Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

NELJÄS KIRJA.

Miten paljon hankaluutta ranskalainen majoitus lieneekin meille aiheuttanut, olimme kuitenkin siinä määrin siihen tottuneet, että nyt sitä kaipasimme, että talo tuntui meistä lapsista kuolleelta. Meidän ei myöskään ollut suotu päästä takaisin täydelliseen yksityisen perhe-elämän tilaan. Uudet vuokralaiset' olivat jo tiedossa, ja kun oli ehditty hieman lakaista ja pestä, höylätä ja kiilloittaa, maalatuja sivellä, niin talo oli taas täydessä kunnossa. Taloomme muuttivat virastonjohtaja Moritz ja hänen omaisensa, jotka olivat vanhempieni hyviä ystäviä. Moritz, joka ei ollut Frankfurtista syntyisin, mutta tunnettiin kyvykkääksi laki- ja valtiomieheksi, hoiti useiden pienempien ruhtinaiden, kreivien ja aatelisten oikeusasioita. Minä näin hänet aina hilpeänä ja ystävällisenä ja uutterasti asiakirjojansa tutkimassa. Rouva ja lapset, jotka olivat sävyisät, hiljaiset ja hyväntahtoiset, eivät tosin lisänneet talomme seurallisuutta, koska pysyttelivät omassa piirissään, mutta niinpä vallitsikin jälleen hiljaisuus ja rauha, jota emme olleet pitkiin aikoihin nauttineet. Minä asuin nyt jälleen ullakkokamarissani, missä toisinaan vielä väikkyivät silmiini lukuisien maalausten haamut, joita yritin karkoittaa työn ja opiskelun avulla.

Lähetystöneuvos Moritz, virastonjohtajan veli, kävi hänkin nyt usein talossamme. Hän oli pikemmin maailmanmies, kookas ja samalla käytökseltään miellyttävä. Hänkin hoiti erinäisten säätyhenkilöiden asioita ja joutui vararikkotapausten ja keisarillisten komissiojen vuoksi usein tekemisiin isäni kanssa. He pitivät toisiansa arvossa ja olivat yleensä saamamiesten puolella; mutta tavallisesti he saivat harmikseen kokea, että sellaisissa tilaisuuksissa useimmat edustajat enimmälti saadaan taivutetuksi velkamiesten puolelle. Lähetystöneuvos jakeli mielellään tietojansa, harrasti matematiikkaa, ja koska se ei ollenkaan tullut käytäntöön hänen silloisissa toimissaan, niin hän huviksensa opasti minua eteenpäin siinä aineessa. Niin ollen minä kykenin entistä paremmin suorittamaan rakennustaiteellisia piirustuksiani ja käyttämään perusteellisemmin hyväkseni erään piirustuksenopettajan meille päivittäin tunnin ajan antamaa opetusta.

Tämä kelpo ukko tosin ei ollut mikään täydellinen taiteilija. Meidän piti vedellä viivoja ja yhdistellä niitä, ja siten piti syntyä silmiä ja neniä, huulia ja korvia, vieläpä lopulta kokonaisia kasvoja ja päitäkin; mutta tällöin ei ajateltu luonnollisia enempää kuin taiteellisiakaan malleja. Meitä kidutettiin joitakin aikoja näillä inhimillisen hahmon hairahdusmuodoilla ja vihdoin otaksuttiin kehitetyn meidät hyvinkin pitkälle, kun saimme jäljennettäväksemme niin sanotut Le Brunin affektit. Mutta nuo irvikuvatkaan eivät meitä hyödyttäneet. Nyt siirryttiin äkkiä käsittelemään maisemia, lehvistöjä ja kaikkia muita aiheita, joiden kuvaamista tavanomaisen opetuksen aikana harjoitetaan ilman järjestystä ja menetelmää. Vihdoin me päädyimme täsmälliseen jäljittelyyn ja viivojen sirouteen välittämättä enää mitään aiheen arvosta tai aistikkuudesta.

Tässä pyrkimyksessä oli isä mallikelpoisena edeltäjänämme. Hän ei ollut milloinkaan piirustanut, mutta tahtoi nyt, lastensa harjoittaessa tätä taidetta, pysyä heidän tasallansa, vieläpä antaa iällänsä esimerkin, kuinka heidän nuorten piti menetellä. Niinpä hän siis jäljensi eräitä Piazzettan päitä, tunnetuista pientä kahdeksantaitteista kokoa olevista lehdistä englantilaisella lyijykynällä kaikkein hienoimmalle hollantilaiselle paperille. Hän piti huolta siitä, että rajaviivat tulivat mitä puhtaimmat, jäljittelipä vielä mitä tarkimmin vaskipiirroksen ristiviivais-varjostusta, kevyesti, liiankin hellävaroen, joten hänen jäykkyyttä vältellessään piirrokset jäivät vaille ryhtiä. Hienoja ja tasaisia ne epäilemättä aina olivat. Hänen sitkeä, uupumaton uutteruutensa kehittyi siihen määrään, että hän piirusti kaikki kokoelman numerot toisen toisensa jälkeen meidän lasten jättäessä pois ja valitessa miten meitä miellytti.

Näihin aikoihin toteutettiin toinenkin, jo kauan pohdinnanalaisena ollut aie, soitanto-opetustamme koskeva. Viimeinen yllyke ansainnee lyhyen maininnan. Oli päätetty, että meidän piti oppia soittamaan klaveeria, mutta opettajan vaaliin nähden ei ollut voitu koskaan päästä yksimielisiksi. Tulin sitten kerran sattumalta erään toverini luo, joka parhaillaan oli opetettavana, ja havaitsin opettajan erittäin miellyttäväksi mieheksi. Hänellä oli jokaista oikean ja vasemman käden sormea varten leikkisä pilkkanimi, jota hän mitä hauskimmin käytteli, kun kysymyksessäolevan sormen piti toimia. Mustia ja valkoisia koskettimia nimitettiin niitäkin kuvallisesti, esiintyivätpä itse säveletkin kuvaannollisin nimin. Sellainen kirjava seurue askartelee varsin hupaisesti yhdessä. Sormittelu ja tahti näyttävät käyvän aivan helpoiksi ja havainnollisiksi, ja kun oppilasta pidetään mitä parhaalla tuulella, sujuu kaikki erittäin sievästi.

Kotiin tultuani minä heti hartaasti pyysin vanhempiani käymään vakavasti asiaan ja ottamaan klaveerimestariksemme tuon verrattoman miehen. Viivyteltiin vielä hieman, tiedusteltiin; opettajasta tosin ei kuulunut mitään pahaa, mutta ei mitään erikoisen hyvääkään. Minä olin sillävälin kertonut sisarelleni kaikki nuo hupaiset nimitykset, meidän oli vaikea odottaa opetuksen alkamista ja me saimme aikaan, että mies hyväksyttiin.

Aluksi ryhdyttiin lukemaan nuotteja, ja kun siinä ei näyttänyt olevan mitään leikin sijaa, niin lohduttauduimme toivomalla, että kunhan ehdittäisiin itse klaveeriin, kunhan tulisivat kysymykseen sormet, niin leikinlaskukin alkaisi. Mutta koskettimisto ei näyttänyt suovan tilaisuutta vertauksiin enempää kuin sormijärjestyskään. Yhtä kuivina kuin viidellä viivalla ja niiden väleissä olevat nuotit pysyivät mustat ja valkoiset koskettimetkin, ja hiiskahdustakaan ei enää kuulunut peukalopukista tai kultakaunosta; miehen kasvot pysyivät tämän kuivan opetuksen aikana yhtä ilmeettöminä kuin taanoin hänen kuivaa pilaa lasketellessaan. Sisareni moitti minua ylen katkerasti petoksesta ja uskoi tosiaankin, että kaikki oli ollut minun keksimääni. Itse olin kuin huumaantunut enkä paljoakaan oppinut, vaikka mies teki työnsä varsin huolellisesti; minä näet odotin aikaisempia pilapuheita yhä tuleviksi ja lohduttelin sisartani päivästä toiseen. Niitä ei kumminkaan kuulunut, ja tämä arvoitus olisi jäänyt minulta iäksi ratkaisematta, ellei uusi sattuma olisi sitä selittänyt.

Eräs toverini astui opetustunnin kestäessä huoneeseen, ja samassa avautuivat humoristisen suihkukaivon kaikki putket: peukalopukit ja tuomentukit, hiipijät ja kiipijät, kuten hänellä oli tapana sormia nimittää, fakarat ja gakarat, kuten hän nimitti nuotteja f ja g, fiikurat ja giikurat (fis ja gis) olivat jälleen olemassa ja esiintyivät mitä ihmeellisimpinä tonttuina. Nuori ystäväni nauroi katketakseen ja iloitsi siitä, että noin hupaisella tavalla voi oppia niin paljon. Hän vannoi ahdistelevansa vanhempiansa, kunnes he antaisivat hänelle opettajaksi tuon oivallisen miehen.

Siten oli minulle uuden kasvatusopin periaatteiden mukaisesti avattu varsin varhain tie kahteen taiteeseen, vain onnen kaupalla, ilman sitä vakaumusta, että synnynnäiset lahjani voisivat saada minut niissä pitemmälle edistymään. Isäni väitti, että jokaisen piti oppia piirustamaan, ja kunnioitti senvuoksi erikoisesti keisari Maksimiliania, jonka väitetään nimenomaan niin määränneen. Hän kehoittikin minua siihen vakavammin kuin musiikkiin, jota hän taas erinomaisesti suositteli sisarelleni vaatien häntä oppituntien lisäksi istumaan vielä suuren osan päivää klaveerin ääressä.

Mitä enemmän askarrusta minulle siten toimitettiin, sitä useammanlaisiin askarruksiin teki mieleni ryhtyä; vapaahetketkin käytettiin kaikenlaisiin eriskummallisiin puuhiin. Jo varhaisimmalta iältä minä tunsin luonnon olioihin kohdistuvaa tutkimushimoa. Usein selitetään julmuuden merkiksi, jos lapset lopulta paloittelevat, repivät, leikkelevät sellaisia esineitä, joilla ovat aikansa leikkineet, joita ovat niin tai näin käsitelleet. Samalla tavalla ilmaantuu kuitenkin useasti uteliaisuus, halu saada tietää, miten sellaiset esineet pysyvät koossa, miltä niiden sisäpuoli näyttää. Minä muistan lapsena repineeni kukkasia nähdäkseni, miten lehdet olivat kiinni kukkakuvussa, ja kynineeni lintujakin saadakseni selville, kuinka höyhenet liittyivät siipeen. Eihän voi tuota lukea lapsille viaksi, koska luonnontutkijatkin luulevat oppivansa enemmän jakamalla ja erittelemällä, pikemmin kuolettamalla kuin elähdyttämällä.

Tulipunaiseen kankaaseen somasti ommellun magneettikiven täytyi senkin eräänä päivänä kokea tämän tutkimishalun vaikutusta. Tuo salaperäinen vetovoima, joka ei ainoastaan vaikuttanut magneettiin sovitettuun rautapuikkoon, vaan oli vielä laadultansa sellainen, että se voi kasvaa ja kantaa päivä päivältä yhä suurempaa painoa, tuo salaperäinen kyky oli saanut minut siinä määrin ihastelun valtoihin, että pelkkä sen vaikutuksen ihmetteleminen kiinnitti mieltäni kauan aikaa. Lopulta kuitenkin uskoin saavani asiasta lähempää selkoa, jos irroitin peittävän kuoren. Se tapahtui minun siitä viisastumatta; pelkkä rautapuikko ei opettanut minulle mitään enempää. Minä irroitin senkin ja pitelin nyt kädessäni pelkkää kiveä uutterasti ja monin tavoin kokeillen viilanpuruilla ja neuloilla nuoren mieleni kumminkaan saamatta monipuolisen kokemuksen lisäksi mitään enempää hyötyä. Minä en osannut koota koko laitetta, osat hajautuivat, ja minulta katosi merkillinen ilmiö kojeen keralla.

Paremmin ei onnistunut sähkökoneen kokoonpanokaan. Eräs läheinen ystävämme, jonka nuoruus oli sattunut niihin aikoihin, jolloin sähkö askarrutti kaikkien mieliä, kertoi meille usein, kuinka hän poikaiällänsä oli halunnut saada omakseen sellaisen koneen, oli ottanut selkoa sen tärkeimmistä edellytyksistä ja saavuttanut vanhan rukin ja muutamien lääkelasien avulla melkoisia tuloksia. Kun hän mielellään ja usein tuota toisteli samalla kuvaillen meille sähköä yleensäkin, niin me lapset pidimme asiaa hyvinkin todennäköisenä ja vaivasimme itseämme pitkän ajan vanhalla rukilla ja lääkepulloilla voimatta kumminkaan saada aikaan vähintäkään tulosta. Siitä huolimatta me pysyimme järkkymättä uskossamme ja olimme kovin hyvillämme, kun messujen aikana muiden harvinaisuuksien, taika- ja silmänkääntötemppujen ohella sähkökonekin esitti taitojansa, jotka, samoinkuin magneettisetkin, olivat senaikaisiksi jo varsin monipuolisia.

Julkiseen opetukseen kohdistuva epäluottamus lisääntyi päivä päivältä. Haeskeltiin kotiopettajia, ja koska yksityiset perheet eivät voineet suorittaa koituvia kulunkeja, liittyivät useammat siinä tarkoituksessa yhteen. Lapset olivat kuitenkin vain harvoin sopuisat; nuorella opettajalla ei ollut riittävää arvovaltaa, ja uudistuneiden ikävyyksien jälkeen vain erottiin vihaisina toisistaan. Eipä siis ihme, jos suunniteltiin toisenlaista, sekä pysyväisempää että edullisempaa olojen järjestystä.

Koulukotien perustamisen ajatukseen oli johtanut se jokaiselle välttämättömänä ilmenevä seikka, että ranskankieltä oli opetettava käytännöllisessä elämässä. Isäni oli kasvattanut erään nuoren miehen, joka oli ollut hänen palvelijanansa, kamaripalvelijanansa, sihteerinänsä, sanalla sanoen kaikissa mahdollisissa viroissa. Mies, Pfeil nimeltänsä, puhui hyvin ranskaa ja osasi kielen perusteellisesti. Kun hän oli mennyt naimisiin ja hänen suosijainsa täytyi keksiä hänelle jokin toimi, johduttiin ajattelemaan, että hänen piti antaa perustaa koulukoti, joka vähitellen laajeni pieneksi opistoksi, missä opetettiin kaikkia välttämättömiä aineita, vieläpä lopulta latinaa ja kreikkaakin. Frankfurtin avarat kauppasuhteet tekivät mahdolliseksi, että tämän opiston huostaan uskottiin nuoria ranskalaisia ja englantilaisia, joiden piti oppia saksaa ja muutenkin itseänsä sivistää. Pfeil, joka oli mies parhaassa iässään, erinomaisen tarmokas ja toimelias, johti koko laitosta erittäin kiitettävästi, ja koska hänellä ei voinut milloinkaan olla kyllin tekemistä, alkoi hän, kun hänen täytyi palkata oppilaitansa varten soitonopettaja, itse harrastaa musiikkia ja harjoitti klaveerin soittoa niin innokkaasti, että varsin pian soitti sangen sujuvasti ja hyvin, vaikka ei ollut aikaisemmin soittimeen koskenutkaan. Hän näytti omaksuneen isäni periaatteen, jonka mukaan ei mikään voi paremmin innostaa ja elähdyttää nuoria ihmisiä kuin se, että henkilö joltiseenkin ikään ehdittyänsä paneutuu jälleen oppilaaksi ja vaikka elääkin jo niitä vuosiansa, joina uusien taitojen hankkiminen on erittäin vaikeata, sittenkin yrittää intonsa ja kestävyytensä avulla kilpailussa voittaa nuoremmat, luonnon enemmän suosimat.

Tämä soitannollinen harrastus johti Pfeilin kiinnittämään huomiota itse soittimiin, ja yrittäessään hankkia itselleen parhaita hän joutui tekemisiin geralaisen Fridericin kanssa, jonka valmistamat soittimet olivat laajalti kuuluisat. Hän otti niitä jonkin määrän myytäväksensä, ja siten hänellä oli ilo nähdä huoneistossaan useampia flyygeleitä, harjoitella niillä ja soitella toisten kuultavaksi.

Meidänkin taloomme tämän miehen toimeliaisuus loi vilkkaampaa soitannon harrastusta. Isäni ja hänen välinen suhde pysyi aina, muutamia kiistakohtia lukuunottamatta, häiriytymättömän hyvänä. Meillekin hankittiin suuri Fridericin flyygeli, jota minä, klaveerini vaiheilla viipyjä, en paljoakaan koskettanut, mutta josta sisarelleni koitui sitäkin ankarampi kiusa, kun hänen täytyi käyttää vielä entistä enemmän aikaa harjoituksiinsa, jotta uusi soittokone tulisi pidetyksi asianomaisessa arvossa ja kunniassa. Siinä seisoivat hänen vierellänsä vuorotellen isä asianvalvojana ja Pfeil esikuvana ja yllyttävänä kotiystävänä.

Meille lapsille tuotti paljon hankaluutta eräs isäni erikoinen harrastelu, nimittäin silkinviljelys, jonka hän uskoi voivan tuottaa hyviä tuloksia, kunhan se laajemmalle leviäisi. Eräät tuttavat Hanaussa, missä silkkimatojen hoitoa harjoitettiin erittäin huolellisesti, antoivat siihen ensimmäisen aiheen. Sieltä hänelle lähetettiin oikeaan aikaan munia, ja niin pian kuin silkkiäispuissa oli riittävästi lehteä, annettiin niiden kehkeytyä ja hoidettiin noita tuskin näkyviä olentoja erittäin huolellisesti. Erääseen ullakkohuoneeseen oli koottu pöytiä ja lautatelineitä, jotta niillä olisi enemmän tilaa ja elantoa; ne näet kasvoivat nopeasti ja olivat viimeisen kuoriutumisensa jälkeen niin kiihkeän nälkäisiä, että tuskin voitiin koota kyllin lehtiä niiden ravitsemiseksi; täytyipä niitä ruokkia öin päivin, koska kaikki riippuu juuri siitä, ettei niiltä puutu ravintoa sinä aikana, jolloin suuren ja ihmeellisen muutoksen on määrä niissä tapahtua. Jos sää oli suotuisa, saattoi tosin pitää tätä puuhaa hauskana huvina, mutta jos ilma kääntyi koleaksi ja silkkiäispuut joutuivat kärsimään, oli kova hätä käsissä. Vieläkin ikävämpää oli, jos viimeisen vaiheen aikana satoi; nämä oliot näet eivät ollenkaan siedä kosteutta, joten kastuneet lehdet täytyi huolellisesti pyyhkiä ja kuivata, mitä ei kumminkaan aina käynyt ihan tyystin suorittaminen, ja tästä tai kenties jostakin toisestakin syystä ilmaantui tauteja, jotka surmasivat olentoraukkoja tuhansittain. Siten aiheutuva mätäneminen synnytti todella ruttomaisen hajun, ja kun kuolleet ja sairaat täytyi poistaa ja erotella terveistä, jotta ainakin muutamat pelastuisivat, niin tuo oli tosiaankin ylen vaivalloinen ja iljettävä tehtävä, joka tuotti meille lapsille monta vaikeata hetkeä.

Vietettyämme siten erään vuoden kauneimmat kevät- ja kesäkuukaudet silkkimatoja hoidellen meidän täytyi auttaa isäämme eräässä toisessa, tosin yksinkertaisemmassa, mutta siitä huolimatta yhtä vaivalloisessa tehtävässä. Rooman näköalat, jotka olivat riippuneet mustissa puitteissaan vuosikausia vanhan rakennuksen seinillä, olivat näet valon, pölyn ja savun kellastamat ja kärpästen melkoisesti himmentämät. Jos sellaista siivoa ei voitukaan uudessa rakennuksessa suvaita, olivat kuvat kuitenkin käyneet isälleni sitä arvokkaammiksi, mitä kauemmaksi niiden kuvailema todellisuus oli painunut. Aluksi sellaiset kuvat vain verestävät ja elvyttävät äsken saamiamme vaikutelmia. Ne näyttävät todellisuuteen verraten mitättömiltä ja enimmälti pelkältä surkealta vastikkeelta. Kun sitävastoin alkumuotojen muisto yhä enemmän hälvenee, niin kuvat siirtyvät huomaamatta niiden sijaan, käyvät meille yhtä kalliiksi kuin ensinmainitut aikoinaan, joten se, mitä aluksi halveksimme, nyt saa meiltä osakseen arvonantoa ja kiintymystä. Niin on kaikkien kuvien, erityisesti muotokuvienkin laita. Kukaan ei ole hevin tyytyväinen jonkun läsnäolevan henkilön kuvaan, mutta kuinka tervetullut onkaan jokainen poissaolevaa ja varsinkin vainajaa esittävä varjokuva.

Olipa miten hyvänsä, tässä aikaisemman tuhlauksen tunnossa tahtoi isäni saada nuo vaskipiirrokset mikäli mahdollista ennallensa. Tiedettiin, että se kävi päinsä valkaisun avulla, ja tätä suurten arkkien ollessa kysymyksessä aina arveluttavaa menetelmää ryhdyttiin nyt käyttämään verraten epäsuotuisissa paikallisissa olosuhteissa. Ne isot lautatelineet, joille levitettyinä savuttuneet vaskipiirrokset kostutettiin ja asetettiin auringonpaisteeseen, olivat näet ullakkoikkunain edustalla kattokouruissa kattoa vastaan nojaamassa ja senvuoksi monille onnettomuuksille alttiina. Tärkeintä tässä oli se, ettei paperi päässyt milloinkaan kuivumaan, vaan pidettiin aina kosteana. Siitä huolehtimaan määrättiin minut ja sisareni, ja muuten erittäin tervetulleen joutilaisuuden teki tällä kertaa mitä ankarimmaksi kidutukseksi ikävystyminen, kärsimättömyys ja kaiken vapaan huvittelun tuhoava kiinteä tarkkaavaisuus. Asia kuitenkin toteutetuin, ja kirjansitoja, joka kiinnitti jokaisen lehden tukevalle paperille, koki parhaansa mukaan tasoitella ja korjata meidän huolimattomuutemme vuoksi repeytyneitä reunoja. Kaikki lehdet koottiin yhteen nidokseen ja olivat tällä kertaa pelastetut.

Jotta meiltä lapsilta ei pitänyt puuttuman elämän ja oppimisen monenkirjavuutta, sattui juuri tähän aikaan ilmaantumaan eräs englantilainen kielimestari, joka sitoutui neljässä viikossa jokaiselle vähänkin kieliin perehtyneelle opettamaan englanninkielen saattaen hänet niin pitkälle, että hän voi oman uutteruutensa varassa auttaa itseänsä eteenpäin. Hän otti kohtuullisen palkkion; tunnilla olevien oppilaiden lukumäärä oli hänelle yhdentekevä. Isäni päätti heti tehdä kokeen ja rupesi minun ja sisareni keralla tuon sukkelan mestarin oppilaaksi. Tunnit pidettiin uskollisesti, kertauksestakaan ei ollut puutetta; näiden neljän viikon aikana jätettiin mieluummin sikseen muutamia toisia harjoituksia, ja opettaja erosi meistä tyytyväisenä, samoin me hänestä. Kun hän oleskeli kaupungissa pitkän aikaa saaden paljon oppilaita, voi hän toisinaan käydä katsomassa ja avustamassa, kiitollisena siitä, että me kuuluimme ensimmäisiin, jotka olivat häneen luottaneet, ja ylpeänä saadessaan mainita meitä esikuvana toisille.

Tämän jälkeen isäni tahtoi pitää huolta siitäkin, että englanninkieli pysyisi ohjelmassa muiden kieliopintojen ohella. Minun on tunnustaminen, että kävi yhä kiusallisemmaksi ottaa työni lähtökohdaksi milloin toinen milloin toinen kielioppi tai harjoituskirja, milloin toinen milloin toinen kirjailija siten tuhlaten asiaan kohdistuvan harrastukseni samoinkuin oppituntinikin. Senvuoksi johduin ajattelemaan, miten kaikki oli kerrallaan ratkaistavissa, ja keksin eräänlaisen romaanin. Sen henkilöinä oli kuusi tai seitsemän sisarusta, jotka kaukana toisistaan ja kukin tahollansa antavat toisillensa tietoja oloistansa ja tunnoistansa. Vanhin veli selostaa hyvällä saksankielellä kaikenlaisia matkallaan kokemiansa asioita ja tapahtumia. Sisar vastaa milloin hänelle milloin toisille sisaruksille, mitä hänellä on kerrottavana osaksi kotoisista olosuhteista, osaksi sydämenasioista käyttäen naismaista tyyliä, pelkkiä pisteitä ja lyhyitä lauseita, suunnilleen siihen tapaan kuin myöhemmin »Siegwartin» kirjoittaja. Eräs veljistä opiskelee jumaluusoppia ja kirjoittaa sangen säännönmukaista latinaa liittäen siihen toisinaan kreikkalaisen jälkikirjoituksen. Seuraavan, Hampurissa kauppapalvelijana olevan osaksi tietenkin tuli englanninkielinen kirjeenvaihto, samoinkuin nuoremman, Marseillessa oleskelevan asiaksi ranskankielinen. Italiankieltä varten löytyi ensimmäisellä maailmanmatkallansa oleva soittotaiteilija, ja nuorin, eräänlainen nenäkäs pahnan pohjimmainen, oli muiden kielten ehdittyä jo joutua vallatuiksi omaksunut juutalaissaksan saaden kamalilla kirjaimillansa toiset epätoivoon ja vanhemmat hyvälle päähänpistolle nauramaan.

Tälle omituiselle muodolle minä etsin jonkinlaista sisältöä tutkimalla niiden seutujen maantiedettä, joissa henkilöni oleskelivat, ja keksin noihin kuiviin paikallisuuksiin kaikenlaisia ihmisiä, jotka jollakin tavoin liittyivät henkilöihini ja heidän toimintaansa. Niin menetellen minun harjoitusvihkoni paisuivat paljon laajemmiksi; isä oli tyytyväisempi, ja minä huomasin helpommin, mitä omasta tieto- ja taitovarastostani puuttui.

Sellaisilla asioilla, kun ne kerran on aloitettu, ei ole loppua eikä rajoja. Niin kävi tässäkin: kun näet yritin oppia eriskummallista juutalaissaksaa ja kirjoittaa sitä yhtä hyvin kuin osasin lukea, havaitsin pian, etten osannut hepreaa, josta käsin nykyinen pilaantunut ja vääristynyt kieliparsi oli johdettavissa ja joltisellakin varmuudella käsiteltävissä. Senvuoksi minä huomautin isälleni, että oli välttämätöntä oppia hepreaa, ja joudutin erittäin innokkaasti hänen suostumustansa; minä näet tähtäsin vielä korkeammallekin. Kuulin alinomaa sanottavan, että Vanhan samoinkuin Uuden Testamentin ymmärtämiseen oli alkukielten tunteminen välttämätön. Viimeksimainittua minä luin sangen vaivattomasti, koska niinsanotut evankeliumit ja epistolat piti sunnuntaisenkin harjoituksen vuoksi kirkosta tultua lausua, kääntää ja välttävästi selittää. Samoin ajattelin nyt menetellä Vanhaan Testamenttiin nähden, joka oli omituisuutensa vuoksi minua aina aivan erikoisesti miellyttänyt.

Isäni, joka ei mielellään tehnyt mitään puolinaista, päätti pyytää kymnaasimme rehtoria, tohtori Albrechtia, antamaan yksityisopetusta viikoittain siihen asti, kunnes olisin käsittänyt välttämättömimmät seikat tuosta mutkattomasta kielestä; hän näet toivoi, että hepreasta suoriuduttaisiin, ellei yhtä nopeasti, niin ainakin kaksi kertaa pitemmässä ajassa kuin englanninkielestä.

Rehtori Albrecht oli maailman omalaatuisimpia ihmisiä, pieni, ei lihava, mutta tanakka, muodoton, olematta silti viallinen, sanalla sanoen kuorikaapuun ja peruukkiin puettu Aisopos. Hänen kahdeksannellakymmenellä olevissa kasvoissaan näkyi aina purevan pilkallinen hymy; silmät pysyivät aina suurina ja olivat aina loistavat ja henkevät, joskin tulehtuneet. Hän asui vanhassa paljasjalkamunkkien luostarissa, missä kymnaasi sijaitsi. Minä olin jo lapsuudenaikana usein käynyt vanhempaini keralla hänen luonansa ja kulkenut värisyttävää mielihyvää tuntien läpi pitkien, pimeiden käytävien, vierailuhuoneiksi muutettujen kappelien, moniosaisen, portaitten ja sokkeloiden täyttämän huoneiston. Liiaksi ahdistelematta hän aina tavattaessa minua tutki, kiitti ja kehoitteli. Eräänä päivänä, julkisen tutkinnon jälkeen tapahtuvan siirron aikana, hän hopeisia praemia virtutis et diligentiae jakaessaan näki minun seisovan katselijana, verraten lähellä hänen kateederiansa. Minä olisin varsin mielelläni kurkistanut kukkaroon, josta hän veti esiin näkyrahoja; hän viittasi minulle, astui hieman alemmaksi ja ojensi minulle sellaisen hopeakolikon. Minä olin kovin iloinen, vaikka toiset pitivätkin tätä kouluun kuulumattomalle pojalle annettua lahjaa ihan turhana ja sopimattomana. Kelpo ukko ei kumminkaan siitä paljoa välittänyt; hän oli yleensäkin omituinen ihminen ja esiintyi hyvin silmiinpistävästi sellaisena. Koulumiehenä hän oli erittäin hyvässä maineessa, joskin korkea ikä jo teki hänelle siinä toimessa hieman haittaa. Melkeinpä enemmän kuin hänen oma raihnautensa häiritsivät häntä ulkoiset olosuhteet: kuten jo aikaisemmin tiesin, ei hän ollut tyytyväinen konsistorioon, ei tarkastajiin, ei pappeihin eikä opettajiin. Luonnonlaadullensa, joka taipui virheiden ja puutosten tarkkaamiseen ja ivailuun, hän jätti vapaat ohjakset sekä koulukertomuksissaan että julkisissa puheissaan, ja koska Lukianos oli melkeinpä ainoa kirjailija, jota hän luki ja piti arvossa, niin kaikki hänen puheensa ja kirjoituksensa olivat purevilla sanakäänteillä höystetyt.

Onneksi niille, joihin hän oli tyytymätön, hän ei milloinkaan käynyt suoraan asiaan, vaan kierteli vain vihjauksien, klassillisten lauseparsien ja raamatunpaikkojen avulla kohti niitä puutoksia, joita aikoi moittia. Hänen suullinen esityksensä (hän luki aina paperista) oli epämiellyttävää, käsittämätöntä, ja sitäpaitsi sen katkaisi monesti yskä, mutta vieläkin useammin ontto, vatsaa tärisyttävä nauru, joka tapasi ilmoittaa ja säestellä purevia kohtia. Alkaessani tämän eriskummallisen miehen luona opiskella havaitsin hänet leppoisaksi ja hyväntahtoiseksi. Minä menin nyt joka päivä kello kuuden aikaan iltapäivällä hänen luoksensa ja tunsin aina salaista mielihyvää, kun ovi kilisten sulkeutui takanani ja minun oli lähdettävä vaeltamaan pitkää synkkää luostarinkäytävää. Me istuimme hänen kirjastossaan vahakankaalla päällystetyn pöydän ääressä; erittäin moneen kertaan luettu Lukianos ei milloinkaan väistynyt hänen viereltänsä.

Kaikesta hyväntahtoisuudesta huolimatta minä en kumminkaan päässyt pääsymaksutta asiaan: opettajani näet ei voinut olla esittämättä eräitä pilkallisia huomautuksia ja kyselemättä, mihin hepreanopintoni oikeastaan tähtäsivät. Minä en virkkanut hänelle mitään juutalaissaksaa koskevista aikeistani, puhuin vain alkukielen paremmasta ymmärtämisestä. Siihen hän hymyili ja arveli, että saisin olla tyytyväinen, kunhan oppisin lukemaan. Tuo minua salaa harmitti, ja minä keräsin koko tarkkaavaisuuteni, kun kirjaimiin ehdittiin. Minä näin aakkoset, jotka suunnilleen noudattivat kreikkalaisia, joiden muodot olivat käsitettävät ja nimitykset minulle enimmälti jo tutut. Olin ymmärtänyt ja painanut muistiini kaiken tuon varsin pian ja otaksuin nyt ryhdyttävän lukemaan. Tiesin varsin hyvin, että se tapahtui oikealta vasemmalle. Mutta nyt ilmaantuikin yht'äkkiä kokonainen armeija pieniä kirjaimia ja merkkejä, kaikenlaisia pisteitä ja viivoja, joiden piti oikeastaan esittää ääntiöitä. Tämä seikka kummastutti minua sitäkin enemmän, kun suurempien kirjainten joukossa jo ilmeisesti oli vokaaleja ja muut näyttivät vain piiloutuvan vieraiden nimitysten varjoon. Minulle opetettiin, että juutalainen kansakunta oli kukoistusaikanansa tosiaankin tyytynyt noihin ensimmäisiin merkkeihin mitään muuta kirjoitus- ja lukutapaa ollenkaan tuntematta. Minä olisin kovin mielelläni noudattanut tuota vanhaa, ja kuten minusta näytti, helpompaa menettelyä, mutta ukko selitti hieman ankarasti, että täytyi totella hyväksi havaittua kielioppia sellaisenaan. Lukeminen ilman näitä pisteitä ja viivoja on vaikea tehtävä, johon ainoastaan oppineimmat ja harjaantuneimmat pystyvät, ilmoitti opettajani. Minun siis täytyi suostua oppimaan nuo pienet merkit, mutta asia kävi yhä vakavammaksi. Nyt piti eräiden ensimmäisten suurten kirjainten olla sijassaan ihan merkityksettömät, jotta niiden pienet myöhäsyntyiset kumppanit saisivat jotakin tehtävää. Sitäpaitsi niiden tuli toisella kertaa merkitä hiljaista henkäystä, toisella voimakkaampaa tai heikompaa kurkkuäännettä, vieläpä toisinaan toimia pelkkänä tukenakin. Ja vihdoin viimein, kun jo luuli ottaneensa kaikki tarkoin huomioon, vapautettiin eräitä suuria ja pieniäkin näyttelijöitä virasta, joten silmillä oli aina erittäin paljon ja huulilla erittäin vähän tekemistä.

Kun minun nyt piti lukea jo ennestään tuttua sisällystä vieraalla kielellä mongertaen ja minulle samalla kovin suositeltiin eräänlaista honotusta ja kurlutusta saavuttamattomana päämääränä, niin minä jossakin määrin vieraannuin asiasta ja huvitin itseäni lapselliseen tapaan näiden runsaiden merkkien omituisilla nimillä. Siinä oli keisareita, kuninkaita ja herttuoita, jotka korkomerkkeinä siellä täällä halliten minua melkoisesti ilahduttivat. Tämä äitelä pila menetti kuitenkin pian viehätyksensä. Minä sain sentään korvausta sikäli, että lukiessani, kääntäessäni, kerratessani, ulkoa oppiessani ilmeni sitä eloisampana kirjan sisällys, ja juuri siitä minä oikeastaan vaadinkin selityksiä vanhalta herraltani. Perintätiedon ristiriitaisuus todelliseen ja mahdolliseen verraten oli näet jo aikoja sitten herättänyt kovin huomiotani, ja minä olin saanut kotiopettajani usein pahaan pulaan ottamalla käsiteltäväksi, kuinka aurinko pysähtyi radallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa, eräistä muista epätodennäköisyyksistä ja yhteydettömyyksistä puhumattakaan. Kaikki nämä asiat tulivat jälleen esille, kun hepreankieltä perinpohjin oppiakseni askartelin yksinomaan Vanhassa Testamentissa enkä tutkinut sitä enää Lutherin käännöksestä, vaan Sebastian Schmidin suorittamasta sananmukaisesta rinnakkaiskäännöksestä, jonka isäni oli heti minulle hankkinut. Nyt alkoi opetus, mitä kielellisiin harjoituksiin tulee, valitettavasti käydä puutteelliseksi. Lukeminen, selostaminen, kielioppi, sanojen kirjoittaminen ja lausuminen kesti harvoin puolta tuntia; minä näet aloin heti käydä käsiksi asiasisältöön, ja vaikka emme olleetkaan vielä ehtineet ensimmäistä Mooseksen kirjaa kauemmaksi, otin puheeksi monenlaisia seikkoja, jotka olivat myöhemmistä kirjoista jääneet mieltäni askarruttamaan. Kelpo ukko yritti aluksi minua pidättää sellaisista harhailuista, mutta lopulta se näytti häntä itseäänkin huvittavan. Hän yski ja nauroi tapansa mukaan lakkaamatta, ja vaikka kovin varoikin antamasta minulle mitään sellaista tietoa, joka olisi voinut saattaa hänet itsensä epäilyttävään valoon, ei tungettelevaisuuteni kuitenkaan hellittänyt, ja kun minulle oikeastaan oli tärkeämpää esittää epäilyksiäni kuin saada ne hälvennetyiksi, niin minä kävin yhä vilkkaammaksi ja uskaliaammaksi otaksuen hänen käytöksensä sen oikeuttavan. En kumminkaan saanut hänestä mitään irti; enintään oli tuloksena, että hän vatsaa tärisyttävän naurunsa ohella kerran toisensa jälkeen huusi: »Hupsu mies! Hupsu poika!»

Minun lapsellinen, Raamattua joka puolelta tutkisteleva vilkas uteliaisuuteni lienee sentään näyttänyt hänestä verraten vakavalta ja jonkinmoisen avustamisen arvoiselta. Niinpä hän jonkin ajan kuluttua neuvoi minua turvautumaan suureen englantilaiseen raamattuteokseen, joka oli hänen kirjastossaan ja jossa vaikeat ja arveluttavat kohdat oli ymmärtäväiseen ja älykkääseen tapaan selitetty. Käännös oli saksalaisten jumaluusoppineiden uutteruuden nojalla tullut eräissä suhteissa edullisemmaksi käytellä kuin alkuteksti. Eri mielipiteet oli mainittu ja lopulta yritetty jonkinlaista välitysmenetelmää, jolloin kirjan arvo, uskonnon perustus ja inhimillinen ymmärrys, voivat jossakin määrin puolustautua rinnakkain. Kun siis minä tunnin loppupuolella aloin esittää tavanmukaisia kysymyksiäni ja epäilyksiäni, niin hän viittasi aina kirjahyllyyn; minä noudin nidoksen, hän antoi minun lukea, selaili Lukianostansa, ja jos huomautin jotakin teoksesta, sai teräväjärkisyyteni ainoaksi vastaukseksi hänen tavanmukaisen naurunsa. Pitkinä kesäpäivinä hän antoi minun istua niin kauan kuin voin lukea, useasti yksin; mutta kesti sentään vähän aikaa, ennenkuin hän salli minun ottaa nidoksen toisensa jälkeen kotiini.

Kääntyköön ihminen mihin suuntaan hyvänsä, ryhtyköön suorittamaan mitä tahansa, hän palaa aina takaisin sille tielle, jonka luonto on hänen kuljettavaksensa määrännyt. Niin kävi minunkin tässä tapauksessa. Kieleen ja pyhien kirjojen sisällykseen kohdistuva vaivannäkö johti lopulta siihen, että mielikuvitukseni loi eloisamman kuvan tuosta kauniista ja usein ylistetystä maasta, sen ympäristöstä ja lähiseuduista sekä niistä kansoista ja tapauksista, jotka olivat vuosituhansien vieriessä kohottaneet tuota maanpaikkaa kunniaan.

Tuon pienen alueen piti nähdä ihmissuvun alku ja kehkeytyminen, sieltä piti ensimmäisten ja ainoain alkuhistoriaa koskevien tietojen tulla kuuluviimme, ja sellaisen paikan piti elää mielikuvituksessamme yhtä yksinkertaisena ja käsitettävänä kuin vaihtelevana ja ihmeellisimpiin vaelluksiin ja uusiin asutuksiin soveltuvana. Täällä, neljän mainitun virran välimaalla, oli koko asuttavasta maasta erotettu pieni, erittäin miellyttävä alue nuorekkaan ihmisen asuttavaksi. Täällä hänen piti alkaa kehitellä kykyjänsä, ja täällä piti hänen osaksensa tulla se kohtalo, joka oli määrätty kaikkien hänen jälkeläistensä osaksi: hänen piti kadottaa rauhansa tietoa tavoitellessaan. Paratiisi oli kadotettu; ihmiset lisääntyivät ja huonontuivat; tämän sukukunnan pahuuteen vielä tottumattomat elohim kävivät kärsimättömiksi ja tuhosivat sen perinpohjin. Vain muutamat pelastuivat yleisen hävityksen tulvasta, ja tuskin olivat nuo kamalat tuhovedet laskeutuneet, kun kotimaan tuttu kamara oli jälleen kiitollisten pelastuneiden nähtävissä. Kaksi virtaa neljästä, Eufrat ja Tigris, liikkuivat vielä uomissaan. Ensimmäisen nimi säilyi; toista näytti merkitsevän sen juoksu. Täsmällisempiä paratiisin jälkiä ei sellaisen mullistuksen jälkeen olisi voinut vaatia. Uudistunut ihmissuku lähti täältä toisen kerran leviämään; se keksi tilaisuutta kaikin tavoin itseänsä ravitakseen ja askarruttaakseen, mutta ennen kaikkea kootakseen ympärillensä suuria kesyjen eläinten laumoja ja kulkeakseen niiden keralla kaikkiin eri suuntiin.

Tämä elämäntapa sekä heimojen lisääntyminen pakotti kansat pian loittonemaan toisistansa. He eivät voineet heti päättää iäksi jättää sukulaisensa ja ystävänsä; heidän mieleensä johtui rakentaa korkea torni, joka etäältä viittaisi tietä palajaville. Mutta tämä yritys epäonnistui samoinkuin tuo ensimmäinen pyrkimys. Heidän ei pitänyt saada olla samalla kertaa onnelliset ja älykkäät, monilukuiset ja yksimieliset. Elohim hämmensivät heidät, rakennus jäi rakentamatta, ihmiset hajautuivat; maailma oli kansoitettu, mutta eripurainen. kohdistuu kuitenkin yhä vielä näihin seutuihin. Vihdoin lähtee täältä jälleen heimon kantaisä, jolla on onni painaa jälkeläisiinsä määrätty leima siten heidät ikiajoiksi yhdistäen suureksi ja kaikissa onnen- ja paikanvaihdoksissa koossapysyväksi kansakunnaksi.

Jumalallista viittausta noudattaen vaeltaa Abraham Eufratilta länttä kohti. Erämaakaan ei voi estää hänen kulkuansa, hän saapuu Jordanin rannalle, siirtyy virran yli ja levittäytyy Palestiinan kauniisiin etelänpuolisiin seutuihin. Tämä maa oli jo aikaisemmin vallattu ja verrattain tiheään asuttu. Matalahkoja, mutta karuja, hedelmättömiä vuoria halkoivat monet vesikkäät, viljelykselle suotuisat laaksot. Kaupunkeja, kauppaloita ja yksityisiä uudisasutuksia sijaitsi hajallaan lakeudella ja sen suuren laakson rinteillä, jonka vedet kokoontuvat Jordaniin. Niin asuttu, niin viljelty oli maa, mutta maailma vielä kyllin avara ja ihmiset eivät siinä määrin huolekkaita, tarvitsevia ja toimeliaita, että olisivat heti vallanneet kaikki ympäröivät alueet. Noiden asuttujen alueiden välillä levisi suuria aloja, joissa paimentolaisten laumat voivat mukavasti liikkua. Abraham pysyttelee sellaisilla alueilla; hänen veljensä Lot on hänen luonansa; mutta he eivät voi jäädä pitkiksi ajoiksi sellaisiin seutuihin. Juuri sellainen olotila maassa, jonka väkiluku milloin lisääntyy milloin vähentyy ja jonka tuotteet eivät koskaan pysy tasapainossa kulutuksen kanssa, aiheuttaa äkkiarvaamatta nälänhädän, ja maahansiirtynyt kärsii maan asujaimen keralla, jonka ravintoa hänen satunnainen sielläolonsa on niukentanut. Kaldealaiset veljekset siirtyvät Egyptiin, ja niin on merkitty se näyttämö, jolla muutaman tuhannen vuoden aikana esitetään maailman tärkeimmät tapahtumat. Tigris-virrasta Eufratiin, Eufratista Niiliin asti näemme maan kansoitettuna ja tällä alueella laumoineen ja hyvyyksineen sinne tänne liikkumassa ja niitä lyhyessä ajassa mitä runsaimmin lisäämässä tunnetun, jumalien rakastaman, meille jo kalliiksi muuttuneen' miehen. Veljekset palaavat, mutta päättävät kestetyn hädän viisastamina erota toisistansa. Molemmat tosin oleskelevat eteläisessä Kaanaassa, mutta Abrahamin jäädessä Hebroniin Mamren lehdon puoleen Lot lähtee Siddimin laaksoon, joka voi ja jonka täytyy ilmetä meille toisena paratiisina, jos mielikuvituksemme on kyllin uskalias antaakseen Jordanin alajuoksussaan painua maan sisään, joten nykyisen Kuolleen meren sijaan ilmestyy kuiva maa. Sitäkin enemmän, kun sen ja lähiseutujen veltoiksi ja jumalattomiksi mainitut asukkaat näiden ominaisuuksiensa nojalla osoittavat elämän olleen mukavaa ja ylellistä. Lot asuu heidän seassaan, mutta erillänsä.

Mutta Hebron ja Mamren lehto ilmenevät meille sinä tärkeänä paikkana, jossa Herra puhuu Abrahamin kanssa ja lupaa hänelle kaiken maan niin kauas kuin hänen katseensa neljään ilmansuuntaan kantaa. Näiltä hiljaisilta alueilta, näistä paimentolaiskansoista, jotka saavat seurustella taivaan valtojen kanssa, heitä vierainansa kestitä ja useasti heidän kanssaan keskustella, meidän on käännettävä katseemme jälleen itään päin ja tarkasteltava ympäröivän maailman tilaa, joka suurin piirtein lienee ollut samanlainen kuin Kaanaanmaan.

Perheet pysyvät koossa; ne liittyivät yhteen; ja heimojen elämäntapaa määrää se alue, jonka he ovat vallanneet tai valtaavat. Vuoristoissa, joista vedet juoksevat Tigris-virtaan, me tapaamme sotaisia kansoja, jotka jo näinä erittäin varhaisina aikoina viittaavat tuleviin maailmanvalloittajiin ja -vallitsijoihin ja eräässä senaikaiseksi suunnattomassa sotaretkessä antavat meille myöhempien suurtöiden esikuvan. Kedor Laomor, Elämin kuningas, vaikuttaa jo mahtavasti liittoutuneisiin. Hän hallitsee kauan, sillä hän oli jo kaksitoista vuotta ennen Abrahamin Kaanaaseen tuloa tehnyt kansat Jordaniin saakka verollisiksi. Vihdoin ne olivat hänestä luopuneet, ja liittoutuneet varustautuivat sotaan. Me tapaamme heidät arvaamattamme sillä tiellä, jota kulkien Abraham todennäköisesti saapui Kaanaaseen. Jordanin vasemmalla rannalla ja eteläpuolella olevat kansat voitetaan. Kedor Laomor suuntaa kulkunsa etelään, kohti erämaan kansoja, voittaa sitten pohjoiseenpäin käännyttyänsä amalekilaiset ja saapuu, amoriititkin kukistettuansa, Kaanaaseen, hyökkää Siddimin laakson kuninkaita vastaan, lyö ja hajoittaa heidät ja kulkee suurine saaliinensa Jordania ylöspäin ulottaakseen voittoretkensä aina Libanonille saakka.

Vangittujen, ryöstettyjen, omaisuutensa keralla poisraastettujen joukossa on myös Lot, joka joutuu kokemaan sen maan kohtaloita, missä hän vieraana oleskelee. Abraham saa sen kuulla, ja nyt näemme patriarkan kohta soturina ja sankarina. Hän kokoo miehensä, jakaa heidät osastoihin, hyökkää vaivalloisesti etenevän saaliskuormaston kimppuun, hämmentää voittajat, jotka eivät voineet aavistaakaan vihollisen uhkaavan selkäpuolelta, ja tuo takaisin veljensä ja hänen omaisuutensa sekä suuren määrän voitettujen kuninkaiden omaisuutta. Tämän lyhyen sotaretken nojalla Abraham tavallaan ottaa maan valtoihinsa. Asukkaille hän ilmenee suojelijana, pelastajana ja epäitsekkyytensä nojalla kuninkaana. Kiitollisina ottavat hänet vastaan laaksomaan kuninkaat, siunaten Melkisedek, kuningas ja pappi.

Nyt uudistuvat loppumatonta jälkeläissarjaa koskevat ennustukset, ulottuvatpa ne yhä laajemmallekin. Eufratin vetten rannoilta aina Egyptin virtaan saakka luvataan hänelle kaikki maa; mutta hänen välittömien rintaperillistensä laita on huonosti. Hän on kahdeksankymmenen vuoden ikäinen ja hänellä ei ole poikaa. Saara, joka ei luota Jumalaan yhtä lujasti kuin hän, käy kärsimättömäksi; hän tahtoo itämaisen tavan mukaan saada jälkeläisen palvelijattarestansa. Mutta tuskin on Hagar jätetty talonherran haltuun, tuskin on olemassa pojan saamisen toivo, kun perheessä ilmenee ristiriitaa. Aviovaimo kohtelee varsin pahoin omaa suojattiansa, ja Hagar pakenee parempaa olotilaa etsien toisten joukkojen luo. Korkeamman kehoituksen johdosta hän palaa takaisin, ja Ismael syntyy.

Abraham on nyt yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen, ja lukuisia jälkeläisiä koskevat lupaukset uudistuvat yhä, joten aviopuolisot vihdoin pitävät niitä naurettavina. Siitä huolimatta Saara lopulta tulee siunatuksi ja synnyttää pojan, jolle annetaan nimi Iisak.

Historia perustuu enimmälti ihmissuvun lainmukaiseen lisääntymiseen. Tärkeimpiäkin maailmantapahtumia on pakko seurata aina perheitten salaisuuksiin asti, ja niin antavat patriarkkainkin aviolliset liitot meille aihetta erikoisiin mietteisiin. Näyttää siltä, kuin ne jumaluudet, jotka suvaitsevat ohjata ihmisen kohtaloita, olisivat ikäänkuin esikuvien muodossa tahtoneet kuvailla kaikenlaisia aviollisia tapahtumia. Abraham, joka on elänyt pitkät vuodet kauniin, monien tavoitteleman naisen keralla lapsettomassa liitossa, havaitsee sadannella ikävuodellaan olevansa kahden naisen mies, kahden pojan isä, ja samassa on hänen kotirauhansa häiriytynyt. Sopua ei voi syntyä, kun on kaksi aviovaimoa rinnakkain ja kaksi eri äitien poikaa vastatusten. Sen puolueen, jota lait, perintätapa ja yleinen mielipide vähemmän suosii, täytyy väistyä. Abrahamin täytyy uhrata kiintymyksensä Hagariin ja Ismaeliin: molemmat lähetetään pois, ja Hagarin on nyt pakko vastoin tahtoansa lähteä kulkemaan samaa tietä, jonka hän oli vapaaehtoisesti paetessaan valinnut, aluksi, kuten näyttää, kohti lapsen ja itsensä tuhoutumista; mutta Herran enkeli, joka oli hänet aikaisemmin lähettänyt takaisin, pelastaa hänet nytkin, jotta Ismael tulisi suureksi kansaksi ja epätodennäköisin kaikista lupauksista toteutuisi yli omien rajojensa.

Kaksi korkeaan ikään ehtinyttä vanhusta ja heillä myöhäsyntyinen poika: nyt kaiketi sopinee vihdoinkin toivoa kotoista rauhaa, maallista onnea! Eipä suinkaan. Taivaan vallat asettavat patriarkan vielä kaikkein ankarimman koettelemuksen alaiseksi. Mutta siitä emme voi puhua sitä ennen tutkistelematta erinäisiä asioita.

Jos luonnollisen, yleisen uskonnon piti syntyä ja erikoisen, ilmoitetun siitä kehittyä, niin ne maat, joissa mielikuvituksemme on tähän asti viivähtänyt, niissä vallitseva elämäntapa, niiden ihmislaji oli varmaan siihen otollisin; missään tapauksessa emme näe koko maailmassa mitään yhtä suotuisaa ja soveliasta. Jo luonnollinen uskonto, jos otaksumme sen aikaisemmin kehkeytyneen ihmismielestä, edellyttää melkoista mielenlaadun herkkyyttä, koska se pohjautuu siihen vakaumukseen, että on olemassa yleinen kaitselmus, joka ohjaa maailmanjärjestystä kokonaisuudessaan. Erikoinen uskonto, jumalien toiselle tai toiselle kansalle ilmoittama, tuo mukanansa uskon erikoiseen kaitselmukseen, jonka jumaluus myöntää eräille suosimillensa ihmisille, perheille, heimoille ja kansoille. Tämä viimeksimainittu näyttää vaivoin kehkeytyvän ihmisen sisimmästä. Se vaatii perintätietoa ja -tapaa, ikivanhojen aikojen takeita.

Niinmuodoin on kaunista, että Israelin perintätieto esittää heti ensimmäiset tuohon erikoiseen kaitselmukseen luottavat miehet uskonsankareina, jotka ehdottomasti tottelevat kaikkia sen korkean olennon käskyjä, josta riippuvaisiksi itsensä tunnustavat, ja toisaalta yhtään epäilemättä, väsymättä odottavat hänen lupaustensa myöhäistä täyttymistä.

Erikoinen, ilmoitettu uskonto perustuu siihen käsitykseen, että toinen voi olla enemmän jumalien suosima kuin toinen, ja niin sen aiheuttajanakin on etupäässä olotilojen eristyminen toisistansa. Ensimmäiset ihmiset tunsivat olevansa läheisiä sukulaisia, mutta heidän erilainen toimintansa heidät pian erotti. Metsästäjä oli kaikkein vapain; hänestä kehittyivät sotilas ja hallitsija. Se osa, joka viljeli maata, lupautui maan omaksi, rakensi asumuksia ja aittoja, voi luulla jo jotakin olevansa, koska hänen olotilansa lupasi pysyväisyyttä ja turvallisuutta. Paimenen osaksi taas näytti tulevan mittaamattomin olotila ja rajattomin omistuksen määrä. Karjalaumat lisääntyivät äärettömiin, ja se alue, jonka piti niitä elättää, laajeni joka suuntaan. Nämä kolme säätyluokkaa näyttävät heti aluksi suhtautuneen toisiinsa harmistuen ja halveksien, ja samoinkuin paimen oli kaupunginasukkaalle kauhistus, samoin eristi myös edellinen itsensä jälkimmäisestä. Metsästäjät häviävät näkyvistämme vuoristoon ja tulevat vain valloittajina jälleen esille.

Paimenten säätyyn kuuluivat patriarkat. Heidän elämänsä aavikoiden ja laidunten merellä loi heidän mielenlaatuunsa leveyttä ja vapautta, taivaan kumo, jonka alla he asustivat, kaikkine yön tähtinensä heidän tunteisiinsa ylevyyttä, ja he tarvitsivat enemmän kuin toimelias, taitava metsästäjä, enemmän kuin varma, huolellinen, majassansa asuva peltomies sitä järkkymätöntä uskoa, että Jumala vaeltaa heidän vierellänsä, käy heidän luonansa, suhtautuu heihin myötätuntoisesti, johtaa ja pelastaa heitä.

Erääseen toiseenkin tutkisteluun me pakosta joudumme siirtyessämme historialliseen järjestykseen. Miten inhimillisenä, kauniina ja kirkkaana patriarkkain uskonto ilmeneekin, sisältyy siihen kuitenkin viileyttä ja julmuutta, josta ihminen voi kehittyessään vapautua tai johon hän voi jälleen vaipua.

Se käsitys, että viha lepytetään verellä, voitetun vihollisen kuolemalla, on luonnollinen; että taistelutantereella solmittiin rauha surmattujen rivien välissä, on hyvin ajateltavissa; että samoin eläimiä teurastamalla luultiin voitavan liitto vahvistaa, johtuu edellisestä; ja kummastusta ei herätä sekään ajatus, että jumalia, jotka aina käsitettiin puolueeksi, vastustajaksi tai kannattajaksi, voitiin surmatun avulla vetää luoksensa, lepyttää, voittaa puolellensa. Mutta jos pysähdymme uhreihin ja tarkastelemme, miten niitä noina alkuaikoina tarjottiin, niin havaitsemme omituisen, meitä kerrassaan inhoittavan menettelytavan, nimittäin sen, että kaikenlaiset uhratut eläimet, olipa niitä kuinka paljon tahansa, oli hakattava kahtia, asetettava kahden puolen, ja niiden välimaalla olivat ne, jotka tahtoivat solmia liiton jumaluuden kanssa.

Ihmeellisenä ja aavistuttelevana ilmenee tuossa kauniissa maailmassa vielä eräs toinenkin kauhistuttava piirre: että kaiken, mikä oli pyhitettyä, jumalalle luvattua, täytyi kuolla, — sekin todennäköisesti rauhan elämään siirretty sotamenetelmä. Väkivaltaisesti puolustautuvan kaupungin asukkaita uhataan sellaisella lupauksella; se joutuu vihollisen valtaan väkirynnäkön nojalla tai muuten, ja ketään ei jätetä eloon, miehiä ei missään tapauksessa, ja usein joutuvat naiset, lapset, jopa eläimetkin saman kohtalon alaisiksi. Hätäisesti tai taikauskoisesti menetellen luvataan sellaiset uhrit, nimenomaisesti tai epämääräisesti, jumalille, ja niin voivat nekin, joita mielitään säästää, jopa kaikkein läheisimmätkin, omat lapset, joutua vuodattamaan verensä sellaisen mielettömyyden osoitusuhreina.

Abrahamin leppoisasta, todella patriarkallisesta luonteesta tuollainen barbaarinen palvomistapa ei voinut johtua; mutta jumalat, jotka useasti, meitä koetellaksensa, näyttävät kääntävän esiin niitä ominaisuuksia, joita ihminen taipuu kuvittelemaan heissä oleviksi, käskevät hänen suorittaa kaikkein kamalimman teon. Hänen tulee uhrata poikansa uuden liiton vakuudeksi ja, jos on noudattaminen perinnäistä menettelytapaa, ei ainoastaan teurastaa ja polttaa, vaan halkaista hänet kahtia ja hänen höyryävien sisuksiensa välimaalla odottaa armollisilta jumalilta uutta lupausta. Epäröimättä ja sokeasti ryhtyy Abraham käskyä noudattamaan: jumalille riittää tahto. Nyt ovat Abrahamin koettelemukset ohi, sillä ankarammiksi ei niitä enää käynyt tekeminen. Mutta sitten Saara kuolee, ja se suo Abrahamille tilaisuuden Kaanaanmaan esi- ja vertauskuvalliseen haltuunsaottamiseen. Hän tarvitsee hautaa, ja tämä on ensimmäinen kerta, jolloin hän haeskelee itsellensä omaisuutta täältä maan päältä. Mamren lehdon puolella olevan kaksoisluolan hän lienee jo aikaisemmin itsellensä valinnut. Hän ostaa ne ja läheisen pellon, ja se oikeudellinen menettely, jota hän siinä noudattaa, osoittaa, kuinka tärkeä tämä omistus hänelle on. Se oli tosiaankin tärkeä, kenties tärkeämpi kuin hän itse osasi ajatellakaan, sillä hänen, hänen poikiensa ja pojanpoikiensa oli määrä siinä levätä, ja piti mitä pätevimmin tulla perustelluksi koko maahan kohdistuva lähin omistusvaatimus sekä hänen jälkeläistensä alinomainen taipumus sinne kokoontua.

Tämän jälkeen sattuu mitä vaihtelevimpia kohtauksia perheen keskuudessa. Abraham pysyttelee yhä tarkoin erillään maan asukkaista, ja kun Ismael, jonka äiti on egyptiläinen, on hänkin ottanut itselleen vaimon tämän maan tyttäristä, tulee Iisakin nyt mennä naimisiin veriheimolaisen, vertaisensa kanssa.

Abraham lähettää palvelijansa Mesopotamiaan, sinne jääneiden sukulaistensa luo. Älykäs Eleasar saapuu sinne tuntemattomana ja tutkistelee kaivolla neitojen palvelevaisuutta voidakseen viedä kotiin oikean morsiamen. Hän pyytää saada juoda, ja Rebekka juottaa enemmittä puheitta hänen kamelinsakin. Eleasar antaa hänelle lahjoja, kosii häntä ja saa myönteisen vastauksen. Niin hän kuljettaa neidon herransa luo, ja neito vihitään Iisakin vaimoksi. Tälläkin kertaa täytyy odottaa kauan jälkeläisiä. Vasta muutamien koettelemusvuosien jälkeen Rebekka tulee siunatuksi, ja sama ristiriita, joka Abrahamin kaksoisavioliitossa aiheutui kahdesta äidistä, aiheutuu tässä yhdestä ainoasta. Erimielinen poikapari kiistailee jo äidin sydämen alla. He tulevat päivän valkeuteen, vanhempi on vilkas ja voimakas, nuorempi hentoinen ja älykäs; edellisestä tulee isän, jälkimmäisestä äidin lemmikki. Jo syntymässä alkanut kiista etusijasta jatkuu yhä. Esau suhtautuu rauhallisesti ja välinpitämättömästi esikoisuuteen, jonka kohtalo on hänelle suonut; Jakob ei unohda, että veli on sysännyt hänet syrjään. Pitäen silmällä jokaista tilaisuutta halutun edun voittamiseksi hän ostaa veljeltänsä esikoisuuden ja saa hänen etuansa loukaten isän siunauksen. Esau julmistuu ja vannoo surmaavansa veljensä, Jakob pakenee kokeakseen onneansa esi-isiensä maassa.

Nyt, ensimmäisen kerran sellaisen jalon perheen keskuudessa, esiintyy henkilö, joka arkailematta yrittää älykkyyden ja viekkauden avulla saavuttaa ne edut, jotka luonto ja olosuhteet ovat häneltä evänneet. On useasti havaittu ja huomautettu, etteivät pyhät kirjat suinkaan tahdo esittää noita patriarkkoja ja muita Jumalan suosimia miehiä hyveen esikuvina. Hekin ovat eriluonteisia henkilöitä, joissa on monenlaisia vikoja ja puutoksia, mutta eräs pääominaisuus täytyy sellaisilla Jumalan sydämelle otollisilla miehillä välttämättä olla: se järkkymätön usko, että Jumala erikoisesti suosii heitä ja heidän omaisiansa.

Yleinen, luonnollinen uskonto ei oikeastaan ollenkaan kaipaa uskoa, koska jokainen pakostakin omaksuu sen vakaumuksen, että suuri, luova, järjestävä ja johtava olento ikäänkuin piiloutuu luonnon taakse tehdäkseen itsensä meille käsitettäväksi, ja vaikka hän useasti luopuisikin noudattamasta tämän vakaumuksen johtolankaa, joka opastaa häntä läpi elämän, voi hän epäilemättä heti ja aina siihen jälleen palata. Aivan toisin on laita erikoisen uskonnon, joka meille julistaa, että tuo suuri olento nimenomaisesti ja erikoisesti ottaa puoltaakseen jotakin yksilöä, heimoa, kansaa, maata. Tämä uskonto perustuu uskoon, jonka täytyy olla järkkymätön, jos mieli välttää sen heti tapahtuvaa perinpohjaista tuhoutumista. Jokainen sellaiseen uskontoon kohdistuva epäilys on uskontoa kuolettava. Vakaumuksen voi jälleen omaksua, uskoa ei. Siitä nuo loppumattomat koettelemukset, usein toistettujen lupausten hidas täyttyminen, mikä kaikki osoittaa noiden kantaisien uskonvoiman kaikkein heleimmässä valossa.

Hänkin näin uskoen lähtee Jakob retkellensä, ja ellei hän olekaan saavuttanut suosiotamme viekkauden ja petoksen avulla, saavuttaa hän sen kestävästi, järkkymättömästi rakastamalla Rakelia, jota hän itse heti paikalla kosii, niinkuin Eleasar oli kosinut Rebekkaa hänen isällensä. Hänessä piti äärettömän suurta kansaa koskevan lupauksen ensi kerran kehkeytyä täydeksi todellisuudeksi: hänen piti nähdä ympärillänsä paljon poikia, mutta myös joutua kokemaan paljon sydämenkipua heidän ja heidän äitiensä vuoksi.

Seitsemän vuotta hän palvelee saadakseen rakastettunsa, palvelee kärsivällisesti ja epäröimättä. Hänen appensa, hänen veroisensa viekkaudeltansa, samoinkuin hän halukas pitämään jokaista päämäärään johtavaa keinoa oikeudenmukaisena, kostaa hänelle, mitä hän oli tehnyt veljellensä: Jakob löytää sylistänsä puolison, jota hän ei rakasta. Häntä lepyttääkseen Laban tosin vähän ajan päästä antaa hänelle rakastetunkin, mutta vain sillä ehdolla, että hän palvelee vielä seitsemän vuotta, ja niin johtuu nyt toinen harmi toisesta. Puoliso, jota Jakob ei rakasta, on hedelmällinen, rakastetulle ei synny lapsia; viimeksimainittu tahtoo Saaran tavoin tulla äidiksi palvelijattarensa avulla, mutta edellinen ei suo hänelle sitäkään etua. Hänkin tuo miehellensä palvelijattaren, ja nyt on kelpo patriarkka maailman kiusatuin mies: hänellä on neljä vaimoa, lapsia kolmesta, mutta ei yhtäkään rakastetusta! Vihdoin tulee viimeksimainitunkin osaksi se onni, hänelle syntyy Josef, kiihkeimmän rakkauden myöhäinen hedelmä. Jakob on palvellut neljätoista vuottansa, mutta Laban ei tahdo luopua hänestä, parhaasta ja uskollisimmasta palvelijastansa. He solmivat uuden sopimuksen ja jakavat karjalaumat. Laban pidättää valkoiset, joita on enemmän; kirjavat, tavallansa hylkyjoukon, pitää Jakob hyvänänsä. Jakob osaa sentään tässäkin valvoa etuansa, ja samoinkuin hän aikaisemmin oli voittanut itselleen esikoisuuden kehnon keitoksen avulla ja isän siunauksen valepukua käyttäen, samoin hän nyt osaa taidon ja myötätunnon nojalla hankkia itselleen suurimman osan karjalaumoja ja tulee todella arvokkaaksi Israelin kantaisäksi ja jälkeläistensä esikuvaksi. Vaikka Laban ja hänen omaisensa eivät keksikään Jakobin käyttämää temppua, havaitsevat he kuitenkin tuloksen. Asiasta koituu harmia, Jakob pakenee kaikkine omaisineen ja omaisuuksineen ja pelastuu, osaksi onnen osaksi viekkauden avulla. Nyt on Rakelin vielä synnytettävä hänelle poika, mutta hän kuolee synnyttäessään; tuskanlapsi Benjamin jää eloon. Mutta vielä suurempaa tuskaa on patriarkan tunnettava, kun hänen poikansa Josef näyttää häneltä riistettävän.

Joku kysynee, miksi tässä seikkaperäisesti esitän yleisesti tunnettuja, usein toistettuja ja selitettyjä kertomuksia. Kelvannee vastaukseksi, kun sanon, etten osaa mitenkään muuten esittää, kuinka sain rauhattomasta elämästäni ja hajanaisista opinnoistani huolimatta kootuksi henkeni ja tunteeni yhteen ainoaan hiljaisen vaikutuksen kohtaan; koska en millään muulla tavalla osaa kuvailla sitä rauhaa, joka minua ympäröi, miten levottomat ja eriskummalliset ulkonaiset olosuhteet lienevätkin olleet. Alinomaa askartelevan mielikuvituksen, jota esittämäni satu kuvaillee, kuljettaessa minua milloin sinne, milloin tänne, sadun ja historian, mytologian ja uskonnon sekamelskan uhatessa hämmentää mieltäni minä pakenin mielelläni noihin itämaisiin seutuihin, syvennyin ensimmäisiin Mooseksen kirjoihin ja olin siellä, laajalle levinneiden paimentolaisheimojen joukossa, samalla kertaa ehdottomimman yksinäisyyden ja suurimman seurallisuuden tilassa.

Näissä perhetapahtumissa, ennenkuin ne hukkuvat Israelin kansan historiaan, esiintyy meille vihdoin vielä eräs henkilöhahmo, jota varsinkin nuoruusikä voi varsin sievästi käytellä mairittelevien toiveiden ja kuvittelujen esineenä: Josef, kiihkeimmän aviollisen rakkauden lapsi. Rauhallisena hän meille ilmenee ja kirkkaana ja ennustaa itse itsellensä ne edut, joiden oli määrä kohottaa hänet heimoansa korkeammalle. Veljiensä onnettomuuteen syöksemänä hän jää vakaasti ja vilpittömästi orjuuteen, torjuu vaarallisimmatkin kiusaukset, pelastaa itsensä ennustuksen nojalla ja tulee suureen kunniaan ja maineeseen koroitetuksi. Ensinnä hän osoittautuu avulliseksi ja hyödylliseksi suurelle kuningaskunnalle, sitten omaisillensa. Hän on rauhallisena ja suurisuuntaisena kantaisäänsä Abrahamiin, hiljaisena ja nöyränä isoisäänsä lisakiin verrattava. Isältä periytynyttä ammatillista kykyänsä hän harjoittaa suuressa mittakaavassa: nyt eivät ole enää kysymyksessä jollekin apelle tai itselle voitettavat karjalaumat, nyt osataan ostaa kuninkaalle kansoja kaikkine omaisuuksinensa. Tämä luonteva kertomus on erittäin viehättävä, mutta tuntuu liian lyhyeltä, joten tekee mieli sitä yksityiskohtaisesti kehitellä.

Sellainen raamatullisten, vain ääriviivoittain hahmoteltujen luonteiden ja tapahtumien kuvailu ei ollut enää saksalaisille vieras asia. Vanhan ja Uuden Testamentin henkilöt olivat Klopstockin esittäminä saaneet herkän ja tuntehikkaan olemuksen, joka kovin miellytti poikaa samoinkuin monia hänen aikalaisiansa. Tähän lajiin kuuluvista Bodmerin teoksista tuli vähän tai ei mitään hänen näkyviinsä, mutta Moserin »Daniel jalopeurain luolassa» vaikutti voimakkaasti nuoreen mieleen. Tässä pääsee hyvinajatteleva valtio- ja hovimies monenlaisia vaikeuksia koettuansa suureen kunniaan, ja hänen hurskautensa, jonka nojalla hänet uhattiin tuhota, oli varhemmin ja myöhemmin hänen kilpenänsä ja aseenansa. Minä olin jo kauan halunnut käsitellä Josefin historiaa, mutta en löytänyt esitysmuotoa, varsinkaan kun en ollut perehtynyt mihinkään runomittaan, joka olisi sellaiseen teokseen soveltunut. Nyt minä kuitenkin havaitsin suorasanaisen esitysmuodon erittäin mukavaksi ja ryhdyin voimallisesti aihetta käsittelemään. Minä yritin erikoistaa ja yksityiskohtaisesti kuvailla eri luonteita ja lisäsattumien ja välikohtausten avulla tehdä vanhasta, yksinkertaisesta tarinasta uutta ja itsenäistä teosta. Minulta jäi huomaamatta se, miltä niin nuorella iällä pakostakin huomaamatta jää: että tuohon tarvitaan sisällystä ja että se voi meille koitua ainoastaan itse kokemuksen havaitsemisesta. Sanalla sanoen: minä kuvailin kaikki tapaukset mieleeni mitä yksityiskohtaisimmin ja kerroin ne erittäin tarkoin ja hyvässä järjestyksessä.

Työtäni helpotti erinomaisesti eräs seikka, joka uhkasi paisuttaa kirjailijatoimintani tuotteet ylen laajoiksi. Eräs nuori mies, joka oli varsin kyvykäs, mutta jonka mielen olivat tylsyttäneet liiat ponnistukset ja omahyväisyys, asui holhottina isäni talossa, oli rauhallisissa suhteissa perheeseen, erittäin hiljainen ja itseensäsulkeutunut ja tyytyväinen ja miellyttävä, jos hänen sallittiin olla ja elää totuttuun tapaansa. Hän oli kirjoittanut yliopistolliset luentovihkonsa erittäin huolellisesti ja hankkinut itselleen kevyen, selvän käsialan. Hän askarteli mieluimmin kirjoitustöissä ja oli mielissään, jos hänelle annettiin jotakin jäljennettäväksi, sitäkin enemmän, jos hänelle saneltiin, koska hän silloin tunsi siirtyvänsä takaisin onnellisiin ylioppilasaikoihinsa. Isälleni, joka ei kirjoittanut sujuvasti ja jonka saksalaiset kirjaimet olivat pieniä ja käden vapisemisen vuoksi epäselviä, ei mikään voinut olla otollisempaa, joten hänellä oli tapana sanella tämän nuoren miehen kirjoitettavaksi omia ja toisten asioita muutamia tunteja päivässä. Minä puolestani havaitsin yhtä mukavaksi nähdä väliajoilla vieraan käden merkitsevän paperille, mitä mielessäni väikähteli, ja tämä muistiinmerkitsemisen helppous lisäsi yhä keksimis- ja jäljittelykykyäni.

Tämän raamatullisen, suorasanais-eepillisen runoelman kokoista teosta en ollut milloinkaan ennen yrittänyt kirjoittaa. Aika oli nyt verraten rauhallinen, ja mikään ei kutsunut mielikuvitustani pois Palestiinan ja Egyptin mailta. Niin lisääntyi käsikirjoitukseni määrä päivä päivältä sitä enemmän, kun tavallaan ilmaan kertoilemani runoelma samassa tuli merkityksi paperille ja ainoastaan muutamia lehtiä tarvitsi toisinaan kirjoittaa uudestaan.

Teoksen valmistuttua — omaksi ihmeekseni se näet todellakin tuli suoritetuksi — minä harkitsin mielessäni, että edellisiltä vuosilta oli olemassa monenlaisia runoja, jotka eivät nytkään näyttäneet minusta hylättäviltä ja jotka »Josefin» käsikirjoitukseen liitettyinä muodostaisivat varsin sievän nelitaitteisen nidoksen. Tuo ajatus ja suunnittelemani nimi »Sekalaisia runoja» miellytti minua kovin, koska siten sain tilaisuutta kaikessa hiljaisuudessa jäljitellä tunnettuja ja mainehikkaita kirjailijoita. Minä olin valmistanut koko joukon niinsanottuja anakreonisia lauluja, jotka runomitan helppouden ja sisällön keveyden vuoksi luonnistuivat sangen hyvin. Niitä minun ei kumminkaan helposti sopinut ottaa mukaan, koska ne olivat loppusoinnuttomia ja minä tahdoin tuottaa varsinkin isälleni jonkinlaista mielihyvää. Sitä paremmin näyttivät minusta tässä olevan paikallansa ne hengelliset oodit, joita olin uutterasti sommitellut pitäen esikuvanani Elias Schlegelin »Viimeistä tuomiota». Eräs Kristuksen helvettiinastumisen ylistämiseksi kirjoitettu sai vanhemmiltani ja ystäviltäni paljon suosiota osakseen ja sillä oli onni miellyttää minua itseäni vielä joitakin vuosia. Niinsanottuja sunnuntaisen kirkkomusiikin tekstejä, jotka oli aina painettava, minä tutkin ahkerasti. Ne tosin olivat sangen heikkoja, ja minä voin hyvinkin uskoa, että minun tekstini, joita olin sepittänyt useitakin määrättyyn tapaan, ansaitsivat yhtä hyvin tulla sävelletyiksi ja seurakunnan mielenylennystä varten esitetyiksi. Ne ja muita samanlaisia minä olin jo toista vuotta sitten omakätisesti jäljentänyt, koska vapauduin tämän yksityisharjoituksen nojalla kirjoitusmestarin kaavoja noudattamasta. Nyt oli kaikki valmiina ja hyvässä järjestyksessä, ja mainitsemani kirjoitushaluinen nuorukainen jäljensi sen vähin kehoituksin varsin sievästi. Minä kiiruhdin kuljettamaan sen kirjansitojalle, ja kun pian sen jälkeen ojensin kauniin nidoksen isälleni, niin hän ylen mielissään kehoitti minua toimittamaan joka vuosi sellaisen nelitaitteisnidoksen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun olin tuon kaiken saanut aikaan niinsanottuina lomahetkinä.

Eräs toinenkin seikka lisäsi kiintymystäni näihin teologisiin tai pikemmin raamatullisiin opintoihin. Frankfurtissa kuoli ministeriviraston esimies Johann Philipp Fresenius, leppoisa, kaunis ja miellyttävä mies, jota hänen seurakuntansa, jopa koko kaupunkikin kunnioitti mallikelpoisena sielunpaimenena ja hyvänä saamamiehenä, mutta joka herrnhutilaisia vastustettuaan ei ollut parhaassa maineessa lahkolaishurskaiden joukossa, suuren yleisön silmissä sitävastoin oli tullut kuuluisaksi, melkeinpä pyhäksikin käännyttämällä erään hengenvaarallisesti haavoittuneen vapaauskoisen kenraalin, ja hänen seuraajansa Plitt, kookas, komea, arvokas mies, joka kuitenkin oli tuonut kateederistansa (hän oli ollut professorina Marburgissa) pikemmin opettamisen kuin mielenylentämisen kyvyn, ilmoitti heti aloittavansa eräänlaisen uskontokurssin sommittelemalla yhtenäisen sarjan saarnoja. Kun minun kerran täytyi kirkossa käydä, olin jo aikaisemmin tarkannut saarnain jaoittelua ja olin silloin tällöin voinut kerskata osaavani verrattain täydellisesti saarnan toistaa. Koska nyt seurakunnan keskuudessa puhuttiin paljon uuden esimiehen puolesta ja häntä vastaan ja monet eivät tahtoneet erikoisesti luottaa hänen ilmoittamiinsa opettavaisiin saarnoihin, päätin minä merkitä niitä huolellisemmin muistiin, mikä minulle onnistuikin sitä paremmin, kun olin eräällä kuulijalle varsin mukavalla, mutta muuten huomaamattomalla sijalla tehnyt vähäisempiä yrityksiä. Minä olin erittäin tarkkaavainen ja nopsa; kun saarnaaja oli lopettanut, minä kiiruhdin pois kirkosta ja käytin kaksi tuntia sen nopeaan sanelemiseen, mitä olin merkinnyt paperille ja muistiini, joten voin jo ennen päivällistä ojentaa kirjoitetun saarnan isälleni. Hän oli kovin ylpeä tästä onnistumisesta, ja kelpo kotiystävämme, joka juuri saapui aterialle, täytyi ottaa iloon osaa. Hän oli minulle muutenkin erittäin suopea, koska minä olin omaksunut hänen »Messiaansa» siinä määrin, että useasti käydessäni hänen luonaan hakemassa sinettileimoja vaakunakokoelmaani voin hänelle esittää siitä pitkiä kappaleita, niin että hänen silmänsä kyyneltyivät.

Seuraavana sunnuntaina minä jatkoin työtäni yhtä innokkaasti, ja koska asian teknillinen puoli minua huvittikin, en ajatellut mitä kirjoitin ja muistiini painoin. Ensimmäisen vuosineljänneksen tämä askarrukseni jatkui jokseenkin tasaisesti, mutta kun minusta sitten alkoi näyttää siltä, etten saanut kuulla erikoisempia raamattua koskevia selityksiä enkä vapaampia dogmaattisia käsityksiä, tuntui siten tyydytetty pieni turhamaisuuteni liian kalliisti ostetulta, jotta olisin pitänyt tarpeellisena jatkaa toimintaani yhtä innokkaasti. Aluksi ylen monisivuiset saarnanjäljennökset ohenivat ohenemistaan, ja minä olisin vihdoin luopunut koko puuhasta, ellei isäni, joka harrasti täydellisyyttä, olisi hyvillä sanoilla ja lupauksilla saanut minua kestämään aina viimeiseen kolminaisuudensunnuntaihin saakka. Lopulta tosin ei tullut paljon muuta kuin teksti, jäsennys ja jaoitus pienille paperilipuille merkityksi.

Asioiden loppuunsuorittamista isäni valvoi erikoisen itsepintaisesti. Mihin kerran oli ryhdytty, se oli suoritettava, vaikka työn jatkuessa sen epämukavuus, pitkäveteisyys, kiusallisuus, vieläpä hyödyttömyyskin kävi selvästi ilmi. Näytti siltä, kuin olisi loppuunsuorittaminen hänen mielestään ollut ainoa tarkoitusperä, kestäväisyys ainoa hyve. Jos olimme alkaneet pitkinä talvi-iltoina perheen piirissä lukea jotakin kirjaa, niin meidän täytyi se saada loppuun, vaikka jouduimmekin kaikin ihan epätoivoon ja hän itse toisinaan alkoi ensimmäisenä haukotella. Muistan vielä sellaisen talven, jonka aikana meidän oli siten suoriuduttava Bowerin »Paavien historiasta». Tilamme oli kamala, sillä nuo kirkolliset olot voivat vain vähän tai ei ollenkaan kiinnittää lasten ja nuorten mieltä. Kaikesta tarkkaamattomuudesta ja vastenmielisyydestä huolimatta on tuosta lukemisesta jäänyt mieleeni sentään niin paljon, että olen myöhempinä aikoina voinut monesti siihen nojautua.

Kaikissa näissä oudoissa toimiskeluissa ja töissä, jotka seurasivat toisiansa niin nopeasti, että voi tuskin harkita, olivatko ne sallittuja ja hyödyllisiä, isäni ei milloinkaan kadottanut päätarkoitusta näkyvistänsä. Hän yritti ohjata muistiani sekä käsitys- ja yhdistelykykyäni lainopillisiin asioihin ja antoi minulle senvuoksi Hoppen kirjoittaman pienen, katekismusmaisen, muodoltaan ja sisällykseltään Institutioiden mukaiseksi laaditun teoksen. Minä opin kysymykset ja vastaukset pian ulkoa ja kykenin näyttelemään sekä katekeetan että katekumeenin osaa. Silloisen uskonnonopetuksen tärkeimpiä harjoituksia oli, että oppi mitä sukkelimmin löytämään raamatunkohtia, ja nyt katsottiin tarpeelliseksi samanlainen perehtyminen lakikirjaan, joka tosiaankin oli minulle pian täysin tuttu. Isäni tahtoi yhä edetä ja otti esille pikku Struven; mutta nytpä asia ei enää sujunutkaan niin nopeasti. Kirjan esitys ei ollut niin sovelias aloittelijalle, että hän olisi kyennyt opiskelemaan omin neuvoin, eikä isäni opetustapa niin vapaamielinen, että se olisi minua miellyttänyt.

Ne sotaiset olot, joissa olimme muutamia vuosia eläneet, mutta myöskin porvarillinen elämä itse, kertomusten ja romaanien lukeminen, kaikki tuo oli osoittanut meille liiankin selvästi, että on olemassa erittäin monia tapauksia, joissa lait vaikenevat ja jättävät auttamatta yksilön, jonka on silloin itse pidettävä huolta siitä, miten asiasta suoriutuu. Me olimme nyt jättäneet lapsuusiän taaksemme, ja meidän piti vanhan tavan mukaan oppia muun muassa miekkailemaan ja ratsastamaan voidaksemme tilaisuuden sattuessa puolustautua ja välttää satulassa ollessamme aloittelijantapaista ryhtiä. Ensinmainittu harjoitus oli meille erittäin mieluinen; me näet, olimme jo aikoja sitten osanneet valmistaa itsellemme pähkinäpuiset harjoitusmiekat, joiden kahvasuojukset olimme sievästi pajusta punoneet. Nyt saimme hankkia itsellemme todelliset teräksiset miekat, ja meidän niillä aiheuttamamme kalina oli erittäin vilkas.

Kaupungissa oli kaksi miekkailunopettajaa: vanhempi, vakava saksalainen, joka kävi ankarasti ja pätevästi asiaan käsiksi, ja eräs ranskalainen, joka yritti päästä voitolle etenemällä ja peräytymällä, kevein, nopein iskuin, joita aina säestelivät huudahdukset. Oltiin eri mieltä siitä, kumpi menetelmä oli parempi. Sille pienelle seurueelle, jonka mukana minun piti nauttia opetusta, annettiin opettajaksi ranskalainen, ja me totuimme pian etenemään ja peräytymään, hyökkäämään ja väistymään samalla aina puhjeten tavanomaisiin huudahduksiin. Useat tuttavamme olivat valinneet saksalaisen mestarin ja menettelivät ihan toisin. Nämä tärkeiden harjoitusten erilaiset käsittelytavat ja jokaisen varma vakaumus, että hänen mestarinsa oli parempi, aiheuttivat todellakin eripuraisuutta suunnilleen samanikäisten nuorukaisten keskuudessa, ja paljon ei puuttunut, etteivät miekkailuopinnot aiheuttaneet ihan vakavia otteluita. Taisteltiin näet melkein yhtä paljon sanoja kuin säilää käyttäen, ja vihdoin järjestettiin asian ratkaisemiseksi molempien mestarien välinen kilpailu, jonka tulosta minun ei tarvitse seikkaperäisesti kuvailla. Saksalainen seisoi asennossaan kuin muuri, piti silmällä etuansa ja osasi valehyökkäyksiä tekemällä ja iskemällä aseen vastustajan kädestä saada hänet kerran toisensa jälkeen neuvottomaksi. Ranskalainen väitti, ettei se ollut oikein, ja piti liikkuvaisuutensa nojalla toista yhä ahtaalla. Hän sai tosin saksalaiseen osumaan muutamia iskuja, mutta jos olisi ollut tosi kysymyksessä, olisivat ne toimittaneet hänet itsensä toiseen maailmaan.

Suurin piirtein katsottuna asia ei tullut mitenkään ratkaistuksi eikä entistä kummemmaksi; muutamat, niiden joukossa minäkin, vain siirtyivät maanmiehensä kannattajiksi. Minä olin kuitenkin ehtinyt omaksua liian paljon ensimmäisen mestarin opetuksesta, joten kului melkoinen aika, ennenkuin uusi voi minut siitä vieroittaa. Hän oli yleensäkin vähemmän tyytyväinen meihin luopioihin kuin alkuperäisiin oppilaisiinsa.

Ratsastaminen luonnistui vieläkin huonommin. Sattui niin, että minut lähetettiin radalle syksyllä, joten minä aloitin opintoni kylmänä ja kosteana vuodenaikana. Tämän kauniin taiteen turhantarkka käsittely oli minulle ylen vastenmielistä. Aluksi ja lopuksi oli aina puhe kiinnosta, ja kumminkaan ei kukaan voinut sanoa, mitä oikeastaan merkitsi tuo kiinto, josta kaiken piti riippua; me näet ratsastelimme jalustimitta sinne tänne. Opetus näytti muuten suunnitellun yksinomaan meidän oppilaiden peijaamiseksi ja häpeään saattamiseksi. Jos unohti kiinnittää tai avata leukahihnan, pudotti piiskan tai kerrassaan hattunsa, tai teki itsensä syypääksi johonkin muuhun laiminlyöntiin, niin sai aina sovittaa onnettomuutensa rahalla ja joutui vielä naurunalaiseksi. Tuo pilasi mielialani perinpohjin, varsinkin kun itse harjoituspaikka oli minusta sietämätön. Ruma, suuri, joko kostea tai pölyinen suoja, kylmyys, ummehtunut haju, kaikki tuo oli minulle ylen vastenmielistä, ja kun tallimestari antoi toisille, jotka kenties lahjoivat häntä aamiaisilla ja muilla antimilla, ehkäpä myös taitavuudellansa, aina parhaat hevoset, minulle sitävastoin kaikkein kehnoimmat, antoipa minun vielä odottaa ja, kuten näytti, teki minulle vääryyttä, niin minä vietin mitä kiusallisimpia hetkiä askartelussa, jonka oikeastaan pitäisi olla maailman hupaisin. Onpa tuon ajan, tuon olotilan luoma vaikutelma jäänyt mieleeni niin eloisana, että vaikka myöhemmin totuinkin intohimoisesti ja uskaliaasti ratsastamaan, vietinpä päivä- jopa viikkokausiakin melkein yhteen menoon satulassa, minä sittenkin huolellisesti vältin katettuja ratsastusratoja tai viivyin niissä enintään muutamia tuokioita. Sattuu muuten varsin usein, että kun meille on opetettava jonkin valmiin taidon alkeita, se tapahtuu kiusalliseen ja säikähdyttävään tapaan. Se vakaumus, että tuo on vaivalloista ja vahingollista, on myöhempinä aikoina johtanut siihen kasvatusperiaatteeseen, että nuorisolle on opetettava kaikki helppoon, hauskaan ja miellyttävään tapaan; mistä taas on koitunut toisia hankaluuksia ja haittoja.

Kevään lähestyessä elämämme kävi jälleen rauhallisemmaksi, ja jos aikaisemmin olin yrittänyt päästä näkemään kaupunkia, sen hengellisiä ja maallisia, julkisia ja yksityisiä rakennuksia, saaden mitä suurinta huvia varsinkin silloin vielä etualalla olevasta vanhanaikaisesta, niin myöhemmin pyrin Lersnerin kronikan ja muiden isäni Frankfurt-kokoelmaan kuuluvien kirjojen ja vihkojen avulla saamaan kuvatuksi mieleeni menneiden aikojen henkilöitä. Kun pidin tarkoin silmällä aikojen, tapojen ja huomattavain yksilöiden erikoispiirteitä, niin tuo näytti minulle varsin hyvin onnistuvan.

Muinaisjäännösten joukossa oli lapsuudesta saakka herättänyt mielenkiintoani sillantorniin nostettu valtiorikoksentekijän pääkallo. Kuten tyhjät rautakärjet osoittivat, oli niitä alkujaan ollut kolme tai neljä, mutta vain tuo yksi oli vuodesta 1616 saakka uhmannut kaikkia huonoja aikoja ja säitä. Sachsenhausenista Frankfurtiin palattaessa torni oli aina näkyvissä, ja pääkallo pisti silmään. Minä kuuntelin jo poikasena mielelläni kertomusta noista kapinallisista, Fettmilchistä ja hänen tovereistansa, kuinka he olivat olleet tyytymättömät kaupungin hallitukseen, olivat nostaneet kapinan, ryöstäneet juutalaisten kaupunginosan ja aiheuttaneet hirveitä mellakoita, mutta joutuneet lopulta vangeiksi ja keisarin edusmiesten kuolemaan tuomitsemiksi. Myöhemmin minä halusin saada tietää lähemmät yksityiskohdat ja kuulla, millaista väkeä he olivat olleet. Kun sitten luin eräästä vanhasta, senaikuisesta, puupiirroksilla varustetusta kirjasta, että nuo miehet tosin oli tuomittu kuolemaan, mutta että samalla oli erotettu useita neuvoston herroja, koska oli ollut vallalla monenlaista epäjärjestystä ja sangen paljon kerrassaan luvatontakin, kun sain lähemmin kuulla, kuinka kaikki oli tapahtunut, niin surkuttelin noita onnettomia ihmisiä, joita saanee pitää myöhemmälle paremmalle hallitusmuodolle annettuina uhreina; niiltä ajoilta näet polveutuu se järjestys, jonka mukaan vanha aatelinen Limburgin suku, eräästä kerhosta sukeutuneet Frauensteinit sekä määrätty luku lakimiehiä, kauppiaita ja käsityöläisiä ottivat osaa hallitukseen, jonka venetsialaiseen tapaan monimutkaisen palloäänestyksen avulla täydennettynä, porvarillisten kollegioiden rajoittamana oli määrä tehdä oikeutta säilyttämättä erikoista vapautta vääryyden harjoittamiseen.

Niihin aavistutteleviin asioihin, jotka ahdistivat poikaa ja varmaan nuorukaistakin, kuuluivat erittäinkin olot juutalaisten kaupunginosassa, jota nimitettiin Juutalaiskaduksi, koska sen muodostaa oikeastaan yksi ainoa katu, joka lienee varhaisempina aikoina ahdistunut kaupunginmuurin ja vallihaudan väliin ikäänkuin häkkitarhaan. Ahtaus, lika, ihmisvilinä, ilottoman kielen kaiku, kaikki yhdessä teki mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen jo portilta ohimennen sinne kurkistaessa. Minä en uskaltanut pitkiin aikoihin lähteä sinne yksin enkä valitettavasti palannut helposti sinne takaisin, kun olin kerran vapautunut monista tungettelevista, kaupantekoon alinomaan yllyttelevistä ihmisistä. Samalla väikkyivät nuoressa mielessä peloittavina ne vanhat tarinat juutalaisten kristittyjä lapsia kohtaan harjoittamista julmuuksista, joista olimme nähneet Gottfriedin kronikassa hirvittäviä kuvia. Ja vaikka heitä koskevat käsitykset myöhemmin olivatkin paremmat, todisti kuitenkin erinomaisesti heitä vastaan se suuri pilkka- ja häpeämaalaus, joka oli sillantorin alapuolella eräässä holviseinässä vielä verrattain selvästi nähtävissä; sitä näet ei ollut aiheuttanut yksityisen ilkivaltaisuus, vaan se oli valmistettu yleisin toimenpitein.

Kaikesta huolimatta he olivat yhä Jumalan valitsema kansa ja esiintyivät nyt, miten olikaan, muinaisimpien aikojen muistuttajina. Olivathan he sitäpaitsi ihmisiä, toimeliaita, hyväntahtoisia, ja täytyipä heitä kunnioittaa senkin vuoksi, että he itsepintaisesti säilyttivät vanhat tapansa ja menonsa. Heidän tyttärensä olivat kauniita ja sietivät mielellänsä, että kristitty poika, sabattina »Kalastajavainiolla» heidät kohdatessaan, osoitti heille ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Minä pyrin niinmuodoin erinomaisen uteliaana saamaan selkoa heidän pyhistä menoistansa enkä hellittänyt, ennenkuin olin useita kertoja käynyt heidän koulussansa, ollut näkemässä ympärileikkausta ja häitä ja saanut muodostetuksi itselleni kuvan lehtimajanjuhlasta. Kaikkialla minut otettiin ystävällisesti vastaan, kestittiin hyvin ja kutsuttiin tulemaan toistekin; minua näet saattelivat tai suosittelivat vaikutusvaltaiset henkilöt.

Niin häilyin minä, suuren kaupungin nuori asujain, asiasta toiseen, ja porvarillisen rauhan ja turvallisuuden keskellä ei suinkaan puuttunut kamalia kohtauksia. Toisinaan säikytti meidät läheinen tai kaukainen tulipalo kotoisesta rauhastamme, toisinaan sai ilmitullut suuri rikos, sen tutkiminen ja rankaiseminen, kaupungin moneksi viikoksi levottomuuden valtaan. Meidän täytyi olla erinäisten mestausten todistajina, ja onpa syytä muistaa sekin, että minä olin läsnä erästä kirjaa poltettaessa. Se oli eräs ranskalainen koomillinen romaani, joka tosin säästi valtiota, mutta ei uskontoa eikä hyviä tapoja. Oli tosiaankin tavallaan hirvittävää nähdä eloton olio rangaistavana. Kirjakääröt paukahtelivat liekeissä hajalleen, ja niitä kohenneltiin uunihangolla hajalleen ja lähempään kosketukseen liekkien kanssa. Kohta lenteli ilmassa tulen kärventämiä lehtiä, ja väkijoukko tavoitteli niitä kärkkäästi. Me emme hellittäneet, ennenkuin saimme teoksen käsiimme, ja useat muut osasivat samoin hankkia itselleen tuon kielletyn huvin. Jos tekijä tavoitteli julkisuutta, ei hän varmaankaan olisi itse voinut pitää paremmin asiasta huolta.

Rauhallisetkin seikat kuljettivat minua kaupungissa toiselta kulmalta toiselle. Isäni oli jo aikaisin totuttanut minut suorittamaan omia asioitansa. Hän antoi erittäinkin toimekseni käydä muistuttamassa käsityöläisiä, joilla hän teetti työtä. He antoivat hänen tavallisesti odottaa kohtuuttoman kauan, koska hän vaati täsmällistä työtä ja lopuksi heti maksaessaan tapasi alentaa hintaa. Minä jouduin siten melkein kaikkiin työpajoihin, ja kun oli synnynnäisenä ominaisuutenani sujuttautua toisten olotiloihin, tunteen varassa tajuta jokainen erikoinen inhimillisen olemassaolon laji ja ottaa siihen mielihyvin osaa, niin vietin sellaisia tehtäviä suorittaessani monta hupaista hetkeä, opin tuntemaan eri ammateissa käytetyt menettelytavat ja sen ilon ja murheen, vaikeuden ja etuisuuden määrän, joka eri elämäntapojen välttämättömistä edellytyksistä johtuu. Siten minä lähenin tuota toimeliasta, yhteiskunnan alempia ja ylempiä kerrostumia toisiinsa yhdistävää säätyluokkaa. Kun näet toisaalla ovat ne, jotka käsittelevät yksinkertaisia ja muokkaamattomia tuotteita, toisaalla ne, jotka tahtovat jo muokattua käyttää hyväkseen, niin ammatinharjoittajan mieli ja käsi toimii välittäjänä, jonka nojalla kumpikin puoli saa toiselta jotakin ja kumpikin voi omalla tavallaan tyydyttää toivomuksiansa. Kaikkien eri käsityöläisten perheolot,. joiden muotoa ja sävyä erikoinen toiminta määräsi, olivat nekin minun hiljaisen tarkkaavaisuuteni esineenä, ja niin minussa kehittyi ja lujittui, joskaan ei kaikkien ihmisten, niin joka tapauksessa kaikkien inhimillisten olosuhteiden yhdenvertaisuuden tunto, koska näet pelkkä olemassaolo ilmeni tärkeimpänä ehtona, kaikki muu sitävastoin yhdentekevänä ja satunnaisena.

Isäni, joka ei hevin suostunut sellaiseen rahankulutukseen, jonka tuloksena oli pelkkä hetkellinen nautinto — minä tuskin muistan, että olisimme yhdessä lähteneet huviksemme ajelemaan tai olisimme jossakin huvittelupaikassa jotakin nauttineet — hankki sitävastoin mielellään sellaista, minkä sisäistä arvoa verhoo kaunis ulkokuori. Kukaan ei voinut toivoa rauhaa hartaammin kuin hän, joskaan hän ei sodan viimeisinä aikoina kärsinyt vähintäkään rasitusta. Tässä mielessä hän oli luvannut äidilleni kultaisen, jalokivin koristellun rasian, joka hänen oli määrä saada heti rauhan tultua solmituksi. Onnellista tapausta toivoen askarreltiin jo muutamia vuosia tuon lahjan hankinnassa. Itse rasia, melkoisen suuri, valmistettiin Hanaussa; isäni näet oli hyvissä suhteissa sikäläisiin kultaseppiin ja silkkitehtaan johtajiin. Valmistettiin useita piirustuksia; kantta koristi kukkaskori, jonka yläpuolella liiteli öljypuun oksaa kantava kyyhky. Oli jätetty sijaa jalokiville, jotka piti sijoittaa osaksi kyyhkyyn, osaksi kukkasiin, osaksi siihen kohtaan, mistä rasia avataan. Jalokiviseppä, jolle rasia ja siihen kuuluvat kivet lopullista valmistamista varten jätettiin, oli nimeltään Lautensack, taitava, hilpeä mies, joka useiden älykkäiden taiteilijain tapaan harvoin teki sitä, mikä oli välttämätöntä, mutta sen sijaan tavallisesti suoritti mitä tahtoi, mikä häntä huvitti. Rasiankannen mallikuvioon kiinnitettävät jalokivet tosin olivat pian paikoillansa mustassa vahassa ja näyttivät varsin kauniilta, mutta eivät tahtoneet ollenkaan siitä irtautua kiintyäkseen kultaan. Aluksi isäni antoi asian siten siirtyä toistaiseksi, mutta kun sitten rauhan toiveet kävivät yhä vilkkaammiksi, kun vihdoin oltiin jo tarkemmin tietävinään ehdot, varsinkin arkkiherttua Josefin koroittaminen roomalaiseksi keisariksi, niin isäni muuttui yhä kärsimättömämmäksi, ja minun täytyi käydä pari kertaa viikossa, jopa lopulta melkein joka päivä vitkastelevan taiteilijan luona. Alinomaisen kiusaamisen ja kehoittelun nojalla työ edistyi, joskin sangen hitaasti; kun se oli laadultaan sellainen, että sen voi ottaa käsille ja kohta jälleen työntää syrjään, löytyi aina jotakin sellaista, mikä esti ja viivytti sen lopullista valmistamista.

Viivyttelyn tärkeimpänä syynä oli kuitenkin eräs työ, jonka taiteilija oli ottanut suorittaakseen omaan laskuunsa. Kaikki tiesivät, että keisari Fransia kovin miellyttivät jalokivet, erikoisesti myöskin värilliset. Lautensack oli uhrannut melkoisen rahasumman (omaisuuttansa suuremman, kuten myöhemmin kävi ilmi) sellaisiin jalokiviin ja alkanut niistä sommitella kukkasvihkoa, jossa jokaisen kiven oli määrä esiintyä sekä muodoltaan että väriltään edullisena ja kokonaisuuden muodostaa taideteos, joka oli kyllin arvokas säilytettäväksi jonkun keisarin aarreholvissa. Hän oli hajanaiseen tapaansa rakentanut teosta useita vuosia ja kiiruhti nyt, kun pian toivossa olevan rauhan jälkeen odotettiin keisaria saapuvaksi poikansa kruunaukseen Frankfurtiin, täydentämään ja vihdoinkin saamaan valmiiksi teoksensa. Minun haluani sellaisten esineiden näkemiseen hän käytti erittäin taitavasti hyväkseen hajoittaen muistuttajan tarkkaavaisuutta ja suistaen sen pois varsinaisesta asiastansa. Hän yritti opettaa minua tuntemaan eri kivilajeja, mainitsi minulle niiden ominaisuuksia ja arvoja, joten lopulta osasin ulkoa koko hänen kukkavihkonsa ja olisin voinut sitä ylistellen esittää ostajalle yhtä hyvin kuin hän itse. Voin sen vieläkin mieleeni kuvata, ja totta on, että olen nähnyt kalliimpia, mutta en miellyttävämpiä sellaisia koruesineitä. Hänellä oli sitäpaitsi kaunis kokoelma vaskipiirroksia ja muita taideteoksia, joista hän mielellään jutteli, ja minä vietin hänen luonansa useita hetkiä hyödykseni. Vihdoin, kun Hubertsburgin kongressin kokoontumisaika oli jo määrätty, hän ryhtyi minun mielikseni voimallisesti työtä jatkamaan, joten kyyhkyläinen ja kukkaset tosiaankin tulivat äitini haltuun rauhanjuhlan aikana.

Usein sain samoin tehtäväkseni kiirehtiä maalaajilta tilattujen kuvien valmistumista. Isäni oli muodostanut itselleen useimpien muidenkin ihmisten omaksuman käsityksen, jonka mukaan puuhun maalattu kuva on kankaalle siveltyä melkoisesti parempi. Senvuoksi hän kokoili itselleen erittäin huolellisesti kaikenlaisia tammilevyjä, hyvin tietäen, että kevytmieliset taiteilijat luottivat juuri tässä tärkeässä asiassa puuseppään. Etsittiin kaikkein vanhimmat lankut, puusepän piti niitä liimatessaan, höylätessään ja valmistaessaan toimia mitä huolellisimmin, ja sitten niitä säilytettiin vuosikausia eräässä yläkerran huoneessa, missä ne voivat riittävästi kuivaa. Sellainen oivallinen levy uskottiin maalaaja Junckerille, jonka oli taitavaan ja siroon tapaansa, luontoa mallina käyttäen, kuvattava koristettu kukkamalja ja siihen huomattavimmat kukat. Sattui olemaan kevätaika, ja minä kävin joka viikko muutamia kertoja hänen luonansa vieden hänelle kauneimmat löytämäni kukkaset. Hän liitti ne heti mukaan ja muovasi näistä aineksista mitä uskollisimmalla ja uutterimmalla työllä vähitellen kokonaisuuden. Kerran olin sattunut saamaan kiinni hiiren, jonka senkin kuljetin hänelle. Hänen teki mieli kuvata tuo sievä eläin, ja hän maalasikin sen mitä täsmällisimmin kukkamaljan juurelle tähkää pureksimaan. Sellaisia viattomia luonnonesineitä, muun muassa perhosia ja kovakuoriaisia, hankittiin ja kuvattiin enemmänkin, joten lopulta syntyi sekä jäljittelyyn että tekotapaan nähden erittäin arvokas kuva.

Niin ollen minua melkoisesti kummastutti, kun tuo kelpo mies eräänä päivänä, teoksen ollessa kohta valmiina jätettäväksi tilaajalle, selitti minulle seikkaperäisesti, ettei kuva enää häntä miellyttänyt, vaikka sen yksityiskohdat olivatkin varsin hyvin onnistuneet, koska se näet ei ollut kokonaisuudessaan hyvin sommiteltu; se oli syntynyt vähin erin, ja maalaaja oli aluksi menetellyt sikäli virheellisesti, ettei ollut laatinut itselleen ainakin valoa, varjoja ja värejä koskevaa yleistä suunnitelmaa, jonka mukaan yksityiset kukat olisi voitu järjestää. Hän tutki kanssani tarkoin minun nähteni puolen vuoden kuluessa syntyneen ja minulle osittain mieluisen kuvan ja osasi mielipahakseni saada minut täysin vakuutetuksi. Jälkeenpäin kuvattua hiirtä hän piti harhaotteena, koska, kuten hän sanoi, sellaiset eläimet vaikuttavat usein ihmisiin melkeinpä kammottavasti ja niitä ei pitäisi sijoittaa siihen, minkä avulla tahtoo herättää mieltymystä. Minun kävi niinkuin yleensäkin henkilön, joka havaitsee parantuneensa jostakin ennakkoluulosta ja otaksuu olevansa paljoa viisaampi kuin ennen: minä kerrassaan halveksin tuota taideteosta ja olin täysin samaa mieltä kuin taiteilija, kun hän valmistutti toisen samansuuruisen levyn, johon oman makunsa mukaan kuvasi kaunismuotoisemman maljakon ja taiteellisemmin järjestetyn kukkakimpun, osaten sievästi ja ilahduttavasti valita ja sijoittaa pienet lisäkuviksi ottamansa elävät olennot. Tämänkin taulun hän maalasi erittäin huolellisesti, tosin vain tuon jo valmistamansa mukaan tai muistista, joka hänen pitkäaikaisen ja uutteran toimintansa vuoksi erittäin hyvin häntä auttoi. Molemmat maalaukset olivat nyt valmiit, ja me iloitsimme nimenomaisesti jälkimmäisestä, joka tosiaankin oli taiteellisempi ja silmiinpistävämpi. Isä sai yllätyksekseen yhden asemesta kaksi, ja hänelle jätettiin vaalin valta. Hän hyväksyi mielipiteemme ja sen perusteet, erikoisesti myöskin hyvän tahdon ja toimellisuuden, mutta päätti sittenkin, maalauksia muutaman päivän ajan katseltuansa, antaa etusijan edelliselle tämän valinnan perustetta paljoakaan selittämättä. Harmistunut taiteilija otti toisen, parhain tarkoituksin maalatun kuvan takaisin eikä voinut olla minulle huomauttamatta, että isäni päätökseen oli varmaan osaltansa vaikuttanut se hyvä tammilauta, joka oli ensimmäisen kuvan alustana.

Kun tässä jälleen muistelen maalauksia, palautuu mieleeni eräs suuri laitos, jossa minä vietin paljon aikaa, koska se ja sen johtaja vetivät minua erikoisesti puoleensa. Se oli suuri vahakangastehdas, jonka oli perustanut maalaaja Nothnagel, kätevä taiteilija, mutta sekä kyvyiltänsä että ajatustavaltansa pikemmin tehdasmaisuuteen kuin taiteeseen taipuvainen. Suuressa rakennuksessa, johon kuului pihoja ja puutarhoja, valmistettiin kaikenlaisia vahakankaita: kaikkein karkeinta lajia, joka valmistetaan lastaa käyttäen ja käytetään kuormavaunuihin ja muuhun sentapaiseen, tapetteja, joiden kuvioimisessa käytetään reikämalleja, hienoimpia ja kaikkein hienoimpia, joihin taitavien työmiesten siveltimet kuvasivat milloin kiinalaisia ja haaveellisia, milloin luonnollisia kukkasia, milloin kuvioita, milloin maisemia. Tämä äärettömiin jatkuva moninaisuus ilahdutti minua kovin. Minusta tuntui erittäin viehättävältä noiden lukuisien ihmisten askartelu alkaen kaikkein karkeimmasta työstä aina sellaiseen asti, jolta tuskin voi evätä eräänlaista taiteellista arvoa. Minä tutustuin noihin useissa peräkkäisissä huoneissa työskenteleviin nuoriin ja vanhoihin miehiin, kävinpä itsekin toisinaan työhön käsiksi. Tällä tavaralla oli erinomaisen hyvä menekki. Kaikki, jotka niinä aikoina rakensivat tai huoneistoja sisustivat, tahtoivat tehdä sen eliniäksensä, ja nämä vahakangastapetit olivat tosiaankin ylen kestävät. Nothnagelilla itsellään oli kyllin tekemistä koko laitoksen johtamisessa, ja hän istui konttorissaan, faktorien ja kauppapalvelijain ympäröimänä. Vapaina hetkinänsä hän askarteli etupäässä vaskipiirroksia sisältävän kokoelmansa hyväksi harjoittaen toisinaan kauppaakin siihen kuuluvilla taideteoksilla samoinkuin omistamillaan maalauksillakin. Sitäpaitsi hän oli mieltynyt etsaukseen: hän valmisti erinäisiä syövytyskuvia ja jatkoi tämän taiteenhaaran harjoittamista aina myöhimpiin vuosiinsa saakka.

Kun hänen asumuksensa sijaitsi lähellä Eschenheimin porttia, johti matkani hänen luonaan käytyäni tavallisesti ulos kaupungista ja porttien ulkopuolella oleville isäni tiluksille. Siellä oli suuri hedelmäpuutarha, jonka maaperä oli niittynä ja jossa isäni huolellisesti tarkkasi puiden uudis-istutusta ja muita asiaan kuuluvia toimenpiteitä, vaikka alue oli vuokralla. Vielä enemmän puuhaa aiheutti hänelle Friedbergin portin edustalla oleva hyvinhoidettu viinimäki, missä oli viiniköynnösten välissä erittäin huolellisesti istutettuja ja vaalittuja parsarivejä. Kauniina vuodenaikana isäni kävi siellä melkein joka päivä, ja me saimme enimmälti lähteä hänen mukaansa, joten meillä oli iloa kaikesta maan kasvusta, kevään ensimmäisistä tuotteista aina syksyn viimeisiin saakka. Me opimme nyt puutarhatehtäviäkin, jotka joka vuosi uusiutuen kävivät meille vihdoin ihan tutuiksi ja helpoiksi suorittaa. Monenlaisten kesän ja syksyn hedelmien jälkeen tuotti sentään vihdoin viininkorjuu suurinta huvia ja oli kaikkein odotetuin; onpa aivan varmaa, että samoinkuin viini antaa vapaampaa leimaa niille paikoille ja seuduillekin, joissa se kasvaa ja joissa sitä juodaan, samoin nämä viininkorjuupäivät, jotka päättävät kesän samalla aloittaen talven, levittävät uskomatonta hilpeyttä. Ilo ja riemu ulottuu kautta koko tienoon. Päivisin kuuluu joka suunnalta hilpeitä huutoja ja pyssynlaukauksia, ja öisin osoittavat sieltä täältä ilmoille kohoavat raketit ja tulipallot, että kaikkialla yhä valveilla olevat ja reippaat ihmiset mielivät jatkaa tätä juhlaa mahdollisimman kauan. Myöhemmät tehtävät viiniä puserrettaessa ja käytettäessä kellarissa tarjosivat meille kotosallakin hauskaa askarrusta, joten tavallisesti siirryimme talveen sitä kunnolla havaitsematta.

Näistä maatiluksista me iloitsimme keväällä 1763 sitäkin enemmän, kun mainitun vuoden helmikuun 15 päivä Hubertsburgin rauhan solmimisen vuoksi oli tullut juhlapäiväksi, jonka onnellisten seurausten vallitessa suurin osa elämääni oli kuluva. Ennenkuin tässä etenen, pidän kuitenkin velvollisuutenani muistella eräitä miehiä, jotka ovat nuoruudenaikana ratkaisevasti minuun vaikuttaneet.

Von Olenschlager, Frauensteinin talon jäsen, neuvosmies ja edellämainitun tohtori Orthin vävy, kaunis, miellyttävä, vilkasverinen mies. Pormestarin juhlapuvussa hän olisi voinut varsin hyvin käydä arvossapidetyimmästä ranskalaisesta prelaatista. Yliopistolliset opintonsa päätettyään hän oli toiminut hovi- ja valtioasioissa ja suunnitellut matkansakin näitä tarkoituksia silmälläpitäen. Hän piti minusta erikoisesti ja jutteli minulle usein asioista, joita eniten harrasti. Minä seurustelin hänen kanssaan niinä aikoina, jolloin hän kirjoitti »Kultaisen bullan selityksiä», ja hän osasi erittäin selvästi esittää minulle tuon asiakirjan arvoa ja merkitystä. Mielikuvitukseni siirtyi senkin takia noihin hurjiin ja levottomiin aikoihin, kun en voinut olla mieleeni kuvailematta hänen minulle historiallisina tapahtumina kertomaansa ikäänkuin nykyaikaisena, samalla esittäen luonteita ja olosuhteita yksityiskohtaisesti, jopa toisinaan eleidenkin avulla. Se häntä kovin ilahdutti, ja hänen suosionsa yllytti minua toisteluun.

Minulla oli lapsuudesta saakka omituinen tottumus opetella aina ulkoa kirjojen alkukappaleita ja kokonaisia osia. Ensinnä olivat siten käsiteltävänäni viisi Mooseksen kirjaa, sitten »Aeneis» ja »Metamorfoosit». Nyt kävin samoin käsiksi kultaiseen bullaan ja houkuttelin suosijani usein nauramaan huudahtamalla äkkiarvaamatta ihan vakavasti: Omne regnum in se divisum desolabitur: nam principes ejus facti sunt socii furum. Älykäs mies pudisti hymyillen päätänsä ja virkkoi arvellen: »Millaiset lienevätkään olleet nuo ajat, joina keisari antoi suuressa valtakunnankokouksessa julkisesti lausua tuollaisia sanoja ruhtinaillensa.»

Von Olenschlager oli käytökseltään hyvin miellyttävä. Hänen luonansa ei käynyt paljon vieraita, mutta henkevään seurusteluun hän oli varsin halukas ja yllytti meitä nuoria aika ajoin esittämään jonkin näytelmän; oltiin näet sitä mieltä, että sellaiset harjoitukset olivat nuorisolle erikoisen hyödylliset. Me esitimme Schlegelin »Kanutin», jossa minulla oli kuninkaan, sisarellani Estrithen ja talon nuoremmalla pojalla Ulfon osa. Sitten uskalsimme käydä käsiksi näytelmään »Britannicus», koska halusimme näyttelijälahjojemme ohella harjoittaa myöskin kielenkäyttöä.

Minä sain Neron osan, sisareni oli Agrippina ja nuorempi veli Britannicus. Meitä kiitettiin enemmän kuin ansaitsimme, ja me luulimme suorittaneemme tehtävämme niin hyvin, että olisimme ansainneet enemmän kiitosta. Minä olin siis mitä parhaissa suhteissa mainittuun perheeseen ja olen sille kiitollisuudenvelassa nopeammasta kehittymisestä.

Von Reineck, vanhaa aatelissukua, kelpo mies, mutta ylen itsepäinen, laiha, tummanruskea. Minä en nähnyt hänen milloinkaan hymyilevän. Hänen osaksensa sattui se onnettomuus, että kotiystävä vietteli hänen ainoan tyttärensä. Hän vainosi vävyänsä mitä ankarimmalla oikeudenkäynnillä, ja koska tuomioistuimet muodollisuuksineen eivät tahtoneet tyydyttää hänen kostonhimoansa kyllin nopeasti eikä kyllin perusteellisesti, niin hän joutui riitaan niiden kanssa, ja niin johti kahakka uuteen kahakkaan, riita-asia toiseen. Hän vetäytyi kerrassaan talonsa ja siihen kuuluvan puutarhan piiriin, eleli avarassa, mutta murheellisessa alatuvassa, jossa ei ollut moneen vuoteen käynyt valkaisijan sivellin, tuskinpa palvelijattaren luutakaan. Minua hän sieti varsin hyvin ja oli minulle erikoisesti suositellut nuorempaa poikaansa. Vanhimmat ystävänsä, jotka osasivat sopeutua hänen mieliksensä, liiketuttavansa ja asianajajansa hän toisinaan kutsui luoksensa aterialle unohtamatta silloin koskaan minuakaan. Hänen luonansa olivat ruoat hyvät ja juomat sitäkin paremmat. Vieraille tuotti kuitenkin mitä suurinta kiusaa iso uuni, jonka lukuisista halkeamista savu tulvi huoneeseen. Eräs tutuimmista uskalsi kerran siitä huomauttaa kysymällä talon isännältä, ajatteliko hän voivansa sietää sellaista hankaluutta koko talven. Hän vastasi kuin uusi Timon ja Heautontimorumenos: »Suokoon Jumala, ettei se olisi minun pahin kiusani!» Vasta pitkien aikojen perästä hän suostui kohtaamaan jälleen tyttärensä ja tyttärenpoikansa. Vävy ei saanut enää tulla hänen näkyviinsä.

Tähän yhtä kunnolliseen kuin onnettomaankin mieheen minun läsnäoloni vaikutti erittäin edullisesti. Minun kanssani keskustellessaan ja varsinkin selittäessään minulle maailman ja valtioiden oloja hän näytti tuntevan mielensä keveämmäksi ja hilpeämmäksi. Ne harvat vanhat ystävät, jotka vielä kokoontuivat hänen ympärillensä, käyttivät senvuoksi usein minua halutessaan lievittää hänen ärtynyttä mieltänsä ja kehoittaa häntä johonkin huvitukseen. Hän lähtikin nyttemmin useasti kanssamme ajelemaan ja silmäili jälleen seutuja, joita ei ollut moniin vuosiin viitsinyt katsella. Hän muisteli vanhoja tilanomistajia, kertoi heidän luonteistansa ja kohtaloistansa tehden sen aina ankaraan, mutta usein sentään hilpeään ja älykkääseen tapaan. Me yritimme nyt saada hänet jälleen toisten ihmisten joukkoon, mutta siinä meidän oli käydä huonosti.

Yhtä vanha, ellei vanhempikin kuin hän oli eräs herra von Malapart, rikas mies, jolla oli erittäin kaunis talo Rossmarktin varrella ja joka sai hyvät tulot suolakaivoksistaan. Hänkin eleli sangen eristettynä, mutta oli sentään kesäisin usein puutarhassaan Bockenheimin portin edustalla, missä hän hoiteli ja vaali erittäin kaunista neilikkaviljelystänsä.

Von Reineck harrasti hänkin neilikoita; oli kukinta-aika, ja puhuttiin hiljakseen siitä, että pitäisi käydä toisiansa tapaamassa. Me panimme asian alkuun ja jatkoimme puuhaamme niin kauan, kunnes von Reineck päätti eräänä sunnuntai-iltapäivänä vihdoin lähteä meidän kerallamme. Molemmat herrat tervehtivät toisiansa sangen lyhyesti, jopa pelkin elein, ja sitten kuljettiin todella diplomaattisin askelin pitkien neilikkalavojen vierellä edestakaisin. Kukkatarha oli tosiaankin erinomaisen kaunis, ja eri kukkasten ominaiset muodot ja värit, toisten erikoinen kauneus ja harvinaisuus aiheuttivat sentään lopulta jonkinlaista keskustelua, joka tuntui muodostuvan varsin ystävälliseksi. Me toiset iloitsimme tuosta sitäkin enemmän, kun näimme läheisen lehtimajan pöydällä mitä kallisarvoisinta vanhaa reininviiniä hiotuissa pulloissa, koreita hedelmiä ja muuta hyvää. Valitettavasti ei meidän ollut sallittu päästä niitä nauttimaan. Reineck sattui pahaksi onneksi huomaamaan erään erittäin kauniin neilikan, joka kuitenkin hieman nuokkui. Senvuoksi hän kuljetti erittäin sievästi etu- ja keskisormensa pitkin vartta kohti kukkaa, jota sitten kohotti voidakseen sen kunnollisesti nähdä. Tämä herkkä kosketuskin sentään harmitti omistajaa. Von Malapart viittasi, tosin kohteliaasti, mutta kuitenkin sangen jäykästi ja pikemmin hieman itsekylläisesti siihen, että kukkiin on suhtauduttava oculis, non manibus. Von Reineck oli jo päästänyt kukan kädestänsä, ja tuo lausuma vaikutti häneen kuin tuli tappuroihin. Hän huomautti kuivasti ja vakavasti, kuten hänen tapansa oli, että tuntijan ja harrastajan sopi varsin hyvin sillä tavoin kukkaa koskettaa ja katsella, ja teki jälleen saman tempun ottaen kukan vielä kerran sormiensa väliin. Kummankin herran kotiystävät — Malapartiliäkin näet oli eräs seurassaan — joutuivat siten mitä pahimpaan pulaan. He päästivät juoksemaan jäniksen toisensa jälkeen (meillä oli tapana sanoa niin, kun keskustelu oli katkaistava ja suunnattava johonkin toiseen asiaan), mutta se ei tahtonut tepsiä: vanhat herrat olivat ihan mykistyneet, ja me pelkäsimme joka hetki, että von Reineck voisi käydä vieläkin kukkaan käsiksi, missä tapauksessa olisimme olleet kaikin hukassa. Molemmat kotiystävät pitivät herrojansa erillään askarruttamalla heitä eri tahoilla, ja viisainta oli, että vihdoin aloimme lähteä. Niinpä meidän valitettavasti täytyi kääntää selkämme kohti houkuttelevaa tarjoilupöytää.

Hovineuvos Hüsgen, muualta Frankfurtiin siirtynyt, reformeerattu ja sellaisena kelpaamaton mihinkään julkiseen virkaan ja asianajoon, jota hän kuitenkin vieraan nimen turvissa esteettömästi harjoitti sekä Frankfurtissa että valtakunnanoikeuksissa, oli luullakseni jo kuudenkymmenen vuoden ikäinen, kun minä nautin hänen poikansa keralla kirjoitusopetusta ja senvuoksi kävin heidän talossaan. Hän oli pitkä, mutta ei luiseva, tanakka, mutta ei lihava mies. Hänen kasvonsa, jotka eivät ainoastaan olleet rokon rumentamat, vaan lisäksi vailla toista silmää, herättivät aluksi kammon tunnetta. Kaljussa päässään hänellä oli aina valkoinen kellomyssy, jota kiersi sidenauha. Hänen kalminkiset tai kirjosilkkiset yönuttunsa olivat aina erittäin siistit. Hän asusti erittäin iloisessa alakerran huoneistossa puistokujan varrella, ja hänen ympäristönsä puhtaus sointui tuohon iloisuuteen. Hänen erinomaisessa järjestyksessä olevat paperinsa, kirjansa ja karttansa tekivät miellyttävän vaikutuksen. Hänen poikansa Heinrich Sebastian, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi julkaisemalla erinäisiä taidetta koskevia teoksia, ei herättänyt nuoruudessaan suuria toiveita. Hän oli hyvänluontoinen, mutta kömpelö, ei karkea, mutta suorasukainen ja jokseenkin haluton oppimaan, koki mieluummin kartella isäänsä, koska voi saada äidiltä kaikki, mitä halusi. Minä sitävastoin lähestyin vanhusta yhä enemmän sitä mukaa kuin opin hänet paremmin tuntemaan. Kun hän otti ajaakseen ainoastaan tärkeitä oikeusasioita, oli hänellä kyllin aikaa askarrella ja huvittaa itseänsä muulla tavalla. En ollut kovinkaan kauan hänen kanssaan seurustellut ja hänen oppejansa kuunnellut, kun jo saatoin varsin hyvin havaita, että hän oli vastustuskannalla Jumalaan ja maailmaan nähden. Eräs hänen mielikirjojansa oli Agrippa de vanitate scieniiarum, jota hän minulle erikoisesti suositteli siten joksikin aikaa melkoisesti hämmentäen nuorta mieltäni. Minä taivuin nuoruuden terhakkuudessa eräänlaiseen optimismiin ja olin jälleen tehnyt jokseenkin täydellisen sovinnon Jumalan tai jumalien kanssa. Olin näet vuosien kuluessa tullut kokemaan, että on olemassa pahalle monta vastakeinoa, että onnettomuuksistaan voi hyvinkin toipua ja että vaaroista pelastuu tarvitsematta aina taittaa niskojansa. Ihmistenkin työhön ja toimintaan minä suhtauduin suopeasti ja havaitsin paljon kiitettävää, mihin vanha herrani ei suinkaan tahtonut olla tyytyväinen. Kun hän erään kerran oli kuvaillut maailmaa jokseenkin epämiellyttävältä puolelta, huomasin hänen aikovan vielä viimeiseksi esittää melkoisen valtin. Hän painoi, kuten yleensäkin sellaisissa tapauksissa, sokean vasemman silmänsä lujasti kiinni, katsoi minua kiinteästi oikealla ja virkkoi honottaen: »Minä näen vikoja Jumalassakin.»

Timoninen opastajani oli myöskin matemaatikko, mutta hänen käytännöllinen luontonsa ajoi hänet mekaniikkaan, joskaan hän ei itse sillä alalla työskennellyt. Hän teetti suunnitelmiensa mukaan ainakin niinä aikoina ihmeellisen kellon, joka tuntien ja päivien ohella osoitti myöskin auringon ja kuun liikkeet. Sunnuntaiaamuna kymmenen aikaan hän sen aina itse veti, mikä kävi päinsä sitä varmemmin, kun hän ei käynyt milloinkaan kirkossa. Seuroja tai vieraita en koskaan hänen luonansa nähnyt. Täysissä pukimissa ja ulkosalla kävelemässä muistan hänet kymmenen vuoden ajalta tuskin pari kertaa.

Seurustelu näiden eri miesten kanssa ei ollut merkityksetön. He vaikuttivat minuun kukin tavallansa. Minä suhtauduin heihin kaikkiin yhtä huomaavaisesti, jopa usein huomaavaisemminkin kuin heidän omat lapsensa, ja jokainen heistä pyrki muovaamaan minua itselleen vieläkin miellyttävämmäksi yrittämällä tehdä minut henkiseksi kuvaksensa. Olenschlager tahtoi kehittää minut hovimieheksi, Reineck diplomaattiseksi valtiomieheksi; kumpikin, mutta varsinkin jälkimmäinen, koki saada minut kyllästymään runoutta ja kirjailemista koskeviin harrastuksiini. Hüsgen tahtoi tehdä minusta laisensa Timonin, mutta samalla kelpo lainoppineen. Se ammatti oli hänestä välttämätön, jos mieli itseänsä ja omaisiansa ylipäänsä kunnollisesti suojella ihmisten muodostamalta roistojoukolta, auttaa sorrettua ja tarpeen vaatiessa pitää hieman lujilla jotakin lurjusta; viimeksimainittu tehtävä ei kumminkaan ollut hänen mielestään erikoisen helppo eikä suositeltavakaan.

Jos pysyttelin mielelläni noiden miesten vaiheilla käyttääkseni hyväkseni heidän neuvoansa ja opetustansa, niin nuoremmat, suunnilleen minun ikäiseni yllyttivät minua välittömään kilvoitteluun. Mainitsen tässä ennen kaikkea veljekset Schlosser ja Griesbach. Koska kuitenkin myöhemmin jouduin heidän kanssaan lähempään tuttavuuteen, jota kesti taukoamatta vuosikausia, sanon tällä kertaa vain sen verran, että heitä silloin ylistettiin erinomaisiksi kielten taitajiksi ja muiden yliopistollista uraa avaavien opintojen harjoittajiksi asettaen heidät esikuviksemme ja että jokainen varmaan uskoi heidän kerran saavan aikaan jotakin aivan erikoista valtion ja kirkon palveluksessa.

Minäkin tosin ajattelin saada aikaan jotakin erinomaista, mutta ei tahtonut selvitä, mitä se voisi olla. Ihminen ajattelee yleensä pikemmin palkkaa, jonka toivoo saavuttavansa, kuin ansiota, joka hänen pitäisi itselleen hankkia, ja niinpä myönnän minäkin, että toivottavaa onnea ajatellessani näin sen viehättävimpänä ilmestyvän sen laakeriseppeleen hahmossa, joka on punottu runoilijan kaunisteeksi.