Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

VIIDES KIRJA.

Kaikille linnuille on olemassa syöttejä, ja jokainen ihminen joutuu omalla tavallansa johdetuksi ja harhaanjohdetuksi. Synnynnäinen luonto, kasvatus, ympäristö ja tottumus pitivät minua kaikesta erotettuna, ja vaikka tulinkin usein tekemisiin alempien kansanluokkien, varsinkin käsityöläisten kanssa, ei siitä kuitenkaan syntynyt mitään lähempää suhdetta. Olin tosin kyllin uskalias ja toisinaan halukaskin ryhtyäkseni suorittamaan jotakin tavatonta, ehkäpä vaarallistakin, mutta minulta puuttui siihen soveliasta tilaisuutta.

Minä kietouduin kuitenkin ihan odottamattomalla tavalla olosuhteisiin, jotka saattoivat minut ihan lähelle suurta vaaraa ja ainakin joksikin aikaa hämmingin ja hädän valtaan. Aikaisempi hyvä suhteeni siihen poikaan, jonka edellä mainitsin Pyladeen nimellä, oli jatkunut nuoruusiälle asti. Me tosin kohtasimme toisemme harvoin, koska vanhempamme eivät olleet parhaissa väleissä, mutta kun toisemme tapasimme, kumpusi aina kohta esiin vanhan ystävyyden riemu. Kerran me kohtasimme toisemme niillä lehtokujilla, jotka muodostavat sisemmän ja ulomman Pyhän Gallenin portin välimaalle erittäin miellyttävän kävelypaikan. Olimme tuskin ehtineet tervehtiä toisiamme, kun hän sanoi minulle: »Säkeittesi laita on yhä samoin kuin ennenkin. Ne, jotka minulle taanoin jätit, olen lukenut muutamille iloisille kumppaneille, ja kukaan ei tahdo uskoa, että sinä olet niiden tekijä.» — Mitäpä tuosta, vastasin minä: me teemme niitä omaksi iloksemme; muut ajatelkoot ja sanokoot niistä mitä tahtovat.

»Tuossapa tuleekin mies epäuskoinen!» virkkoi ystäväni. — Ei huolita puhua siitä, vastasin minä. Mitä se auttaa, emmehän kuitenkaan saa heitä käännytetyiksi. — »Puhutaanpa tietenkin», sanoi ystäväni, »minä en voi antaa asian mennä niin menojansa.»

Kun oli vähän aikaa keskusteltu yhdentekevistä asioista, ei minulle liiankin hyvänsuopa kumppani voinut enää pidättyä, vaan virkkoi hieman loukkaantuneesti toiselle: »Tässä nyt on se ystäväni, niiden kauniiden säkeiden tekijä, joita ette tahdo uskoa hänen sepittämiksensä.» — Hän ei varmaankaan pahastu, virkkoi toinen, sillä onhan hänelle kunniaksi, kun uskomme sellaisten säkeiden edellyttävän paljoa suurempaa oppineisuutta kuin hänellä voi iällänsä olla. — Minä vastasin jotakin yhdentekevää, mutta ystäväni jatkoi: »Jos tahdotte, voitte päästä varmuuteen sangen vaivattomasti. Mainitkaa hänelle jokin aihe, niin hän tekee teille siitä runon valmistautumatta.» — Minä en ryhtynyt vastustelemaan, me sovimme asiasta, ja kolmas kysyi minulta, rohkenisinko ottaa sommitellakseni oikein sievän runomittaisen lemmenkirjeen, jonka muka kirjoittaa häveliäs nuori tyttö nuorukaiselle ilmaistakseen hellän taipumuksensa. — Mikään ei ole helpompaa, vastasin minä: kunhan meillä vain olisi kirjoituskojeet. Nuorukainen veti esille taskukalenterinsa, jossa oli koko joukko tyhjiä lehtiä, ja minä istuuduin penkille kirjoittamaan. He astelivat sillävälin edestakaisin pitäen lakkaamatta minua silmällä. Minä kuvasin tilanteen heti mieleeni ja ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku sievä tyttö olisi minulle tosiaankin suosiollinen ja ilmoittaisi tunteensa joko suorasanaisessa tai runomittaisessa muodossa. Niinpä aloitinkin viipymättä selitykseni ja suoritin sen kalikkasäkeen ja madrigaalin välillä häilyvää runomittaa käyttäen mahdollisimman koruttomasti ja lyhyessä ajassa, niin että minun runoa lukiessani epäilijä joutui ihmettelyn ja ystäväni ihastuksen valtoihin. Edellinen pyysi saada runon, ja minä en voinut olla pyyntöön suostumatta, sitäkin vähemmin, kun se oli kirjoitettu hänen kalenteriinsa ja minä näin mielelläni kykyjeni todisteen hänen hallussaan. Hän lähti moneen kertaan vakuuttaen ihailuansa ja kiintymystänsä ja sanoi toivovansa, että tapaisimme toisemme usein. Niin päätimme aivan pian lähteä yhdessä maalle.

Retkemme toteutui, ja mukanamme oli vielä useita muitakin hänenlaisiansa nuorukaisia. Ne olivat keski-, jopa, jos niin tahdotaan sanoa, alaluokkaankin kuuluvia henkilöitä, joilta ei puuttunut älyä ja joilla oli erinäisiä tietoja ja eräänlaista sivistystäkin, koska olivat käyneet hieman kouluakin. Suuressa, rikkaassa kaupungissa on monenlaisia ansaitsemiskeinoja. He elättivät itseänsä kirjoittamalla asianajajille, auttamalla alemman säädyn lapsia yksityisopetuksen avulla vähän kauemmaksi kuin triviaalikoulujen oppimäärä yleensä. Vanhempien, ripille laskettavien lasten kanssa he kertailivat uskonoppia, juoksivat sitten jälleen meklarien ja kauppiaiden asioita ja huvittelivat iltaisin, varsinkin pyhä- ja juhlapäivinä, vaatimattomaan tapaansa.

Matkalla he parhaansa mukaan kehuskelivat minun kirjoittamaani lemmenkirjettä ja tunnustivat käyttäneensä sitä erittäin hupaisella tavalla: se oli tuntemattomaksi muutetulla käsialalla jäljennetty ja muutamin läheisemmin vihjauksin lähetetty eräälle itserakkaalle nuorelle miehelle, joka nyt oli siinä lujassa uskossa, että eräs hänen kaukaa mielistelemänsä naishenkilö oli häneen silmittömästi rakastunut ja etsi tilaisuutta päästäkseen häneen lähemmin tutustumaan. Samalla he kertoivat minulle, että tuo nuorukainen toivoi mitä palavimmin voivansa vastata runomittaisesti: mutta koska hän itse, enempää kuin hänen toverinsakaan, ei siihen kyennyt, he pyysivät hartaasti, että minä sepittäisin tuon halutun vastauksen.

Uskottelun nojalla tapahtuva pilkanteko on ja pysyy joutilaiden, enemmän tai vähemmän älykkäiden ihmisten huvina. Siedettävä ilkeys, itsekylläinen vahingonilo on nautinnoksi niille, joiden oma mieli ei tarjoa heille riittävää askarrusta ja jotka eivät osaa antautua terveelliseen ulkokohtaiseen toimintaan. Sellaisesta houkutuksesta ei mikään ikäkausi ole vapaa. Me olimme poikaiällä usein toisiamme peijanneet; monet leikit perustuvat sellaisiin uskotteluihin ja salajuoniin; tämä pila ei näyttänyt olevan sen vaarallisempi, joten minä suostuin; he ilmoittivat minulle useita kirjeeseen sisällytettäviä erikoisia seikkoja, ja meillä oli kotiin palatessamme se jo valmiina.

Pian senjälkeen ystäväni kehoitti minua välttämättä saapumaan erääseen tuon seuran iltajuhlaan. Ihailija kuului tahtovan sen tällä kertaa järjestää ja haluavan samalla nimenomaan saada kiittää ystävää, joka oli osoittautunut niin oivalliseksi runoilija-sihteeriksi.

Me kokoonnuimme verraten myöhään; ateria oli mitä vaatimattomin, viini mukiinmenevää. Keskusteltaessa melkein yksinomaan ivailtiin läsnäolevaa, ei erikoisen nokkelaa henkilöä, joka kirjettä yhä uudelleen luettaessa melkein alkoi luulla itse sen sepittäneensä.

Luontainen hyväntahtoisuuteni esti minua tuollaisesta ilkeästä teeskentelystä kovinkaan iloitsemasta, ja saman asian alinomainen kertaileminen alkoi minua kohta tympäistä. Minä olisin varmaankin viettänyt ikävän illan, ellei odottamaton ilmestys olisi minua jälleen elähdyttänyt. Meidän saapuessamme pöytä oli jo sievästi ja aistikkaasti katettu ja riittävä määrä viiniä siihen tuotu; me istuuduimme ja jäimme yksin, palvelijoita tarvitsematta. Kun viini lopulta kuitenkin oli vähissä, huusi joku palvelijatarta; mutta sen sijaan astuikin sisään erinomaisen, ympäristössään nähtynä uskomattoman kaunis neito. — »Mitä haluatte?» kysyi hän ystävällisesti hyvää iltaa toivotettuansa. »Palvelijatar on sairas ja vuoteenomana. Voinko minä teitä palvella?» — Viini on vähissä, sanoi eräs. Olisi oikein somaa, jos noutaisit meille pari pulloa. — Tee se, Gretchen, virkkoi toinen: eihän ole kysymyksessä kuin pieni harppaus. — »Miksipä en!» vastasi hän, otti pöydältä pari tyhjää pulloa ja kiiruhti pois. Hänen vartalonsa oli takaa nähden melkein vieläkin sirompi. Pieni hymy peitti ylen somasti kaunista päätä, jonka hoikka kaula miellyttävästi liitti niskaan ja hartioihin. Koko hänen olemuksensa näytti aivan erinomaisen kauniilta, ja koko hahmoa voi tarkastella sitä rauhallisemmin, kun tarkkaavaisuutta eivät enää kiinnittäneet yksin hiljaiset, vilpittömät silmät ja suloinen suu. Minä moitin kumppaneita siitä, että he lähettivät tytön yön aikaan yksin ulos; he nauroivat minulle, ja minä rauhoituin hänen kohta palatessaan; ravintoloitsija näet asui kadun toisella puolella. »Istuhan siitä hyvästä seuraamme», sanoi eräs. Hän jäi, mutta valitettavasti ei istuutunut minun viereeni. Hän joi lasin terveydeksemme ja poistui pian kehoittaen meitä lähtemään ajoissa ja varomaan liiallista äänekkyyttä; äiti näet oli parhaillaan levolle menossa. Kysymyksessä ei ollut hänen, vaan isäntiemme äiti.

Tämän neidon kuva seurasi minua siitä lähtien kaikilla teillä ja poluilla: se oli ensimmäinen naisolennon minuun tekemä pysyväinen vaikutelma, ja koska en osannut keksiä enkä halunnut etsiä tekosyytä saadakseni hänet nähdä kotona, kävin hänen mieliksensä kirkossa ja sain pian selville, missä hän istui. Niin voin pitkän protestanttisen jumalanpalveluksen aikana katsella häntä kyllikseni. Kirkosta poistuttaessa minä en uskaltanut häntä puhutella, vielä vähemmin saatella, ja olin jo ylen autuas, kun hän näytti minut huomanneen ja nyökänneen vastaukseksi tervehdykseeni. Minun ei kumminkaan tarvinnut kauan olla vailla hänen läheisyytensä suomaa onnea. Tuolle rakastavaiselle nuorukaiselle, jonka runolliseksi kirjuriksi minä olin joutunut, oli uskoteltu, että hänen nimissään sepitetty kirje tosiaankin oli jätetty neidolle, ja samalla saatu hänet äärimmäisen jännittyneenä odottamaan nyt välttämättä tulevaa vastausta. Minun oli määrä kirjoittaa sekin, ja kujeellinen seura oli antanut Pyladeen tehtäväksi mitä hartaimmin pyytää minua ponnistamaan koko älyäni ja käyttämään kaikkea taitoani, jotta tämä kirje tulisi oikein siro ja moitteeton.

Toivoen näkeväni jälleen kaunottareni minä kävin heti työhön käsiksi ja ajattelin nyt kaikkea, mikä olisi minulle mieluista, jos Gretchen sen minulle kirjoittaisi. Minä luulin kirjoittaneeni kaikki siinä määrin hänen olemuksensa, käytöksensä ja mielensä mukaisesti, etten voinut olla toivomatta asianlaidan tosiaankin niin olevan, ja ihastuin ikihyväksi vain ajatellessani, että hän voisi minulle jotakin sentapaista kirjoittaa. Niin minä uskottelin itseäni luullen pitäväni toista pilkkunani, ja tästä asiaintilasta piti minulle vielä koitua paljon iloa ja paljon ikävyyttä. Kun minua jälleen muistutettiin, olin jo valmis, lupasin tulla ja saavuinkin määrättyyn aikaan. Ainoastaan toinen nuorukainen oli kotosalla; Gretchen istui kehräten ikkunan luona, äiti tuli ja meni. Nuorukainen vaati minua kirjettä lukemaan; minä tottelin ja luin hieman liikutettuna silmäillen reunan yli salavihkaa kaunista neitoa, ja kun luulin havaitsevan! hänen olennossaan jonkinlaista rauhattomuutta, poskilla vienoa punaa, niin lausuin sitäkin paremmin ja vilkkaammin mitä halusin häneltä kuulla. Serkku, jonka kiittävät huudahdukset olivat useaan kertaan lukuni keskeyttäneet, kehoitti minua lopuksi tekemään eräitä muutoksia. Ne koskivat muutamia kohtia, jotka tosiaankin soveltuivat paremmin Gretchenin olosuhteisiin kuin tuon naishenkilön, joka kuului hyvään perheeseen, oli varakas, kaupungissa tunnettu ja arvossapidetty. Selitettyään minulle tarkemmin haluamansa muutokset ja tuotuaan kirjoitusneuvot nuorukainen oli jonkin tehtävän vuoksi hetkiseksi poistunut, minä jäin istumaan seinärahille ison pöydän taakse ja suunnittelin tehtäviä muutoksia isolle, melkein koko pöytäpinnan täyttävälle kivitaululle käyttäen kivikynää, joka oli aina ikkunalla, koska tauluun usein merkittiin laskelmia tai erinäisiä muistiinpanoja, vieläpä tulevat ja menevät antoivat sen nojalla tietoja toisillensa.

Minä olin vähän aikaa kirjoitellut yhtä ja toista pyyhkien jälleen pois ja huudahdin kärsimättömänä: Se ei tahdo luonnistua! — »Sitä parempi», virkkoi armas tyttö sävyisästi. »Minä toivon, ettei se ollenkaan luonnistu; Teidän ei pidä sekaantua tuollaisiin juttuihin.» — Hän nousi rukkinsa vierestä, astui luokseni pöydän ääreen ja piti hyvin älykkään ja ystävällisen nuhdesaarnan. »Asia näyttää viattomalta pilalta; se on pila, mutta ei viaton. Minä olen nähnyt jo useita tapauksia, joissa nuorukaisemme ovat joutuneet pahaan pulaan sellaisen vallattomuuden vuoksi.» — Mikä siis neuvoksi? sanoin minä: kirje on kirjoitettu, ja he luottavat siihen, että minä sen muutan. — »Uskokaa minua», sanoi hän, »ja jättäkää se muuttamatta; ottakaa se takaisinkin, pistäkää taskuunne, lähtekää pois ja koettakaa saada asia järjestetyksi ystävänne avulla. Minä lausun asiaan sanasen minäkin; sillä nähkääs, vaikka olenkin köyhä tyttö ja riippuvainen näistä sukulaisista, jotka tosin eivät tee mitään pahaa, mutta sentään huvin ja voitonhimon vuoksi ryhtyvät moneen uhkarohkeaan yritykseen, minä olen sittenkin vastustanut enkä ole kirjoittanut ensimmäistä kirjettä, kuten minua vaadittiin tekemään; he ovat sen jäljentäneet käsialaansa muuttaen ja niin he saavat menetellä nytkin, ellei asia toisin järjesty. Ja te, nuori mies, hyvän perheen jäsen, varakas, riippumaton, miksi tahdotte te sallia käytettävän itseänne välineenä asiassa, josta teille ei varmaankaan voi koitua mitään hyvää, mutta kenties paljonkin ikävyyttä?» Minä olin onnellinen kuullessani hänen puhuvan yhteen jaksoon; muuten hän näet ei ottanut monellakaan sanalla osaa keskusteluun. Kiintymykseni lisääntyi suunnattomasti, minä en voinut hillitä itseäni, vaan vastasin: Minä en ole niin riippumaton kuin te luulette, ja mitä auttaa minua varakkuuteni, kun minulta puuttuu parasta, mitä toivoa voin!

Hän oli vetänyt eteensä runollisen epistolani luonnoksen ja luki sitä puoliääneen, sangen herttaisesti ja miellyttävästi. »Tuo on sanottu varsin sievästi», virkkoi hän pysähtyen erääseen vilpittömän avoimesti esitettyyn käänteeseen, »vahinko vain, ettei se ole määrätty parempaan, oikeaan käytäntöön». — Se olisi kylläkin sangen toivottavaa, huudahdin minä: kuinka onnellinen täytyisikään olla sen, joka saisi sanomattomasti rakastamaltansa neidolta sellaisen kiintymyksen vakuutuksen! — »Se ei tosiaankaan ole helppo asia», vastasi hän, »ja kuitenkin käy paljon maailmassa mahdolliseksi». — Jos otaksumme, jatkoin minä, että joku, joka teidät tuntee, pitää teitä arvossa, kunnioittaa ja palvoo teitä, esittäisi teille tuollaisen paperin ja oikein hartaasti, oikein sydämellisesti ja ystävällisesti pyytäen, niin mitä silloin tekisittekään? — Minä työnsin kirjeen, jonka hän oli siirtänyt takaisin, jälleen hänen läheisyyteensä. Hän hymyili, mietti hetkisen, otti kynän ja kirjoitti nimensä kirjeen alareunaan. Minä olin suunniltani ihastuksesta, hypähdin seisaalleni ja aioin sulkea hänet syliini. — »Ei pidä suudella», sanoi hän, »se on niin kovin tavallista; mutta rakastaa, jos se on mahdollista.» Minä olin ottanut kirjeen ja pistänyt sen taskuuni. Kenenkään ei tule sitä saada, sanoin minä, ja asia on päätetty! Te olette minut pelastanut. — »Tehkää nyt pelastus täydelliseksi», huudahti hän, »kiiruhtamalla pois, ennenkuin toiset tulevat ja te joudutte kiusaan ja pulaan.» Minä en voinut tempautua pois hänen luotansa, mutta hän pyysi minua ylen ystävällisesti tarttumalla molemmin käsin minun oikeaan käteeni ja pusertaen sitä hellästi. Kyyneleeni eivät olleet kaukana; minä luulin näkeväni hänen silmäinsä kostuvan, painoin kasvoni hänen käsiinsä ja riensin pois. En ollut eläessäni ollut sellaisen hämmingin vallassa.

Turmeltumattoman nuorison ensimmäisissä lemmentaipumuksissa ilmenee aina henkistä sävyä. Luonto näyttää tahtovan, että sukupuolet näkevät toisissaan hyvyyden ja kauneuden havainnollistuneina. Niinpä oli minullekin tuon neidon nähdessäni, häneen kiintyessäni, avautunut uusi kauneuden ja oivallisuuden maailma. Minä luin runollisen epistolani sataan kertaan, katselin allekirjoitusta, suutelin sitä, painoin sen sydämelleni ja iloitsin tuosta rakastettavasta tunnustuksesta. Mutta mitä korkeammalle ihastukseni kohosi, sitä kipeämmin minuun koski se, etten saanut käydä häntä itseänsä tapaamassa, näkemässä ja puhuttelemassa; minä näet pelkäsin serkkujen moitteita ja heidän tungettelevaisuuttansa. Kelpo Pyladesta, joka olisi voinut toimia välittäjänä, minä en saanut käsiini. Senvuoksi lähdin seuraavana sunnuntaina Niederradiin, jonne nuo veikot tavallisesti retkeilivät, ja tosiaan löysinkin heidät. Olin kuitenkin kovin ihmeissäni, kun he astuivat minua vastaan iloisennäköisinä, osoittamatta minkäänlaista nyrpeyttä tai kylmäkiskoisuutta. Varsinkin nuorin oli erittäin ystävällinen, tarttui käteeni ja sanoi: »Te teitte meille taanoin aika kepposen, ja me olimme teille kovin vihoissamme; mutta se seikka, että pakenitte ja veitte runollisen epistolan kerallanne, johdatti mieleemme oivan ajatuksen, jota emme olisi muuten kenties milloinkaan keksineet. Sovinnon merkiksi teidän on meitä tänään kestittävä, ja samalla saatte kuulla, mikä on se asia, josta hieman ylpeilemme ja joka teitäkin varmaan ilahduttaa.» Nuo sanat saivat minut melkoisesti hämilleni, minulla näet oli rahaa suunnilleen sen verran, että voin hieman kestitä itseäni ja yhtä ystävääni, mutta pitämään pitoja kokonaiselle seurueelle, varsinkaan sellaiselle, joka ei aina tietänyt oikeaa rajaansa, en suinkaan ollut varustautunut. Ehdotus ihmetytti minua sitäkin enemmän, kun he muuten aina erittäin kunniallisesti pitivät kukin huolen osansa maksamisesta. He hymyilivät minun neuvottomuudelleni, ja nuorempi jatkoi: »Kunhan ehdimme lehtimajaan istumaan, niin saatte kuulla lisää.» Me istuimme, ja hän virkkoi: »Kun olitte taanoin vienyt lemmenepistolan mukananne, me pohdimme asiaa vielä kerran ja havaitsimme käyttelevämme ihan suotta, toisten harmiksi ja omaksi vaaraksemme, pelkästä vahingonilosta teidän kykyjänne, vaikka voisimme niistä kaikin hyötyä. Nähkääs, minulla on tässä häärunon ja hautauslaulun tilaus. Jälkimmäisen tulee olla kohta valmis, edellistä voidaan vielä odottaa viikon päivät. Jos niistä suoriudutte, mikä teille onkin helppoa, niin voitte kestitä meitä kaksi kertaa, ja me jäämme pitkiksi ajoiksi teille velkaan.» — Tämä ehdotus miellytti minua kaikin puolin; minussa näet olivat tilapäisrunot, joita siihen aikaan oli joka viikko useitakin liikkeellä, huomattavampien häitten sattuessa tusinoittainkin, jo nuoruudesta saakka herättäneet eräänlaista kateutta, koska uskoin pystyväni sellaisiin asioihin yhtä hyvin, vieläpä paremminkin. Nyt minulle tarjottiin tilaisuutta esiintyä ja ennen kaikkea nähdä teokseni painettuna. Minä ilmaisin olevani halukas. Minulle kerrottiin henkilöistä ja perheen olosuhteista; minä väistyin syrjemmälle, laadin suunnitelmani ja kirjoitin muutamia säkeitä. Koska kuitenkin jälleen liityin toisten seuraan ja viiniä ei säästetty, alkoi runosuoni tyrehtyä, ja minä en voinutkaan saada sitä valmiiksi sinä iltana. »On vielä aikaa huomisiltaan asti», sanoivat he, »ja tunnustammepa teille, että hautauslaulusta saatava palkkio riittää kustantamaan meille toisenkin hupaisen illan. Tulkaa luoksemme; onhan oikeus ja kohtuus, että kerallamme nauttii myöskin Gretchen, joka oikeastaan tämän ajatuksen mieleemme johdatti.» — Iloni oli sanomaton. Kotimatkalla minä ajattelin vain puuttuvia säkeitä, kirjoitin koko runon jo ennen makuullemenoa ja seuraavana aamuna erittäin sievästi puhtaaksi. Päivä kävi minulle äärettömän pitkäksi, ja oli tuskin ehtinyt tulla pimeä, kun olin jälleen pienessä, ahtaassa asumuksessa armahimman neidon luona.

Ne nuoret henkilöt, joiden kanssa täten jouduin lähempään yhteyteen, eivät oikeastaan olleet halpamaisia, mutta kylläkin aivan tavallisia ihmisiä. Heidän toimeliaisuutensa oli kiitettävä, ja minä kuuntelin mielelläni, kun he juttelivat monenlaisista ansaitsemiskeinoista ja -tavoista. Mieluimmin he puhuivat nykyisin erittäin rikkaista henkilöistä, jotka olivat aloittaneet tyhjästä. Toisten kerrottiin köyhinä kauppa-apulaisina tehneen itsensä isännilleen välttämättömiksi ja kohonneen lopulta heidän vävyiksensä; toiset olivat lisänneet ja jalostaneet pientä rihkamavarastoansa siinä määrin, että olivat nyt rikkaita kauppiaita. Erikoisesti kuuluivat olevan elättäviä ja tuottoisia juoksupojan ja meklarin ammatit ja kaikenlaisten tehtävien ja toimitusten suorittaminen saamattomille varakkaille. Tuo oli meille kaikille mieluista kuulla, ja jokainen oli jotakin olevinansa, kun tuli kuvitelleeksi, että hänessä oli miestä pääsemään maailmassa eteenpäin, vieläpä saavuttamaan erikoistakin onnea. Kaikkein vakavimmin tuntui kumminkin asiasta keskustelevan Pylades, joka lopulta tunnusti erinomaisesti rakastavansa erästä neitoa ja todella menneensä hänen kanssaan kihloihin. Vanhempien varallisuussuhteet eivät sallineet hänen opiskelevan korkeakouluissa, mutta hän oli uutterasti harjoittanut käsialaansa, lasku- ja kielitaitoansa ja tahtoi nyt. kotoinen onni silmämääränänsä, koettaa parastansa. Serkut antoivat hänelle tunnustuksensa, joskaan eivät tahtoneet hyväksyä varhaista kihlautumista, ja lisäsivät, että heidän tosin täytyi tunnustaa hänet kelpo pojaksi, mutta etteivät pitäneet häntä kyllin toimeliaana ja yritteliäänä, jotta hän voisi saada aikaan jotakin erinomaista. Hänen siinä seikkaperäisesti selittäessään, mitä hän uskoi kykenevänsä suorittamaan ja miten aikoi siinä menetellä, intoutuivat toisetkin, ja jokainen alkoi nyt kertoa, mihin kykeni, mitä teki ja toimitti, millaisen uran oli jo kulkenut ja mitä näki lähinnä edessään. Vihdoin tuli minun vuoroni. Minun piti nyt kuvailla elämäntapaani ja mahdollisuuksiani, ja minun siinä miettiessäni virkkoi Pylades: »Minä asetan yhden ainoan ehdon, koska muuten joudumme kovin takapajulle: hän ei saa ottaa huomioon olotilansa ulkonaisia etuuksia. Kertokoon hän meille mieluummin sadun siitä, miten hän kävisi asiaan käsiksi, jos hänen olisi meidän tavoin tällä hetkellä turvauduttava yksinomaan itseensä.»

Gretchen, joka oli tähän saakka kehrännyt, nousi ja istuutui pöydän päähän, kuten hänen tapansa oli. Me olimme jo tyhjentäneet muutamia pulloja, ja minä aloin mitä leikkisimmin kertoa oletettua elämäntarinaani. Ensinnäkin, sanoin minä, suosittelen itseäni teille pyytäen teitä säilyttämään minulle sen tilaajapiirin, jota olette alkaneet opastaa minun liikkeeseeni. Jos hankitte minulle vähitellen kaikista tilapäisrunoista koituvan ansion ja me emme sitä yksinomaan kemuissamme tuhlaa, niin saavutan varmaan jotakin. Sitten ette saa pahastua, vaikka hutiloin teidänkin ammatissanne. — Minä ryhdyin nyt heille kertomaan, mitä olin heidän puuhistansa havainnut ja mihin tarpeen vaatiessa pidin itseäni pätevänä. Kaikki edelliset puhujat olivat arvioineet ansionsa rahassa, ja minä pyysin heitä olemaan avullisina minunkin meno- ja tuloarvioni laatimisessa. Gretchen oli tähän asti kuunnellut kaikkea hyvin tarkoin, vieläpä siinä asennossa, joka hänelle erittäin hyvin sopi hänen kuunnellessaan samoinkuin puhuessaankin. Hän tarttui molemmin käsin ristikkäin laskemiinsa käsivarsiin ja nojasi ne pöydän reunaan. Siten hän malttoi istua kauan liikahduttaen vain joskus päätänsä, ei milloinkaan aiheettomasti eikä tarkoituksettomasti. Hän oli toisinaan lausunut sanasen ja auttanut meitä suunnitelmaimme tyrehtyessä etenemään; mutta sitten hän oli jälleen hiljainen ja rauhallinen kuten ainakin. Minä en irroittanut hänestä katsettani, ja helppo on arvata, etten minä tulevaisuutta suunnitellessani jättänyt häntä huomioonottamatta. Häneen kohdistuva kiintymyksen! loi lausumiini totuuden ja mahdollisuuden sävyä, joten jouduin itsekin tuokioksi lumeen valtoihin, ajattelin itseni niin eristetyksi ja avuttomaksi kuin tarinani edellytti ja tunsin samalla itseni ylen onnelliseksi toiveessani saavani hänet omakseni. Pylades oli päättänyt tunnustuksensa naimaliittoon, ja nyt oli kysymyksessä, olisimmeko me toiset päässeet suunnitelmissamme yhtä pitkälle. Minä en sitä ollenkaan epäile, sanoin minä, sillä oikeastaan me jokainen tarvitsemme vaimon, joka kotona säilyttää ja tekee kokonaisuutena nautittavaksi sen, mitä me kodin ulkopuolella merkillisin keinoin haalimme kokoon. Minä kuvailin toivomani vaimon, ja ihmeellisesti olisi käynyt, ellei siitä koitunut Gretchenin täydellinen kuva.

Hautauslaulu oli nautittu, hääruno oli nyt sekin auttavassa läheisyydessä; minä voitin kaiken pelon ja huolen ja osasin salata iltahuvit omaisiltani, koska minulla oli paljon tuttavia. Armaan neidon näkeminen ja hänen vaiheillansa viipyminen muuttui pian olemiseni ehdottomimmaksi edellytykseksi. Kumppanit olivat puolestaan tottuneet minun seuraani, ja me olimme yksissä joka päivä, ikäänkuin ei muu olisi voinut tulla kysymykseenkään. Pylades oli sillävälin tuonut taloon armaansa, ja he viettivät monta iltaa meidän kanssamme. Morsiusparina, joskin vielä sangen aloittelevana, he eivät kumminkaan salanneet hellyyttänsä; Gretchenin käytös minua kohtaan oli vain omansa pitämään minua loitolla. Hän ei antanut kättä kenellekään, ei myöskään minulle; hän ei sietänyt minkäänlaista kosketusta; toisinaan hän vain istuutui viereeni, erittäinkin minun kirjoittaessani tai ääneen lukiessani, ja silloin hän laski tutunomaisesti käsivartensa olkapäälleni silmäillen kirjaa tai paperia; mutta jos minä aioin käyttäytyä yhtä vapaasti häntä kohtaan, niin hän väistyi eikä palannut kovinkaan pian. Tuo asento uudistui kuitenkin usein; hänen eleensä ja liikkeensä näet olivat sangen yksimuotoiset, mutta aina yhtä asianmukaiset, kauniit ja viehättävät. Tuota tuttavallisuutta en kumminkaan nähnyt hänen osoittavan kenellekään toiselle.

Eräs kaikkein viattomimpia ja samalla hauskimpia niistä huviretkistä, joita erinäisten nuorten henkilöiden seurassa tein, tapahtui siten, että me astuimme Höchstin markkina-alukseen, tarkastelimme siihen sulloutuneita omituisia matkustajia ja ryhdyimme haluamme tai hillittömyyttämme totellen milloin minkin kanssa leikkisään ja kiusoitelevaan keskusteluun. Me nousimme maihin Höchstissä, mihin samanaikaisesti saapui Mainzin markkina-alus. Eräästä ravintolasta löytyi runsasantiminen pöytä, jonka ääressä isoisemmat matkustajat yhdessä aterioivat jatkaakseen sitten kukin matkaansa. Molemmat alukset lähtivät jälleen takaisin; me palasimme aina päivällisen syötyämme Frankfurtiin tehtyämme mahdollisimman huokean vesimatkan erittäin suuressa seurassa. Kerran olin Gretchenin serkkujen kanssa sellaisella retkellä, kun Höchstissä pöydän ääressä tuli seuraamme nuorukainen, joka saattoi olla hieman meitä vanhempi. Serkut tunsivat hänet, ja hän esittelytti itsensä minulle. Hänen olemuksessaan oli jotakin miellyttävää, vaikka hän ei muuten tuntunutkaan erikoiselta. Hän oli tullut Mainzista, lähti nyt meidän kerallamme takaisin Frankfurtiin ja keskusteli kanssani kaikenlaisista kaupungin sisäisiä oloja, virkoja ja paikkoja koskevista asioista näyttäen minusta olevan hyvin perehtynyt asioihin. Erotessamme hän sulkeutui suosiooni ja lausui lisäksi toivovansa, että ajattelen hänestä hyvää, koska hän toivoi tilaisuuden sattuessa voivansa vedota suositukseeni. Minä en tietänyt mitä hän tarkoitti, mutta serkut selittivät minulle asian muutamia päiviä myöhemmin; he puhuivat hänestä hyvää ja pyysivät minua sanomaan isoisälleni sanan hänen eduksensa, kun nyt juuri oli avoinna eräs keskinkertainen virka, johon tuo ystävä halusi päästä. Aluksi minä estelin, koska en ollut milloinkaan puuttunut sellaisiin asioihin, mutta he ahdistelivat minua niin kauan, että vihdoin päätin sen tehdä. Olinhan jo monesti huomannut, ettei sellaisten virkojen täyttämisessä, jota valitettavasti usein pidetään armonosoituksena, isoäidin tai jonkun tädin puoltolause ollut jäänyt vaikuttamatta. Olin ehtinyt siihen ikään, että uskalsin otaksua kykeneväni saamaan jotakin aikaan. Ystävieni mieliksi, jotka selittivät olevansa tuosta hyväntahtoisuudesta kaikin puolin kiitolliset, minä voitin lapsenlapselle ominaisen arkuuden ja otin viedäkseni perille minulle jätetyn anomuskirjelmän.

Eräänä sunnuntaina päivällisen jälkeen, kun isoisäni askarteli puutarhassa, sitäkin enemmän, kun lähestyi syksy ja minä pyrin olemaan hänelle joka suhteessa avullinen, minä hieman epäröityäni esitin asiani ja anomuskirjelmän. Hän silmäili sitä ja kysyi, tunsinko tuon nuorukaisen. Minä kerroin hänelle yleisin piirtein, mitä minulla oli sanottavaa, ja hän ei tiedustellut enempää. »Jos hänellä on ansioita ja muuten hyvät todistukset, niin tahdon suosia häntä tehdäkseni mieliksi sekä hänelle että sinulle.» Enempää hän ei sanonut, ja minä en kuullut asiasta mitään pitkiin aikoihin.

Olin jo taanoin huomannut, ettei Gretchen enää kehrännyt, vaan suoritti ompelutöitä, vieläpä sangen hienoja. Se ihmetytti minua sitä enemmän, kun päivät olivat jo lyhenneet ja talvi oli tulossa. Minä en ajatellut asiaa sen enempää, mutta kävin sentään levottomaksi, kun en muutamina kertoina löytänyt häntä kotoa, kuten tavallisesti, enkä voinut tungettelematta saada selville, minne hän oli lähtenyt. Mutta eräänä päivänä minua odotti omituinen yllätys. Sisareni, joka varustautui lähtemään tanssiaisiin, pyysi minua hakemaan eräältä korutavarain myyjättäreltä niinsanottuja italialaisia kukkia. Nämä luostareissa valmistetut teokset olivat pieniä ja siroja. Varsinkin myrtit, kääpiöruusut ja muut sellaiset näyttivät varsin kauniilta ja luonnollisilta. Minä tein hänen mieliksensä ja menin myymälään, jossa olin jo useasti hänen kerallansa käynyt. Tuskin olin ehtinyt astua sisään ja tervehtiä liikkeenomistajaa, kun huomasin ikkunan luona istumassa naishenkilön, joka pitsimyssyineen ja harsohuiveineen näytti varsin nuorelta, sievältä ja kaunisrakenteiselta. Minä voin helposti havaita, että hän oli apulainen, sillä hän kiinnitti parhaillaan erääseen hattuun nauhaa ja sulkia. Myyjätär toi eteeni pitkän laatikon, jossa oli erilaisia irrallisia kukkia; minä katselin niitä ja silmäilin siinä valikoidessani ikkunan pielessä istuvaa naishenkilöä. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun huomasin hänet uskomattomassa määrässä Gretchenin näköiseksi, vieläpä vihdoin pakostakin tulin vakuutetuksi siitä, että hän oli Gretchen itse. Kaikki epäilykseni hälvenivät, kun hän iski silmää antaen merkin, ettei minun pitänyt ilmaista tuttavuuttamme. Nyt minä sain valikoimalla ja hylkäämällä myyjättären kerrassaan epätoivoon, pahemmin kuin mikään naishenkilö. Valinnastani ei tosiaankaan tullut mitään, sillä minä olin äärimmäisen hämmingin tilassa, ja samalla epäröintini minua miellytti, koska siten sain pysytellä lähellä neitoa, jonka valepuku minua harmitti, mutta joka tässä asussaan näytti minusta viehättävämmältä kuin koskaan. Vihdoin lienee myyjätär menettänyt kaiken kärsivällisyytensä: hän valikoi minulle omin käsin kokonaisen pahvilaatikon täyteen kukkia, jotka käski minun viedä sisarelleni hänen itsensä valikoitaviksi. Siten minut tavallaan ajettiin myymälästä, kun näet asiatyttö lähetettiin ennen minua kuljettamaan laatikkoa.

Minun kotiin tultuani isäni kutsutti minut heti luoksensa ja ilmoitti nyt olevan aivan varmaa, että arkkiherttua Josef valittaisiin ja kruunattaisiin roomalaisen valtakunnan kuninkaaksi. Niin erinomaisen merkittävää tapausta ei sopinut valmistautumatta odottaa eikä antaa töllistellen ja ihmetellen sen mennä ohi. Senvuoksi hän tahtoi minun kerallani tutkia molempain viime kruunausten vaali- ja kruunausdiaariot sekä viime vaaliehdot voidakseen niiden nojalla päättää, millaisia uusia ehtoja tässä tapauksessa tulisi lisäksi. Diaariot avattiin, ja me askartelimme niiden ääressä koko päivän aina myöhään yöhön asti kauniin neidon yhä väikkyessä pyhän roomalaisen valtakunnan asioiden keskellä milloin vanhassa kotileningissään, milloin uudessa puvussaan. Tänä iltana minä en päässyt hänen luoksensa, ja yöni oli uneton, levoton. Seuraavana päivänä opintoja innokkaasti jatkettiin, ja vasta iltapuolella minä pääsin kohtaamaan kaunotartani, jolla oli kotileninki, kuten ainakin. Hän hymyili luodessaan minuun silmäyksen, mutta minä en uskaltanut mainita mitään toisten kuullen. Kun koko seurue jälleen oli koolla, hän itse aloitti sanoen: »Teette väärin, kun ette usko ystävällemme, mitä olemme näinä päivinä päättäneet.» Sitten hän jatkoi kertoen, että taanoisen keskustelumme jälkeen, jossa kukin oli esittänyt menestyksen saavuttamista koskevia suunnitelmiansa, heidän kesken oli tullut puheeksi sekin, kuinka naishenkilö voisi korostaa kykyjänsä ja työtänsä ja käyttää aikansa edullisesti. Sen johdosta oli serkku ehdottanut, että hän kokeilisi muotiliikkeessä, johon parhaillaan etsittiin apulaista. Rouvan kanssa oli tehty sopimus; hän meni sinne joka päivä määrätyiksi tunneiksi ja sai hyvän palkan. Säädyllisyyden vuoksi hänen täytyi mukautua siellä eräisiin pukukoristeisiin, jotka hän kuitenkin aina jätti sinne, koska ne eivät tahtoneet ollenkaan soveltua hänen muuhun elämäänsä ja toimintaansa. Tuo selitys minua tosin rauhoitti, mutta ei tahtonut olla minulle oikein mieluista, että tiesin kauniin neidon olevan julkisessa myymälässä ja paikassa, johon toisinaan keräytyi kevytmielistä väkeä. Minä en kumminkaan antanut mitään itsestäni havaita, vaan yritin kaikessa hiljaisuudessa viihdytellä mustasukkaista murhettani. Siihen ei minulle suonut kovinkaan pitkää aikaa nuorempi serkku, joka kohta jälleen tilasi erään tilapäisrunon, kuvaili minulle kysymyksessäolevia henkilöitä ja vaati minua heti runoa keksimään ja luonnostelemaan. Hän oli jo eräitä kertoja jutellut kanssani sellaisen tehtävän suorittamisesta, ja kun minä olin tällaisissa tapauksissa sangen puhelias, saanut minut yksityiskohtaisesti selvittelemään näiden seikkain retorista puolta, antamaan hänelle jonkinlaisen käsityksen asiasta ja käyttämään omia ja toisten töitä esimerkkeinä. Nuori mies oli hyväpäinen, joskin aivan vailla runosuonta, ja nyt hän kävi siinä määrin käsiksi yksityiskohtiin, että minä huomautin: näyttääpä siltä, kuin aikoisitte ryhtyä harjoittamaan minun ammattiani ja riistää minulta tilaajat. — »En tahdo kieltää», virkkoi hän hymyillen, »sillä minä en tee teille siten mitään vahinkoa. Te lähdette pian yliopistoon ja siihen mentäessä sallinette minun yhä vielä teistä hieman hyötyä.» — Mielelläni, vastasin minä ja kehoitin häntä itse sommittelemaan luonnoksen, valitsemaan aiheeseen soveltuvan runomitan ja mitä muuta saattoi tulla kysymykseen. Hän kävi vakavasti asiaan käsiksi, mutta se ei tahtonut onnistua. Minun täytyi aina lopulta sitä muokata siinä määrin, että olisin helpommin ja paremmin kirjoittanut sen heti itse. Tämä opettaminen ja oppiminen, tämä tiedonjakaminen, tämä vuorotyö kuitenkin huvitti meitä; Gretchen otti siihen osaa keksien monta sievää seikkaa, joten olimme kaikin tyytyväiset, voipa sanoa onnellisetkin. Gretchen työskenteli päivisin muotiliikkeessä; iltaisin me tavallisesti kokoonnuimme, ja tyytyväisyyttämme ei häirinnyt sekään, ettei tilapäisrunojen tilauksia tahtonut enää lopulta tulla riittävästi. Mutta kerrassaan tuskalliselta tuntui meistä, kun kerran eräs runo saapui meille takaisin, koska tilaaja oli siihen tyytymätön eikä suostunut ottamaan sitä vastaan. Me kumminkin lohduttauduimme, koska pidimme juuri sitä parhaana teoksenamme ja voimme julistaa palauttajan kehnoksi tuntijaksi. Serkku, joka kerta kaikkiaan tahtoi jotakin oppia, asetti nyt oletettuja tehtäviä, joiden ratkaiseminen tosin meitä yhä aika hyvin huvitti, mutta joiden tuottamattomuus pakotti meitä järjestämään pienet pitomme melkoista vaatimattomammiksi.

Tuo suuri valtio-oikeudellinen asia, roomalaisen valtakunnan kuninkaan vaali ja kruunaus, alkoi nyt yhä enemmän muuttua todeksi. Alkujaan Augsburgissa vuoden 1763 lokakuussa pidettäväksi määrätty vaali siirrettiin Frankfurtiin, ja mainitun vuoden lopussa sekä seuraavan alussa tapahtui valmistuksia, joiden piti olla johdantona tuohon tärkeään toimitukseen. Asian aloitti kulkue, jollaista emme olleet milloinkaan nähneet. Eräs ratsun selässä istuva kansliahenkilömme, neljän samoin ratsastavan torvensoittajan saattamana ja jalkamiesvartioston ympäröimänä, luki korkealla ja kuuluvalla äänellä joka puolella kaupunkia laajan julistuksen, joka antoi tietoa tulevasta tapahtumasta ja teroitti kaupungin asukkaiden mieleen säädyllistä ja olosuhteihin soveltuvaista käytöstä. Neuvostossa pohdittiin asioita ankarasti, ja pian ilmaantui perintömarsalkan lähettämä valtakunnan majoitusmestari vanhan tavan mukaan järjestämään ja määräämään asuntoja lähettiläille ja heidän seurueillensa. Meidän talomme sijaitsi Pfalzin vaaliruhtinaan piirissä ja meidän oli varustauduttava ottamaan vastaan uusi, joskin ilahduttavampi majoitus. Keskikerros, joka oli aikoinaan ollut kreivi Thorancin hallussa, luovutettiin eräälle pfalzilaiselle kavaljeerille, ja kun paroni von Königsthal, Nürnbergin valtuutettu, asusti yläkerrassa, jouduimme asumaan vielä ahtaammalla kuin ranskalaisaikana. Siitä minä sain uuden aiheen olla poissa kotoa ja viettää enimmän osan päivää kadulla tähyellen sitä, mitä oli julkisesti nähtävissä.

Raatihuoneen suojissa tapahtuvien muutosten ja järjestelyjen ilmettyä meille näkemisen arvoisina, lähettiläiden saavuttua toinen toisensa jälkeen ja heidän ensimmäisen julkisen raatihuoneelle tulonsa tapahduttua, helmikuun 6 p:nä me ihastelimme keisarillisten komissaarien saapumista ja heidän juhlallista esiintymistänsä, joka tosiaankin oli erittäin loistelias. Ruhtinas von Liechtensteinin arvokas hahmo teki hyvän vaikutuksen; mutta tuntijat väittivät komeiden liveripukujen olleen käytännössä jo kerran ennen toisessa tilaisuudessa ja arvelivat, että tämäkään vaali ja kruunaus tuskin voisi loistokkuudessa vetää vertoja Kaarle seitsemännen aikaiselle. Me nuoremmat pidimme hyvänämme mitä nähtävissämme oli; meistä näytti kaikki oivalliselta, ja moni seikka sai meidät hämmästymään.

Vaalikonventti oli vihdoin määrätty pidettäväksi maaliskuun 3 p:nä. Nyt loivat uudet muodollisuudet liikettä kaupunkiin, ja lähettiläiden juhlalliset vuorovierailut pitivät meitä alinomaa jaloillamme. Meidän täytyi olla hyvin varuillamme senkin vuoksi, ettei asiamme ollut vain töllistellä, vaan ottaa kaikki tarkoin huomioon voidaksemme tehdä kotona asianmukaista selkoa, vieläpä sommitella useita pieniä kirjoitelmiakin, kuten olivat sopineet isäni ja herra von Königsthal, osaksi meidän harjaantumistamme, osaksi omia muistiinpanojansa silmälläpitäen. Se olikin minulle erikoiseksi eduksi, koska voin siten sepittää jokseenkin eloisan ulkonaisia tapahtumia kuvailevan vaali- ja kruunausdiaarion.

Niiden edusmiesten joukosta, joiden persoonallisuus teki minuun pysyvän vaikutuksen, mainitsen ensinnäkin Mainzin vaaliruhtinaan ensimmäisen lähettilään, paroni Erthalin, myöhemmän vaaliruhtinaan. Vaikka hänen olemuksessaan ei ilmennytkään mitään silmiinpistävää, miellytti minua sittenkin aina tuo mustaan, pitsireunaiseen kauhtanaan puettu henkilö. Toinen lähettiläs, paroni von Groschlag, oli hyvärakenteinen, ulkoasultaan huoleton, mutta erittäin sievästi käyttäytyvä maailmanmies. Hän teki yleensäkin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Ruhtinas Esterhazy, Böömin lähettiläs, ei ollut kookas, mutta hyvärakenteinen, vilkas ja samalla ylhäisen säädyllinen olematta silti kopea tai kylmäkiskoinen. Minua hän miellytti erikoisesti sen vuoksi, että muistutti mielestäni marsalkka von Broglioa. Näiden oivallisten henkilöiden hahmot ja arvokkuuden kuitenkin tavallaan himmensi Brandenburgin lähettilääseen paroni Plothoon kohdistuva erikoishuomio. Tämä mies, jonka oma puku, liverit ja ajoneuvot olivat huomattavan vaatimattomat, oli saavuttanut seitsenvuotisen sodan aikana diplomaattisen sankarin maineen. Kun notaari Aprill oli aikonut Regensburgissa muutamain todistajien läsnäollessa ojentaa hänelle hänen kuningastansa koskevan valtiokirousjulistuksen, niin hän oli vastannut vain lyhyesti: »Pidä paperisi, mies!» ja heittänyt tai heitättänyt hänet portaita alas. Me uskoimme hänen tehneen sen omin käsin, koska se vaihtoehto meitä paremmin miellytti ja koska voimme varsin hyvin uskoa tuon pienen, tanakan, tummin tulisin silmin ympärillensä katsahtelevan miehen siihen pystyvän. Kaikkien katseet suuntautuivat häneen, varsinkin hänen vaunuista astuessaan. Syntyi aina jonkinlaista iloista kuhinaa, eikä paljoa puuttunut, ettei hänelle taputettu käsiä, huudettu »hyvä» tai »eläköön». Niin suuressa määrin suosi kuningasta ja kaikkea, mikä oli ruumiin ja sieluin häneen kiintynyt, kansan suuri joukko, jossa frankfurtilaisten ohella oli jo saksalaisia valtakunnan kaikilta kulmilta.

Nämä asiat tuottivat minulle paljonkin huvia, koska kaikki, mitä tapahtui, olipa se mitä laatua tahansa, kuitenkin aina sisälsi jonkinlaista tarkoitusta, ilmaisi jotakin sisäistä suhdetta, ja sellaiset symboliset menot jälleen hetkiseksi elävästi esittivät lukuisten pergamenttien, paperien ja kirjojen melkein kokonaan allensa hautaamaa Saksan valtakuntaa. Mutta toisaalta en voinut itseltäni peittää salaista mielipahaa, kun minun oli kotona isääni varten jäljennettävä selostuksia neuvotteluista ja kun samalla pakostakin huomasin, että tässä oli vastakkain useampia mahteja, jotka pitivät toisensa tasapainossa ja olivat yksimieliset ainoastaan sikäli, että aikoivat rajoittaa uuden hallitsijan valtaa vielä enemmän kuin vanhan; että jokainen iloitsi vaikutuskyvystänsä vain sikäli kuin toivoi voivansa säilyttää ja laajentaa etuoikeuksiansa ja paremmin turvata riippumattomuuttansa. Oltiinpa tällä kertaa entistä enemmänkin varoillansa, koska alettiin pelätä Josef toista, hänen kiivauttansa ja otaksuttuja suunnitelmiansa.

Isoisälleni ja toisille neuvostoon kuuluville sukulaisilleni, joiden luona tapasin käydä, ei tämä aika myöskään ollut helppo; heillä näet oli ylen paljon tekemistä käydessään juhlasaatossa vastaanottamassa ylhäisiä vieraita, lausuessaan heille kohteliaisuuksia ja ojentaessaan lahjoja. Kaupunginhallituksen kokonaisuudessaan, samoinkuin sen yksityisten jäsentenkin, täytyi alinomaa puolustautua, torjua ja esittää vastalauseita, koska sellaisissa tapauksissa jokainen tahtoo siltä siepata jotakin tai sälyttää suoritettavaksi ja vain harvat niistä, joita se pyytää, sitä tukevat tai avustavat. Joka tapauksessa minulle nyt kävi havainnollisen selväksi, mitä Lersnerin kronikka oli minulle kertonut samanlaisista tilaisuuksista ja tapahtumista herättäen noiden kelpo neuvosmiesten kärsivällisyyteen ja kestävyyteen kohdistuvaa ihailua.

Paljon harmia koituu siitäkin, että kaupungin vähitellen täyttävät asiaankuuluvat ja -kuulumattomat henkilöt. Kaupungin puolelta yritettiin turhaan palauttaa hovien muistiin kultaisen bullan tosin jo vanhentuneita määräyksiä. Erikoista suojaa nauttivat edusmiesten ja heidän seuralaistensa ohella monet sääty- ja muut henkilöt, jotka ovat saapuneet tilaisuuteen uteliaisuuden houkuttelemina tai muuten yksityisten asiainsa vuoksi, ja usein on mahdotonta heti ratkaista, kuka oikeastaan on majoitettava ja kenen tulee itse vuokrata itselleen asunto. Tungos lisääntyy, ja nekin, joilla ei ole asiassa mitään tehtävää tai vastuuta, alkavat tuntea olonsa epämieluisaksi.

Me nuoret henkilöt, jotka tosin voimme mielin määrin kaikkea katsella, emme kuitenkaan mekään aina löytäneet kyllin tyydykettä silmillemme ja mielikuvituksellemme. Espanjalaiset viittapuvut, lähettiläiden isot matkahatut ja siellä täällä vielä eräät muutkin seikat loivat aito vanhanaikaista vaikutelmaa; mutta sen sijaan oli jälleen paljon puolittain uutta tai ihan nykyaikaista, joten kaikkialla ilmeni vain kirjavaa, epätyydyttävää, jopa usein mautontakin vilinää. Olimme senvuoksi erittäin iloiset, kun kuulimme, että keisarin ja tulevan kuninkaan vastaanottamiseksi suoritettiin suuria valmistuksia, että vaaliruhtinaalliset kollegiaalitoimenpiteet, joiden pohjana oli viime vaalisopimus, edistyivät ripeästi ja että vaalipäiväksi oli määrätty maaliskuun 27:s. Nyt suunniteltiin valtakunnan valtamerkkien tuottamista Nürnbergistä ja Aachenista ja odotettiin saapuvaksi lähinnä Mainzin vaaliruhtinasta hänen lähetystönsä majoittamista koskevien selkkausten yhä jatkuessa.

Minä suoritin sillävälin erittäin uutterasti kanslistintyötäni kotosalla ja havaitsin samalla monenlaisia pikkumaisia muistutuksia, joita saapui eri tahoilta ja jotka piti otettaman huomioon uudessa vaalisopimuksessa. Jokainen sääty tahtoi saada tämän asiakirjan nojalla etuutensa vahvistetuiksi ja arvonsa lisätyksi. Sangen paljon näistä huomautuksista ja toivomuksista kuitenkin syrjäytettiin; paljon jäi entiselleen, mutta muistuttajille vakuutettiin aina mitä varmimmin, ettei sellaisen mainitsematta jättäminen suinkaan pitänyt merkitä heille ennakkopäätöstä.

Erittäin monia ja vaivalloisia tehtäviä täytyi valtakunnan marsalkanviraston ottaa suorittaaksensa: vieraita tulvi kaupunkiin yhä enemmän, ja kävi yhä vaikeammaksi hankkia heille asuntoa. Vaaliruhtinaallisten eri alueiden rajoista ei oltu yksimielisiä. Kaupunginhallitus tahtoi olla sälyttämättä porvareille rasituksia, joihin he eivät näyttäneet velvollisilta, ja niin oli yötä päivää alinomaa valituksia, vetoamisia, kiistaa ja eripuraisuutta.

Mainzin vaaliruhtinas saapui kaupunkiin maaliskuun 21 p:nä. Nyt alkoi tykkien pauke, joka myöhemminkin vielä useaan kertaan oli tehdä meidät kuuroiksi. Tällä juhlallisella tapahtumalla oli seremoniain sarjassa tärkeä sija. Miten korkea-arvoisia lienevätkin olleet ne henkilöt, joiden olimme toistaiseksi nähneet esiintyvän, he olivat kuitenkin alempia, käskynalaisia; nyt sen sijaan ilmaantui näkymälle suvereeni, itsenäinen ruhtinas, kuninkaan jälkeen ensimmäinen, suuren, arvoisensa seurueen edeltämänä ja saattamana. Tämän juhlallisen tulon loistokkuudesta minulla olisi paljonkin kerrottavaa, mutta aikomukseni on palata siihen myöhemmin, vieläpä tilaisuudessa, jota ei kukaan voisi helposti arvata.

Samana päivänä näet saapui Lavater, Berliinistä kotiin päin matkustaessaan, Frankfurtiin ja oli tuota juhlallisuutta näkemässä. Ja vaikka sellaiset ulkoisen maailman tapahtumat eivät hänelle vähintäkään merkinneet, lienee tuo komea kulkue kaikkine asiaankuuluvine seikkoineen jäänyt erittäin selvänä hänen vilkkaaseen mielikuvitukseensa. Useita vuosia myöhemmin, kun tuo erinomainen, mutta omituinen mies esitti minulle erään runollisen, luullakseni pyhän Johanneksen ilmestystä koskevan mukaelman, minä huomasin, että Antikristuksen saapuminen oli askel askelelta, hahmo hahmolta, seikka seikalta kuvailtu Mainzin vaaliruhtinaan Frankfurtiin saapumisen mukaan, vieläpä niin, etteivät isabellahevosten tupsutkaan olleet unohtuneet. Saan tilaisuutta puhua asiasta enemmän, kun ehdin käsittelemään tuota omituista runoudenlajia, jonka nojalla luultiin voitavan saattaa Vanhan ja Uuden Testamentin myyttejä lähemmäksi havaintoa ja tunnetta tekemällä niistä kerrassaan uudenaikaisia väkivaltaisia mukailuja ja verhoamalla ne nykyaikaisen, alhaisen tai ylhäisen elämän muotoihin. Tuonnempana on myös puhuttava siitä, miten tämä käsittelytapa vähitellen pääsi suosioon, mutta tässä minä sentään huomautan sen verran, että Lavateria ja hänen kanssaan kilvoittelevia pitemmälle lienee vaikea mennä: eräs heistä näet kuvaili Betlehemiin ratsastavat itämaiden tietäjät niin nykyaikaisesti, että Lavaterin luona vierailemassa käyvät ruhtinaat ja herrat olivat ilmeisiksi esikuviksi tunnettavissa.

Sallimme siis vaaliruhtinas Emmerich Josefin saapua kompostelliin niin sanoaksemme inkognito ja kohdistamme huomiomme Gretcheniin, jonka minä väkijoukon hajaantuessa näin ihmisvilinässä Pyladeen ja hänen kaunoisensa seurassa (he kolme näyttivät tosiaankin olevan eroamattomat). Tuskin ehdittyämme toistemme luo ja tervehdittyämme me jo sovimme siitä, että viettäisimme tämän illan yhdessä. Minä saavuinkin määräaikana. Tavanmukainen seurue oli koolla, ja jokaisella oli jotakin kerrottavaa, sanottavaa, huomautettavaa; kukin näet oli suhtautunut havaittaviin omalla tavallansa. »Teidän puheenne», virkkoi vihdoin Gretchen, »saavat minut vieläkin suuremman hämmingin valtaan kuin näiden päivien tapahtumat itse. Sitä, minkä olen nähnyt, en saa sointumaan yhteen ja kuitenkin haluaisin kovin mielelläni tietää, miten on erinäisten seikkojen laita.» Minä vastasin, että minulle oli helppoa siinä suhteessa häntä palvella. Kehoitin häntä vain sanomaan, mikä hänen mieltänsä erikoisesti kiinnitti. Hän sanoi, ja kun sitten ryhdyin eräitä seikkoja selittämään, niin kävi ilmi, että olisi parempi esittää asiat järjestyksessä. Minä vertasin jokseenkin sopivasti näitä juhlallisuuksia ja toimituksia näytelmään, jossa esirippu lasketaan milloin hyvänsä näyttelijäin näytellessä edelleen; sitten se jälleen nostetaan, ja katselijat voivat taasen jossakin määrin ottaa osaa tapahtumiin. Koska olin erittäin puhelias, jos minun annettiin olla mieleni mukaan, niin kerroin kaikki alusta alkaen tähän päivään asti mitä parhaimmassa järjestyksessä unohtamatta havainnollistaa esitystäni kivikynän ja ison kivitaulun avulla. Toisten esittämien kysymysten ja vastaväitteiden harvoin häiritsemänä minä kerroin kerrottavani loppuun kaikkien mieliksi ja Gretchenin alinomaisella tarkkaavaisuudellaan minua mitä parhaimmin innostaessa. Hän kiitti minua lopuksi sanoen kadehtivansa kaikkia, jotka tuntevat tämän maailman asiat ja tietävät, miten kaikki tapahtuu ja mitä se merkitsee. Hän pahoitteli sitä, ettei ollut poika, ja osasi varsin miellyttävästi tunnustaa joutuneensa kiitollisuudenvelkaan minulle jo monestakin opetuksesta. »Jos minä olisin poika», sanoi hän, »niin me harjoittaisimme yliopistoissa toistemme keralla kunnollisia opintoja». Keskustelu jatkui siihen tapaan; hän päätti ehdottomasti alkaa oppia ranskankieltä, jonka osaamisen välttämättömyys oli hänelle täysin selvinnyt muotiliikkeessä. Minä kysyin häneltä, miksi hän ei enää siellä käynyt; olin näet viime aikoina, kun en iltaisin päässyt helposti kotoa poistumaan, monesti päivän aikaan kulkenut hänen mieliksensä myymälän ohi nähdäkseni hänet edes vilahdukselta. Hän selitti, ettei ollut tahtonut tänä levottomana aikana olla siellä nähtävissä, mutta että kävisi siellä jälleen, kunhan kaupunki ehtisi rauhoittua entisellensä.

Nyt tuli puheeksi pian saapuva vaalipäivä. Minä tiesin laajasti kertoa, mitä oli tapahtuva ja miten, osasinpa vielä valaista esitystäni seikkaperäisten kivikynäpiirrosten avulla: niin selvänä oli mielessäni konklaavihuone alttareineen, valtaistuimineen, nojatuoleineen ja yksinkertaisine istuinpaikkoineen. — Me erosimme oikeaan aikaan ja erittäin hyvillä mielin.

Mikään näet ei voi liittää kauniimmin toisiinsa kahta nuorta ihmistä, jotka ovat luonnostaan jossakin määrin sopusointuiset, kuin se, että neito on halukas oppimaan ja nuorukainen halukas opettamaan. Siitä syntyy erittäin kiinteä ja miellyttävä suhde. Neito pitää nuorukaista henkisen olemassaolonsa luojana ja nuorukainen neitoa olentona, joka ei ole täydellistymisestänsä kiitollisuudenvelassa luonnolle, sattumalle tai yksipuoliselle tahtomiselle, vaan molempien yksimieliselle tahtomiselle; ja tämä vuorovaikutus on niin suloinen, ettemme saa ihmetellä, jos vanhan ja uuden Abelardin ajoilta saakka sellainen kahden olennon yhteensattuminen on aiheuttanut yhtä paljon onnea kuin onnettomuuttakin.

Heti seuraavana päivänä oli kaupungissa ankaraa liikettä luonakäyntien ja vastavierailujen vuoksi, joita nyt suoritettiin mitä suurimmin juhlamenoin. Erikoisesti herätti minussa, frankfurtilaisessa, mielenkiintoa ja aiheutti monia mietteitä turvallisuusvala, jonka vannoivat neuvosto, sotaväki ja porvaristo, eikä suinkaan edusmiesten välityksellä, vaan henkilökohtaisesti ja kaikin: ensinnä raatihuoneen isossa salissa maistraatti ja esikuntaupseerit, sitten suurella raatihuoneen torilla koko porvaristo eri luokkiensa, asteittensa ja kaupunginkortteliensa mukaan järjestyneenä ja lopuksi muu sotaväki. Siinä voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko kaupunkiyhteiskunnan kokoontuneena suorittamaan kunniakasta tehtävää: juhlallisesti lupaamaan valtakunnan päälle ja jäsenille turvallisuutta ja tulossaolevan suuren tehtävän ajaksi rikkomatonta rauhaa. Nyt olivat Trierin ja Kölnin vaaliruhtinaatkin henkilökohtaisesti saapuvilla. Vaalipäivän aattona karkoitetaan kaikki vieraat kaupungista, portit ovat kiinni, juutalaiset suljettuina oman katunsa piiriin, ja Frankfurtin porvari luulee olevansa jotakin erinomaista, koska saa yksin jäädä tämän suuren juhlallisuuden todistajaksi.

Tähän saakka oli kaikki tapahtunut vielä verraten uudenaikaisesti: korkeimmat ja korkeat henkilöt olivat ajelleet vain vaunuissa edestakaisin; mutta nyt meidän oli määrä nähdä heidät ikivanhaan tapaan ratsujen selässä. Ihmistulva ja tungos oli tavaton. Minä, joka tunsin raatihuoneen niin tarkoin kuin hiiri kotoaitan, osasin pujahdella aina pääsisäänkäytävälle, jonka edustalla loistovaunuissaan saapuneitten ja nyt raatihuoneessa koolla olevien vaaliruhtinaiden ja lähettiläiden oli määrä nousta satulaan. Ylen komeat, hyvin totutetut ratsut olivat runsaasti kirjailluin loimin peitetyt ja kaikin tavoin koristetut. Vaaliruhtinas Emmerich Josef, kaunis, miellyttävä mies, esiintyi hevosen selässä edukseen. Molemmat toiset ovat jääneet heikommin mieleeni; muistan vain, että punaiset, kärpännahoilla sisustetut ruhtinaittenviitat, joita muuten olimme tottuneet näkemään ainoastaan maalauksissa, esiintyivät ulkoilmassa erittäin romanttisina. Myöskin poissaolevien maallisten vaaliruhtinaiden lähettiläät kultakankaisine, kullankirjailtuine, runsailla kultaisilla pitsinauhuksilla varustettuine espanjalaisine vaatteinensa ilahduttivat silmiämme; varsinkin häilyivät vanhanaikaisten hattujen sulat erittäin komeasti. Uudenaikaiset lyhyet housut, valkoiset silkkisukat ja muodinmukaiset kengät sitävastoin eivät minua ollenkaan miellyttäneet. Me olisimme halunneet nähdä puolisaappaita, miten kultaisia tahansa, sandaaleja tai muuta sentapaista, jotta vaatetus olisi ollut hieman johdonmukaisempi.

Lähettiläs Plotho erosi tässäkin käytökseltänsä kaikista muista. Hän esiintyi vilkkaana ja hilpeänä eikä näyttänyt erikoisesti kunnioittavan koko juhlatoimitusta. Kun näet hänen edellänsä kulkeva vanhahko herra ei kyennyt heti heilahduttamaan itseänsä satulaan ja hänen täytyi senvuoksi vähän aikaa odottaa ison sisäänkäytävän edessä, ei hän voinut olla nauramatta, kunnes hänenkin hevosensa talutettiin esiin ja hän erittäin ketterästi kavahti sen selkään suoden siten meille tilaisuutta ihailla itseänsä Fredrik toisen arvokkaana lähettiläänä.

Nyt oli esirippu jälleen laskeutunut peittäen meiltä näkymön. Minä tosin olin yrittänyt tunkeutua kirkkoon, mutta sieltä löytyi enemmän hankaluutta kuin huvia. Valitsijat olivat vetäytyneet kaikkeinpyhimpään, missä pitkälliset seremoniat korvasivat varovaa vaaliharkintaa. Pitkäaikaisen odotuksen ja tungeksimisen jälkeen väkijoukko vihdoin kuuli roomalaisen valtakunnan keisariksi julistetun Josef toisen nimen.

Vieraita tulvi nyt kaupunkiin yhä enemmän. Kaikki ajoivat ja kävelivät juhlavaatteisiin puettuina, joten lopulta näyttivät huomionarvoisilta ainoastaan ihan kultaiset puvut. Keisari ja kuningas olivat jo saapuneet Heusenstammiin, kreivi Schönbornin linnaan, missä heidät perintätavan mukaisesti otettiin vastaan ja toivotettiin tervetulleiksi. Kaupunki vietti tätä tärkeätä asiainvaihetta pannen toimeen kaikkien uskontokuntain hengellisiä juhlia ja juhlamessuja ja pitäen yllä maallisella taholla, Te deumin säestämiseksi, alinomaista tykinjyskettä.

Jos olisi pitänyt kaikkia juhlallisuuksia alusta tähän asti harkiten sommiteltuna taideteoksena, ei siinä olisi ollut suurtakaan moitteen sijaa. Kaikki oli hyvin valmisteltu: julkiset tapahtumat seurasivat yhä taajemmin toisiansa ja kävivät samalla yhä huomattavammiksi, ihmisten lukumäärä kasvoi, saapui yhä korkea-arvoisempia henkilöitä, heidän ympäristönsä ja he itse esiintyivät yhä loisteliaammin, ja niin jatkui nousu päivä päivältä, joten varautunut, vakaakin katse lopulta hämmentyi.

Mainzin vaaliruhtinaan saapuminen, jota en ryhtynyt seikkaperäisesti kuvailemaan, oli kyllin komea ja kunnioitusta herättävä merkitäkseen erään oivallisen miehen mielikuvituksessa suuren, ennustetun maailmanhallitsijan tuloa. Meidätkin se oli melkoisessa määrin häikäissyt. Mutta nyt, kun kerrottiin keisarin ja tulevan kuninkaan lähestyvän kaupunkia, kiihtyi odotuksemme äärimmilleen. Vähän matkan päähän Sachsenhausenista oli pystytetty teltta, johon oli sijoittunut koko kaupunginhallitus osoittaakseen valtakunnan päämiehelle hänelle kuuluvaa kunnioitusta ja ojentaakseen kaupunginavaimet. Kauempana, kauniilla avaralla tasangolla, seisoi toinen, upea teltta, johon kerääntyivät kaikki vaaliruhtinaat ja vaalilähettiläät majesteetteja vastaanottamaan. Heidän seurueensa täyttivät koko tien aina kaupunkiin asti odottaen siinä vuoroansa liittyä palaavaan kulkueeseen. Nyt saapui keisari vaunuissaan teltan luo, astui sisään, ja kunnioittavan tervehdyksen jälkeen vaaliruhtinaat ja lähettiläät poistuivat raivatakseen säännönmukaisesti tietä korkeimmalle hallitsijalle.

Meille, jotka olimme jääneet kaupunkiin ihaillaksemme tuota komeutta muurien ja katujen piirissä sitäkin paremmin, soi toistaiseksi varsin riittävää havainnon askarrusta porvariston kaduille järjestämä kunniakuja, kansan tulva ja monet siinä sattuvat pilat ja kömpelyydet, kunnes kellojen soitto ja tykkien jyske ilmoitti hallitsijan olevan aivan lähellä. Frankfurtilaista ilahdutti erikoisesti se, että tässä tilaisuudessa, monien suvereenien ja heidän edustajiensa läsnäollessa, valtakunnankaupunki Frankfurt esiintyi sekin pienenä itsevaltiaana; sen tallimestari näet oli kulkueen etunenässä, hänen jäljessään tuli ratsuja vaakunaloimineen, joissa punaiselle pohjalle kuvattu valkoinen kotka näytti sangen kauniilta, palvelijoita ja virkailijoita, vaskirummunlyöjiä ja torvensoittajia, neuvoston edustajia, joita kaupunginlivereihin puetut neuvoston palvelijat jalan käyden saattelivat. Sitten tuli kolme komppaniaa kaupungin ratsuväkeä, hyvässä ratsuasussa, samaa väkeä, jonka olimme lapsuudesta saakka nähneet saattueita noutamassa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa. Me iloitsimme puolestamme tuosta kunniasta ja sadastuhannesosasta suvereenisuutta, joka nyt esiintyi täydessä loistossaan. Senjälkeen kulkivat ohi valtakunnan perintömarsalkan ja kuuden maallisen vaaliruhtinaan lähettämien valitsijaedusmiesten eri saattueet. Jokaiseen niistä kuului vähintään kaksikymmentä palvelijaa ja kahdet juhlavaunut, eräisiin vielä suurempi lukumäärä. Hengellisten vaaliruhtinaiden saattueet kävivät yhä huomattavammiksi; palvelijoita ja virkailijoita näytti olevan loppumattomiin, Kölnin ja Trierin vaaliruhtinailla oli kolmattakymmentä juhlavaunua, Mainzin vaaliruhtinaalla yksin yhtä paljon. Ratsain ja jalkaisin kulkeva palvelusväki oli mitä upeimmissa pukimissa ja ajoneuvoissa istuvat herrat, hengelliset ja maalliset, olivat hekin muistaneet ilmaantua rikkaassa ja kunnianarvoisassa asussa, kaikin ritarimerkein koristettuina. Kuten oikeus ja kohtuus oli, voitti keisarillisen majesteetin saattue komeudessa kaikki muut. Ratsastavat hevostenohjaajat, varahevoset, ratsastustamineet, satulavaipat ja loimet vetivät puoleensa kaikkien huomion, ja kuusitoista kuusivaljakkoista keisarillisten kamariherrain, salaneuvosten, ylikamreerin, ylihovimestarin ja ylitallimestarin juhlavaunua päätti erittäin loisteliaasti tämän osan kulkuetta, jonka kaikesta upeudestaan ja laajuudestaan huolimatta oli määrä olla pelkkä etujoukko.

Nyt taajeni rivi arvon ja loiston lisääntyessä yhä enemmän. Oman, enimmälti jalan, harvoin ratsain kulkevan palvelijaväkensä valikoidussa seurassa saapuivat näet vaalilähettiläät sekä itse vaaliruhtinaat arvonsa mukaisessa järjestyksessä, kukin upeissa juhlavaunuissansa. Kohta Mainzin vaaliruhtinaan jälkeen ilmoitti kymmenen keisarillista juoksijaa, yksiviidettä lakeijaa ja kahdeksan heitukkaa itse majesteettien saapuvan. Mitä upeimmat loistovaunut, joiden selkäpuolikin oli varustettu kokonaisella peililasiruudulla, maalauksin, kiiltopinnoin,. leikkauksin ja kultauksin kaunistetut, punaisella, koruompeleisella sametilla päällystetyt ja sisustetut, sallivat meidän aivan mukavasti katsella keisaria ja kuningasta, jo kauan toivoeltuja valtakunnan päämiehiä, koko loistossansa. Kulkue oli johdettu pitkin kiertotein, osaksi pakostakin, jotta se pääsisi kehittäytymään, osaksi siinä tarkoituksessa, että mahdollisimman suuri määrä ihmisiä sen näkisi. Se oli liikkunut läpi Sachsenhausenin, yli sillan, Fahrgassea ja Zeiliä pitkin ja kääntyi sisäkaupunkiin Katariinanportista, joka kaupungin laajentamisesta saakka oli avoin läpikulkukohta. Oli onneksi johduttu ajattelemaan, että maailman ulkonainen komeus oli jo pitkän ajan kuluessa kasvanut yhä korkeammaksi ja leveämmäksi. Oli mitattu ja havaittu, ettei tämä portti, josta moni ruhtinas ja keisari oli ajanut sisään ja ulos, sallinut nykyisten juhlavaunujen kulkea läpi raapaisematta sen leikkauksia tai muita ulkokoruja. Neuvoteltiin ja päätettiin epämukavan kiertotien välttämiseksi poistaa kivitys ja rakentaa loiva nousu- ja laskutie. Samassa tarkoituksessa oli myös kaduilta siirretty pois kaikki myymälöiden ja kauppakojujen suojakatokset, jotta kruunu, kotka ja hengettäret pääsisivät kulkemaan kolahtamatta ja vahingoittumatta.

Miten kiinteästi me tuon kallissisältöisen kallisarvoisen säiliön lähestyessä suuntasimmekin katseemme korkeihin henkilöihin, emme kuitenkaan voineet olla samalla silmäilemättä erinomaisen kauniita hevosia, valjaita ja niiden nyöripunoskoristeita; mutta erikoisesti herättivät huomiotamme ajomies ja edelläratsastaja, jotka kumpikin istuivat hevosen selässä. Keisarillisen hovitavan mukaisesti pitkiin mustasta ja keltaisesta sametista valmistettuihin nuttuihin ja suurin sulkatöyhdöin koristettuihin päähineisiin puettuina he näyttivät olevan toisesta kansakunnasta, jopa toisesta maailmastakin kotoisin. Nyt kävi tungos niin suureksi, ettei voinut enää paljoakaan erottaa. Siinä oli sveitsiläiskaarti vaunujen molemmin puolin, perintömarsalkka, Saksin miekka oikeassa kädessä kohotettuna, sotamarskit keisarillisten kaartien johtajina vaunujen jäljessä ratsastaen, keisarillisia hovipoikia suuret määrät ja vihdoin itse henkivartiokaarti mustiin samettisiin lievenuttuihin puettuna, kaikki saumat runsaasti kullalla nauhustettuina, joukossa punaisia ihotakkeja ja nahanvärisiä alusnuttuja, nekin runsaasti kullalla kirjaellut. Alinomainen katseleminen, selittäminen, viittilöiminen sai pään kerrassaan pyörälle, joten vaaliruhtinaiden yhtä upeasti puettu henkivartioväki tuskin herätti mitään huomiota; olisimmepa kenties vetäytyneet pois ikkunasta, ellemme olisi tahtoneet nähdä kaupunkimme hallitusta, joka viidentoista kaksivaljakon vetämissä ajoneuvoissa päätti kulkueen, ja varsinkin neuvostonkirjuria, joka kuljetti punaisella samettityynyllä lepääviä kaupunginavaimia. Meistä näytti varsin kunniakkaalta sekin, että kaupungin krenatöörikomppania muodosti jälkivartion, ja me tunsimme saksalaisina ja frankfurtilaisina tämän kunnianpäivän kaksin verroin mieltämme ylentävän.

Me olimme sijoittuneet erääseen taloon, jonka ohi kulkueen kirkosta palatessaan jälleen täytyi liikkua. Jumalanpalvelusta, musiikkia, seremonioita ja juhlallisuuksia oli kirkossa, kuorissa ja konklaavissa ennen vaalisopimuksen vannomista niin paljon, että ehdimme nauttia oivallisen aterian ja tyhjentää useita pulloja vanhan ja nuoren hallitsijan terveydeksi. Kuten sellaisissa tilaisuuksissa yleensäkin tapahtuu, hävisi keskustelu menneisiin aikoihin, ja joukossa oli iäkkäitä henkilöitä, jotka pitivät niitä parempina kuin nykyisiä, ainakin mitä tulee vallinneeseen eräänlaiseen inhimilliseen harrastukseen ja kiihkeään osanottoon. Frans ensimmäisen kruunauksen aikana ei kaikki ollut vielä siinä määrin ratkaistu kuin nyt: rauha ei ollut vielä solmittu, Ranska, Brandenburgin ja Pfalzin vaaliruhtinaat vastustivat vaalia; tulevan keisarin joukot olivat Heidelbergin luona, missä hänen päämajansa sijaitsi, ja pfalzilaiset olivat siepata haltuunsa Aachenista päin saapuvat valtakunnan valtamerkit. Sillävälin kuitenkin neuvoteltiin suhtautumatta asiaan kummaltakaan puolelta ylen vakavasti. Maria Teresia tulee, siunatusta tilastansa huolimatta, henkilökohtaisesti näkemään vihdoinkin toteutettua puolisonsa kruunausta. Hän saapui Aschaffenburgiin ja nousi alukseen lähteäkseen Frankturtiin. Frans aikoo Heidelbergista käsin matkustaa puolisoansa vastaan, mutta tulee liian myöhään: hän on jo lähtenyt. Frans astuu tuntemattomana pieneen venheeseen, rientää hänen jälkeensä, ja rakastava pari iloitsee yllättävästä kohtauksestansa. Siitä kertova tarina leviää heti, ja kaikki ihmiset suhtautuvat myötätuntoisesti tuohon hellään, lapsilla runsaasti siunattuun pariskuntaan, joka yhteenliittymisensä jälkeen on ollut niin erottamaton, että heidän on jo kerran Wienistä Firenzeen matkustaessaan täytynyt yhdessä kestää karanteeni Venetsian rajalla. Maria Teresiaa tervehditään kaupungissa riemuhuudoin, hän asettuu »Rooman keisarin» majataloon, sill'aikaa kuin Bornheimin nummella pystytetään suurta telttaa hänen puolisonsa vastaanottamista varten. Siellä on hengellisistä vaaliruhtinaista vain Mainz ja maallisten edusmiehistä vain Saksi, Böömi ja Hannover. Juhlallinen tulo alkaa, ja mitä sen täydellisyydestä ja loistosta voinee puuttua, sen korvaa runsaasti kauniin naisen läsnäolo. Hän seisoo sopivasti sijaitsevan talon parvekkeella ja tervehtii puolisoansa eläköönhuudoin ja käsiänsä taputtaen; väkijoukko yhtyy huutoihin, innostus kohoaa ylimmilleen. Koska suuretkin sentään ovat ihmisiä, ajattelee kansalainen, tahtoessaan heitä rakastaa, heidät kaltaisiksensa; ja hän voi menetellä siten lähinnä siinä tapauksessa, että voi ajatella heidät rakastaviksi puolisoiksi, helliksi vanhemmiksi, toisiinsa kiintyneiksi sisaruksiksi, uskollisiksi ystäviksi. Silloin oli toivoeltu ja ennusteltu kaikkea hyvää, ja nyt se nähtiin täyttyneenä esikoispojassa, jonka kaunis nuorukaisvartalo herätti kaikissa mieltymystä ja josta toivottiin mitä parasta hänen osoittamiensa etevien ominaisuuksien nojalla.

Me olimme kerrassaan eksyneet menneisyyteen ja tulevaisuuteen, kun eräät sisäänastuvat ystävät palauttivat meidät takaisin nykyisyyteen. He olivat niitä, jotka oivaltavat uutisen arvon ja senvuoksi rientävät sitä ensimmäisenä julistamaan. He tiesivät kertoa kauniin inhimillisen piirteen niistä korkeista henkilöistä, joiden olimme vast'ikään nähneet ajavan ohitsemme ylen upeasti. Oli näet ollut sopimus sellainen, että keisarin ja kuninkaan piti kohdata Darmstadtin maakreivi metsässä, Heusenstammin ja mainitun suuren teltan välillä. Tuo vanha, haudan partaalla oleva ruhtinas tahtoi vielä kerran nähdä sen herran, jonka palvelukseen hän oli aikoinaan vannoutunut. Molemmat lienevät muistelleet sitä päivää, jolloin maakreivi oli tuonut Heidelbergiin vaaliruhtinaiden päätöskirjelmän, jonka mukaan Frans oli valittu keisariksi, ja vastasi saamiinsa kallisarvoisiin lahjoihin vakuuttamalla järkkymätöntä uskollisuutta. Nämä korkeat henkilöt seisoivat kuusikossa, ja vanha heikko maakreivi nojasi puuhun voidakseen kauemmin jatkaa keskustelua, joka liikutti kummankin asianomaisen mieltä. Paikalle pystytettiin myöhemmin koruton muistokivi, jonka luona me nuoret henkilöt muutamia kertoja kävimme.

Niin me olimme viettäneet useita tunteja muistellen vanhoja ja harkiten uusia asioita, kun kulkue jälleen, tosin lyhyempänä ja tiheämpänä, vyöryi silmiemme ohi, ja me voimme sen yksityiskohtia lähemmin tarkastella, ottaa huomioon ja painaa mieleemme tulevaisuuden varalle.

Siitä hetkestä saakka kaupunki oli lakkaamattomassa liikkeessä; tuleminen ja meneminen näet ei ottanut loppuakseen, ennenkuin kaikki, jotka olivat siihen oikeutetut tai velvolliset, olivat käyneet kunnioittaen tervehtimässä korkeimpia esimiehiä, ja niin ollen voi varsin mukavasti vielä kerran yksityiskohtaisesti tarkastella jokaisen läsnäolevan korkean henkilön hovikuntaa.

Nyt saapuivat valtamerkitkin. Jottei kumminkaan puuttuisi tavanmukaisia kiistoja, täytyi niiden viettää puoli päivää aina myöhään yöhön asti ulkona vainiolla Mainzin vaaliruhtinaan ja kaupunkimme välisen alue- ja saatteluriitaisuuden vuoksi. Viimeksimainittu myöntyi, mainzilaiset saattelivat valtamerkkejä kaupungin portin salpapuun luo saakka, ja niin oli asia tällä kertaa ratkaistu.

Näinä päivinä minulla ei ollut aikaa keräytyä itseeni. Kotona oli kirjoittamista ja jäljentämistä, minä halusin ja minun piti nähdä kaikki, ja niin kului loppuun maaliskuu, jonka jälkimmäinen puolisko oli ollut meille erittäin juhlaisa. Siitä, mitä oli viimeksi tapahtunut ja mitä kruunauspäivältä sopi odottaa, minä olin luvannut Gretchenille luotettavan ja yksityiskohtaisen selostuksen. Tuo suuri päivä läheni; minä ajattelin enemmän, miten sen hänelle sanoisin kuin mitä oikeastaan oli sanottava, ja muokkasin kaikki, mitä sattui nähtäviini ja kansliakynäni tielle, nopeasti tuota lähintä ja ainoata tarkoitusta varten. Vihdoin minä eräänä iltana saavuin vielä myöhään hänen asuntoonsa ja olin jo ennakolta mielissäni siitä, että tämänkertainen esitykseni onnistui vielä paremmin kuin ensimmäinen, valmistamaton.

Mutta varsin usein tuottaa meille ja meidän nojallamme toisille satunnainen aihe enemmän iloa kuin ehdottominkaan aie. Tosin tapasin melkein samat henkilöt, mutta joukossa oli eräitä tuntemattomiakin. He istuutuivat pelaamaan; vain Gretchen ja nuorempi serkku pysyttelivät minun ja kivitaulun vaiheilla. Herttainen tyttö ilmaisi varsin miellyttävästi ilonsa siitä, että hän, muukalainen, oli vaalipäivänä käynyt kaupunkilaisesta ja että hänen osakseen oli tullut tämä ainoalaatuinen näytelmä. Hän kiitti minua mitä kohteliaimmin siitä, että olin osannut pitää hänestä huolta ja huomaavaisesti Pyladeen avulla toimittanut hänelle pääsylippuja ja antanut neuvoja ja suosituksia eri tilaisuuksiin pääsemiseksi.

Kertomusta valtamerkeistä hän kuunteli mielellään. Minä lupasin hänelle, että kävisimme, jos mahdollista, yhdessä niitä katsomassa. Hän esitti eräitä leikillisiä huomautuksia kuullessaan pukuja ja kruunua koetellun nuorelle kuninkaalle. Minä tiesin, mistä käsin hän tulisi kruunauspäivän juhlallisuuksia katselemaan, ja huomautin hänelle kaikesta, mitä oli tulossa ja varsinkin mitä hänen näköpaikaltansa voi tarkasti havaita.

Meiltä unohtui siinä ajan kulun tarkkaaminen: puoliyö oli jo ohi, ja minä havaitsin onnettomuudekseni olevani matkassa ilman portinavainta. Niinmuodoin en voinut päästä kotiin herättämättä mitä suurinta huomiota. Minä ilmaisin Gretchenille pulani. »Oikeastaan», virkkoi hän, »on parasta, että seurue pysyy koossa». Serkut ja vieraat henkilöt olivat jo ajatelleet samoin, koska ei tiedetty, minne viimeksimainitut yöksi sijoitettaisiin. Asia oli pian ratkaistu; Gretchen lähti keittämään kahvia, sitä ennen varustettuaan suuren messinkisen perhelampun sydämellä ja öljyllä, sytytettyään ja tuotuaan sen sisään, koska kynttilät uhkasivat palaa loppuun.

Kahvi virkisti vähäksi aikaa; mutta vähitellen peli laimeni, matkan väsyttämät vieraat torkahtelivat, Pylades kaunoisineen istui eräässä nurkassa. Tyttö nojasi päätänsä hänen olkapäähänsä ja nukkui; hänkään ei pysynyt enää kauan valveilla. Nuorempi serkku, joka istui meitä vastapäätä kivitaulun toisella puolella, oli asettanut käsivartensa ristikkäin ja nukkui, kasvot niihin nojautuen. Minä istuin ikkunanpielessä pöydän takana, Gretchen minun vieressäni. Me keskustelimme hiljaisin äänin; mutta lopulta voitti uni hänetkin, hän nojasi päänsä olkaani ja nukahti samassa. Siinä minä istuin, yksin valvoen, mitä omituisimmassa asemassa, kuoleman ystävällisen veljen osatessa minuakin ahdistella. Minä vaivuin uneen, ja herätessäni oli päivä jo valjennut. Gretchen seisoi kuvastimen edessä päähinettänsä järjestellen; hän oli entistä rakastettavampi ja puristi erotessamme erittäin sydämellisesti käsiäni. Minä hiivin kiertoteitse kotiini; pienen »Hirvikaivannon» puoleiseen seinään näet oli isäni teettänyt pienen katupeilin, joka ei naapureita erikoisesti miellyttänyt. Me kartoimme sitä puolta, kun emme kotiin tullessamme halunneet hänen meitä näkevän. Äitini, jonka välitystoimenpiteet olivat aina meille hyödyksi, oli koettanut aamulla teetä juotaessa peitellä poissaoloani sanomalla minun lähteneen varhain ulos, joten tuosta viattomasta yöstä ei koitunut minulle mitään ikäviä seurauksia.

Ylipäänsä ja kokonaisuudessaan tämä minua ympäröivä rajattoman monivivahteinen elämä teki minuun vain erittäin yksivärisen vaikutelman. Minulla ei ollut muuta harrastusta kuin koettaa tarkoin havaita olioiden ulkopuoli, ei muuta tointa kuin isäni ja herra von Königsthalin suoritettavakseni jättämä, joka tosin osoitti minulle asiain sisäisen juoksun. Minulla ei ollut mitään muuta taipumusta kuin Gretcheniin kohdistuva eikä muuta tarkoitusta kuin hyvin nähdä ja käsittää kaikki voidakseni sen hänen kanssaan kerrata ja hänelle selittää. Sattuipa useasti niinkin, että minä jonkin kulkueen liikkuessa ohitseni kuvailin sitä itsekseni puoliääneen painaakseni kaikki yksityiskohdat muistiini ja saadakseni tästä huomaavaisuudesta kaunoiseltani kiitokset. Toisten suosionosoituksia ja tunnustuksenantoa minä pidin pelkkänä lisänä.

Minut tosin esiteltiin monille korkeille ja ylhäisille henkilöille, mutta osalta ei kenelläkään ollut aikaa välittää toisista, osalta eivät vanhemmatkaan henkilöt aina heti tiedä, kuinka heidän on keskusteltava nuoren henkilön kanssa ja miten otettava hänestä selkoa. Minä puolestani en ollut erikoisen notkea osoittamaan ihmisille miellyttävällä tavalla olemustani. Tavallisesti minä saavutin heidän suosionsa, mutta en heidän hyväksymistänsä. Se, mikä minua askarrutti, oli täysin selvänä mielessäni, mutta minä en kysynyt, voiko se olla toistenkin mielen mukaista. Minä olin enimmälti liian vilkas tai liian hiljainen ja näytin joko tungettelevalta tai jurolta, riippuen siitä, tuntuivatko ihmiset minusta miellyttäviltä vai vastenmielisiltä. Niin ollen minun tosin katsottiin antavan aihetta hyviin toiveisiin, mutta samalla minut julistettiin omituiseksi.

Vihdoin koitti kruunauspäivä, huhtikuun 3:s 1764; sää oli suotuisa ja kaikki ihmiset liikkeellä. Minulle useiden sukulaisten ja tuttavien keralla oli varattu hyvä paikka itse raatihuoneessa eräässä yläkerroksessa, mistä voimme täydellisesti nähdä kaikki tapahtumat. Me saavuimme erittäin varhain paikoillemme ja katselimme nyt ylhäältä, ikäänkuin linnunsilmällä, niitä laitoksia, joita olimme edellisenä päivänä lähempää tarkastelleet. Siinä oli äskettäin rakennettu suihkukaivo, oikealla ja vasemmalla iso amme, johon jalustalla olevan kaksoiskotkan piti valaa viiniä kahdesta nokastansa, toisesta valkoista, toisesta punaista. Yhtäällä oli kauroja valtaisa kasa, toisaalla seisoi suuri lautasuoja, jossa oli jo muutamia päiviä nähty suunnattomassa vartaassa hiilivalkealla paistumassa ja muhenemassa kokonainen lihava härkä. Kaikki raatihuoneesta sinne ja toisilta kaduilta raatihuoneelle johtavat kadut olivat molemmin puolin aidakkeiden ja vahtien suojaamat. Iso tori täyttyi vähitellen, ja väentungos muuttui yhä ankarammaksi, koska joukot, mikäli mahdollista, pyrkivät aina sinne, missä näkyi jokin uusi tapahtuma ja jotakin erikoista ilmoitettiin olevan tulossa.

Kaiken tämän kestäessä vallitsi melkoinen hiljaisuus, ja kun hätäkelloa soitettiin, näytti väkijoukko joutuvan väristyksen ja hämmästyksen valtoihin. Kaikkien ylhäältä toria silmäilevien huomiota herätti nyt ensinnä se kulkue, jossa Aachenin ja Nürnbergin herrat toivat tuomiokirkkoon valtakunnankalleuksia. Nuo pyhät aarteet olivat saaneet vaunuissa ensimmäisen sijan, ja lähetystön jäsenet istuivat kunnioittavasti takaistuimella niitä vastapäätä. Nyt lähtevät vaaliruhtinaat, kaikki kolme, tuomiokirkkoon. Kun valtamerkit on ojennettu Mainzin vaaliruhtinaalle, viedään kruunu ja miekka heti keisarin asuntoon. Muut toimenpiteet ja monenlaiset juhlamenot askarruttavat sillävälin päähenkilöitä ja katselijoita kirkossa, kuten me, joilla oli asioista tieto, hyvin voimme arvata.

Meidän nähtemme ajavat nyt lähettiläät raatihuoneelle, mistä aliupseerit kantavat kunniakatoksen keisarin asuntoon. Kohta nousee ratsunsa selkään perintömarsalkka kreivi von Pappenheim, erittäin kaunis, solakka herra, jolle sopi hyvin espanjalainen puku, runsaskoristeinen sotilasnuttu, kullankirjaeltu viitta, korkea sulkahattu ja liehuvat kiharat. Hän lähti liikkeelle, ja kaikkien kellojen soidessa seurasivat häntä keisarin asuntoon lähettiläät ratsain, vieläkin upeampana kulkueena kuin vaalipäivänä. Olisi tehnyt mieli olla sielläkin: yleensäkin olisi tänä päivänä mielellään jakautunut moneksi. Me kerroimme sillävälin toisillemme mitä tiesimme siellä tapahtuvan. Nyt pukeutuu keisari juhla-asuunsa, sanoimme me, vanhan karolingisen mallin mukaan valmistettuihin uusiin vaatteisiin. Perintövirkain haltijat saavat haltuunsa valtamerkit ja nousevat niiden kanssa satulaan. Keisari juhla-asussaan, Rooman kuningas espanjalaisessa puvussa, astuvat hekin hevostensa selkään, ja tämän tapahtuessa on heidät meille jo ilmoittanut edelläkäyvä päättymätön kulkue.

Katsetta olivat jo uuvuttaneet lukuisat komeapukuiset palvelijat ja muut virkakunnat sekä muhkeana liikkuva aatelisto, ja kun nyt väikkyivät hiljalleen näkyviin vaalilähettiläät, perintövirkain haltijat ja vihdoin kahdentoista neuvosmiehen ja raatiherran kantaman, runsain koruompeluksin kaunistetun kunniakatoksen alla keisari romanttisessa puvussa ja vasemmalla puolella, hieman hänen jäljessään, hänen poikansa espanjalaisessa puvussa, molemmat upeasti koristettujen ratsujen selässä, niin silmillä oli jo liiaksi tekemistä. Olisi tehnyt mieli jonkin loitsun avulla vangita ilmiö edes tuokion ajaksi; mutta ihanuus vieri auttamattomasti ohi, ja tuskin vapaaksi jääneen tilan täytti kohta jälleen väkijoukon tulva.

Mutta nyt syntyi uusi tungos; täytyi näet avata toinen pääsy raatihuoneen ovelle torilta käsin, ja rakentaa lankkutie, jota pitkin tuomiokirkosta palaavan kulkueen piti liikkua.

Siitä, mitä tuomiokirkossa oli tapahtunut, niistä loppumattomista juhlamenoista, jotka edeltävät ja myötäilevät voitelua, kruunausta ja ritariksilyöntiä, annoimme myöhemmin varsin mielellämme kertoa niiden, jotka olivat uhranneet paljon muuta saadakseen olla kirkossa tapahtumia näkemässä.

Me toiset nautimme sillävälin paikoillamme vaatimattoman aterian; meidän näet täytyi elämämme juhlallisimpana päivänä tyytyä kylmään ruokaan. Sensijaan oli kaikista perhekellareista tuotu parasta ja vanhinta viiniä, joten ainakin siinä suhteessa vietimme tätä vanhanaikaista juhlaa vanhanaikaiseen tapaan.

Torilla oli nyt nähtävintä valmistunut, punakeltaisella ja valkoisella kankaalla päällystetty käymätie, ja nyt saimme ihailla keisaria, jota aluksi olimme ihmetellen katselleet vaunuissa istuvana ja sitten ratsun selässä, myöskin jalkaisin kulkevana, ja tätä viimeksimainittua vaihetta odotellessamme me, kumma kyllä, iloitsimme enimmän: meistä näet tämä esiintymistapa tuntui sekä luonnollisimmalta että arvokkaimmalta.

Vanhemmat henkilöt, jotka olivat olleet näkemässä Frans ensimmäisen kruunausta, kertoivat, että Maria Teresia, ylenmäärin kaunis, oli katsellut tuota juhlallisuutta eräästä raatihuoneen vieressä sijaitsevan Frauensteinin talon parvekeikkunasta. Palatessaan tuomiokirkosta ja näyttäessään omituisessa asussaan Kaarle Suuren haamulta hänen puolisonsa oli kuin leikillään kohottanut molemmat kätensä osoittaen hänelle valtio-omenaa, valtikkaa ja merkillisiä käsineitänsä, ja Maria Teresia oli tuosta purskahtanut hillittömästi nauramaan, mikä oli ollut kaikelle luokse kerääntyneelle kansalle mitä suurimmaksi iloksi ja mielenylennykseksi, koska sen oli siten suotu omin silmin nähdä kristikunnan kaikkeinkorkeimpain puolisoiden hyvä ja luonnollinen toisiinsa suhtautuminen. Ja kun keisarinna sitten miestään tervehtien oli heiluttanut nenäliinaansa ja itse huutanut hänelle äänekkäästi eläköön, niin kansan innostus ja riemastus oli kohonnut korkeimmilleen, niin etteivät ilohuudot olleet tahtoneet ottaa loppuaksensa.

Nyt ilmoittivat kaikuvat kellot ja ensimmäisinä kirjavaa siltaa hiljakseen astelevat henkilöt, että kaikki oli tehty. Tarkkaavaisuus oli kiinteämpi kuin milloinkaan ennen, kulkue entistä selvempi, varsinkin meille, koska se nyt liikkui suoraan meitä päin. Me näimme sen ja koko väentäyttämän torin melkein kuin pohjapiirroksena. Loistava näkymö oli vain lopulta liian tiheästi miehitetty: lähettiläät, perintövirkojen haltijat, keisari ja kuningas kunniakatoksen alla astellen, kolme heti jäljessä tulevaa hengellistä vaaliruhtinasta, mustapukuiset neuvosmiehet ja raatiherrat, kullankirjaeltu katos, kaikki tuo näytti olevan yksi kokonaisuus, joka yhden ainoan tahdon liikuttamana, ylevän sopusointuisena ja kellojen kumistessa parhaillaan temppelistä astuen säteili pyhänä ilmestyksenä meitä vastaan.

Valtiollis-uskonnollinen juhlallisuus on sanomattoman viehättävä. Me näemme silmäimme edessä maallisen majesteetin kaikkien mahtinsa vertauskuvien ympäröimänä; mutta taivaallista majesteettia kumartaessaan se johtaa mieleemme molempien yhteisyyden. Yksilökään näet ei voi teossa osoittaa sukulaisuuttansa jumaluuden kanssa muuten kuin alistumalla ja palvomalla.

Pihalta raikuva riemu levisi nyt yli suuren torin, ja hillitön vivat-huuto kajahti monista tuhansista suista ja epäilemättä myöskin sydämistä. Pitihän tämän suuren juhlan olla takeena pysyväisestä rauhasta, joka tosiaankin monet pitkät vuodet onnellistutti Saksanmaata.

Useita päiviä aikaisemmin oli julkisesti kuulutettu, ettei siltaa eikä suihkukaivon kotkaa annettu alttiiksi ja ettei siis kansa saanut niihin koskea, kuten ennen oli ollut laita. Tämä tapahtui monien sellaisissa rynnäköissä aina tapahtuvien onnettomuuksien välttämiseksi. Jotta sentään jotakin uhrattaisiin alhaison hengettärelle, kulkivat erikoisesti siihen toimeen määrätyt henkilöt kulkueen jäljessä, irroittivat kankaan sillasta, käärivät sen kaistoittain kokoon ja heittivät ilmaan. Siitä tosin ei syntynyt onnettomuutta, mutta naurettavaa sekasortoa: kangas näet kiertyi ilmassa auki ja peitti pudotessaan suuremman tai pienemmän määrän ihmisiä. Ne, jotka saivat käsiinsä kangaskappaleiden päät, kaatoivat tempoessaan kaikki siinä välillä olevat, kietoivat heidät ja kiusasivat heitä, kunnes he repien tai leikkoen olivat vapautuneet ja jokainen tavallansa oli saanut haltuunsa siekaleen tuosta majesteettien askeleiden pyhittämästä kudelmasta.

Tuota hurjaa huvia minä en kauan katsellut, vaan riensin korkealta paikaltani kaikenlaisia pieniä rappusia myöten raatihuoneen isoille portaille, jonne kaukaa ihmetellen katsellun, yhtä ylhäisen kuin loistavankin joukon piti vyöryä. Tungos ei ollut suuri, sillä raatihuoneen sisäänkäytävät olivat hyvin miehitetyt, ja minä saavuin onnellisesti portaiden yläpäähän rautaisen kaiteen viereen. Nyt astelivat päähenkilöt minun ohitseni saattueiden jäädessä alas holvikäytäviin, ja minä voin kolmikäänteisissä portaissa nähdä heidät joka puolelta ja vihdoin aivan läheltä.

Vihdoin saapuivat molemmat majesteetitkin. Isä ja poika olivat kuin Menekhmit ihan yhdenlaisissa pukimissa. Keisarin juhlapuku oli purppuranväristä silkkiä, helmillä ja jalokivillä runsaasti koristettu, ja se, samoinkuin kruunu, valtikka ja valtio-omena, herätti kyllä huomiota; kaikki oli näet uutta, ja vanhoja esikuvia oli taitavasti jäljitetty. Niinpä hän liikkuikin asussaan varsin vaivattomasti, ja hänen vilpittömät, arvokkaat kasvonsa ilmaisivat sekä keisaria että isää. Nuori kuningas sitävastoin laahautui suunnattomiin vaatekappaleisiin puettuna Kaarle Suuren kalleuksia kantaen ikäänkuin valepuvussa eteenpäin voimatta itsekään, aika ajoin isäänsä katsahdettuaan, pidättyä hymyilemästä. Kruunu jota oli täytynyt melkoisesti sisustaa, peitti päätä kuin ulkoneva katto. Miten hyvin kasukka ja kauhtana olivatkin sovitetut ja neulotut, ne eivät kumminkaan luoneet edullista vaikutelmaa. Valtikka ja valtio-omena herättivät ihailua, mutta kieltämättä olisi mieluummin nähnyt siten vaatetettuna ja varustettuna kookkaan, puvun täyttävän henkilön.

Ison salin portit olivat tuskin ehtineet sulkeutua noiden henkilöiden jälkeen, kun jo kiiruhdin entiselle paikalleni, jonka vasta hieman vaivaa nähtyäni sain sen vallanneilta takaisin.

Minä saavuin juuri oikeaan aikaan jälleen ikkunani luo, sillä nyt piti tapahtua merkillisintä, mitä julkisesti oli nähtävissä. Kaikki kansa oli kääntynyt raatihuoneeseen päin, ja uudistuva eläköönhuuto ilmaisi meille, että keisari ja kuningas näyttäytyivät kruunaus-asussansa kansalle suuren salin parvekeikkunasta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt olla ainoastaan nähtävinä, vaan heidän nähden piti esitettämän omituinen näytelmä. Ensimmäisenä heilahdutti nyt itsensä hevosen selkään kaunis, solakka perintömarsalkka; hän oli laskenut pois miekkansa ja piteli oikeassa kädessään hopeista korvallista mittaa, vasemmassa pyyhinlevyä. Sitten hän ratsasti aidatulle alueelle kohti suurta kaurakokoa, ajaa karahutti siihen, ammensi astian kukkurapääksi, pyyhkäisi sen tasaiseksi ja kantoi erittäin sievästi jälleen takaisin. Keisarillisesta hovitallista oli siten huoli pidetty. Sitten ratsasti kamariherra samaan suuntaan ja toi pesuvadin, kaatokannun ja pyyheliinan. Enemmän huvitti katselijaa kuitenkin hovimestari, joka tuli hakemaan kappaletta paistetusta härästä. Hänkin ratsasti hopeinen vati kädessään aitauksen läpi aina isoon, laudoista kyhättyyn keittiöön asti, ilmaantui pian jälleen näkyviin peitettyine astioineen ja palasi raatihuoneelle. Nyt oli vuoro juomanlaskijan, joka ratsasti suihkulähteen luo noutamaan viiniä. Siten oli keisarin pöytäkin turvattu, ja kaikkien silmät vartioitsivat rahastonhoitajaa, jonka piti sirotella rahaa väkijoukkoon. Hänkin nousi kauniin ratsun selkään, jonka satulan kummallakin puolella riippui pistolikoteloiden asemesta komea, Pfalzin vaaliruhtinaan vaakunalla koristettu kukkaro. Liikkeelle lähdettyänsä hän heti kouraisi kukkarosta hopea- ja kultarahoja, jotka auliisti siroteltuina hohtelivat ilmassa iloisesti kuin metallisade. Tuhansia käsiä heilui kohta lahjoja tavoittelemassa; mutta tuskin olivat rahat pudonneet alas, kun väkijoukko jo myllersi maassa kiistellen tuimasti niistä kappaleista, jotka olivat niin kauas ehtineet. Kun tämä liike sirottelijan edetessä yhä uudistui molemmin puolin, niin se tarjosi katselijalle varsin huvittavan näyn. Lopuksi oli myllerrys kiihkeimmillään, kun hän heitti kukkarotkin ja jokainen yritti siepata tätä kaikkein parasta saalista.

Majesteetit olivat vetäytyneet pois parvekkeelta, ja nyt uhrattiin jälleen alhaisolle, joka sellaisissa tapauksissa mieluummin lahjat ryöstää kuin ne kiitollisena vastaanottaa. Karkeampina ja hurjempina aikoina oli ollut tapana marsalkan juomanlaskijan ja hovimestarin otettua otettavansa jättää kaurat, suihkukaivo ja keittiö vieväin valtaan. Tällä kertaa pidettiin kuitenkin mahdollisuuden mukaan huolta järjestyksestä ja kohtuudesta. Vanhoja vahingoniloisia kujeita sattui sentään nytkin: kun joku oli täyttänyt kaurasäkkinsä, leikkasi toinen siihen reiän, ja muitakin samanlaisia kohteliaisuuksia sattui. Paistetusta härästä sitävastoin taisteltiin nyt, kuten ennenkin, sangen kiivaasti. Se voitiin yrittää vallata ainoastaan joukon väellä. Kaksi ammattikuntaa, teurastajat ja tynnyrinvierittäjät, olivat perinnäiseen tapaan asettuneet siten, että toisen täytyi saada haltuunsa tuo suunnaton paisti. Teurastajat luulivat paremmalla oikeudella vaativansa itselleen härkää, jonka olivat paloittelemattomana keittiöön toimittaneet; tynnyrinvierittäjät puolestaan esittivät vaatimuksensa nojautuen siihen, että keittiö oli rakennettu heidän ammattikuntansa tyyssijan läheisyyteen, sekä siihen, että olivat viime kerralla voittaneet: heidän ammattikunta- ja kokoustalonsa ristikkoikkunasta näkyivät törröttävän voiton merkkeinä tuon valloitetun härän sarvet. Kummassakin mieslukuisessa ammattikunnassa oli erittäin väkeviä ja päteviä jäseniä; mutta ei ole jäänyt muistiini, kuka tällä kertaa vei voiton.

Tällainen juhla päättyy tavallisesti johonkin vaaralliseen ja kaameaan tapahtumaan, ja nytkin näytti todella hirveältä se hetki, jona laudoista rakennettu keittiö jätettiin hävitettäväksi. Sen katolla vilisi kohta ihmisiä kenenkään voimatta sanoa, kuinka he olivat sinne päässeet; laudat temmattiin irralleen ja heitettiin maahan, joten varsinkin etäämpää katsoen näytti siltä, kuin jokaisen niistä olisi täytynyt murskata pari tungettelijaa. Käden käänteessä oli katto purettu, ja yksityisiä ihmisiä kiikkui hirsien ja parrujen kimpussa yrittäen temmata niitäkin liitoksistaan, liikkuivatpa monet heistä vielä siellä ylhäällä, kun kannatinpylväät oli jo sahattu poikki, kehä huojahteli ja uhkasi äkkiä luhistua kasaan. Arat henkilöt käänsivät katseensa toisaalle, ja jokainen odotti suurta onnettomuutta, mutta ei kuultu kenenkään edes loukkaantuneen, ja kaikista kiihkeistä ja väkivaltaisistakin tapahtumista oli sentään suoriuduttu onnellisesti.

Jokainen tiesi keisarin ja kuninkaan kohta poistuvan siitä huoneesta, johon he olivat parvekkeelta siirtyneet, ja lähtevän aterialle raatihuoneen suureen saliin. Edellisenä päivänä oli ollut tilaisuutta ihailla valmistelevia toimenpiteitä, ja nyt oli hartain haluni päästä edes vilahdukselta näkemään huonetta. Niinpä lähdinkin jälleen tuttuja teitä isoille portaille, joita vastapäätä salin ovi on. Siinä minä ihmetellen katselin niitä ylhäisiä henkilöitä, jotka nyt tunnustautuivat valtakunnan päämiehen palvelijoiksi. Ohitseni kulki neljäviidettä kreiviä kantaen ruokia keittiöstä, kaikki upeissa pukimissa, joten heidän arvokkuutensa ja tilapäisen tehtävänsä välinen ristiriita saattoi hyvinkin hämmentää pojan mieltä. Tungos ei ollut suuri, mutta ahtaissa suojissa sentään tuntuva. Salinovea vartioitiin, mutta niitä, joilla oli lupa, kulki usein ulos ja sisään. Minä havaitsin erään pfalzilaisen hovivirkailijan, jota puhuttelin pyytäen häntä toimittamaan minut sisään. Hän ei tuota kauan tuuminut, antoi minulle erään parhaillaan kädessään olevan hopeisen astian voiden sen tehdä sitä paremmin, kun olin siisteissä pukimissa, ja niin minä pääsin pyhättöön. Pfalzin tarjoilupöytä oli vasemmalla, kohta oven pielessä, ja muutamia askeleita astuttuani minä olin sen tasanteella, aidakkeen takana.

Salin toisessa päässä, ihan ikkunain luona, istuivat valtaistuinkorokkeella kunniakatosten alla keisari ja kuningas juhla-asussaan; kruunu ja valtikka lepäsivät vähän taempana kultakirjaisilla tyynyillä. Hengelliset vaaliruhtinaat olivat tarjoilijoinensa sijoittuneet eri korokkeille: Mainz majesteetteja vastapäätä, Trier oikealle, Köln vasemmalle puolelle. Se osa salia näytti arvokkaalta ja ilahduttavalta ja antoi aihetta siihen huomioon, että papisto pysyttelee mahdollisimman kauan sovussa hallitsijan kanssa. Kaikkien maallisten vaaliruhtinaiden tosin upeasti varustetut, mutta tyhjät sijat sitävastoin johdattivat mieleen sen huonon suhteen, joka oli vuosisatojen aikana vähitellen syntynyt heidän ja valtakunnan päämiehen välille. Heidän lähettiläänsä olivat jo poistuneet erääseen sivuhuoneeseen aterioimaan, ja jos suurin osa salia jo senvuoksi näytti aavemaiselta, kun näet niin monia näkymättömiä vieraita mitä parhaimmin palveltiin, niin salin keskellä seisova pöytä, jonka ääressä ei kukaan istunut, oli vieläkin murheellisempi katsella. Siinä näet olivat useat paikat tyhjinä, koska kaikki ne, joilla tosin oli oikeus siihen istuutua, olivat säädyllisyyssyistä, ollakseen yhtään kunniastansa hellittämättä, jääneet tulematta, vaikka oleskelivatkin parhaillaan kaupungissa.

Kovin monet mietteet kävivät minulle nuoren ikäni ja hetken hälinän vuoksi mahdottomiksi. Minä yritin ottaa kaikki mahdollisimman tarkoin huomioon, ja kun sitten kannettiin sisään jälkiruoka ja lähettiläät jälleen saapuivat suorittaakseen kunniatervehdyksensä, niin minä lähdin ulos ja osasin lähistöllä hyvien ystävien luona tämänpäiväisen puolipaaston jälkeen itseäni virkistää ja valmistautua näkemään illan ilotulituksia.

Tämän loistavan illan minä aioin viettää miellyttävästi: olin näet Gretchenin, Pyladeen ja hänen morsiamensa kanssa sopinut siitä, että kohtaisimme toisemme yön aikaan jossakin. Kaupungin joka kulma hohteli jo valoa, kun tapasin armaani. Minä tarjosin Gretchenille käsivarteni, me kuljimme kaupunginosasta toiseen ja tunsimme itsemme onnellisiksi toistemme seurassa. Aluksi olivat serkutkin seurassamme, mutta hävisivät sitten väkijoukkoon. Eräiden lähettiläiden asuntojen edustalla, jonne oli sijoitettu komeita tulituslaitteita (Pfalzin vaaliruhtinaan talo herätti erikoista huomiota), oli niin valoisa kuin konsanaan päivällä. Minä olin hieman muuttanut pukuani, jottei minua tunnettaisi, ja Gretchen hyväksyi toimenpiteeni. Me ihailimme kaikkia näitä loistavia laitteita ja tarumaisia liekkirakennelmia, jotka lähettiläät olivat ajatelleet valmistaa toinen toistansa komeammat. Ruhtinas Esterhazy vei kuitenkin voiton kaikista. Pientä seuruettamme keksintö ja sen toteuttaminen ihastuttivat, ja me olimme juuri aikeissa ryhtyä oikein nauttimaan yksityiskohdista, kun serkut kohtasivat meidät ja juttelivat siitä ihanasta ilotulituksesta, jolla Brandenburgin lähettiläs oli kaunistanut asumuksensa. Me suostuimme kulkemaan pitkän matkan Rossmarktilta Saalhofiin saakka, mutta tulimme huomaamaan, että meitä oli vallattomasti vedetty nenästä.

Saalhof on Mainin puolelta säännöllinen ja melkoinen rakennus, kaupunginpuoleinen osa sitävastoin on ikivanha, epäsäännöllinen ja mitätön. Pienet, sekä muodoltaan että kooltaan erilaiset, eri korkeudessa ja eri etäisyydessä toisistaan olevat ikkunat, epäsymmetrisesti sijoitetut portit ja ovet, enimmältä osalta rihkamakauppain hallussa oleva alakerta muodostavat sekasortoisen julkisivun, jota ei kukaan milloinkaan katsele. Tässä oli nyt noudateltu satunnaista, epäsäännöllistä, hajanaista rakennustapaa ja oli ympäröity jokainen ikkuna, ovi ja aukko erikseen lampuilla. Hyvin rakennetussa talossa tosin käy siten menetteleminen, mutta tässä asetettiin mitä kehnoin ja muodottomin julkipuoli kerrassaan uskomattomalla tavalla mitä räikeimpään valoon. Iloittuamme tuosta suunnilleen niinkuin Pagliasson piloista, joskaan ei epäröimättä, koska jokaisen täytyi havaita asiassa jotakin tarkoituksellista — jo aikaisemmin oli muuten erittäin suuressa arvossa pidetyn Plothon ulkonainen käyttäytyminen antanut aihetta reunamuistutuksiin, ja koska kerran suhtauduttiin häneen suopeasti, oli kunnioitettu veitikkanakin miestä, joka kuninkaansa tavoin mielellään jätti kaikki juhlameno-ohjeet huomioonottamatta — lähdimme mieluummin takaisin Esterhazyn loihtuisaan valtakuntaan.

Tämä korkea lähettiläs oli päivää kunnioittamaan ryhtyessään kokonaan sivuuttanut epäsuotuisasti sijaitsevan asuntonsa ja antanut sen sijaan kaunistaa Rossmarktin suuren lehmuskujanteen alkupään monin värein valaistulla koristeportilla ja taka-alan vieläkin upeammalla näkymällä. Kehyksenä oli pelkkiä lamppuja. Puiden välissä seisoi valopyramideja ja palloja läpikuultoisilla jalustoilla; puusta toiseen kulki hohtelevia köynnöksiä, joissa keinui riippuvia valolaitteita. Useissa kohdin jaettiin kansalle leipää ja makkaroita ja pidettiin huolta siitä, ettei viiniäkään puuttunut.

Siinä me neljä nyt käyskelimme rinnakkain mitä miellyttävimmin edestakaisin, ja minä Gretohenin vierellä astellen olin todellakin liikkuvinani niillä Elysiumin onnellisilla kentillä, missä puusta poimitaan kristallimaljoja, jotka kohta täyttyvät halutulla viinillä, ja missä ravistellaan alas hedelmiä, jotka muuttuvat miksi ruoaksi tahansa. Sellaiset halut heräsivätkin meissä vihdoin, ja Pyladeen opastamina me löysimme varsin sievästi sisustetun ruokalan. Kaikkien liikkuessa ulkona kaduilla emme tavanneet siellä ketään muita vieraita, tunsimme olomme sitäkin mukavammaksi ja vietimme suurimman osan yötä ystävyyden, rakkauden ja kiintymyksen tunteiden vallassa mitä hilpeimmin ja onnellisimmin. Kun olin saatellut Gretcheniä hänen ovellensa saakka, hän suuteli minun otsaani. Ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran hän osoitti minulle sellaista suosiota; minä näet valitettavasti en sittemmin enää häntä nähnyt.

Seuraavana aamuna minä vielä makasin vuoteessani, kun äitini astui sisään hämmentyneenä ja säikähtyneenä. Oli varsin helppo huomata, milloin hän tunsi olonsa jollakin tavoin tukalaksi. »Nouse», sanoi hän, »ja valmistaudu ottamaan vastaan jotakin epämieluista. On tullut ilmi, että sinulla on erittäin huonoa seuraa ja että olet sekaantunut mitä vaarallisimpiin ja pahimpiin juttuihin. Isä on suunniltansa, ja me olemme saaneet hänet suostumaan ainoastaan siihen, että hän antaa jonkin kolmannen henkilön asiaa tutkia. Jää huoneeseesi ja odota mitä seuraa. Neuvos Schneider tulee luoksesi sekä isäsi että viranomaisten toimesta; asia näet on jo vireillä ja voi saada erittäin ikävän käänteen.»

Minä huomasin varsin hyvin, että asia käsitettiin paljon pahemmaksi kuin se oikeastaan oli, mutta tunsin sentään melkoista levottomuutta ajatellessani pelkän todellisen tilankin ilmitulemista. Vanha messiaaninen ystäväni astui vihdoin huoneeseen kyynelsilmin, tarttui käsivarteeni ja virkkoi: »Mieltäni kovin pahoittaa, että minun on tultava luoksenne sellaisen asian vuoksi. En olisi uskonut teidän voivan siinä määrin harhautua. Mutta mitä saakaan aikaan kehno seura ja huono esimerkki; siten voi nuori, kokematon ihminen joutua houkutelluksi askeleittain aina rikokseen asti.» — Minä en tiedä tehneeni mitään rikosta, vastasin minä, enkä myöskään olleeni kehnossa seurassa. — »Nyt ei ole kysymyksessä puolustautuminen», keskeytti hän puheeni, »vaan tutkimus ja teidän taholtanne vilpitön tunnustus». — Mitä tahdotte tietää? virkoin minä vastaan. — Hän istuutui, veti esiin paperiliuskan ja alkoi kysellä: '»Ettekö ole suositellut isoisällenne N.N:ää viran ehdokkaaksi?» — Minä vastasin: Olen. — »Missä olette häneen tutustunut?» — Kävelyretkillä. — »Kenen seurassa?» — Minä säpsähdin, sillä en halunnut mielelläni ilmiantaa ystäviäni. — »Vaikeneminen ei auta mitään», jatkoi hän, »sillä kaikki on jo riittävästi tiedossa.» — Mitä onkaan tiedossa? kysyin minä. — »Että tuon ihmisen on teille esitellyt eräs hänen kaltaisensa, nimittäin ———.» Tässä hän mainitsi minulle nimeltänsä kolme henkilöä, joita en ollut milloinkaan nähnyt enkä tuntenut, minkä kyselijälle heti ilmoitin. — »Väitättekö», jatkoi hän, »että nuo ihmiset ovat teille tuntemattomat, vaikka olette useita kertoja ollut heidän seurassansa!» — Niin ei suinkaan ole laita, vastasin minä, sillä, kuten jo sanoin, tunnen heistä ainoastaan ensinmainitun enkä ole häntäkään tavannut milloinkaan missään huoneessa. — »Ettekö ole ollut usein ———kadulla?» — En koskaan, vastasin minä. Tuo ei ollut ihan totuudenmukaista. Minä olin kerran saatellut Pyladesta armaansa luo, joka asui mainitun kadun varrella; mutta me olimme menneet sisään takaovesta ja jääneet puistorakennukseen. Senvuoksi katsoin voivani väistäen väittää, etten ollut käynyt itse kadulla.

Kelpo mies esitti vielä lisää kysymyksiä, joihin kaikkiin voin vastata kieltäen; minä näet en tietänyt mitään siitä, mitä hän tahtoi minulta kuulla. Vihdoin hän näytti harmistuvan ja virkkoi: »Te palkitsette kovin huonosti minun luottamukseni ja hyvän tahtoni; minä tulen teitä pelastamaan. Te ette voi kieltää, että olette noille henkilöille itselleen tai heidän rikostovereillensa kirjoittanut kirjeitä, sepittänyt esityksiä ja siten avustanut heidän pahoja kepposiansa. Minä tulen teitä pelastamaan, sillä kysymyksessä ei ole mikään vähempi kuin jäljennetyt käsikirjoitukset, väärät testamentit, salaa vaihdetut velkakirjat ja muut sentapaiset asiat. Minä en tule ainoastaan perheen läheisenä ystävänä, vaan myöskin esivallan nimessä ja käskystä, esivallan, joka sukulaisianne ja nuoruuttanne silmälläpitäen tahtoo säästää teitä ja muutamia muita nuorukaisia, jotka teidän tavallanne ovat joutuneet verkkoon houkutelluiksi.» — Herätti huomiotani, että hänen mainitsemiensa henkilöiden joukosta puuttuivat juuri ne, joiden kanssa olin seurustellut. Mainitut seikat ja asiain todellinen tila eivät yhteytyneet, ja minä voin yhä toivoa saavani varjella nuoria ystäviäni. Kelpo mies kävi kuitenkin yhä pakottavammaksi. Minä en voinut kieltää, että olin useina öinä tullut myöhään kotiin, että olin osannut hankkia itselleni portinavaimen, että minut oli useita kertoja nähty huvittelupaikoissa alempisäätyisten ja epäilyttäviltä näyttävien henkilöiden seurassa, että asiaan oli sekaantunut neitosia, sanalla sanoen: näytti tulleen ilmi kaikki, paitsi nimiä. Tuo rohkaisi minua järkähtämättä vaikenemaan. — »Älkää salliko minun lähteä näine hyvineni», virkkoi kelpo ystävä. »Asia ei siedä viivytystä; kohta minun jäljessäni tulee toinen, joka ei jätä teille niin laajaa liikkumisalaa. Älkää pahentako muutenkin huonoa asiaa uppiniskaisuudellanne.»

Nyt minä kuvailin kelpo serkut ja Gretchenin erikoisen elävästi mieleeni: minä näin heidät vangittuina, kuulusteltuina, rangaistuina, ylenkatsottuina, ja samassa välkähti salamana sielussani se ajatus, että vaikka serkut olivatkin minua kohdelleet täysin moitteettomasti, he sittenkin olivat voineet olla osallisina sellaisissa pahoissa juonissa, varsinkin vanhin, joka ei ollut minua milloinkaan oikein miellyttänyt, joka aina palasi myöhemmin kotiin eikä tietänyt kertoa paljoakaan ilahduttavaa. Minä pidätyin kuitenkin yhä tunnustamasta, — En tiedä puolestani tehneeni mitään pahaa, joten voin siinä suhteessa olla levollinen; mutta mahdotontahan ei ole, että ne, joiden kanssa olen seurustellut, ovat saattaneet tehdä itsensä syypäiksi lainvastaiseen menettelyyn. Etsittäköön heidät, löydettäköön, todistettakoon syyllisiksi ja rangaistakoon; minä en voi toistaiseksi mitenkään itseäni soimata enkä myöskään tahdo tehdä mitään pahaa niille, jotka ovat kohdelleet minua ystävällisesti ja hyvin. — Hän ei antanut minulle tilaisuutta puhua loppuun asti, vaan huusi hieman kiihtyneenä: »Niin, heidät löydetään. Kolmessa talossa niillä konnilla oli kokoontumispaikka. (Hän mainitsi kadut ja talot, ja pahaksi onneksi oli niiden joukossa sekin, jossa minä olin tavannut käydä.) Ensimmäinen pesä on jo tutkittu», jatkoi hän, »ja tällä hetkellä tutkitaan toiset. Muutamassa tunnissa selviää kaikki. Pelastakaa itsenne rehellisellä tunnustuksella oikeudellisesta tutkinnosta, vastakkaiskuulustelusta ja muista yhtä ilkeistä asioista.» — Talo oli mainittu. Nyt katsoin vaikenemisen käyneen hyödyttömäksi ja voinpa toivoa, että viattomain kohtaustemme kuvaileminen voisi hyödyttää heitä vielä enemmän kuin itseäni. — Istuutukaa, huudahdin minä noutaen hänet ovelta takaisin: minä kerron teille kaikki siten keventääkseni sekä omaa että teidän sydäntänne. Yhtä vain pyydän: älkää tästä lähtien vähimmässäkään määrässä epäilkö tiedonantojeni todenperäisyyttä.

Nyt minä kerroin ystävälle koko asiaintilan, aluksi rauhallisesti ja hillitysti; mutta mitä enemmän palautin mieleeni henkilöitä, esineitä ja tapahtumia ja tunsin olevani velvollinen uskomaan monta viatonta iloa, monta hilpeätä nautintoa rikosoikeuden huostaan, sitä tuimemmaksi kävi kipeä tuntoni, niin että vihdoin purskahdin itkemään ja antauduin kerrassaan kiihtymyksen! valtaan. Kuulusteleva ystäväni, joka toivoi varsinaisen salaisuuden nyt olevan ilmaantumassa (hän näet otaksui tuskani merkitsevän sitä, että olin aikeissa vastenmielisesti tunnustaa jotakin hirveätä) ja jolle oli mitä tärkeintä saada asiasta täysi selko, yritti parhaansa mukaan minua tyynnyttää. Se tosin onnistui hänelle vain osittain, mutta kuitenkin sikäli, että voin hädin tuskin kertoa tarinani loppuun. Vaikka olikin tyytyväinen tapahtumain viattomuuteen, hän kuitenkin vielä hieman epäili ja esitti uusia kysymyksiä, jotka minua jälleen kiihdyttivät ja saivat tuskan ja raivon valtaan. Minä vakuutin vihdoin, ettei minulla ollut enää mitään sanottavaa ja selitin hyvin tietäväni, ettei minun tarvinnut mitään pelätä, koska olin syytön, hyvän perheen lapsi ja voin käytellä edukseni hyviä suosituksia; mutta noita toisia, jotka voivat olla yhtä viattomat, ei varmaankaan uskottaisi eikä muutenkaan suosittaisi. Selitin samalla, että ellei heitä säästettäisi samoinkuin minua, ellei jätettäisi rankaisematta heidän mielettömyyksiänsä ja annettaisi anteeksi heidän vikojansa, jos heitä kohdeltaisiin vähänkin sydämettömästi ja väärin, niin minä surmaisin itseni kenenkään saamatta minua estää sitä tekemästä. Tässäkin suhteessa ystävä koki minua rauhoittaa, mutta minä en häneen luottanut ja olin hänen vihdoin poistuessaan mitä kamalimmassa tilassa. Minä soimasin nyt itseäni siitä, että olin asian kertonut ja saattanut kaikki seikat ilmi, aavistin, että lapselliset teot, nuorekkaat kiintymykset ja tuttavallisuudet tulkittaisiin aivan toisin ja että minä kenties voisin tähän juttuun kietoa kelpo Pyladeen ja syöstä hänet siten ankaraan onnettomuuteen. Kaikki nämä ajatukset tunkeutuivat toinen toisensa jälkeen eloisina mieleeni, tuimensivat ja kiihtivät tuskaani, joten en surkeudessani tietänyt mitä tehdä, heittäydyin pitkäkseni ja kostutin kyynelilläni lattiaa.

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä maannut, kun sisareni astui huoneeseen, säikähti nähdessään asentoni ja teki parhaansa saadakseen minut nousemaan. Hän kertoi minulle, että eräs kaupunginhallituksen jäsen oli isän luona alakerrassa odottanut kotiystävän paluuta ja että molemmat herrat, vähän aikaa suljettujen ovien takana oltuansa, olivat yhdessä poistuneet ja mennessään jutelleet erittäin tyytyväisinä, jopa nauraenkin, ja sisar luuli kuulleensa heidän sanovan: sepä oikein hyvä, koko juttu ei merkitse mitään. — »Eipä kylläkään», huudahdin minä hypähtäen seisaalleni, »asia ei merkitse mitään minulle, meille, sillä minä en ole mitään rikkonut, ja jos olisinkin, niin minut kyllä osattaisiin pelastaa vaarasta; mutta nuo toiset, nuo toiset», huudahdin minä, »kuka ryhtyykään heitä auttamaan!» — Sisareni yritti minua lohduttaa esittämällä seikkaperäisesti sitä väitettä, että jos tahdottiin pelastaa ylhäisemmät, täytyi heittää huntu alhaisempienkin syyksi luettavien rikkomusten yli. Tuo kaikki ei auttanut mitään. Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä jälleen antauduin tuskani valtoihin ja herättelin mieleeni vuoroin kiintymykseni ja intohimoni, vuoroin nykyisen ja mahdollisen onnettomuuden kuvia. Minä kerroin itselleni tarinan toisensa jälkeen, näin vain onnettomuutta onnettomuuden takana ja osasin kuvitella varsinkin Gretchenin ja itseni ylen onnettomiksi.

Kotiystävämme oli käskenyt minua pysyttelemään huoneessani ja olemaan keskustelematta asiasta kenenkään muun kuin omaisteni kanssa. Siihen minä suostuin mielelläni, sillä halusin mieluimmin olla yksin. Äitini ja sisareni kävivät tavan takaa minua katsomassa ja osasivat kaikenlaisen hyvän lohdutuksen avulla minua mitä pontevimmin tukea; saapuivatpa he jo seuraavana päivänä nyt paremmin asiaan perehtyneen isän puolesta tarjoamaan minulle täydellistä amnestiaa. Minä tosin otin kiitollisena sen vastaan, mutta kieltäydyin jäykästi suostumasta hänen ehdotukseensa, että lähtisin hänen kerallansa kävelemään ja katsomaan valtamerkkejä, joita nyttemmin uteliaille näytettiin. Minä vakuutin, etten tahtonut tietää mitään maailmasta enempää kuin roomalaisesta valtakunnastakaan, ellen sitä ennen saisi kuulla, kuinka tuttavaraukkani olivat selviytyneet tuosta harmillisesta jutusta, josta ei tulisi koitumaan minulle enempiä seurauksia. He eivät tietäneet siitä mitään sanoa ja jättivät minut yksin. Seuraavina päivinä sentään vielä joitakin kertoja yritettiin saada minua lähtemään kotoa ja näkemään julkisia juhlallisuuksia. Kaikki suotta! Minua ei liikuttanut suuri hovijuhlien päivä, eivät monien säädynylennysten tapahtumat, eivät keisarin ja kuninkaan tarjoamat julkiset ateriat, ei mikään. Pfalzin vaaliruhtinas kävi kunniatervehdyksellänsä molempien majesteettien luona, he kävivät vuorostaan vaaliruhtinaitten luona, kaikki ajoivat viimeiseen vaaliruhtinaiden kokoukseen järjestääkseen jäljelläolevat asiat ja uudistaakseen vaaliyhdistyksen, mutta mikään ei voinut minua houkutella esiin intohimoisesta yksinäisyydestäni. Minä annoin kiitosjuhlan kellojen soida, keisarin mennä kapusiinikirkkoon, vaaliruhtinaiden ja keisarin matkustaa pois astumatta sen vuoksi askeltakaan huoneestani. Miten ankarasti tykit lähtiäisiksi jyrisivätkin, minua ne eivät liikuttaneet, ja kun ruudinsavu hälveni ja kaiku hiljeni, oli samassa koko tuo ihanuus minun sielustani häipynyt.

Minua ei nyt tyydyttänyt mikään muu kuin viheliäisyyteni vatvominen ja sen tuhatkertaiset kuvitellut monistelut. Koko keksintäkykyni, runo- ja puhetaitoni oli keskittynyt tuohon kipeään kohtaan uhaten juuri tämän elonvoimaisuutensa nojalla kietoa ruumiin ja sielun parantumattoman sairauden pauloihin. Tässä murheellisessa tilassa ei minusta tuntunut enää mikään toivottavalta, ei mikään tavoitettavalta. Toisinaan minut tosin valtasi sanomaton halu saada tietää, kuinka oli ystäväparkani ja rakastettuni laita, mitä lähempi tutkimus oli tuonut ilmi, oliko heidät havaittu syypäiksi tuohon rikokseen vaiko syyttömiksi. Tämänkin minä kuvailin mieleeni mitä monipuolisimmin ja yksityiskohdittain pitäen heitä viattomina ja ylen onnettomina. Toisena hetkenä minä toivoin vapautuvan! tästä epätietoisuudesta ja kirjoitin kiivaita, uhkaavia kirjeitä kotiystävälle kehoittaen häntä olemaan salaamatta minulta asian myöhempiä vaiheita. Toisena hetkenä minä ne revin, koska pelkäsin saavani kuulla onnettomuuteni kovin selvästi lausuttuna enkä tahtonut jäädä vaille sitä haaveellista lohdutusta, joka oli minua tähän saakka vuoroin kiduttanut, vuoroin rohkaissut.

Niin minä vietin päiväni ja yöni suuren levottomuuden vallassa, raivoten ja uupuen, joten lopulta tunsin itseni onnelliseksi, kun minua kohtasi melkoisen ankara ruumiillinen sairaus, jonka vuoksi oli kutsuttava lääkäri ja koetettava kaikin tavoin minua rauhoittaa. Se luultiin yleensä voitavan tehdä vakuuttamalla minulle pyhästi, että kaikkia tuohon rikokseen enemmän tai vähemmän sekaantuneita oli kohdeltu mitä sääliväisimmin, että lähimmät ystäväni, jotka oikeastaan olivat melkein ihan viattomat, olivat päässeet lievillä nuhteilla ja että Gretchen oli poistunut kaupungista palaten takaisin kotiseudullensa. Viimeksimainitun asian kertomista viivytettiin kauimmin, ja se ei vaikuttanutkaan minuun parhaimmin: minä näet en voinut sitä käsittää vapaaehtoiseksi poistumiseksi, vaan arvasin sen häpeälliseksi kartoitukseksi. Ruumiillista ja henkistä tilaani se ei parantanut; vasta nyt alkoikin todellinen tuska, ja minulla oli kyllin aikaa itseäni kiduttaen kuvitella mitä eriskummallisin romaani murheellisine tapahtumineen ja välttämättömine traagillisine ratkaisuineen.