattikuulaani silmittömästi ja huimasti hänen joukkoihinsa. Onnettomuudeksi osuin kuningattareen, joka tähän saakka oli säännöllisessä pelissämme ollut vaaran ulkopuolella. Kuningatar särkyi pirstoiksi, ja hänen lähimmät ajutanttinsakin murskautuivat, mutta nopeasti he jälleen ehjentyivät ja lähtivät karkuun samoinkuin edellisetkin, ajaa nelistelivät sangen iloisesti lehmusten ympärillä ja hävisivät muurin puolelle.

Vastustajattareni torui ja sätti; mutta minä, kerran vauhtiin päästyäni, kumarruin ottamaan muutamia agaattipallosia, jotka kierivät kultaisten peitsien ympärillä. Sydämystyneenä tahdoin tuhota hänen koko armeijansa. Hän puolestaan ei ollut laiska, hyökkäsi minua kohti ja löi minua korvalle, niin että pääni humisi. Minä, joka olin aina kuullut, että tytön antama korvapuusti kysyy häikäilemätöntä suudelmaa, kävin kiinni hänen korviinsa ja suutelin häntä kerran toisensa jälkeen. Mutta hänpä kiljaisi niin vihlovasti, että itsekin säikähdin; minä laskin hänet menemään, ja se oli minulle onneksi, sillä samana hetkenä en tiennyt, miten minun kävi. Pohja allani alkoi huojua ja ratista; minä havaitsin kohta ristikkojen alkavan jälleen liikkua, mutta minulla ei ollut aikaa harkita enkä saanut jalansijaa päästäkseni pakenemaan. Minä pelkäsin joka hetki joutuvani seivästetyksi, sillä kohoavat pertuskat ja peitset leikkoivat jo vaatteeni rikki; sanalla sanoen: minä en tiedä, miten minun kävikään, minä en kuullut enkä nähnyt ja toivuin huumauksestani ja säikähdyksestäni erään lehmuksen juurella, jonne pystyyn kimpoava ristikko oli minut heittänyt. Herätessäni heräsi ilkeytenikin, joka vielä ankarasti lisääntyi, kun kuulin, miten toisella rannalla pilkkaili ja nauroi minun vastustajattareni, joka lienee tullut toisella puolella maihin hieman leppoisammin kuin minä. Senvuoksi minä hypähdin seisaalleni, ja kun näin ympärilläni hajallaan pienen armeijan ja sen johtajan Akhilleun, jotka kaikki nouseva ristikko oli minun kerallani heittänyt tälle puolelle, minä sieppasin sankarin käteeni ja sinkosin hänet puun kylkeen. Hänen ennalleen korjautumisensa miellytti minua nyt sitäkin enemmän, kun katselin vahingoniloisena maailman sominta näkyä, ja minä olin jo aikeissa lähettää kaikki kreikkalaiset samaa tietä, kun yht’äkkiä suihkusi kihiseviä vesiä joka puolelta, kivistä ja muureista, maasta ja oksista, piesten minua joka suunnalta, mihin yritinkin kääntyä. Ohut pukuni oli lyhyessä ajassa läpimärkä; repaleina se oli jo ennestään, ja minä tempasin sen aikailematta yltäni. Jalkineet minä heitin pois ja niin verhon toisensa jälkeen; tuntuipa minusta lämpöisenä päivänä vihdoin erittäin miellyttävältäkin sellainen suihkukylpy. Aivan alastomana minä sitten astelin arvokkaasti näiden tervetulleiden suihkujen keskellä ja ajattelin saavani kauankin nauttia hyvästä olostani. Vihani jäähtyi, ja minä toivoin vain pääseväni sovintoon pienen vastustajani kanssa. Mutta samassa suihkut taukosivat, ja minä seisoin nyt kosteana läpimärällä tanterella. Vanha mies, joka äkkiarvaamatta ilmestyi luokseni, ei suinkaan ollut tervetullut; minä olisin halunnut ainakin verhoutua, kun piiloutuminen ei käynyt päinsä. Häpeäntunne, vilunväreet, yritykset saada itseäni jotenkin verhotuksi saivat minut näyttämään ylen surkuteltavalta olennolta, ja vanhus käytti hetkeä hyväksensä lausuakseen minulle mitä ankarimpia moitteita. »Mikäpä minua estää», huudahti hän, »ottamasta yhtä noista viheriöistä nuorista ja koettelemasta sitä ainakin selkäänne, ellei kaulaanne!» Tämän uhkauksen minä panin kovin pahakseni. — Varokaa, huudahdin minä, varokaa sellaisia sanoja, vieläpä sellaisia ajatuksiakin, sillä muuten olette te ja valtijattarenne hukassa! — »Kuka sitten oletkaan», kysyi hän uhmaten, »kun uskallat noin puhua?» — Jumalien suosikki, josta riippuu, löytävätkö nuo naishenkilöt itsellensä arvokkaat puolisot ja pääsevätkö elämään onnellista elämää, vai tahtooko hän antaa heidän nääntyä ja vanhentua tenholuostarissaan, vastasin minä. — Vanhus astui muutamia askelia taaksepäin. »Kuka on sinulle tuon ilmoittanut?» kysyi hän ihmeissään.'— Kolme omenaa, sanoin minä, kolme jalokiveä. — »Ja mitä vaadit palkaksesi?» huudahti hän. — Ennen kaikkea tuon pienen olennon, joka on minut saattanut tähän noiduttuun tilaan, vastasin minä. — Vanhus heittäytyi pitkäkseen eteeni vielä kosteata ja liejuista maata karttelematta; sitten hän nousi, aivan kastumattomana, tarttui ystävällisesti käteeni, vei minut jälleen saliin, puki nopeasti vaatteet ylleni, ja kohta olin taas sunnuntaisessa asussani ja tukka käherrettynä kuten saapuessanikin. - Portinvartija ei virkkanut enää sanaakaan, mutta ennenkuin laski minut kynnyksen yli, hän pysähdytti minut ja osoitti minulle muutamia esineitä tien toisella puolella olevan muurin kupeella samalla viitaten taaksensa porttiin. Minä ymmärsin hyvin mitä hän tarkoitti: hän näet kehoitti minua painamaan mieleeni nuo esineet, jotta sitä varmemmin jälleen löytäisin portin, joka huomaamattani sulkeutui takanani. Minä otin nyt tarkoin huomiooni mitä edessäni näkyi. Korkean muurin yli ojentuivat ikivanhojen pähkinäpuiden oksat osaksi peittäen sen yläreunan. Oksat ulottuivat kiviseen laattaan asti, jonka koristellun kehyksen tosin voin erottaa voimatta kumminkaan lukea mitä tauluun oli kirjoitettu. Se lepäsi olkakiven varassa eräässä komerossa, jossa taitehikkaasti sommiteltu suihkukaivo valoi vettä maljasta toiseen ja lopulta suureen altaaseen, joka muodosti pienen lammentapaisen upoten maahan. Suihkukaivo, taulu kirjoituksineen, pähkinäpuut, kaikki tuo oli siinä päälletysten: minä ajattelin sen maalata sellaisena kuin sen olin nähnyt.

Voi helposti arvata, kuinka vietin sen illan ja useita seuraavia päiviä ja kuinka usein toistelin itsekseni näitä tarinoita, joita tuskin itsekään voin uskoa. Niin pian kuin suinkin kävi päinsä, lähdin jälleen kehnon muurin luo ainakin verestääkseni noiden merkkien muistoa ja katsellakseni koreata pientä porttia. Mutta kovinpa hämmästyin, kun huomasin, että kaikki oli muuttunut. Pähkinäpuut tosin ojentelivat oksiansa muurin yli, mutta eivät kasvaneet välittömästi vierekkäin. Muuriin oli myös upotettu taulu, mutta se oli puiden luota kaukana oikealla, vailla koristeita ja varustettuna kirjoituksella, joka oli luettavissa. Kaukana vasemmalla on komero suihkukaivoineen, mutta sitä ei voi ollenkaan verrata minun näkemääni,. joten minun melkein on pakko uskoa, että toinen seikkailuni on ollut unta samoinkuin ensimmäinenkin; portista näet ei löydy jälkeäkään. Ainoa minua lohduttava seikka on se huomio, että nuo kolme esinettä näyttävät alinomaa siirtyvän paikoiltansa; useampia kertoja niillä main käytyäni luulen näet havainneeni, että pähkinäpuut siirtyvät hieman lähemmäksi toisiansa ja että taulu ja suihkukaivo samoin toisiansa lähenevät. Kun kaikki jälleen sattuu kohdatusten, porttikin todennäköisesti jälleen ilmaantuu, ja minä teen voitavani päästäkseni seikkailua jatkamaan. En tiedä sanoa, voinko teille kertoa mitä tuonnempana tapahtuu, vai kielletäänkö minua nimenomaan sitä tekemästä.

* * * * *

Tämä satu, jonka todenmukaisuudesta leikkikumppanini kiihkeästi pyrkivät vakuuttautumaan, saavutti suurta suosiota. He kävivät, kukin yksinään, minulle tai muille asiasta mitään hiiskumatta, mainitsemassani paikassa ja löysivät pähkinäpuut, taulun ja suihkukaivon, jotka kumminkin olivat aina etäällä toisistaan, kuten he lopulta tunnustivat, koska sillä iällä ei helposti voida salaisuutta säilyttää. Mutta silloinpa vasta kiista syntyikin. Joku vakuutti, etteivät esineet paikaltansa liikahtaneet, vaan pysyivät aina yhtä etäällä toisistansa. Toinen väitti niiden liikkuvan, mutta etääntyvän toisistansa. Kolmas oli samaa mieltä kuin viimeksimainittu, mikäli väitti hänkin esineiden liikkuvan, mutta hänestä pähkinäpuut, taulu ja suihkukaivo näyttivät päinvastoin toisiansa lähenevän. Neljäs ilmoitti nähneensä vieläkin ihmeellisempää: pähkinäpuut tosin olivat olleet keskellä, mutta taulu ja suihkukaivo olivat minun näkemääni verraten vaihtaneet paikkaansa. Mitä tulee porttia ilmaiseviin merkkeihin, olivat mielipiteet yhtä eriäväiset. Niin he antoivat minulle varhaisen esimerkin siitä, kuinka ihmiset voivat muodostaa ihan yksinkertaisista ja helposti käsitettävistä asioista mitä vastakkaisimpia mielipiteitä ja puolustaa niitä. Kun minä itsepintaisesti kieltäydyin tarinaani jatkamasta, pyydettiin minua useasti toistamaan tätä ensimmäistä osaa. Minä varoin seikkoja paljoakaan muuttamasta, ja kertomukseni yhdenmukaisuus muutti kuulijaini mielissä sadun todeksi.

Muuten minä olin haluton valhetteluun ja teeskentelyyn enkä ollut yleensä suinkaan kevytmielinen; pikemminkin osoittautui se sisäinen vakavuus, jonka kannalta minä jo varhain maailmaa katselin, ulkoisessakin olemuksessani, ja minua moitittiin usein ystävällisesti, usein myös pilkallisesti eräänlaisesta arvokkuudesta, jonka uskalsin omaksua. Jos näet minulta ei puuttunutkaan hyviä, valittuja ystäviä, muodostimme me kuitenkin aina vähemmistön verrattuina niihin, jotka mielihyvikseen meitä karkean ilkivaltaisesti ahdistelivat usein sangen kovakouraisesti herättäen meidät niistä tarumaisista, itsekylläisistä unelmista, joihin me, minä keksijänä ja leikkitoverini osanottajina, liiankin mielellämme uppouduimme. Nyt me taas havaitsimme, ettei ollut niinkään syytä antautua hempeyteen ja haaveellisiin huvitteluihin, vaan pikemmin ryhtyä itseänsä karkaisemaan voidakseen joko sietää välttämätöntä pahaa tai käydä sitä vastustamaan.

Niihin harjoituksiin, joiden avulla minä kehittelin itsessäni stoalaisuutta, niin vakavasti kuin poika sen voi tehdä, kuului myöskin ruumiillisten kärsimysten sietäminen. Opettajamme kohtelivat meitä usein sangen epäystävällisesti ja taitamattomasti käyttäen lyöntejä ja tyrkkimistä, joita sietämään me itsemme karkaisimme sitäkin suuremmalla syyllä, kun vastarinta tai takaisinanto oli mitä ankarimmin kielletty. Erittäin monet nuoruusajan leikit johtuvat kilvoittelusta sellaisessa sietämisessä, esim. kun pojat takovat kahdella sormella tai koko kädellä toistensa jäsenet tunnottomiksi tai kestävät eräistä leikeistä koituvat iskut mahdollisimman tyynesti, kun he painittaessa tai tapeltaessa eivät anna jo puolittain voitetun nipistysten itseänsä hämmentää, kun jätetään huomiotta kiusoitellen aiheutettu kipu, vieläpä suhtaudutaan nipistelyyn ja kutkutteluun, jolla nuoret henkilöt uutterasti toisiansa koettelevat, ihan välinpitämättömästi. Siten hankkii itselleen suuren edun, jota toiset eivät hevin kykene meiltä riistämään.

Kun sitten ryhdyin harjoittamaan tuollaista kärsimysten uhmaamista ikäänkuin ammattimaisesti, niin toiset alkoivat minua ahdistella yhä enemmän, ja koska pahanilkinen julmuus ei tunne mitään rajoja, osasi se sittenkin ahdistaa minut pois rajojeni sisäpuolelta. Kerron tässä erään tapauksen monien joukosta. Opettaja ei ollut saapunut eräälle tunnille. Ollessamme kaikin koolla me lapset käyttäydyimme varsin siivosti, mutta kun minun suosijani, riittävän kauan odotettuaan, lähtivät pois ja minä jäin yksin kolmen minulle karsasmielisen kumppanin seuraan, niin he ajattelivat minua kiusata, saattaa häpeämään ja pakenemaan. He jättivät minut hetkiseksi huoneeseen ja palasivat vähän päästä, kädessään raipat, jotka he olivat itsellensä hankkineet repimällä hajalle luudan. Minä huomasin heidän tarkoituksensa, ja koska luulin tunnin olevan kohta lopussa, päätin muitta mutkitta olla tekemättä vastarintaa, kunnes kello löisi. He alkoivat nyt armottomasti vitsoa sääriäni ja pohkeitani. Minä en liikahtanutkaan, mutta tunsin pian, että olin erehtynyt laskuissani ja että sellainen kipu melkoisesti venyttää minuutteja. Mitä kauemmin sitä siedin, sitä ankarammaksi kasvoi kiukkuni, ja kellon ensimmäisen lyönnin helähtäessä minä hyökkäsin vähimmän aavistavan kimppuun, kävin käsiksi hänen niskahaiveniinsa ja kaadoin hänet maahan laskien polveni hänen selkänsä puristimeksi; toisen, nuoremman ja heikomman, joka kävi takaapäin minua ahdistamaan, puristin kainalooni niin lujasti, että hän oli tukehtua. Nyt oli vielä jäljellä viimeinen eikä suinkaan heikoin, ja minulla oli puolustusneuvona vain vasen käteni; mutta minä tartuin hänen nuttuunsa, ja kun samassa käännähdin taitavasti, hän sitävastoin hätäisesti, niin sain hänet kumoon, kasvot päin permantoa. He purivat, raapivat ja potkivat minkä voivat; mutta minulla oli vain kosto mielessäni ja jäsenissäni. Edullisessa asemassa ollen minä paukutin useaan kertaan heidän päitänsä yhteen. Lopulta he päästivät hirmuisen hätähuudon, ja pian oli koko talonväki ympärillämme. Sinne tänne sirotellut raipat, ja sääreni, joista riisuin sukat, todistivat kohta hyväkseni. Rankaisemisoikeus pidätettiin ja minut päästettiin lähtemään pois; mutta minä selitin, että tulisin toisella kertaa pienimmänkin loukkauksen sattuessa raapimaan kiusaajaltani silmät tai repimään korvat, vieläpä kenties hänet kerrassaan kuristamaankin.

Vaikka tämä tapahtuma, kuten lapsuusiällä yleensäkin käy, pian unohdettiin, jopa sille naurettiinkin, oli siitä kuitenkin seurauksena, että nämä yhteiset opetustunnit harvenivat ja vihdoin kerrassaan loppuivatkin. Minun siis oli jälleen, kuten ennenkin, pysyteltävä enemmän kotosalla, missä vain vuotta nuorempi sisareni Cornelia oli yhä uskollisemmin miellyttävänä seuralaisenani.

Ennenkuin tämän asian jätän, tahdon kuitenkin vielä esittää muutamia kertomuksia siitä, kuinka paljon epämieluisaa jouduin kokemaan kumppanieni seurassa; sillä juuri siinähän suhteessa tällaiset siveellisiä asioita koskevat tiedonannot ovat opettavaisia, että ihminen saa niistä kuulla, kuinka toisten on käynyt ja mitä hänen itsensäkin sopii elämältä odottaa, ja että hänen, sattuipa mitä hyvänsä, on ajateltava sen tapahtuvan hänelle ihmisenä eikä erikoisen onnellisena tai onnettomana olentona. Ellei sellaisesta tiedosta koidukaan paljon pahan lievennystä, on se kuitenkin erittäin edullinen sikäli, että opimme olotiloihin sopeutumaan, niitä sietämään, jopa vallitsemaankin.

Eräs toinenkin yleinen huomautus on tässä paikallansa, nimittäin se, että sivistyneiden säätyluokkien lasten kasvuiällä ilmenee erittäin ankara ristiriita, kun näet vanhemmat ja opettajat kehoittavat ja ohjaavat heitä käyttäytymään hillitysti, ymmärtäväisesti, jopa järkevästikin, olemaan tekemättä kenellekään pahaa ilkeydestä tai ylimielisyydestä ja tukahduttamaan kaikki kehittymään pyrkivät vihattavat taipumukset; mutta että nuoret olennot, näissä harjoituksissa askarrellessaan, joutuvat kokemaan toisten taholta juuri sitä, mitä heissä itsessään moititaan ja mistä heitä ankarasti kielletään. Siten nämä olentoraukat joutuvat aivan surkeaan pinteeseen luonnontilan ja sivistyksen väliin ja muuttuvat, riippuen siitä, millaisia luonteita ovat, joko salavihaisiksi tahi väkivaltaisen kuohahteleviksi, kun ovat jonkin aikaa itseänsä hillinneet.

Väkivalta on pikemmin väkivallan avulla torjuttavissa; rakkauteen ja myötätuntoisuuteen taipuva lapsi sitävastoin osaa huonosti vastustaa pilkkaa ja pahaa tahtoa. Jos minä osasinkin verraten hyvin torjua toverieni väkivaltaisuuden, en kumminkaan kyennyt varjelemaan itseäni heidän pisto- ja parjauspuheiltansa, koska sellaisissa tapauksissa puolustautuva pakostakin aina häviää. Sentapaiset hyökkäykset, mikäli ne kiihdyttivät vihaan, torjuttiin niin ollen ruumiinvoimien avulla, tai herättivät ne minussa ihmeellisiä mietteitä, jotka eivät voineet jäädä vaille seurauksia. Muiden etujeni ohella kadehtivat pahansuovat sitäkin, että minua miellytti isoisäni virasta meidän perheellemme koituva asema; kun näet hän esiintyi ensimmäisenä vertaistensa joukossa, vaikutti tämä hänen omaisiinsakin melkoisesti. Kun siis kerran pillipiipari-oikeuden jälkeen näytin olevan hieman ylpeä siitä, että olin nähnyt isoisäni neuvosmiesten keskellä, askelman ylempänä kuin muut, keisarin kuvan alla ikäänkuin valtaistuimella, niin eräs poika virkkoi ivallisesti, että minun pitäisi muistaa, niinkuin riikinkukon jalkojansa, isäni isää, joka oli ollut ravintoloitsijana Weidenhofissa vaatimatta itselleen suinkaan valtaistuimia ja kruunuja. Minä vastasin, ettei tuo minua ollenkaan hävettänyt, koska kotikaupunkimme etevyys ja ilahduttavuus oli juuri siinä, että kaikki kansalaiset voivat pitää itseään toistensa arvoisina ja että kunkin oma toiminta saattoi olla hänelle eduksi ja kunniaksi. Minä sanoin vain pahoittelevani sitä, että tuo kelpo mies oli jo aikoja sitten kuollut; olin näet useasti kaipauksen tuntein häntä ajatellut, olin monesti katsellut hänen muotokuvaansa, vieläpä käynyt hänen haudallansakin ja iloinnut ainakin siitä, että voin lukea patsaaseen piirretyn kirjoituksen hänen olemassaolostansa, jolle olin kiitollisuudenvelassa omasta elämästäni. Eräs toinen pahansuopa, kaikkein ilkeämielisin, vei ensinmainitun syrjään ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, molempien samalla pilkallisesti minua silmäillessä. Sappeni alkoi jo kuohua, ja minä vaadin häntä puhumaan ääneen. »No, mitäpä tuosta», virkkoi ensinmainittu, »jos sen tietää tahdot: tämä tässä arvelee, että saat kauan käydä etsimässä, ennenkuin isoisäsi löydät». Minä uhkailin nyt entistä kiivaammin, elleivät ilmoittaisi asiaa selvemmin. He esittivät nyt sadun, jonka väittivät kuulleensa vanhemmiltansa: isäni muka oli erään ylhäisen miehen poika, ja tuo kelpo porvari oli suostunut olemaan julkisuudessa isän sijaisena. He kehtasivat esittää kaikenlaisia todisteitakin, esimerkiksi sen, että omaisuutemme oli yksinomaan isoäidin perua, että muut lähisukulaiset, jotka asustivat Friedbergissä ja muualla, olivat hekin varattomia, ja muita samanlaisia perusteita, joille voi antaa painavuutta yksin ilkeys. Minä kuuntelin rauhallisesti heidän jännittyneinä odottaessaan; he näet olivat valmiina pyrähtämään pakoon, jos minä näyttäisin aikovan käydä heidän tukkaansa käsiksi. Mutta minä vastasin ihan levollisesti, ettei minulla ollut mitään sitäkään vastaan. Elämä on niin kaunis, sanoin minä, että voi pitää ihan yhdentekevänä, kenelle siitä on kiitollisuudenvelassa, koska se loppujen lopuksi johtuu Jumalasta, jonka edessä olemme kaikin yhdenarvoiset. Kun eivät saaneet mitään aikaan, he tällä kertaa jättivät asian sikseen; me kävimme jälleen yhdessä leikkiin, joka lasten kesken pysyy aina koeteltuna sovintovälineenä.

Nuo ivalliset sanat olivat kuitenkin tartuttaneet minuun jonkinlaisen siveellisen sairauden, joka jäyti edelleen kaikessa hiljaisuudessa. Ei tuntunut olevan minulle ollenkaan vastenmielistä, vaikka olisinkin jonkun ylhäisen herran pojanpoika, vaikkapa tuo ei olisikaan tapahtunut lainmukaisessa järjestyksessä. Vainuni lähti seurailemaan jälkiä, mielikuvitukseni oli virinnyt, ja terävä-älyisyyteni oli saanut haasteen. Nyt aloin tutkia tovereitteni tiedonantoja, huomasin ja sommittelin uusia sen todennäköisyyttä puoltavia perusteita. Minä en ollut kuullut puhuttavan isoisästäni paljoakaan muuta kuin että vanhan rakennuksen vierashuoneessa olivat riippuneet hänen ja isoäitini kuvat, joita molempia säilytettiin rakennuksen uudistamisen jälkeen eräässä yliskamarissa. Isoäitini oli varmaan ollut erittäin kaunis nainen ja samanikäinen kuin miehensä. Muistinpa vielä a nähneeni hänen huoneessaan erään kauniin, tähdin ja kunniamerkein koristettuun univormuun puetun herran kuvan, joka oli hänen kuolemansa jälkeen kaikkimullistavan talonuudistuksen aikana monien muiden pienten esineiden keralla joutunut hukkaan. Sellaisia ja useita muita asioita minä sommittelin lapsenmielessäni yhteen harjoittaen siten sangen varhain sitä nykyaikaista runoilijakykyä, joka osaa voittaa koko sivistyneen maailman mielenkiinnon haaveellisesti yhdistelemällä inhimillisen elämän tärkeitä olotiloja.

Koska en kumminkaan rohjennut tuollaisia seikkaa kenellekään uskoa tai ryhtyä edes kautta rantain tiedustelemaan, olin salaa uutterassa puuhassa päästäkseni, jos mahdollista, hieman paremmin asiasta selville. Olin näet kuullut aivan varmasti väitettävän, että pojat ovat usein ilmeisesti isänsä tai isoisäinsä näköiset. Useat ystävät, muiden muassa varsinkin neuvos Schneider, lähenen ystävämme, olivat liikeyhteydessä kaikkien lähiseudun ruhtinaiden ja aatelisten kanssa, joita, sekä hallitsevia että perheen nuorempia jäseniä, asui melkoinen määrä Reinin ja Mainin varrella ja niiden välisellä alueella ja jotka toisinaan lahjoittivat kuvansa uskollisille asiamiehillensä erikoisen suosionsa merkiksi. Näitä kuvia, joita olin nuoruudesta saakka useasti seinillä nähnyt, minä nyt katselin entistä tarkkaavammin, tutkien, enkö keksisi isääni tai suorastaan itseäni muistuttavia piirteitä, mikä kumminkin onnistui niin usein, etten sen nojalla voinut päästä mihinkään varmuuteen. Toisinaan näet tuntuivat tämän henkilön silmät, toisinaan taas tuon nenä viittaavan jonkinlaiseen sukulaisuuteen. Siten nämä tuntomerkit kuljettivat minua petollisesti sinne tänne. Ja vaikka minun täytyikin myöhemmin pitää tuota syytöstä ihan perättömänä taruna, jäi sen aiheuttama vaikutelma kuitenkin jäljelle, ja minä en voinut olla aika ajoin kaikessa hiljaisuudessa tutkimatta ja tarkastelematta kaikkia noita korkeita herroja, joiden kuvat olivat erittäin selvinä mielessäni. Siinä määrin on totta, että kaikki se, mikä suo ihmisen itseluuloisuudelle sisäistä tukea, mairittelee hänen salaista turhamaisuuttansa, on hänelle siinä määrin hartaasti haluttua, ettei hän ollenkaan kysy itseltänsä, voiko se muuten jollakin tavoin koitua hänelle kunniaksi vai häpeäksi.

Tahtomatta kumminkaan punoa tähän vakavia, ehkäpä paheksuviakin mietteitä käännän mieluummin katseeni pois noista kauniista ajoista; sillä kukapa kykenisikään puhumaan asianmukaisen arvokkaasti lapsuusiän sisältörikkaudesta! Me silmällemme pieniä, edessämme astelevia olentoja välttämättä iloiten, jopa ihastellenkin, sillä enimmälti he lupaavat enemmän kuin täyttävät, ja näyttääpä siltä, kuin luonto olisi muiden meihin kohdistamiensa kujeiden ohella tässäkin kohden nimenomaisesti päättänyt pitää meitä pilkkanansa. Ensimmäiset elimet, jotka se maailmaan syntyville lapsille suo, ovat olennon lähimmän, välittömimmän olotilan mukaiset; se käyttelee niitä luontevasti ja vaatimattomasti, mitä taitavimmin lähimpiin tarkoituksiin. Lapsi sinänsä tarkasteltuna, kaltaistensa seurassa ja suhteissa, jotka ovat sen voimien mukaiset, näyttää niin älykkäältä, niin järkevältä, ettei parempaa voi ajatellakaan, ja samalla niin miellyttävältä, hilpeältä ja taitavalta, ettei tee mieli toivoa sitä enempää kehitettävän. Jos lapset kasvaisivat edelleen niinkuin näyttävät lupaavan, niin olisi olemassa pelkkiä neroja. Mutta kasvaminen ei ole yksinomaan kehittymistä; ne elimelliset eri järjestelmät, jotka ihmisen muodostavat, johtuvat toisistansa, seuraavat toisiansa, muuntuvat toisiksensa, sysäävät toisensa syrjään, vieläpä tuhoavatkin toisiansa, joten monista kyvyistä, monista voimanilmauksista jonkin ajan kuluttua on tuskin jälkeäkään enää havaittavissa. Vaikka inhimilliset luontumukset ylipäänsä noudattelevatkin määrättyä suuntaa, on parhaan ja kokeneimmankin tuntijan kaikesta huolimatta vaikea sitä varmasti ennakolta määritellä; jälkeenpäin sitävastoin voi havaita, mikä on viitannut johonkin tulevaisuuden tosiasiaan.

Tarkoitukseni ei siis suinkaan ole saattaa näissä ensimmäisissä kirjoissa kertomus nuoruuteni vaiheista lopulliseen päätökseen; päinvastoin: minä aion vielä tuonnempana ryhtyä edelleen punomaan montakin säiettä, joka on huomaamatta kulkenut läpi ensimmäistenkin vuosien. Mutta tässä minun on huomautettava, kuinka sotatapaukset vähitellen alkoivat yhä voimakkaammin vaikuttaa mieliimme ja elämäntapaamme.

Rauhallinen kansalainen on omituisessa suhteessa suuriin maailmantapahtumiin. Jo etäältä ne häntä kiihdyttävät ja huolestuttavat, ja hänen on mahdoton pidättyä arvostelemasta, osaaottamasta, vaikka ne eivät häntä koskisikaan. Luonteen tai ulkoisten vaikutteiden määräämänä hän nopeasti valitsee kantansa. Jos sellaiset ankarat kohtalot, sellaiset tärkeät muutokset siirtyvät lähemmäksi, niin hänelle jää monien ulkonaisten hankaluuksien lisäksi vielä tuo sisäinen vastenmielisyys, joka useimmiten enentää ja kärjistää onnettomuutta ja tuhoaa vielä mahdollisesti olemassaolevan hyvän. Silloin hän todellakin joutuu kärsimään ystävistään ja vihollisistaan, usein edellisistä enemmän kuin jälkimmäisistä, ja hän ei tiedä, miten varjelisi taipumustansa enempää kuin etujansakaan.

Vuosi 1757, jonka vielä vietimme täydellisen rauhan vallitessa kaupungissamme, elettiin kuitenkin ankaroita mielenliikutuksia kokien. Rikkaampi tapauksista ei liene ollut mikään muu vuosi. Voitot, suurtyöt, onnettomuustapaukset, korvaukset seurasivat toisiansa, kietoutuivat toisiinsa ja näyttivät toisiansa vastaavan; mutta aina väikkyi Fredrikin hahmo, hänen nimensä, hänen maineensa piankin jälleen ylinnä. Hänen ihailijainsa innostus kasvoi yhä suuremmaksi ja vilkkaammaksi, hänen vihollistensa kauna yhä katkerammaksi, ja perheitäkin rikkova mielipiteiden vastakkaisuus vaikutti osaltansa siihen suuntaan, että muutenkin jo monella muotoa toisistansa erotetut kansalaiset eristäytyivät vieläkin enemmän. Frankfurtin-laisessa kaupungissa, missä kolme uskontunnustusta jakaa asukkaat kolmeen eri ryhmään, missä vain harvat miehet, hallitsevatkaan, voivat päästä asiain peräsimeen, täytyy olla useita varakkaita ja oppineita, jotka vetäytyvät omaan piiriinsä luoden itselleen opintojen ja harrastelujen nojalla oman suljetun olokehänsä. Sellaisista henkilöistä täytyy puhua nyt ja tuonnempana, jos halutaan kuvata senaikaisen Frankfurtin porvarin ominaista laatua.

Matkoiltaan palattuansa oli isäni omaa mielenlaatuansa noudattaen ja tullakseen kaupungin palvelukseen kelpoisaksi päättänyt ottaa jonkin alemman viran ja hoitaa sitä palkatta, jos se hänelle tarjottaisiin palloarpaa käyttämättä. Hän uskoi mielenlaatunsa ja sen käsityksen nojalla, mikä hänellä itsestään oli, hyvän tahtonsa tietäen ansaitsevansa sellaisen kunnianosoituksen, joka tosin ei ollut enempää lain kuin tavankaan mukainen. Kun hänen anomuksensa hylättiin, hän niin ollen joutui kiukun ja harmin valtaan, vannoi olevansa milloinkaan ottamatta vastaan mitään virkaa ja hankki itselleen, sen mahdottomaksi tehdäkseen, keisarillisen neuvoksen arvonimen, joka oli kaupungintuomarin ja vanhimpain neuvosmiesten erikoisena kunnianimenä. Siten hän koroitti itsensä ylimpien tasoon eikä voinut enää alkaa alhaalta. Sama vaikutin johti hänet myös kosimaan kaupungintuomarin vanhinta tytärtä, joten hän silläkin tavoin tuli neuvostosta pois suljetuksi. Hän kuului nyt hiljaisuudessa eläjiin, jotka eivät milloinkaan muodosta yhteisöä. He ovat yhtä eristetyt toisiinsa kuin kokonaisuuteenkin nähden ja sitä enemmän, kun sellaisessa erinnäisyydessä luonteen omituisuudet kehittyvät yhä jyrkemmiksi. Isäni lienee matkoillaan ja näkemässään vapaassa maailmassa muodostanut itselleen käsityksen elämäntavasta, joka oli hienompi ja vapaamielisempi kuin hänen kansalaistensa keskuudessa yleensä vallitseva. Edeltäjiä ja kaltaisiansa hänellä tosin oli.

Von Uffenbachin nimi on tunnettu. Eräs neuvosmies von Uffenbach eleli silloin arvossapidettynä. Hän oli käynyt Italiassa, harrasteli varsinkin musiikkia lauleli miellyttävällä tenoriäänellänsä, ja koska hän oli tuonut mukanansa kauniin kokoelman nuotteja, järjestettiin hänen luonansa konsertteja ja oratorioesityksiä. Sitä seikkaa, että hän itsekin lauloi ja osoitti soittoniekoille suosiota, ei pidetty aivan hänen arvonsa mukaisena, ja kutsutut vieraat sekä muutkin maanmiehet pitivät oikeutenansa esittää sen johdosta monia hupaisia huomautuksia.

Vielä muistan erään paroni von Häckelin, rikkaan aatelismiehen, joka naimisissa ollen mutta lapsettomana asui eräässä kauniissa talossa Antoniusgassen varrella, varustettuna kaikilla säädynmukaiseen elämään kuuluvilla hyvyyksillä. Hänellä oli hyviä maalauksiakin, vaskipiirroksia, muinaisesineitä ja paljon muuta kokoilijain ja harrastelijain huostaan virtaavaa. Aika ajoin hän kutsui kaupungin arvohenkilöt päivällisille ja harjoitti hyväntekeväisyyttä omalla varovalla tavallansa, nimittäin siten, että vaatetti talossaan köyhiä, mutta pidätti luonansa heidän vanhat riekaleensa ja antoi heille jokaviikkoisen almun vain sillä ehdolla, että he tulivat hänen luoksensa noihin lahjoitettuihin vaatteisiin puettuina, aina puhtaina ja hyvässä kunnossa. Hän on nyt vain hämärästi muistissani ystävällisenä, sivistyneenä miehenä, mutta sitä selvemmin muistan hänen kuolinpesänsä huutokaupan, jossa olin mukana alusta loppuun asti osaksi isäni käskystä, osaksi omasta halustani ostaen useita esineitä, jotka ovat vielä nytkin kokoelmissani.

Aikaisemmin ja minun tuskin silmin näkemänä herätti Johann Michael von Loen kirjallisessa maailmassa sekä Frankfurtissa melkoista huomiota. Hän ei ollut syntyjään frankfurtilaisia, oli asettunut sinne asumaan ja oli naimisissa isoäitini Textorin erään sisaren kanssa, jonka oma sukunimi oli Lindheimer. Hovi- ja valtioelämään perehtyneenä ja uudistetusta aatelista iloiten hän saavutti mainetta rohkenemalla sekaantua niihin erilaisiin liikkeisiin, joita ilmeni kirkon ja valtion piirissä. Hän kirjoitti »Rivieran kreivin», didaktisen romaanin, jonka sisällys käy ilmi nimen jatkosta: »eli kunniallinen mies hovissa». Tämä kirja sai hyvän vastaanoton, koska se vaati hoveiltakin, jotka muuten ovat vain älyn tyyssijoja, myös siveyttä, ja niin tuotti hänen teoksensa hänelle suosiota ja mainetta. Erään toisen teoksen piti koitua hänelle sitä vaarallisemmaksi. Hän kirjoitti kirjan »Ainoa oikea uskonto», jonka tarkoituksena oli edistää suvaitsevaisuutta, erittäinkin luterilaisten ja kalvinilaisten kesken. Sen johdosta hän joutui kiistaan teologien kanssa; varsinkin giesseniläinen tri Brenner kirjoitti häntä vastaan. Von Loen vastasi; kiista muuttui kiivaaksi ja henkilöihin kohdistuvaksi, ja siitä johtuvat ikävyydet saivat tekijän ottamaan vastaan Lingenin hallituspresidentin viran, jonka hänelle tarjosi Fredrik toinen luullen tuntevansa hänet valistuneeksi ja Ranskassa jo paljoa pitemmälle kehittyneitä uudistuksia suosivaksi ennakkoluulottomaksi mieheksi. Hänen entiset maanmiehensä, joiden luota hän oli hieman pahoilla mielin poistunut, väittivät, ettei hän ollut tyytyväinen uusilla olosijoillansa, koska Lingenin-lainen paikkakunta ei suinkaan ole Frankfurtiin verrattavissa. Isäni epäili hänkin presidentin hyvää oloa ja vakuutti, että kelpo enomme olisi tehnyt viisaammin, ellei olisi ryhtynyt asioimaan kuninkaan kanssa, koska oli yleensäkin vaarallista häntä lähestyä, miten erinomainen herra hän muuten olikin. Olihan nähty, kuinka kuuluisa Voltaire oli katalasti vangittu Frankfurtissa Preussin residentin Freitagin vaatimuksesta, vaikka hän olikin aikaisemmin ollut suuressa suosiossa ja opettanut kuninkaalle ranskalaista runoutta. Tällaisissa tapauksissa ei puuttunut harkintoja ja esimerkkejä, joiden piti varoittaa hoveista ja ylhäisten palvelemisesta, mistä kaikesta synnynnäisellä frankfurtilaisella tuskin voi olla käsitystäkään.

Erään oivallisen miehen, tohtori Orthin, tahdon tässä vain nimeltänsä mainita, koska asianani tässä ei niinkään ole pystyttää muistomerkkiä ansiokkaille frankfurtilaisille, vaan pikemmin mainita heidät ainoastaan mikäli heidän maineensa tai persoonallisuutensa ovat varhaisessa nuoruudessani minuun jollakin tavoin vaikuttaneet. Tohtori Orth oli rikas mies ja kuului hänkin niihin, jotka eivät olleet milloinkaan ottaneet osaa hallitukseen, vaikka hänen tietonsa ja taitonsa hyvinkin olisivat hänet siihen oikeuttaneet. Saksan ja varsinkin Frankfurtin muinaistutkimus on joutunut hänelle suureen velkaan; hän julkaisi niinsanotun »Frankfurtin reformation» selitykset, teoksen, johon on kerätty valtakunnankaupungin asetukset. Sen historiallisia lukuja minä olen nuoruusvuosinani uutterasti tutkinut.

Von Ochsenstein, keskimmäinen niistä kolmesta veljeksestä, jotka edellä naapureinamme mainitsin, ei ollut hiljaisen elämänlaatunsa vuoksi tullut koko ikänänsä mitenkään merkittäväksi, mutta sitä enemmän kuoltuansa. Hän näet oli jättänyt jälkeensä määräyksen, että käsityöläisten piti kantaa hänet hautaan varhain aamulla, kaikessa hiljaisuudessa ja ilman mitään saattoväkeä. Niin tehtiinkin, ja tämä tapaus herätti kaupungissa, jossa oli totuttu upeihin hautajaisiin, suurta huomiota. Kaikki ne, joilla oli sellaisista tilaisuuksista vanhastaan tuloja, nousivat uudistusta vastustamaan. Kelpo patriisi sai kuitenkin seuraajia kaikista säätyluokista, ja vaikka sellaisia hautajaisia pilkkailtiinkin, voittivat ne kuitenkin yhä enemmän alaa monen vähävaraisen perheen hyväksi, ja loistohautajaiset kävivät yhä harvinaisemmiksi. Minä mainitsen tämän seikan, koska se on eräs varhainen oire niistä nöyryyden ja yhdenvertaisuuden tunnoista, joita edellisen vuosisadan jälkipuoliskolla ylhäältä käsin erittäin monin tavoin ilmeni ja jotka ovat myöhemmin tuottaneet niin odottamattomia vaikutuksia.

Ei puuttunut myöskään muinaisuuden harrastelijoita. Oli olemassa taulu- ja vaskipiirroskokoelmia, mutta varsinkin kotimaan muinaisesineitä etsittiin ja säilytettiin ylen innokkaasti. Valtakunnankaupungin vanhemmat säännökset ja määräykset, painetut ja kirjoitetut, joista ei ollut olemassa yhtään kokoelmaa, etsittiin nyt huolellisesti, järjestettiin ajanmukaisesti ja talletettiin kunnioittavasti kotimaisen oikeuden ja perintätavan aarteena. Myöskin frankfurtilaisten muotokuvia, joita oli suuret määrät, kerättiin erityiseksi kokoelman osaksi.

Tällaisia miehiä isäni yleensä näyttää pitäneen esikuvanansa. Häneltä ei puuttunut yhtäkään kunnollisen ja arvossapidetyn porvarin ominaisuutta. Saatuaan talonsa kuntoon hän järjesti kaikki keräelmänsä. Oivallinen kokoelma Schenkin ja muiden kartanpiirtäjäin oivallisia maantieteellisiä lehtiä, ylempänä mainitut säännökset ja määräykset, muotokuvat, kaappi täynnä vanhoja kiväärejä, toinen kaappi merkillisiä venetsialaisia laseja, pikareita ja maljoja, luonnonesineitä, norsunluuteoksia, pronssitöitä ja satoja muita esineitä erotettiin ja asetettiin paikoilleen, ja minä pidin huolen siitä, että huutokauppojen sattuessa minulle aina annettiin tehtäväksi hankkia kokoelmiin täydennystä.

Minun on mainittava vielä eräs huomattava perhe, josta kuulin kerrottavan paljon merkillistä jo varhaisimmalla nuoruusiälläni ja jonka muutamien jäsenten taholta sain myöhemmin itsekin paljon ihmeellistä kokea. Se oli Senckenbergin perhe. Isä, josta en tiedä paljoa sanoa, oli varakas mies. Hänellä oli kolme poikaa, jotka jo nuoruudessaan osoittautuivat ilmeisen omituisiksi ihmisiksi. Sellainen seikka ei ole hyväksi pienenlaisessa kaupungissa, jossa ei kukaan saa olla liian etevä hyvässä enempää kuin pahassakaan. Pilkkanimet ja eriskummalliset, kauan muistissa säilyvät tarinat ovat enimmälti sellaisen omituisuuden hedelmänä. Isä asui Hasengassen kulmassa, jonka kadun nimi johtuu talon merkistä, missä nähtiin jänis, ehkäpä kolmekin jänistä. Noita kolmea veljestä nimitettiin senvuoksi vain kolmeksi jänikseksi, ja he eivät vapautuneet pitkiin aikoihin tästä pilkkanimestä. Mutta kuten nuoruudessa useinkin kummalliset ja sopimattomat seikat ennustavat suurta kuntoa, niin tapahtui tässäkin. Vanhin heistä oli myöhemmin mainehikas hovineuvos von Senckenberg. Toinen valittiin kaupunginhallitukseen ja osoitti erinomaisia kykyjä, joita kuitenkin myöhemmin käytteli yltiöpäiseen, jopa katalaankin tapaan, ellei kotikaupunkinsa niin ainakin virkatoveriensa vahingoksi. Kolmas veli, lääkäri ja erittäin kunnollinen mies, harjoitti ammattiansa vain rajoitetussa määrässä ja yksinomaan ylhäisissä perheissä ja oli aina korkeimpaan ikäänsä asti ulkomuodoltansa hieman eriskummallinen. Hän kävi aina erittäin sievästi puettuna; hänen ei nähty milloinkaan astuvan kadulle muuten kuin solkikenkiin ja polvihousuihin puettuna, peruukki hyvin puuteroituna, hattu kainalossa. Hän kulki nopeasti, mutta omituisesti häilyen, joten hän oli milloin tällä, milloin toisella puolella katua, ja hänen kulkemansa reitti muodostui polveilevaksi. Pilkkakirveet sanoivat hänen yrittävän tuon välttelevän kävelynsä avulla väistää edesmenneiden sieluja, jotka nähtävästi ajoivat häntä takaa suoraviivaisesti, ja jäljittelevän niinmuodoin henkilöä, joka pakenee krokodiilia. Kaikki tämä pila ja monet lystikkäät jälkipuheet väistyivät kuitenkin lopulta häneen kohdistuvan syvän kunnioituksen tieltä, kun hän luovutti melkoisen asumuksensa pihoineen, puutarhoineen ja kaikkine siihen kuuluvine tarpeineen lääketieteelliseksi laitokseksi, johon yksinomaan frankfurtilaisia varten suunnitellun sairaalan ohella järjestettiin kasvitieteellinen puutarha, anatominen museo, kemian laboratorio, melkoinen kirjasto ja johtajan asunto, vieläpä niin, ettei minkään korkeakoulun olisi tarvinnut sitä hävetä.

Eräs toinen erinomainen mies, joka vaikutti minuun huomattavasti, ei niinkään persoonallisuudellaan kuin ympäristössään aikaansaamansa vaikutuksen ja kirjoittamiensa teosten nojalla, oli Karl Friedrich von Moser, jota aina seudullamme mainittiin liiketoimintansa vuoksi. Hänelläkin oli läpeensä siveellinen luonne, joka taivutti häntä kerrassaan niinsanottujen hurskaitten puoleen, koska inhimillisen luonnon puutokset useasti antoivat hänelle tekemistä. Niinpä hän, samoinkuin von Loen hovielämässä, tahtoi saada liike-elämässä vallitsemaan tunnollisempia menettelytapoja. Lukuisissa Saksan pienissä hoveissa eli joukko herroja ja palvelijoita; edelliset vaativat ehdotonta kuuliaisuutta, jälkimmäiset taas tahtoivat enimmäkseen toimia ja palvella ainoastaan vakaumuksiensa mukaisesti. Senvuoksi syntyi alinomaisia ristiriitoja ja äkillisiä muutoksia ja mullistuksia, koska häikäilemättömän toiminnan vaikutukset käyvät pienessä piirissä huomattaviksi ja vahingollisiksi paljoa nopeammin kuin suuressa. Useat huoneet olivat velkaantuneet, ja keisarillisia valvonta-komissioja oli nimitetty; toiset painuivat hitaammin tai nopeammin samalle tielle palvelijain joko tunnottomasti hyötyessä tai tehdessä itseänsä vihatuiksi tunnollisesti ja epämiellyttävästi. Moser tahtoi vaikuttaa valtio- ja liikemiehenä, ja siinä suhteessa hänelle oli nimenomaiseksi hyödyksi perinnäinen, ammattimaiseen valmiuteen asti kehitelty kyky; mutta toisaalta hän tahtoi samalla toimia ihmisenä ja kansalaisena mahdollisimman vähän hellittäen siveellisestä arvostansa. Hänen teoksensa »Herra ja palvelija», »Daniel jalopeurain luolassa» ja »Reliikit» kuvailevat tarkoin sitä tilannetta, missä hän aina tunsi olevansa ahdistuksen, joskaan ei kidutuksen alaisena. Ne ilmaisevat kaikki kärsimätöntä suhtautumista olotilaan, johon henkilö ei voi tyytyä, mutta josta hän toisaalta ei kykene vapautumaan. Sellainen ajattelu- ja tuntemistapa pakotti hänet usein etsimään uusia toimialueita, joita hänen suuri kyvykkyytensä riittävässä määrin hänelle tarjosi. Muistissani hän elää miellyttävänä, vilkasliikkeisenä ja samalla herkkänä miehenä.

Jo näihin aikoihin vaikutti meihin etäältä varsin voimakkaasti Klopstockin nimi. Aluksi ihmeteltiin, kuinka niin etevällä miehellä voi olla niin omituinen nimi, mutta pian siihen totuttiin eikä enää ajateltu noiden tavujen merkitystä. Isäni kirjastosta minä olin toistaiseksi löytänyt ainoastaan varhaisempien, erittäinkin hänen aikanansa vähitellen ylenneitten ja kuuluisiksi tulleiden runoilijain teoksia. He olivat kaikki kirjoittaneet loppusoinnullisia säkeitä, ja isäni piti loppusointua runoteoksessa välttämättömänä. Canitz, Hagedorn, Drollinger, Gellert, Creuz, Haller olivat rivissä, kauniisiin nahkakansiin sidottuina. Niihin liittyivät Neukirchin »Telemakhos», Koppin »Vapautettu Jerusalem» ja muut käännökset. Minä olin lapsuudestani saakka uutterasti tutkinut ja osittain ulkoa opetellut kaikkia näitä teoksia, minkä vuoksi minut usein kutsuttiin seuraa huvittamaan. Mutta nyt koitti isälleni harmillinen aika, kun Klopstockin »Messiaan» säkeet, jotka hänen mielestään eivät säkeitä olleet, tulivat julkisen ihastelun esineiksi. Hän itse oli varonut teosta hankkimasta, mutta kotiystävämme, neuvosmies Schneider kuljetti sen salaa taloon äidin ja lasten luettavaksi.

Tuohon toimeliaaseen mieheen, joka ei paljoa lukenut, »Messias» oli heti ilmestyttyään valtavasti vaikuttanut. Runoelman luontevasti ilmaisemat, mutta samalla kauniisti jalostetut hurskaat tunteet, miellyttävä esitysmuoto, olkoonpa, että sille myönnettiin vain sointuisan proosan nimi, olivat siinä määrin lumonneet tuon muuten kuivakiskoisen liikemiehen, että hän piti ensimmäisiä kymmentä laulua, joista tässä oikeastaan on puhe, mitä ihanimpana hartauskirjana ja luki ne itsekseen kaikessa hiljaisuudessa joka vuosi pääsiäisviikon aikana, jolloin osasi itsensä vapauttaa kaikista liikeasioista, siten hankkien mielelleen virkistystä koko vuodeksi. Aluksi hän aikoi ilmaista tuntonsa vanhalle ystävällensä, mutta hämmästyi kovin huomatessaan viimeksimainitun suhtautuvan auttamattoman vastenmielisesti tuohon sisällöltään erinomaiseen teokseen, vieläpä joutavan ulkonaisen muotoseikan vuoksi, kuten hänestä näytti. Kuten helposti voi arvata, tuli asia useasti myöhemminkin keskustelun alaiseksi; mutta puolueet loittonivat toisistaan yhä enemmän, sattui kiivaita kohtauksia, ja myöntyväinen mies suostui vihdoin olemaan puhumatta mielikirjastansa, jottei menettäisi samalla nuoruudenystävää ja hyvää sunnuntailientä.

Toisten käännyttäminen on jokaisen ihmisen luonnollisin halu, ja meidän ystävämme havaitsi tulevansa kaikessa hiljaisuudessa runsaasti palkituksi, kun huomasi perheen muiden jäsenten ilmeisesti suosivan hänen pyhimystänsä. Teos, jota hän käytteli vuosittain ainoastaan viikon verran, oli muun ajan meidän hallussamme. Äiti piti sitä kätkössään, ja me sisarukset valtasimme sen, milloin voimme, saadaksemme vapaina hetkinämme johonkin nurkkaan piiloutuneina opetella ulkoa huomattavimpia sivuja ja varsinkin painaaksemme mahdollisimman nopeasti muistiimme herkimpiä ja hehkuvimpia kohtia.

Portian unta me lausuelimme kilpaa, ja keskustelun Saatanan ja Adramelekin kesken, jotka oli syösty Kuolleeseen mereen, me olimme jakaneet. Ensinmainittu, väkivaltaisempi osa, oli langennut minulle, toisen, hieman valittelevamman otti sisareni esittääkseen. Molemminpuoliset, tosin hirmuiset, mutta silti soinnukkaat kiroukset virtailivat sujuvasti huuliltamme, ja me käytimme hyväksemme jokaista tilaisuutta saadaksemme tervehtiä toisiamme noilla helvetillisillä lausumilla.

Oli talvinen lauantaiehtoo — isä ajatti partansa aina iltasella, tulen valossa, voidakseen sunnuntaiaamuna varhain helposti valmistua lähtemään kirkkoon — me istuimme jakkaralla uunin kupeella ja lausuelimme verrattain hiljaisin äänin tavanmukaisia manauksiamme parturin sill’aikaa saippuoidessa isän leukaa. Mutta nyt piti Adramelekin käydä rautakourin käsiksi Saatanaan; sisareni tarttui minuun voimallisesti ja lausui, tosin jotenkin hiljaa, mutta yhä kiihkeämmin:

Auttaos, pyydän ma, palvoenkin, jos niin sinä vaadit,
Hirviö!… Heittiö turmeltunut, sinä synkeä konna,
Auttaos! Kostoa tässä ma koen iankaikkisen kuolon!
Taanoin vielä ma hehkuen voin vihamieltäni näyttää!
Ollut ja mennyt se aika! Nyt jäi tämä pistävä piina!

Tähän saakka asia oli sujunut siedettävästi; mutta seuraavat sanat hän huusi kovalla, kauhistuttavalla äänellä:

Voi, miten murskauduin!…

Kelpo parranajaja säikähti ja kaatoi saippuakulhon koko sisällyksen isän rinnoille. Siitä syntyi ankara hälinä, ja pantiin toimeen tiukka tutkinto, varsinkin pitäen silmällä sitä onnettomuutta, joka olisi voinut aiheutua, jos partaveitsi olisi jo liikkunut. Täysin torjuaksemme sen epäilyksen, että olisimme menetelleet ilkivaltaisesti, me tunnustimme, mitä paholaisosia olimme esittäneet, ja heksametrin aiheuttama onnettomuus oli siksi ilmeinen, että se luonnollisesti joutui jälleen tuomittavaksi ja kirottavaksi.

Niin on lapsilla ja kansoilla tapana muuttaa se, mikä on suurta, ylevää, pelkäksi leikiksi, jopa ilveeksikin; ja kuinkapa he muuten kykenisivätkään sitä kestämään ja sietämään!