Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

KOLMAS KIRJA.

Uudenvuodenpäivä vilkastutti niinä aikoina kaupunkia erittäin suuressa määrin, kun näet oli tapana käydä henkilökohtaisesti toivottamassa toisillensa onnea. Sekin, joka ei muuten helposti lähtenyt kotoansa, pukeutui nyt parhaisiinsa esiintyäkseen hetken aikaa ystävällisenä ja kohteliaana suosijoillensa ja ystävillensä. Meille lapsille oli varsinkin isoisän talossa vietetty juhla mitä tervetullein nautinto. Jo varhaisimpina aamuhetkinä olivat lastenlapset kokoontuneet sinne kuuntelemaan rumpuja, oboeita ja klarinetteja, pasuunoita ja käyrätorvia, joita kaiuttelivat sotilaat, kaupungin soittoniekat ja muut. Lapset jakelivat sinetöityjä ja osoitteilla varustettuja uudenvuodenlahjoja alhaisemmille onnittelijoille, ja päivemmällä arvohenkilöiden luku yhä lisääntyi. Ensin ilmaantuivat lähimmät tuttavat ja sukulaiset, sitten alemmat virkamiehet; itse neuvoston herratkin tulivat tervehtimään ylintänsä, ja valittua joukkoa kestittiin illalla huoneissa, joissa vuoden mittaan tuskin ollenkaan käytiin. Tortut, kaakut, mantelileivokset ja makea viini viehättivät lapsia kaikkein eniten, ja lisäksi tuli, että kaupungintuomari sekä molemmat pormestarit saivat joka vuosi eräistä säätiöistä jonkin määrän hopeaesineitä, jotka sitten jaettiin lastenlapsille ja kummilapsille määrättyä asteikkoa noudattaen. Sanalla sanoen: tästä pienoisjuhlasta ei puuttunut mitään sellaista, mikä tavallisesti kaunistaa kaikkein suurimpia.

Uudenvuodenpäivä 1759 saapui, meille lapsille toivottuna, kuten edellisetkin, mutta vanhemmille henkilöille arveluttavana ja aavisteluttavana. Ranskalaisten joukkojen läpikulkuun tosin oli totuttu, ja sellaista oli sattunut varsin usein, mutta useimmin sentään kuluneen vuoden viimeisinä päivinä. Valtakunnankaupungin vanhan tavan mukaan puhalsi päätornin vartija torveensa joka kerta, kun joukkoja ilmaantui näkyviin, ja tänä uudenvuoden päivänä hän ei tahtonut ollenkaan lakata, mikä merkitsi sitä, että suuria sotaväkiosastoja oli useammalta taholta lähestymässä. Niitä kulki sinä päivänä tosiaankin tavallista enemmän kaupungin läpi; juostiin katsomaan niiden ohikulkua. Oli totuttu siihen, että nähtiin vain pieniä osastoja; nämä sitävastoin paisuivat yhä suuremmiksi kenenkään voimatta tai tahtomatta sitä estää. Lyhyesti sanoen: tammikuun 2 p:nä saapui Sachsenhausenin kautta eräs kolonna, kulki Fahrgassea pitkin poliisivartioon saakka, yllätti sitä saattavan pienen komennuskunnan, valtasi mainitun vartiopaikan, eteni Zeiliä alaspäin, ja päävahdinkin oli pakko antautua tehtyänsä hieman vastarintaa. Kohta olivat rauhalliset kadut muuttuneet sotanäyttämöksi. Siellä pysyttelivät ja sinne leiriytyivät joukot, kunnes ne ehdittäisiin säännöllisesti majoittaa.

Tämä odottamaton, moniin vuosiin kuulumaton rasitus tuntui mukavuuteen tottuneista kaupunkilaisista ankaralta, ja kenellekään se ei voinut olla tukalampaa kuin isälleni, jonka piti ottaa tuskin valmistuneeseen taloonsa asumaan vieraita sotilashenkilöltä, luovuttaa heille hienot ja enimmälti suljetut loistohuoneensa ja jättää vieraan mielivaltaan se, mitä oli tottunut pitämään hyvässä järjestyksessä ja kunnossa; hänen, joka lisäksi oli preussilaismielinen, piti nyt nähdä ranskalaisten majoittautuvan hänen huoneisiinsa, ja tämä oli hänen ajatustapansa mukaan murheellisinta, mitä hänelle saattoi sattua. Hän olisi kuitenkin voinut suhtautua asiaan kevyemmin, koska puhui hyvin ranskaa ja osasi käyttäytyä arvokkaasti ja miellyttävästi, ja siten olisi sekä häneltä itseltään että meiltä säästynyt monta ikävää hetkeä; meidän luoksemme näet majoitettiin kuninkaanluutnantti, jolla, vaikka hän olikin sotilashenkilö, oli tehtävänänsä käsitellä ainoastaan siviilitapauksia, sotilaiden ja kaupunkilaisten välisiä riitaisuuksia, velka- ja riitajuttuja. Hän oli kreivi Thoranc, kotoisin Provencen Grassesta, läheltä Antibesia, pitkä, laiha, vakava mies, kasvot pahoin rokon rumentamat, silmät mustat, tuliset ja käytös arvokas, hillitty. Jo hänen ensimmäinen käyntinsä oli talon herralle edullinen. Puhuttiin eri huoneista, jotka piti osalta luovuttaa, osalta jättää perheen haltuun, ja kun kreivi kuuli mainittavan tauluhuoneen, pyysi hän, vaikka olikin jo yö, saada kynttilän valossa nähdä maalauksia, vaikkapa pikimmältään. Maalaukset ilahduttivat häntä kovin, ja hän käyttäytyi mitä kohteliaimmin isääni kohtaan, joka häntä opasti. Kun hän sitten kuuli, että useimmat taiteilijat olivat vielä elossa asuen Frankfurtissa ja lähiseudulla, niin hän vakuutti mitä hartaimmin haluavansa päästä heihin tutustumaan ja heitä askarruttamaan.

Tämäkään, taiteen alueelta käsin tapahtuva lähentyminen ei kyennyt muuttamaan isäni mieltä eikä taivuttamaan hänen luonnettansa. Hän salli tapahtuvan mitä ei kyennyt estämään, mutta pysytteli osaaottamatta loitolla, ja ne tavattomat olot, jotka nyt hänen ympärillänsä vallitsivat, olivat hänelle sietämättömät pienintä yksityiskohtaa myöten.

Kreivi Thoranc käyttäytyi mallikelpoisesti. Hän ei tahtonut edes naulata karttojansa seinään, koska pelkäsi uusien seinäpaperien vikaantuvan. Hänen väkensä oli taitavaa, hiljaista ja huolellista; mutta kun koko päivä ja osa yötäkin oli lakkaamatonta liikettä, kun saapui valittaja toisensa jälkeen, tuotiin ja vietiin vangittuja, kaikki upseerit ja adjutantit päästettiin puheille, ja kun sitäpaitsi kreivin ruokapöytä oli joka päivä vieraillekin katettu, niin kohtalaisen kokoisessa, yhtä ainoata perhettä varten järjestetyssä talossa, jossa oli vain yhdet, kaikkien kerrosten läpi ulottuvat portaat, oli kuhinaa ja hyörinää kuin mehiläispesässä, vaikka kaikki tapahtuikin erittäin hillitysti, vakavasti ja ankaraa järjestystä noudattaen.

Ärtyneen, yhä sairasluuloisemmin itseänsä kiduttavan talonherran ja tosin hyväntahtoisen, mutta erittäin vakavan ja täsmällisen sotilasvieraan välittäjäksi löytyi onneksi eräs miellyttävä tulkki, lihava, hilpeä mies, joka oli frankfurtilainen ja puhui hyvin ranskaa, osasi suoriutua mistä hyvänsä ja käytteli kaikenlaisia pieniä ikävyyksiä vain leikinlaskun aiheina. Tämän miehen välityksellä äitini oli huomauttanut kreiville, millaiseen asemaan isäni mielentila hänet saattoi, ja välittäjä oli kuvaillut asian varsin älykkäästi, oli huomauttanut uudesta, vielä lopulliseen kuntoon saattamattomasta talosta, omistajan luontaisesta taipumuksesta hiljaiseen elämään, hänen kasvatuksellisista harrastuksistansa perheen keskuudessa ja muista vielä huomautettavissa olevista seikoista, joten kreivi, joka puolestaan piti mitä tähdellisimpänä ehdottominta oikeudenmukaisuutta, lahjomattomuutta ja kunniallista käytöstä, päätti täällä majoitettuna ollessaankin menetellä mallikelpoisesti ja tosiaankin noudatti tätä päätöstänsä ne muutamat vuodet, jotka hän luonamme asui.

Äitini osasi hieman italiankieltä, joka ei ollut aivan outo kenellekään perheen jäsenistä, ja päätti siis heti opetella ranskaa, missä tarkoituksessa tulkki, jonka lapsen kummina äitini oli näiden myrskyisten tapausten kestäessä ollut ja joka niin muodoin kiintyi sitäkin lujemmin perheeseemme, uhrasi ristiäidille jokaisen joutilaan hetkensä (hän näet asui meitä vastapäätä) opettaen hänelle ennen kaikkea ne lauseparret, joita hänen tuli henkilökohtaisesti kreiville esittää. Asia luonnistuikin mitä parhaiten. Kreiviä mairitteli se, että talon rouva iällänsä siinä määrin vaivautui, ja koska hänen luonteeseensa kuului hilpeä, henkevä piirre ja hän sitäpaitsi mielellään harjoitti jonkinlaista kuivakiskoista mielistelyä, syntyi siten mitä parhain suhde, ja liittoutuneet voivat saavuttaa mitä halusivat.

Jos, kuten sanottu, olisi käynyt päinsä saada isä hilpeämmäksi, niin tämä muuttunut olotila ei olisi tuntunut kovinkaan painostavalta. Kreivi käyttäytyi mitä epäitsekkäimmin: sellaisiakaan lahjoja, joita hänen asemansa edellytti, hän ei ottanut vastaan, se, mikä vähänkin olisi voinut muistuttaa lahjomista, torjuttiin vihaisesti, jopa rangaistenkin; miehiänsä hän oli mitä ankarimmin käskenyt olemaan aiheuttamatta talonomistajalle vähimpiäkään kustannuksia. Sitävastoin sallittiin meidän lasten saada runsas osa jälkiruokaherkuista. Antaakseni jonkinlaisen käsityksen niinä aikoina vallinneesta viattomuudesta minun on mainittava, että äiti eräänä päivänä tuotti meille suuren murheen kaatamalla pois meille kreivin pöydästä lähetetyn jäätelön, koska hänestä tuntui mahdottomalta, että vatsa voisi sietää oikeata jäätä, olipa se sokeroitu kuinka perinpohjaisesti tahansa.

Paitsi näitä herkkuja, joita sentään vähitellen opimme varsin hyvin nauttimaan ja sietämään, tuntui meistä lapsista mieluisalta sekin, että tarkan opintojärjestyksen ja ankaran kurin vaatimukset nyt olivat hieman lieventyneet. Isän huono mieliala kävi yhä huonommaksi; hän ei voinut mukautua välttämättömyyteen. Kuinka hän vaivasikaan itseänsä, äitiä ja tulkkikuomaa, neuvosmiehiä ja kaikkia ystäviänsä yrittäessään vapautua kreivistä! Suotta hänelle huomautettiin, että sellaisen miehen majailu oli näissä oloissa talolle todellinen hyvätyö ja että kreivin poistuttua tulisivat majoitetut henkilöt, olivatpa ne upseereita tai pelkkiä sotamiehiä, alinomaa vaihtumaan. Mikään sellainen todistelu ei ottanut häneen tehotakseen. Nykyisyys tuntui hänestä siinä määrin sietämättömältä, ettei paha mieli sallinut hänen havaita mahdollisesti seuraavaa vieläkin tukalampaa oloa.

Niin ollen lamaantui se toimeliaisuus, jonka hän muuten oli tottunut kohdistamaan etupäässä meihin. Sitä, minkä hän antoi tehtäväksemme, hän ei enää vaatinut osattavaksi yhtä täsmällisesti kuin ennen, ja me yritimme, mikäli suinkin kävi päinsä, tyydyttää sotilasasioihin suuntautuvaa uteliaisuuttamme, ei ainoastaan kotona, vaan myöskin kaduilla, mikä kävi päinsä sitä helpommin, kun yötä päivää sulkemattomana olevaa porttiamme vartioivat sotilaat eivät välittäneet mitään edestakaisin juoksentelevista lapsista.

Ne monet asiat, joita kuninkaanluutnantin oikeusistuimen edessä ratkaistiin, olivat aivan erikoisen mielenkiintoiset vielä sikäli, että hän varsin mielellään liitti tuomioonsa jonkin leikkisän, henkevän, hilpeän lausuman. Hänen päätöksensä oli ankarasti oikeudenmukainen; sen ilmaisemistapa oli leikkisän hivelevä. Hän näytti valinneen esikuvaksensa Ossunan herttuan. Melkein joka päivä tulkki kertoi jonkin sellaisen jutun meidän ja äitimme huviksi. Tuo hilpeä mies oli kerännyt itselleen pienen kokoelman sellaisia Salomon tuomioita, mutta muistissani on vain niiden luoma yleinen vaikutelma; mitään yksityiskohtia en saa mieleeni palautumaan.

Kreivin ihmeellistä luonnetta me opimme vähitellen yhä paremmin tuntemaan. Tämä mies oli itse mitä selvimmin tietoinen omituisuuksistansa, ja koska hänelle sattui aikoja, jolloin hänet valtasi jonkinlainen apeus, paha mieli tai miten tuota pahaa haltiaa nimittäneenkään, niin hän vetäytyi sellaisina hetkinä, jotka toisinaan venyivät päiviksi, omaan huoneeseensa, ei tavannut ketään muuta kuin kamaripalvelijansa eikä taipunut pakottavimmissakaan tapauksissa päästämään ketään puheillensa. Mutta kohta pahan haltian poistuttua hän jälleen esiintyi kuten ennenkin: leppoisana, hilpeänä ja toimeliaana. Hänen kamaripalvelijansa Saint Jeanin, pienen, laihan ja reippaan hyvänluontoisen miehen puheista voi päätellä, että hän oli aikaisemmin sellaisen mielialan valtaan joutuneena aiheuttanut suuren onnettomuuden ja yritti nyt tärkeässä, kaiken kansan nähtävissä olevassa asemassaan vakavasti välttää sellaista hairahtumista.

Heti ensimmäisinä päivinä kreivin asetuttua taloon kutsuttiin kaikki frankfurtilaiset maalaajat, Hirt, Schütz, Trautmann, Nothnagel ja Juncker hänen luoksensa. He näyttivät valmiita maalauksiansa, ja kreivi hankki itselleen ostettavissa olevat. Häntä varten tyhjennettiin minun kaunis, valoisa, ullakkokerroksessa sijaitseva huoneeni, joka heti muutettiin kokoelmahuoneeksi ja ateljeeksi; hän näet mieli antaa pitkäksi aikaa työtä kaikille mainituille taiteilijoille, mutta ennen kaikkea darmstadtilaiselle Seekatzille, jonka sivellin varsinkin luontevia ja viattomia kohtauksia esittäessään kreiviä kovin miellytti. Senvuoksi hän tilasi Grassesta, missä hänen vanhemmalla veljeltään kuului olevan kaunis rakennus, kaikkien huoneiden ja kokoelmasuojain mitat, harkitsi sitten taiteilijain keralla seinäpintojen jakamista ja määräsi sitten, kuinka suuria tuli olla valmistettavien uusien maalausten, joita ei aiottu kehystää, vaan kiinnittää seinään seinäverhon osina. Nyt alkoi innokas työ. Seekatz otti maalatakseen maalaiselämää kuvailevia kohtauksia ja onnistui erinomaisesti kuvatessaan välittömästi luonnon mukaan vanhuksia ja lapsia; nuorukaiset eivät tahtoneet luonnistua yhtä hyvin: ne olivat enimmälti liian laihoja; naishenkilöt taas olivat epämiellyttäviä vastakkaisesta syystä. Koska näet maalaajalla itsellään oli vaimona pieni, lihava, hyväluontoinen, mutta epämiellyttävä henkilö, joka ei liene sallinut miehen käyttää ketään muuta mallinansa, niin ei tahtonut syntyä mitään kunnollista. Sitäpaitsi hänen oli ollut pakko suurentaa kuvattaviensa mittasuhteita. Hänen puissaan oli totuutta, mutta lehvistö oli mitätön. Hänen opettajansa oli Brinckmann, jonka siveltimen suorittamia taulumaalauksia ei sovi moittia.

Maisemamaalaaja Schütz sopeutui asiaan kenties parhaiten. Hän vallitsi ehdottomasti Reinin seutuja ja sitä aurinkoista sävyä, joka kauniina vuodenaikana niitä elähdyttää. Hän ei ollut aivan tottumaton käyttelemään töissään suurempaa mittakaavaa, ja hänen tekotapansa oli siinäkin tapauksessa kiitettävä. Hän maalasi erittäin hilpeitä kuvia.

Trautmann rembrandtisoi eräitä Uuden Testamentin kuolleistaherättämiskohtauksia ja sytytteli sen ohella tuleen kyliä ja myllyjä. Kuten voin huoneiden suunnitelmasta havaita, oli hänellekin myönnetty omakokoelmahuone. Hirt maalasi eräitä onnistuneita tammi- ja pyökkimetsiä. Hänen karjalaumansa olivat kiitettävät. Juncker, joka oli tottunut jäljittelemään kaikkein laveimmin liikkuvia alankomaalaisia, kykeni vähiten sopeutumaan tähän tapettityyliin; hyvästä maksusta hän sentään suostui koristelemaan erinäisiä osastoja kukkasin ja hedelmin.

Koska olin tuntenut kaikki nämä miehet varhaisimmasta nuoruudestani saakka ja käynyt usein heidän työhuoneissaan, ja kun sitäpaitsi kreivi mielellään näki minut lähettyvillänsä, niin minä olin läsnä neuvoteltaessa ja tilattaessa samoinkuin teoksia vastaanotettaessakin enkä ollenkaan arkaillut lausua mielipidettäni, varsinkaan kun luonnoksia esiteltiin. Minä olin jo aikaisemmin maalausten kokoilijain luona, mutta erittäinkin huutokaupoissa, joissa ahkerasti kävin, hankkinut itselleni sen maineen, että osaan heti sanoa, mitä jokin historiallinen kuva esittää, olipa sen aihe otettu raamatun- tai yleisestä historiasta tai muinaistarustosta, ja ellen aina kyennytkään oikein arvaamaan vertauskuvallisten maalausten tarkoitusta, ei kumminkaan ollut usein läsnä toista, joka olisi sen ymmärtänyt paremmin kuin minä. Olin myös useasti saanut taiteilijan ryhtymään ehdottelemiini aiheisiin, ja näitä etuuksiani minä nyt viljelin mielin määrin. Muistan vielä sepittäneeni laajan kirjoitelman, jossa kuvailin kahtatoista Joosepin historiaa esittämään suunniteltua kuvaa; muutamia niistä maalatuinkin.

Kerrottuani näistä poikasen suorittamiksi kieltämättä kiitettävistä toimista mainitsen myöskin erään pienen nöyryytyksen, joka tuli osakseni tässä taiteilijapiirissä. Minä tunsin hyvin kaikki kuvat, jotka oli vähitellen kerätty mainittuun ullakkokamariin. Nuorekas uteliaisuuteni ei jättänyt mitään katsomatta ja tutkimatta. Kerran löysin uunin kupeelta mustan taulukotelon, ryhdyin tutkimaan, mitä siinä piili, ja paljoakaan epäröimättä vedin kannen auki. Kotelossa oleva kuva kuului epäilemättä niihin, joita ei yleensä aseteta nähtäviin, ja vaikka yritinkin heti laatikkoa sulkea, en kumminkaan ehtinyt sitä kyllin nopeasti tehdä. Kreivi astui huoneeseen ja yllätti minut. — »Kuka on antanut teille luvan tämän laatikon avaamiseen?» kysyi hän kuninkaanluutnantin ilmein. Minulla ei ollut siihen paljoakaan sanomista, ja hän lausui kohta erittäin vakavana tuomion: »Teidän on pysyteltävä kokonainen viikko poissa tästä huoneesta.» — Minä kumarsin ja lähdin ja tottelin kreivin määräystä mitä täsmällisimmin, joten kelpo Seekatz, joka työskenteli juuri siinä huoneessa, oli kovin harmissaan. Hän näki minut mielellään luonansa, ja minä kehittelin hieman ilkeänä kuuliaisuuteni niin pitkälle, että asetin hänelle tavallisesti kuljettamani kahvin huoneen kynnykselle; hänen täytyi nousta työnsä äärestä sitä noutamaan, ja tämä harmitti häntä niin, että hän oli vähällä käydä minulle nyreäksi.

Nyt minusta tuntuu tarpeelliselta seikkaperäisemmin selittää ja tehdä käsitettäväksi, kuinka sellaisissa tapauksissa tulin mitenkään toimeen käyttäessäni ranskankieltä, jota en ollut oppinut. Tässäkin oli minulle hyödyksi luontainen kykyni, jonka nojalla voin helposti tajuta kielen soinnun, sen rytmin, korostuksen, äänensävyn ja muut ulkoiset omituisuudet. Latinankielen nojalla olivat useat sanat minulle tuttuja, italiankieli välitti vieläkin useampia, joten minä lyhyessä ajassa opin palvelijoilta, sotilailta, vahtimiehiltä ja luonakävijöiltä niin paljon, että kykenin suoriutumaan erinäisistä kysymyksistä ja vastauksista, joskaan en voinut ottaa osaa keskusteluun. Kaikki tämä oli kuitenkin vähäistä verrattuna siihen etuun, mikä minulle koitui teatterista. Minä olin saanut isoisältäni vapaalipun, jota käytin joka päivä isäni ollessa vastustavalla kannalla ja äitini minua auttaessa. Siinä minä istuin permantopaikallani, edessäni vieras näyttämö, ja tarkkasin liikkeitä, kasvojen ja puheen ilmeitä sitä enemmän, kun en ymmärtänyt paljoa tai mitään siitä, mitä näyttämöllä puhuttiin ja niinmuodoin voin huvittaa itseäni yksinomaan eleitten leikkiä ja äänensävyä seuraamalla. Huvinäytelmää minä ymmärsin kaikkein vähimmin, koska sen vuorosanat lausuttiin nopeasti ja koskivat jokapäiväistä elämää, jonka lauseparsia en ollenkaan tuntenut. Murhenäytelmiä esitettiin harvemmin, ja aleksandriinisäkeen määrämittainen liikunto, sen tahdinomaisuus sekä ajatussisällön ylimalkaisuus tekivät sen minulle joka suhteessa helpommin käsitettäväksi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin otin käsille isäni kirjastosta löytämäni Racine’in ja lausuelin kappaleita teatraaliseen tapaan, kuten korvani ja siihen läheisesti liittyvät puhe-elimeni olivat oppineet, erittäin vilkkaasti, mutta kykenemättä vielä ymmärtämään kokonaisen vuoropuheen sisällystä. Opettelinpa ulkoa kokonaisia pitkiä kohtauksiakin ja latelin niitä kuin opetettu puhuva lintu. Se oli minulle sitäkin helpompaa, kun olin aikaisemmin opetellut ulkoa lapselle useimmiten käsittämättömät raamatunkohdat ja totuttautunut niitä lausuelemaan protestanttisten saarnamiesten nuottiin. Runomittainen ranskalainen huvinäytelmä oli silloin erittäin suosittu: Destouches’in, Marivaux’n, La Chausséen kappaleita esitettiin usein, ja minä muistan vielä selvästi useita luonteenomaisia henkilöhahmoja. Molière’in henkilöistä on mieleeni jäänyt vähemmän. Voimakkaimmin minuun vaikutti Lemierre’in »Hypermnestra», joka uutena kappaleena esitettiin huolellisesti ja useaan kertaan. Erittäin miellyttävä oli näytelmien Devin du Village, Hose et Colas, Annelle et Lubin aiheuttama vaikutelma. Minä voin vielä nytkin palauttaa mieleeni nauhakoristeiset pojat ja tytöt ja heidän liikkeensä. Aivan pian minussa heräsi halu tarkastella itse teatteria, ja siihen tarjoutuikin usein tilaisuutta. Kun näet ei aina riittänyt kärsivällisyyttä kuunnellakseni kappaleita kokonaisuudessaan, joten vietin aikojani usein teatterin käytävissä, vieläpä kun vuodenaika sen salli, oven ulkopuolellakin, toisten ikäisteni lasten keralla kaikenlaisissa leikeissä, niin seuraamme liittyi eräs kaunis, reipas poika, joka kuului teatteriin ja jonka olin nähnyt, tosin vain ohimennen, esittävän useita pieniä osia. Minun kanssani hän voi parhaiten keskustella, koska minä osasin käytellä hyväkseni ranskaani, ja hän liittyi minuun sitäkin mieluummin, kun ei teatterissa eikä lähettyvillä ollut ketään hänen ikäistänsä ja hänen kansallisuuteensa kuuluvaa poikaa. Me käyskelimme yksissä muulloinkin kuin teatteriaikoina, ja näytöstenkään aikana hän ei jättänyt minua usein rauhaan. Hän oli mitä miellyttävin pieni kerskailija, loruili viehättävästi ja lakkaamatta ja osasi kertoa ylen paljon huvittavaa seikkailuistaan, kiistoistaan ja muista merkillisistä asioista. Niin ollen minä opin häneltä neljässä viikossa kieltä ja sen käyttelyä uskomattoman paljon, joten oli kaikille käsittämätöntä, kuinka olin yht'äkkiä, ikäänkuin innoituksen avulla, saanut vieraan kielen valtoihini.

Heti tuttavuutemme ensimmäisinä päivinä hän veti minut mukanansa teatteriin opastaen minut varsinkin lämpiöihin, missä näyttelijät ja näyttelijättäret väliajoilla oleilivat ja pukeutuivat ja riisuutuivat. Huoneisto ei ollut edullinen eikä mukava; teatteri näet oli sullottu erääseen konserttisaliin, joten näyttelijöillä ei ollut näyttämön takana erikoisia omia osastojansa. Eräässä verraten isossa sivuhuoneessa, joka aikaisemmin oli ollut peliseurueiden käytettävänä, oleskelivat nyt molemmat sukupuolet enimmäkseen yht'aikaa näyttämättä arastelevan toisiansa enempää kuin meitä lapsiakaan, ellei pukeutuminen ja vaatteiden vaihtaminen aina tapahtunut mahdollisimman säädyllisesti. Minä en ollut sellaista milloinkaan ennen kokenut, mutta se alkoi pian, yhä uudelleen siellä käydessäni, tottumuksen voimasta muuttua ihan luonnolliseksi.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin minut valtasi oma erikoinen harrastus. Nuori Derones — niin tahdon poikaa nimittää — jonka tuttavuutta minä yhä pidin yllä, oli kerskailuistansa huolimatta hyväntapainen ja varsin sievästi käyttäytyvä poika. Hän esitteli minut sisarellensa, joka oli pari vuotta meitä vanhempi, erittäin miellyttävä tyttö, solakka, säännöllinen, ruskeaihoinen, tummatukkainen ja -silmäinen; hänen koko käytöksessään oli jotakin hiljaista, jopa surumielistäkin. Minä yritin olla hänelle mieliksi kaikella muotoa, mutta en voinut saada häntä suuntaamaan minuun huomiotansa. Nuoret tytöt luulottelevat olevansa nuorempiin poikiin verraten paljon edistyneempiä, pitävät silmällä nuorukaisia ja kohtelevat tätimäisesti poikaa, joka suuntaa heihin ensimmäisen hellän taipumuksensa. Nuoremman veljen kanssa minä en joutunut mihinkään tekemisiin.

Toisinaan, kun heidän äitinsä oli harjoituksissa tai vierailemassa, me leikimme tai seurustelimme heidän asunnossaan. Minä muistin aina siellä käydessäni ojentaa kaunottarelle jonkin kukkasen, hedelmän tai muuta sentapaista. Hän ottikin lahjan aina erittäin sievästi vastaan ja kiitti mitä kohteliaimmin, mutta minä en nähnyt hänen murheellisen katseensa milloinkaan ilahtuvan enkä huomannut hänen muutenkaan minusta vähääkään välittävän. Vihdoin luulin keksiväni hänen salaisuutensa. Poika osoitti minulle hienoin silkkiuutimin varustetun, hänen äidillensä kuuluvan vuoteen takana riippuvaa pastellikuvaa, kauniin miehen muotokuvaa, ja huomautti samalla viekkain ilmein, että tuo oikeassaan ei ollut isä, mutta kävi sentään isästä; ja kun hän siinä tuota miestä ylisti ja tapansa mukaan seikkaperäisesti ja kerskaillen yhtä ja toista kertoi, niin minä olin saavinani selville, että tytär oli isän, molemmat toiset lapset sitävastoin kotiystävän. Niin minulle selittyi hänen murheellinen katsantonsa, ja minä kiinnyin häneen nyt entistä enemmän.

Tyttöön kohdistuva tunteeni auttoi minua kestämään toisinaan rajattomiin menevän veljen huimia juttuja. Minun täytyi usein kuunnella laajoja kertomuksia hänen sankariteoistansa: kuinka hän oli jo usein ollut kaksintaistelussa tahtomatta kuitenkaan toista vahingoittaa; kaikki muka oli tapahtunut yksinomaan kunnian vuoksi. Hän oli aina osannut saattaa vastustajansa aseettomaksi ja antanut hänelle sitten anteeksi; osasipa hän niin hyvin iskeä säilän toisen kädestä, että oli itse kerran joutunut pahaan pulaan, kun oli lennättänyt vastustajan miekan korkeaan puuhun, josta sitä ei ollut helppo saada jälleen käsiinsä.

Teatterissakäyntejäni helpotti suuressa määrin se seikka, että kaupungintuomarilta saamani vapaalippu avasi pääsyn kaikkialle, siis myöskin näyttämön etualalla oleville paikoille.

Etuala oli ranskalaiseen tapaan erittäin syvä; molemmilla sivuilla oli istuimia, jotka matalan kaiteen rajoittamina kohosivat useina riveinä toisiansa korkeammalle, vieläpä niin, että ensimmäiset istuimet eivät olleet paljon näyttämöä ylempänä. Se oli kokonaisuudessaan erikoinen kunniapaikka; yleensä sitä käyttivät ainoastaan upseerit, vaikka näyttelijäin läheisyys tuhosi kaiken miellyttävyyden, joskaan ei koko mielenlumetta. Senkin tavan tai pahan tavan, jota Voltaire kovin moittii, minä ehdin kokea ja omin silmin nähdä. Kun katsomon ollessa täysi ja esimerkiksi joukkojen marssiessa kaupungin läpi arvossapidetyt upseerit pyrkivät noille kunniasijoille, jotka kuitenkin olivat tavallisesti jo vallatut, niin sijoitettiin vielä muutamia penkki- ja tuolirivejä itse näyttämölle, joten sankareilla ja sankarittarilla ei ollut muuta neuvoa kuin ilmaista salaisuutensa erittäin rajoitetulla alueella univormujen ja kunniamerkkien keskellä. Minä olin itse nähnyt »Hypermnestran» esitettävän sellaisissa olosuhteissa.

Esirippua ei laskettu näytösten loppuessa, ja mainittava on vielä eräs omituinen tapa, jonka täytyi minusta tuntua erittäin kummalliselta, koska minusta, aito saksalaisesta pojasta, tuntui sietämättömältä sen taidetta rikkova sävy. Teatteria näet pidettiin mitä suurimpana pyhäkkönä, ja siinä sattuvaa häiriötä olisi täytynyt heti käsitellä mitä vakavimpana yleisön majesteettiin kohdistuvana rikoksena. Senvuoksi seisoi aina huvinäytelmiä esitettäessä kaksi krenatööriä, kivääri jalalla, ihan julkisesti taimman esiripun kummallakin sivulla ollen kaiken sen todistajana, mitä ahtaimmassa perheen piirissä tapahtui. Koska, kuten sanottu, esirippua ei laskettu näytösten väliajoilla, astui musiikin alkaessa soida kaksi uutta vahtimiestä heidän sijaansa marssien näyttämölaitteiden takaa suoraan ensinmainittujen eteen, jotka sitten vetäytyivät lakaisin yhtä täsmällisesti. Sellainen järjestys on tietenkin mitä suurimmassa määrin omansa tuhoamaan kaikkea sitä, mitä teatterissa nimitetään illusioksi ja hämmästyttää sitä enemmän, kun tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin Diderot’n periaatteiden ja esimerkkien mukaan vaadittiin näyttämöltä luonnollisinta luonnollisuutta ja mainittiin täydellistä mielenlumetta näytelmätaiteen varsinaisena päämääränä. Murhenäytelmä oli sentään vapaa sellaisesta sotilaallisesta poliisivalvonnasta, joten muinaisajan sankareilla oli oikeus vartioida itseänsä; mutta mainitut krenatöörit seisoivat kuitenkin verraten lähellä kulissien takana.

Mainitsen tässä vielä, että olen nähnyt esitettävän Diderot’n »Perheenisän» ja Palissot’n »Filösofin» ja että viimeksimainitusta näytelmästä vielä varsin hyvin muistan filosofin, joka kulkee nelinryömin ja pureksii raakaa vihanneskimppua.

Kaikki nämä vaihtelevat esitykset eivät kumminkaan voineet aina pidättää meitä lapsia näyttämötalossa. Kauniin sään vallitessa me leikimme sen edustalla ja läheisyydessä keksien kaikenlaisia hassutuksia, jotka eivät varsinkaan pyhä- ja juhlapäivinä suinkaan sointuneet meidän ulkoasuumme; minä ja vertaiseni näet esiinnyimme silloin puettuina edellä sadussa mainittuun tapaan: hattu kainalossa ja kupeella pieni miekka, jonka kahvaa koristi iso silkkinen nauharuusuke. Kerran, kun olimme pitkän aikaa elämöineet ja Derones oli liittynyt seuraamme, juolahti viimeksimainitun mieleen, että minä olin häntä loukannut ja että minun täytyi antaa hänelle hyvitystä. Minä tosin en käsittänyt, mikä oli voinut hänelle antaa aihetta loukkaantumiseen, mutta tyydyin hänen haasteeseensa ja aioin paljastaa säiläni. Mutta hänpä vakuutti minulle, että tällaisissa tapauksissa aina mentiin yksinäisiin paikkoihin, jotta asia voitiin ratkaista häiriytymättä. Niinpä siirryimme muutaman ladon taakse ja asetuimme vastakkain. Kaksintaistelu suoritettiin hieman teatraaliseen tapaan, säilät helisivät, ja iskut suistuivat syrjään, mutta siinä tuoksinassa hänen miekkansa kärki kietoutui minun miekankahvani nauharuusukkeeseen. Ruusuke tuli puhkaistuksi, ja vastustajani vakuutti nyt saaneensa täyden hyvityksen, syleili minua, tehden senkin sangen teatraalisesti, ja niin lähdimme lähimpään kahvilaan toipuaksemme mantelimaitolasien ääressä mielenliikutuksestamme ja solmiaksemme entistä lujemmaksi vanhan ystävyysliittomme.

Kerron tässä vielä erään toisen seikkailun, joka sekin sattui teatteritalossa, joskin myöhemmin. Minä istuin erään leikkitoverini keralla permantopaikallani ihan rauhallisesti ja hyvillä mielin katsellen soolotanssia, jota erittäin taitavasti ja miellyttävästi suoritti eräs suunnilleen meidän ikäisemme kaunis nuorukainen, läpimatkalla olevan ranskalaisen tanssimestarin poika. Hän oli, kuten tanssijat ainakin, puettu tiukkaan punaiseen silkkinuttuun, joka lyhyeen vannehameeseen päättyen ulottui häilymään polven yläpuolelle. Me olimme koko yleisön keralla osoittaneet suosiotamme tälle aloittelevalle taiteilijalle, kun samassa johtui mieleeni, en tiedä mistä syystä, eräs moraalinen miete. Minä sanoin seuralaiseliöni: Kuinka kauniissa asussa tuo poika olikaan ja kuinka miellyttävältä hän näyttäkään; mutta kukapa tietää, millaiseen repaleiseen nuttuun puettuna hän tämän yön nukkuu! — Kaikki olivat jo nousseet paikoiltansa, mutta tungos esti meitä pääsemästä eteenpäin. Rouvashenkilö, joka oli istunut vieressäni ja nyt seisoi ihan lähelläni, sattui olemaan tuon nuoren taiteilijan äiti ja oli kovin loukkaantunut huomautuksestani. Onnettomuudekseni hän osasi riittävästi saksaa ymmärtääkseen, mitä olin sanonut, ja puhui sitä juuri sen verran, että kykeni toreilemaan. Hän piti minulle kelpo nuhdesaarnan, kysyi, kuka minä olin rohjetakseni epäillä tuon nuorukaisen perheoloja ja varallisuutta, sanoi joka tapauksessa voivansa pitää häntä minun veroisenani ja uskoi hänen kykyjensä voivan tuottaa hänelle onnea, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Nuhdesaarnansa hän piti keskellä tungosta herättäen huomiota ympärillä seisovissa, jotka ajattelivat minun menetelleen ties miten säädyttömästi. Koska en voinut pyytää anteeksi enkä etääntyä hänen luotansa, olin tosiaankin hämilläni, ja kun hän hetkiseksi rauhoittui, sanoin enempää ajattelematta: Miksi tämä meteli? Tänään terve, huomenna kuollut! — Nuo sanat näyttivät saavan naisen vaikenemaan. Hän loi minuun silmäyksen ja poistui luotani niin pian kuin se suinkin kävi päinsä. Minä en ajatellut enempää sanojani. Vasta joitakin aikoja myöhemmin ne johtuivat mieleeni, kun poika ei enää ilmaantunut näkyviin, koska oli sairastunut, vieläpä erittäin vaarallisesti. En tiedä sanoa, johtiko tauti kuolemaan.

Sellaisia sopimattomaan aikaan, jopa sopimattomastikin lausuttujen sanojen sisältämiä enteitä pitivät jo vanhanajan kansat erittäin tärkeinä, ja ylen merkillistä on, että uskon ja taikauskon muodot ovat kaikkien kansojen keskuudessa ja kaikkina aikoina pysyneet samoina.

Kaupunkimme valtaamisen ensimmäisestä päivästä alkaen oli varsinkin lapsilla ja nuorisolla alinomaista huvia. Teatteri ja tanssiaiset, paraati- ja läpikulkumarssit vetivät vuorotellen huomiotamme puoleensa. Erittäinkin viimeksimainitut lisääntyivät yhä, ja sotilaselämä näytti meistä varsin hauskalta ja hupaiselta.

Kuninkaanluutnantin oleskelu talossamme tuotti meille sen edun, että saimme vähitellen nähdä kaikki ranskalaisen armeijan huomattavat henkilöt ja varsinkin katsella läheltä kaikkein ensimmäisiä, joiden nimet huhu jo oli kantanut kuuluviimme. Niinpä voimmekin portailta ja porrastasanteilta käsin, ikäänkuin parvekkeelta, varsin mukavasti katsella ohitsemme kulkevia kenraalikunnan jäseniä. Ennen kaikkia muistan Soubise’in prinssin, kauniin ja suopean herran, mutta kaikkein selvimmin marsalkka von Broglion, nuoremman, pienehkön, mutta hyvärakenteisen, vilkkaan, älykkäästi ympärillensä silmäilevän, ketterän miehen.

Hän saapui useita kertoja kuninkaanluutnantin luo, ja helppo oli havaita, että puheenalaisina olivat tärkeät asiat. Majoituksen ensimmäisen neljännesvuoden kuluessa olimme tuskin ehtineet sopeutua tähän uuteen olotilaan, kun jo levisi epämääräinen tieto, jonka mukaan liittolaiset olivat marssimassa päin ja Braunschweigin herttua Ferdinand oli tulossa karkoittamaan ranskalaisia Mainin varrelta. Viimeksimainituita, jotka eivät juuri voineet ylistää sotaonnensa, ei suinkaan pidetty erinomaisina, ja Rossbachin taistelun jälkeen luultiin Voitavan heitä halveksia; herttua Ferdinandiin luotettiin ehdottomasti, ja kaikki preussilaismieliset odottivat hartaasti vapautumista tähänastisesta taakasta. Isäni oli hieman hilpeämpi, äitini huolestunut. Äiti oli kyllin älykäs oivaltaakseen, että nykyisen pienen ikävyyden sijaan voi helposti tulla suuri hankaluus; saattoi näet liiankin selvästi havaita, ettei tarkoituksena ollut lähteä herttuaa vastaan, vaan odottaa hänen hyökkäystänsä kaupungin läheisyydessä. Ranskalaisten häviö, pako, kaupungin puolustus, vaikkapa vain peräytymisen turvaamiseksi ja sillan säilyttämiseksi, pommitus, ryöstö, kaikki tuo ilmeni kiihtyneessä mielikuvituksessa huolestuttaen molempia puolueita. Äitini, joka voi sietää kaikkea muuta, mutta ei huolestumista, esitti tulkin välityksellä pelkonsa kreiville saaden sellaisissa tapauksessa yleisesti käytetyn vastauksen: hänen tuli olla ihan rauhallinen, koska ei ollut mitään pelättävissä, pysyä muuten alallansa ja olla juttelematta asiasta kenellekään.

Useita joukko-osastoja kulki kaupungin läpi; niiden kerrottiin pysähtyneen Bergenin luo. Tulijoita ja menijöitä, ratsastajia ja jalankulkijoita ilmaantui yhä enemmän, ja talomme oli yötä päivää kuohunnan tilassa. Tänä aikana minä näin usein marsalkka Broglion, aina hilpeänä, joka kerta eleiltään ja käytökseltään täysin samanlaisena, ja myöhemmin minua on ilahduttanut nähdä mies, joka oli ilmielävänä tehnyt minuun hyvän ja pysyvän vaikutuksen, historiassa kiittäen mainittuna.

Niin saapui vihdoin levottoman pääsiäisviikon jälkeen 1759 pitkäperjantai. Syvä hiljaisuus ennusti lähestyvää myrskyä. Meitä lapsia oli kielletty poistumasta kotoa; isä oli levoton ja lähti ulos. Taistelu alkoi; minä kiipesin ylimmälle ullakolle, josta tosin en päässyt näkemään seutua, mutta voin varsin hyvin kuulla tykkien jylinän ja kivääritulen rätinän. Muutaman tunnin kuluttua me näimme ensimmäiset taistelun aiheuttamat jäljet: jono vaunuja, joissa näkyi haavoitettuja monin surkein tavoin runneltuina ja erilaisin elein, vieri hiljaa ohitsemme kohti sairaalaksi muutettua Pyhän Neitsyen luostaria. Kaupunkilaisissa heräsi heti armeliaisuus. Olutta, viiniä, leipää ja rahaa ojennettiin niille, jotka vielä kykenivät ottamaan jotakin vastaan. Mutta kun vähän myöhemmin huomattiin haavoittuneita ja vangiksijoutuneita saksalaisia, ei säälillä ollut enää rajoja, vaan näytti siltä, kuin jokainen olisi tahtonut uhrata kaiken irtaimen omaisuutensa, kunhan saisi auttaa hätääkärsiviä maanmiehiänsä.

Nuo vangitut olivat kuitenkin merkkinä liittolaisille onnettomasta taistelusta. Isäni, joka puoluekiihkossaan oli ihan varma siitä, että he Voittaisivat, intoutui uhkarohkeasti lähtemään toivottuja voittajia vastaan ottamatta huomioon, että häviävän puolen täytyisi sitä ennen paeta hänen kulkemaansa tietä. Ensinnä hän lähti Friedbergin portin edustalla olevaan puutarhaansa, missä huomasi autiuden ja rauhan vallitsevan; sitten hän uskaltautui Bornheimin nummelle, missä kuitenkin pian sai näkyviinsä erinäisiä yksitellen kulkevia sissejä ja kuormarenkejä, jotka huvikseen ammuskelivat rajakiviä, niin että takaisin kimmahtava lyijy vingahteli uteliaan vaeltajan korvien ympärillä. Niin ollen hän piti sentään otollisempana lähteä paluumatkalle ja sai hieman tiedusteltuansa kuulla sen, mitä jo ammunnasta olisi pitänyt huomata, nimittäin että ranskalaisten asiat olivat hyvin ja ettei peräytymisestä ollut kysymystäkään. Palattuaan ihan harmistuneena kotiin hän kerrassaan menetti tavanomaisen malttinsa, kun näki haavoittuneita ja vangittuja maanmiehiänsä. Hänkin käski ojentaa ohikuljetetuille monenlaisia lahjoja; mutta vain saksalaisten piti niitä saada, mikä ei ollut aina mahdollista, koska kohtalo oli sullonut yhteen ystävät ja viholliset.

Äiti ja me lapset, jotka olimme jo aikaisemmin luottaneet kreivin sanaan ja senvuoksi viettäneet päivän verraten rauhallisesti, olimme ylen iloiset, ja äiti oli sitäkin lohdutetumpi, kun oli aamulla neulansa avulla kysynyt neuvoa Aarreaittansa oraakkelilta ja saanut sekä nykyisyyteen että tulevaisuuteen nähden erittäin lohdullisen vastauksen. Me toivoelimme isällemme samaa uskoa ja samaa mieltä, mairittelimme häntä minkä osasimme ja pyysimme häntä nauttimaan hieman ruokaa, jota vailla hän oli ollut kaiken päivää, mutta hän torjui hyväilymme ja kaiken ravinnon ja lähti huoneeseensa. Ilomme ei kumminkaan häiriytynyt: asia oli ratkaistu; kuninkaanluutnantti, joka oli vastoin tavallisuutta ollut tämän päivän satulassa, palasi vihdoin, ja hänen läsnäolonsa olikin nyt tarpeellisempi kuin koskaan ennen. Me juoksimme häntä vastaan, suutelimme hänen käsiänsä ja ilmaisimme hänelle iloamme. Se näytti häntä kovin miellyttävän. »Hyvä on!» virkkoi hän tavallista suopeammin. »Minä olen iloinen teidänkin tähtenne, rakkaat lapset!» Hän käski heti tarjota meille makeisia, makeata viiniä, kaikkea, mitä parasta oli saatavissa, ja lähti huoneeseensa, ympärillään jo suuri joukko ahdistelevia, vaativia ja anelevia henkilöitä.

Me pidimme nyt oivat kemut, valitimme, ettei isä ottanut niihin osaa, ja pyytämällä pyysimme äitiä kutsumaan hänet; mutta hän, meitä viisaampi, tiesi varsin hyvin, kuinka epämieluisia hänelle olisivat sellaiset lahjat. Sillävälin äiti oli järjestellyt hieman iltasta ja olisi mielellään lähettänyt hänelle annoksen huoneeseen, mutta sellaista epäjärjestystä isä ei suvainnut milloinkaan, ei äärimmäisissäkään tapauksissa. Niin ollen korjattiin pöydästä pois makeat antimet ja koetettiin houkutella hänet tulemaan alas ruokasaliin, kuten ainakin. Vihdoin hän suostuikin, vastahakoisesti, ja me emme aavistaneetkaan, millaisen onnettomuuden siten valmistimme hänelle ja itsellemme. Portaat kulkivat läpi koko talon ja ohi kaikkien eteisten. Isän täytyi alas tullessaan kulkea kreivin huoneiden ohitse. Hänen eteisensä oli niin täynnä väkeä, että hän päätti astua ulos selviytyäkseen useammista yhdellä kertaa, ja tämä tapahtui pahaksi onneksi juuri isän tullessa portaita alas. Kreivi astui häntä vastaan, tervehti ja virkkoi: »Te varmaan onnittelette meitä ja itseänne sen johdosta, että tämä asia luonnistui niin hyvin.» — Enpä suinkaan! vastasi isäni kiukuissaan: kunhan olisivat ajaneet teidät hiiteen, vaikkapa minun olisikin täytynyt lähteä mukaan. — Kreivi oli hetkisen vaiti, mutta sitten hän huudahti raivoissaan: »Sitä te vielä kadutte! Te ette saa ilman muuta loukata oikeata asiaamme ja minua!»

Isä oli sillävälin astellut rauhallisesti alas, istuutui luoksemme pöydän ääreen ja alkoi aterioida. Me olimme siitä mielissämme, kun emme tietäneet, kuinka arveluttavalla tavalla hän oli sydäntänsä keventänyt. Pian senjälkeen äiti kutsuttiin ulos, ja meidän teki kovin mielemme kertoa isälle, millaisia makeisia kreivi oli meille lahjoittanut. Äitiä ei kuulunut takaisin. Vihdoin astui huoneeseen tulkki. Hänen viittauksestaan meidät lähetettiin makuulle; oli jo myöhä, ja me tottelimme mielellämme. Rauhallisesti yön nukuttuamme me kuulimme siitä valtavasta järkytyksestä, jonka alaisena talomme oli edellisenä iltana ollut. Kuninkaanluutnantti oli heti käskenyt jättää isän vartioitavaksi. Hänen miehensä tiesivät hyvin, ettei käynyt koskaan häntä vastusteleminen, mutta toisinaan he olivat ansainneet kiitosta, kun olivat käskyä täyttäessään viivytelleet. Tätä mielialaa tulkki-kuoma, joka ei milloinkaan menettänyt malttiansa, osasi erinomaisesti pitää heissä eleillä. Hälinä oli muutenkin niin suuri, että viivyttely jäi huomaamatta ja selittyi aivan helposti. Hän oli kutsuttanut äitini ja jättänyt adjutantin ikäänkuin hänen käsiinsä, jotta hän saisi pyytämällä pyytää vain hieman viivytystä. Itse hän riensi kohta tapaamaan kreiviä, joka hyvin itsensä hilliten oli heti vetäytynyt sisäsuojiin antaen kaikkein kiireellisimpäinkin asiain mieluummin hieman odottaa, sen sijaan että olisi purkanut kiukkuansa johonkin viattomaan ja suorittanut jonkin arvoansa haittaavan ratkaisun.

Tulkin kreiville lausumat sanat ja koko keskustelun juoksun kertoi meille pyylevä kuoma itse, joka oli aika ylpeä asian onnellisesta ratkaisusta, vieläpä niin moneen kertaan, että voin sen varsin hyvin muististani tähän merkitä.

Tulkki oli uskaltanut avata kreivin työhuoneen oven ja astui sisään rikkoen siten kaikkein ankarimman kiellon. »Mitä tahdotte?» huusi kreivi hänelle vihaisesti. »Ulos! Tänne ei saa tulla käskemättä kukaan muu kuin Saint Jean.»

Pitäkää siis minua hetkinen Saint Jeanina, virkkoi tulkki.

»Siihen tarvitaan erinomaista mielikuvitusta. Kaksi hänen kokoistansa ei riitä muodostamaan teidänlaistanne. Poistukaa!»

Herra kreivi, teille on taivas suonut erinomaisen lahjan, ja minä vetoan siihen.

»Aiotte minua imarrella! Älkää luulko, että se onnistuu.»

Teillä, herra kreivi, on se lahja, että voitte kiihtymyksen, kiukunkin hetkinä kuunnella toisten mielipiteitä.

»Riittää, riittää! Juuri mielipiteistä täällä on jo liian paljon kuultu. Minä tiedän liiankin hyvin, ettei meitä täällä suosita, että kaupungin asukkaat katselevat meitä karsaasti.»

Eivät kaikki!

»Erittäin monet! Mitä! Nämä kaupunkilaiset, valtakunnankaupungin asukkaita he tahtovat olla? He ovat nähneet keisarinsa tulevan valituksi ja kruunatuksi, ja kun hän, väärämielisten ahdistamana, on vaarassa menettää maansa ja joutua häviölle anastajaa vastaan taistellessaan, kun hän onneksi löytää uskollisia liittolaisia, jotka tahtovat uhrata rahansa ja verensä hänen edukseen, niin he eivät halua ottaa kantaakseen pienintäkään rasitusta, joka heidän osakseen tulee, jotta valtakunnan vihollinen saataisiin nöyryytetyksi?»

Ovathan nuo mielipiteet olleet jo kauan tiedossanne ja olettehan viisaana miehenä niitä suvainnut; sitäpaitsi on huomattava, että niiden kannattajat muodostavat vähemmistön. Vain muutamia harvoja ovat häikäisseet vihollisen loistavat ominaisuudet, vihollisen, jota itsekin pidätte erinomaisena miehenä, vain muutamia, tiedättehän sen!

»Tiedän! Liian kauan olen sen tietänyt ja sitä sietänyt, muutenhan ei tuo olisi rohjennut mitä tärkeimpänä hetkenä lausua minulle vasten kasvoja sellaisia loukkauksia. Olipa heitä miten paljon tahansa, tämä heidän uskalias edusmiehensä joutuu rangaistavaksi, ja heidän tulee huomata, mitä heillä on odotettavana.»

Minä pyydän vain siirtämään asian tuonnemmaksi, herra kreivi!

»Eräissä asioissa ei voi toimia liian nopeasti.»

Vain hieman tuonnemmaksi!

»Naapuri! Te aiotte houkutella minut menettelemään väärin; se ei tule teille onnistumaan.»

Minä en tahdo houkutella väärin menettelemään enempää kuin väärin menettelemästä pidättääkään. Päätöksenne on oikeudenmukainen; se soveltuu ranskalaiselle, se soveltuu kuninkaanluutnantille; mutta ottakaa huomioon, että olette myös kreivi Thoranc.

»Hänellä ei ole tässä mitään sanomista.»

Pitäisi sentään kuulla häntäkin, kelpo miestä.

»Mitä hänellä sitten olisi sanottavaa?»

Hän sanoisi näin: Herra kuninkaanluutnantti! Te olette kauan suhtautunut kärsivällisesti moniin pimeihin, vastahakoisiin, taitamattomiin ihmisiin, kunhan he eivät ole käyttäytyneet ylen pahasti teitä kohtaan. Tämä tosin on menetellyt sangen pahasti, mutta hillitkää itsenne, herra kuninkaanluutnantti, ja jokainen on teitä senvuoksi kiittävä ja ylistävä.

»Te tiedätte, että minä toisinaan siedän kujeitanne, mutta älkää käyttäkö väärin minun hyväntahtoisuuttani. Eivätkö nämä ihmiset ole kerrassaan sokaistuneet? Jos olisimme nyt hävinneet taistelussa, niin millaiseksi olisi heidän kohtalonsa muodostunut? Me taistelemme aina porteille saakka, suljemme kaupungin, me kestämme, puolustaudumme suojataksemme peräytymisemme sillan yli. Luuletteko, että vihollinen olisi sillävälin istunut kädet ristissä? Se heittää kranaatteja ja mitä käsillä on, ja ne sytyttävät minkä voivat. Mitä tahtookaan tuo talonomistaja? Näissä huoneissa räjähtäisi kaiketi nyt pommi, ja toinen seuraisi aivan kohta; näissä huoneissa, joiden kirottuja silkkisiä seinäverhoja minä olen säästellyt siinä määrin, etten ole karttojani seinään naulannut! Heidän olisi pitänyt Viettää koko päivä polvillansa, rukoillen.»

Monet ovatkin niin tehneet!

»Heidän olisi pitänyt rukoilla meille siunausta, ottaa kenraalit ja upseerit vastaan kunnian- ja riemunosoituksin ja tarjota väsyneille sotilaille virvokkeita. Sen sijaan tärvelee tuon puoluehengen myrkky elämäni kauneimmat, onnellisimmat, suuren huolen ja ponnistuksen avulla hankitut hetket!»

Se on puoluehenkeä; mutta tätä miestä rankaisemalla te sitä vain lisäätte. Samanmieliset julistavat teidät barbaariksi, tyranniksi, pitävät häntä marttyyrina, joka on joutunut kärsimään hyvän asian vuoksi, ja nekin, jotka ajattelevat toisin, nekin, jotka nyt ovat hänen vastustajiansa, näkevät hänessä ainoastaan kansalaisensa, valittavat hänen kohtaloansa ja vaikka myöntävätkin, että olette oikeassa, ovat kuitenkin sitä miellä, että menettelynne on liian ankara.

»Minä olen kuunnellut teitä jo liian kauan: korjautukaa täältä pois!»

Kuulkaa vielä eräs seikka! Ottakaa huomioon, ettei tälle miehelle, tälle perheelle voisi tapahtua mitään kamalampaa. Teillä ei ole ollut syytä ihastella talon herran hyväntahtoisuutta; mutta talon rouva on noudattanut ennakolta kaikkia toivomuksianne, ja lapset ovat pitäneet teitä enonansa. Nyt te yhdellä ainoalla iskulla tuhoatte iäksi tämän kodin onnen. Voinpa sanoa, ettei taloon osunut pommi olisi aiheuttanut ankarampaa hävitystä. Minä olen useasti ihaillut teidän malttianne, herra kreivi; antakaa minulle tilaisuutta tällä kertaa teitä hartaasti kunnioittaa. Kunnioitettava on sotilas, joka vihollisenkin luona pitää itseänsä kestiystävänä, ja tässähän ei ole kysymyksessä vihollinen, vaan harhaanjoutunut henkilö. Voittakaa itsenne, tehkää niin, ja se on oleva teille ikuiseksi kunniaksi!

»Sepä olisi merkillistä!» virkkoi kreivi hymyillen.

Ei muuta kuin luonnollista, vastasi tulkki. Minä en ole lähettänyt rouvaa ja lapsia luoksenne rukoilemaan, koska tiedän, että sellaiset kohtaukset teitä suututtavat, mutta tahdon teille kuvailla, kuinka rouva ja lapset teitä kiittävät, tahdon kuvailla, kuinka he pitkin ikäänsä juttelevat Bergenin taistelusta ja teidän sinä päivänä osoittamastanne jalomielisyydestä, kuinka he sen kertovat lapsilleen ja lapsenlapsilleen ja osaavat herättää vieraissakin samaa mielenkiintoa teitä kohtaan. Sellainen teko ei voi milloinkaan hävitä olemattomiin!

»Te ette osaa arkaan kohtaani, tulkki. Jälkimainetta en tapaa ajatella, se on muita, ei minua varten; minun huolenani on tehdä se, mikä on kulloinkin oikeata, olla vähääkään kunniastani tinkimättä. Me olemme jo käytelleet liian paljon sanoja; nyt minä lähden — ja kiittäkööt teitä ne kiittämättömät, jotka minä armahdan!»

Tulkki, jota tämä odottamattoman onnellinen ratkaisu yllätti ja liikutti, ei voinut pidättää kyyneleitänsä ja aikoi suudella kreivin käsiä; mutta kreivi torjui hänen aikeensa ja lausuen ankarasti ja vakavasti: Tiedättehän, etten voi sellaista sietää! Samassa hän astui etuhuoneeseen ryhtyäkseen toimittamaan kiireellisiä asioita ja kuullakseen, mitä lukuisat odottavat henkilöt häneltä tahtoivat. Siten asia päättyi, ja me vietimme seuraavana aamuna eilisten makeislahjain ääressä juhlaa sen johdosta, että oli väistynyt vaara, jonka uhkan me olimme onnellisesti nukkuen sivuuttaneet.

En tahdo ratkaista, oliko tulkki tosiaankin niin viisaasti puhunut, vai oliko hän ehkä vain kohtauksen sellaiseksi kuvitellut, kuten hyvän ja onnistuneen teon jälkeen yleensä tapahtuu; missään tapauksessa hän ei sitä toistaessaan milloinkaan muunnellut. Joka tapauksessa tämä päivä tuntui hänestä elämänsä vaikeimmalta, mutta samalla kunniakkaimmalta. Missä määrin kreivi muuten vieroi kaikkea väärää kursailua, aina torjui arvonimen, joka ei hänelle kuulunut, ja kuinka hän hilpeinä hetkinänsä aina esiintyi henkevänä, siitä olkoon todistuksena eräs pieni tapaus.

Eräs ylhäinen mies, joka hänkin kuului omituisten yksinäisten frankfurtilaisten joukkoon, otaksui olevansa velvollinen valittamaan majoituksen johdosta. Hän tuli itse; tulkki tarjoutui häntä palvelemaan, mutta hän arveli tulevansa toimeen ilmankin. Hän astui kreivin eteen kohteliaasti kumartaen ja lausui: Teidän ylhäisyytenne! Kreivi kumarsi hänkin ja antoi puhuttelijalle saman arvonimen. Siitä hämmästyneenä valittaja luuli sanoneensa liian vähän, kumarsi syvempään ja lausui: Teidän korkeutenne! — »Hyvä herra», virkkoi kreivi ihan vakavasti, »ei huolita enää jatkaa, sillä voimme helposti ehtiä majesteettiin asti». — Toinen oli ylen hämillänsä eikä tietänyt mitä sanoa. Tulkki, joka seisoi vähän matkan päässä ja oli selvillä koko asiasta, oli kyllin ilkeä ollakseen asiaan puuttumatta. Kreivi jatkoi erittäin hilpeänä: »No, hyvä herra, mikä onkaan nimenne?» — Spangenberg, vastasi puhuteltu. — »Minun nimeni», virkkoi kreivi, »on Thoranc. Spangenberg, mitä asiaa teillä on Thorancille? Istutaan, juttu tulee tuossa paikassa ratkaistuksi?»

Niin asia tosiaankin heti ratkaistiin, vieläpä niin, että se kovin tyydytti sitä henkilöä, jota olen tässä Spangenbergiksi nimittänyt. Vahingoniloinen tulkki kertoi sen meille jo samana iltana, eikä ainoastaan kertonut, vaan esitti kaikki siihen kuuluvat asenteet ja eleet.

Tällaisten häiriöiden, levottomuuksien ja ahdinkojen jälkeen palasi varsin pian entinen turvallisuus ja kepeä mieli, joka auttaa varsinkin nuorisoa päivästä toiseen, kunhan olot edes jossakin määrin käyvät laatuun. Kiihkeää kiintymystäni ranskalaiseen teatteriin lisäsi jokainen näytös; minä en laiminlyönyt yhtäkään tilaisuutta, vaikka joka kerta, kun palasin teatterista ja omaisteni luo ruokapöydän ääreen istuutuessani varsin usein tyydyin pelkkiin aterian jäännöksiin, sain sietää isän alinomaisia nuhteita: teatteri muka ei kelvannut mihinkään eikä voinut mihinkään johtaa. Minä esitin sellaisessa tapauksessa yleensä kaikki ne todisteet, joita näytelmän puolustajilla on käytettävänään, kun joutuvat sellaiseen pulaan kuin minä. Onnessa hekumoivan paheen, onnettomuutta kärsivän hyveen saattaa vihdoin kohdallensa runollinen oikeamielisyys. Minä korostin varsin vilkkaasti rangaistujen rikosten kauniita esimerkkejä, Miss Sara Sampsonia ja Lontoon kauppiasta; mutta toisaalta jouduin usein alakynteen, kun teatteri-ilmoituksesta luettiin Scapinin konnankoukut tai muuta sentapaista ja minun täytyi tunnustaa todeksi se moite, että yleisö oli mielissään, kun sille esitettiin juonikkaiden palvelijoiden petoksia ja hillittömien nuorukaisten hullutusten hyvää menestymistä. Kumpikaan puolue ei saanut toista vakuutetuksi, mutta isäni taipui sentään pian näyttämölle suopeaksi, kun huomasi, kuinka uskomattoman nopeasti ranskankielentaitoni kehittyi.

Ihmiset ovat kerta kaikkiaan sitä lajia, että mieluummin yrittävät itse suorittaa mitä näkevät tehtävän, olipa heillä siihen kykyä ja taipumusta tai ei. Minä olin nyt kohta tutustunut ranskalaisen näyttämön koko ohjelmistoon; useita kappaleita esitettiin jo toistamiseen, arvokkaimmasta murhenäytelmästä kevytmielisimpään jälkinäytelmään asti oli kaikki liikkunut silmieni ja henkeni ohi. Ja samoinkuin olin lapsena uskaltanut jäljitellä Terentiusta, samoin yritin nyt poika-iällä, paljon eloisamman ja pakottavamman tilaisuuden sattuessa, parhaani mukaan toistella ranskalaisia esitysmuotoja. Siihen aikaan esitettiin eräitä Pironin tyyliin sommiteltuja puolittain mytologisia, puolittain allegorisia kappaleita; niissä oli hienon ivamukailun leimaa, ja ne miellyttivät yleisöä kovin. Nämä näytökset vetivät minua erikoisesti puoleensa: hilpeän Merkuriuksen kultaiset pikku siivet, valepukuisen Jupiterin ukonvaaja, kevytmielinen Danae tai mikä tuon alas laskeutuneen jumalien vierailua vartovan kaunottaren nimi lienee ollut — ellei hän ollut paimentyttö tai metsästäjätär. Ja koska päässäni usein surisi sellaisia Ovidiuksen »Metamorfooseista» ja Pomeyn »Myytiilisestä Panteonista» peräisin olevia aineksia, niin olin mielessäni kutonut sellaisen pikku kappaleen, josta nyt tiedän kertoa ainoastaan sen verran, että tapahtumapaikkana oli maalaisseutu, mutta ettei siitä puuttunut kuninkaantyttäriä, prinssejä eikä jumaliakaan. Varsinkin Merkurius oli niin elävänä mielessäni, että vieläkin tahtoisin vannoa nähneeni hänet omin silmin.

Erittäin huolellisesti valmistamani käsikirjoituksen minä annoin ystävälleni Derones’ille, joka otti sen vastaan erikoisen arvokkaasti ja todellisin suosijan-ilmein, silmäili sitä nopeasti, huomautti minulle muutamista kielivirheistä, piti eräitä puheenvuoroja liian pitkinä ja lupasi vihdoin joutaessaan sitä lähemmin tarkastaa ja arvostella. Minun kainosti kysyttyäni, voidaanko kappale kenties esittää, hän vakuutti minulle, ettei se ollut lainkaan mahdotonta. Teatterissa riippuvat asiat suuressa määrin suosijoista, sanoi hän luvaten minua parhaansa mukaan avustaa; asia oli vain pidettävä salassa, sillä hän oli itse kerran yllättänyt johtokunnan tarjoamalla sille valmistamansa kappaleen, ja se olisi varmaan esitetty, ellei olisi liian aikaisin saatu selville, että hän oli sen tekijä. Minä lupasin hänelle vaikenevani mahdollisimman tyystin ja olin jo näkevinäni kappaleeni nimen suurin kirjaimin komeilemassa katujen ja torien kulmissa.

Miten kevytmielinen ystäväni muuten lieneekään ollut, tilaisuus esiintyä mestarina tuntui hänestä sittenkin ylen houkuttelevana. Hän luki näytelmäni huolellisesti ja kun hän sitten istuutui kerallani korjailemaan eräitä vähäpätöisiä seikkoja, hän keskustelun kestäessä mullisti koko kappaleen, niin ettei jäänyt kiveä kiven päälle. Hän pyyhki, lisäsi, jätti henkilön pois, asetti toisen sijalle, sanalla sanoen menetteli mitä hurjimman mielivaltaisesti, niin että selkäpiitäni karmi. Koska edellytin, että hänen sentään täytyi ymmärtää asiansa, sallin hänen menetellä miten tahtoi; hän näet oli jo usein minulle kertonut Aristoteleen kolmesta ykseydestä, ranskalaisen näytelmän säännönmukaisuudesta, todennäköisyydestä, säkeiden sointuisuudesta ja kaikista muista asian yhteydessä olevista seikoista niin paljon, että minun täytyi otaksua hänen ne tuntevan, vieläpä perusteellisestikin. Hän moitti englantilaisia ja halveksi saksalaisia; sanalla sanoen: hän esitti minulle koko sen dramaturgisen litanian, jota minun on ollut pakko myöhemmin elämäni varrella usein kuulla toisteltavan.

Minä vein, niinkuin tarinan poika, raadellun luomukseni kotiin ja yritin korjata sitä ennalleen, mutta turhaan. Kun en kumminkaan tahtonut sitä hylätä, tein siihen joitakin muutoksia ja annoin kirjurimme valmistaa siitä kauniin jäljennöksen, jonka ojensin isälleni saavuttaen ainakin sen verran, ettei näytäntöjen jälkeen nauttimaani ilta-ateriaa vähään aikaan häiritty.

Tämä epäonnistunut yritys oli saanut minut arvelemaan, ja nyt tahdoin oppia suoraan alkulähteistä tuntemaan ne teoriat ja lait, joihin jokainen vetosi ja jotka varsinkin julkean mestarini vallattomuuden vuoksi olivat minusta käyneet epäiltäviksi. Tehtävä tosin ei ollut vaikea, mutta kysyi sentään kärsivällisyyttä. Minä luin aluksi Corneille’n kirjoittaman kolmea ykseyttä käsittelevän tutkielman ja näin siitä epäilemättä, miten asian tahdottiin olevan, sitävastoin minulle ei suinkaan selvinnyt, minkä tähden sellaisia vaatimuksia esitettiin, ja pahinta oli, että jouduin vieläkin suurempaan hämminkiin tutustuessani »Cid’iä» koskeviin kiistoihin ja lukiessani esipuheita, joissa Racine’in ja Corneille’n on pakko puolustaa itseänsä arvostelijoita ja yleisöä vastaan. Tästä ainakin näin mitä selvimmin, ettei kukaan ihminen tietänyt mitä tahtoi, että sellainen kappale kuin »Cid», joka oli saanut aikaan mitä erinomaisimman vaikutuksen, piti kaikkivaltiaan kardinaalin käskystä ehdottomasti julistettaman huonoksi, että Racine, minun aikalaisteni ranskalaisten epäjumala, joka oli nyt muuttunut minunkin epäjumalakseni (olin näet oppinut hänet lähemmin tuntemaan, kun neuvosmies von Olenschlager esitytti meillä lapsilla »Britanniens» näytelmän, josta minulle lankesi Neron osa), että Racine, sanon, ei hänkään voinut hevin suoriutua harrastelijoistaan enempää kuin taiteentuomareistakaan. Tämä kaikki minua hämmensi entistä enemmän, ja kun olin kauan kiduttanut itseäni tutkimalla kaikkia näitä väitteitä ja vastaväitteitä, kaikkea tätä edellisen vuosisadan lavertelua, niin heitin pois lapsen kylpyvesineen ja jätin nämä joutavat asiat sitäkin päättävämmin, kun uskoin havainneeni, etteivät itse kirjailijatkaan, jotka tuottivat oivallisia teoksia, asiasta puhumaan ryhtyessään, toimintansa perusteita ilmaistessaan, tahtoessaan puolustella, selitellä, kaunistella, sittenkään aina kyenneet osaamaan oikeaan. Senvuoksi minä jälleen kiiruhdin elävään todellisuuteen, kävin paljoa innokkaammin teatterissa, luin tunnollisemmin ja alinomaisemmin ja sitkeämmin, joten minulle tänä aikana ehtivät tulla tutuiksi Racine ja Molière kokonaisuudessaan sekä Corneille suurelta osalta.

Kuninkaanluutnantti asui yhä talossamme. Hänen käytöksensä ei ollut missään suhteessa muuttunut, varsinkaan meitä kohtaan, mutta huomattavissa oli, ja tulkki-kuoma osasi tehdä sen meille vieläkin selvemmäksi, ettei hän enää hoitanut virkaansa yhtä hilpeästi eikä yhtä innokkaasti kuin alkuaikoina, joskin hän teki sen yhtä nuhteettomasti ja uskollisesti. Hänen olemuksensa ja käytöksensä, joka ilmaisi pikemmin espanjalaista kuin ranskalaista, hänen vaihtuvat mielialansa, jotka toisinaan sentään vaikuttivat käsiteltävään asiaan, hänen taipumaton suhtautumisensa ulkoisiin oloihin, herkkyytensä kaikelle, mikä koski hänen henkilöänsä tai luonnettansa, kaikki tuo yhdessä lienee sentään toisinaan saattanut hänet riitoihin esimiestensä kanssa. Lisäksi tuli, että hän haavoittui näytännön aikana aiheutuneessa kaksintaistelussa, ja kuninkaanluutnanttia moitittiin siitä, että hän itse, korkeimpana poliisiviranomaisena, oli tehnyt kielletyn teon. Kaikki tämä, kuten sanottu, lienee osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että hän nyt eleli enemmän yksikseen ja kenties menetteli toisinaan entistä lenseämmin.

Sillävälin oli melkoinen määrä tilattuja maalauksia ehtinyt valmistua. Kreivi Thoranc vietti vapaat hetkensä niitä katsellen, antoi naulata ne, leveämmät ja kapeammat, vieretysten ja, jos oli tilasta puute, päällekkäinkin seinälle, ottaa ne jälleen alas ja kääriä kokoon. Teoksia tutkittiin yhä uudelleen, nautittiin yhä uudelleen niistä kohdista, joita pidettiin onnistuneimpina, mutta ei puuttunut myöskään toiveita nähdä eräitä seikkoja toisin suoritettuina.

Tästä koitui uusi ja varsin merkillinen menettelytapa. Koska näet eräs maalaaja sai parhaiten onnistumaan kuvahahmoja, toinen perspektiivisiä seikkoja, kolmas puita, neljäs kukkia, johtui kreivi ajattelemaan, eikö näitä kykyjä voitaisi yhdistää ja siten saada aikaan täydellisiä teoksia. Alku oli heti tehty siten, että esim. annettiin maalata valmiiseen maisemaan kauniita karjalaumoja. Mutta koska asiaankuuluvaa tilaa ei ollut aina olemassa ja koska eläinkuvain maalaaja ei pitänyt tarkkaa lukua siitä, tuliko pari lammasta enemmän tai vähemmän, niin avarinkin maisema kävi lopulta liian ahtaaksi. Ihmishahmojen maalaajan piti sijoittaa siihen vielä paimenet ja joitakin matkamiehiä; ne näyttivät jälleen ikäänkuin riistävän ilman toisiltansa, ja täytyi ihmetellä, kuinka he kaikki eivät tukehtuneet siinä luonnon helmassa. Milloinkaan ei voinut ennakolta tietää, mitä teoksesta tulisi, ja valmiiksi ehdittyänsä se ei tyydyttänyt. Maalaajat harmistuivat. Ensimmäisissä tilauksissa he olivat voittaneet, näissä he hävisivät, vaikka kreivi nytkin maksoi erittäin auliisti. Ja koska useampien henkilöiden yhteen tauluun sommittelemat osakuvat eivät parhaalla vaivallakaan luoneet hyvää yleisvaikutelmaa, niin lopulta jokainen uskoi työnsä tärveltyneen ja menneen hukkaan toisten vuoksi, ja olivatpa taiteilijat senvuoksi joutua riitaan ja leppymättömiksi vihamiehiksi. Sellaisia muutoksia tai paremmin sanoen lisäyksiä suoritettiin mainitussa ateljeessa, jossa minä oleilin ihan yksin taiteilijain seurassa, ja minua huvitti valikoida harjoitelmista, varsinkin eläinten kuvista, jokin erikoinen, jokin määrätty ryhmä ja ehdotella sitä sijoitettavaksi etu- tai taka-alalle. Monesti ehdotustani noudatettiinkin, joko vakaumuksesta tai mielisuosiosta.

Osanottajat kävivät niinmuodoin ylen alakuloisiksi, varsinkin Seekatz, erittäin hypokondrinen ja itseensäsulkeutunut mies, joka tosin ystävien keskuudessa verrattoman hilpeäluontoisena osoittautui mitä parhaimmaksi seuramieheksi, mutta työskennellessään tahtoi toimia yksinään, itseensä keräytyneenä ja täysin vapaana. Hänen piti nyt, vaikeita tehtäviä suoritettuaan, saatuaan ne aina varalla olevan mitä suurimman uutteruuden ja lämpimimmän kiintymyksen nojalla valmiiksi, matkustaa yhä uudelleen Darmstadtista Frankfurtiin, joko muuttamaan jotakin omien maalauksiensa kohtaa tahi koristamaan vieraita tahi kerrassaan antaakseen jonkun kolmannen avustamanansa tehdä hänen omasta maalauksestansa monenkirjavan. Hän oli yhä harmistuneempi, alkoi tehdä ehdotonta vastarintaa, ja meidän täytyi kovin vaivautua saadaksemme tämän kuoman — hänkin näet oli siksi tullut — noudattamaan kreivin toivomuksia. Muistan vielä, kuinka laatikot olivat jo valmiina kaikkia maalauksia varten, jotka piti latoa niihin niin järjestettyinä, että niiden perilletultua verhoilija voi ilman muuta kiinnittää ne seiniin, ja tarvittiin jotakin pientä, joskin välttämätöntä täydennystä, mutta Seekatz ei suostunut tulemaan. Hän oli viime töikseen tehnyt parastansa kuvaamalla elävien mallien mukaan ovipintoja varten neljä elementtiä lasten ja poikain hahmossa ja käsitellen mitä uutterimmin sekä itse kuvioita että myöskin syrjäseikkoja. Maalaukset olivat valmiit, ne oli maksettu, ja Seekatz luuli iäksi asiasta vapautuneensa; mutta hänen pitikin tulla muutamin siveltimenvedoin laajentamaan eräitä kuvia, joiden mitat oli otettu liian pienet. Hän arveli jonkun muun voivan työn suorittaa; hän oli jo järjestäytynyt suorittamaan uutta työtä, sanalla sanoen: hän ei halunnut tulla. Maalaukset oli määrä lähettää matkaan aivan pian, kuivaminen vaati sekin vielä aikaa, pieninkin viivytys tuotti hankaluutta, joten kreivi epätoivoissaan päätti lähettää sotilaita häntä hakemaan. Me toivoimme kaikin vihdoinkin näkevämme maalausten lähtevän matkaan emmekä lopulta keksineet mitään muuta keinoa kuin että tulkki-kuoma nousi vaunuihin ja nouti vastaanhangoittelijan vaimoineen ja lapsineen luoksemme. Kreivi otti hänet ystävällisesti vastaan, hän sai hyvän kestityksen ja pääsi vihdoin lähtemään runsaine lahjoinensa.

Kun maalaukset oli toimitettu pois, muuttui talo paljoa rauhallisemmaksi. Ullakon päätykamari puhdistettiin ja luovutettiin minulle, ja isäni, nähdessään laatikoita kuljetettavan pois, ei voinut pidättyä toivomasta, että saisi lähettää kreivin samaa tietä. Vaikka näet kreivillä ja hänellä oli suuressa määrin samanlaiset harrastukset, vaikka isän täytyikin olla iloinen nähdessään rikkaamman henkilön menestyksellisesti noudattavan hänen periaatettansa, jonka mukaan oli pidettävä huolta elävistä mestareista; vaikka saattoikin tuntua hänestä mairittelevalta, että hänen kokoelmansa antaman aiheen nojalla joukko kelpo taiteilijoita oli näinä ahtaina aikoina saanut melkoisen ansaitsemistilaisuuden, hän kaikesta huolimatta suhtautui sellaisin vastatunnoin vieraaseen, joka oli tunkeutunut hänen taloonsa, ettei kreivin toiminta voinut hänestä näyttää missään suhteessa oikealta. Isän mielestä taiteilijoita piti askarruttaa, mutta ei alentaa tapettimaalareiksi, piti tyytyä siihen, mitä he oman vakaumuksensa ja omien kykyjensä nojalla tuottivat, vaikka se ei joka suhteessa miellyttäisikään, ja välttää alinomaista tinkimistä ja moittimista. Sanalla sanoen: kreiville ominaisesta vapaamielisestä vaivannäöstä huolimatta ei syntynyt minkäänlaista suhdetta. Isäni kävi mainitussa huoneessa ainoastaan silloin, kun tiesi kreivin olevan aterioimassa, ja minä muistan yhden ainoan kerran, jolloin Seekatz oli voittanut omat saavutuksensa ja koko talonväki tahtoi päästä hänen maalauksiansa näkemään, isäni ja kreivin yhdessä osoittaneen noille taideteoksille mieltymystä, jota eivät voineet toisissaan herättää.

Laatikot ja lippaat olivat tuskin ehtineet talosta pois, kun jälleen ryhdyttiin jo aikaisemmin vireillepantuun, mutta keskeytyneeseen puuhaan kreivin karkoittamiseksi. Asiaa selittämällä vedottiin sen oikeudenmukaisuuteen, pyyntöjen nojalla sen kohtuullisuuteen, henkilökohtaisen vaikutuksen tietä määrääjien hyväntahtoisuuteen, ja vihdoin päästiinkin niin pitkälle, että majoitusherrat päättivät sijoittaa kreivin muualle ja vapauttaa talomme, joka oli muutamia vuosia alinomaa ollut rasituksen alaisena, enemmästä majoituksesta. Näennäisen aiheen vuoksi piti kuitenkin ottaa ensimmäiseen, tähän asti kuninkaanluutnantin hallussa olleeseen kerrokseen vuokralaisia siten tavallaan tehden uuden majoituksen mahdottomaksi. Kreivi, jota rakkaista maalauksista erottua ei talomme millään tavoin itseensä kiinnittänyt ja joka sitäpaitsi toivoi tulevansa pian määrätyksi toisille maille, suostui vastustelematta siirtymään toiseen huoneistoon ja erosi meistä kaikessa rauhassa ja suosiollisesti. Pian sen jälkeen hän poistuikin kaupungistamme ja sai yhä tärkeämpiä tehtäviä, mutta, kuten kuulimme, ei sellaisia, joista hän olisi pitänyt. Hänellä oli kuitenkin ilo nähdä nuo uutterasti hankkimansa maalaukset onnellisesti sijoitettuina veljensä linnaan, hän kirjoitti muutamia kertoja, lähetti mittoja ja tilasi mainituilta taiteilijoilta erinäisiä lisätöitä. Lopulta emme enää kuulleet hänestä mitään; useiden vuosien kuluttua vain kerrottiin, että hän oli kuollut Länsi-Intiassa, erään Ranskan siirtomaan kuvernöörinä.