ENSIMÄINEN KOHTAUS.
ALFONSO. ANTONIO.
ANTONIO. Sun vihjees vuoksi toisen kerran menin luo Tasson; hänen luotaan palaan nyt. Oon häntä kehoittanut, vaatinutkin; mut hän ei muuta mieltänsä, vaan pyytää sua hartahasti, että Roomaan soisit vähäksi aikaa hänen matkustaa.
ALFONSO. Oon harmissani, tunnustan sen sulle, ja mieluummin sen sulle ilmaisen kuin salaamalla sitä lisään vielä. Pois haluaa hän; hyvä! Min' en estä. Hän tahtoo Roomaan; sinne pääsköhön! Kun ei vaan multa Scipio Gonzaga, Medici viisas, häntä viettele! Se suureks on Italian tehnyt, että on kilpailussa kanssa naapurinsa jokainen, parhaat miehet omistaakseen ja heitä käyttääkseen. Se ruhtinas, jok' ympärilleen kykyjä ei liitä, päämies on armeijaton mielestäni; ja ken ei runouden ääntä kuule, on raakalainen, kuka olkoonkin. Tään miehen löysin mä ja valitsin, oon ylpeä, kun palvelee hän mua, ja koska hyväkseen jo tein niin paljon, en suotta mielis häntä kadottaa.
ANTONIO. Oon hämilläni—oonhan syypää eessäs mä siihen, mitä tänään tapahtui; myös mielelläni myönnän vikani, sun armoosi sen anteeksanto jää. Mut uskoa jos saatat, etten tehnyt ma parastani, lepyttääksein häntä, ma olen vallan lohduton! Oi, mulle puhua katseesi suo lempeän, jott' itseni taas tasapainoon saisin, taas itseluottamuksen voittaisin.
ALFONSO. Ei, rauhoitu, Antonio! Sinua, mä siitä millään tavalla en syytä; sen miehen mielen liian hyvin tunnen ja tiedän liian tarkoin tekoni, kuin paljon häntä säästin, kuinka tyyten ma unohdin, ett' oikeastaan hältä mull' oisi velottavaa. Ihminen valtansa alle alistaa voi paljon, vaan hänen mieltään tuskin taipumaan voi saada hätä tahi pitkä aika.
ANTONIO. Kun hyväks yhden toiset paljon tekee, on kohtuullista, että puolestaan hän myöskin aina muistaa muiden edun. Ken henkeään niin paljon kehitti, ken itarasti yhteen joka tieteen ja joka tiedon raapi, mikä meidän on suotu tavoittaa, sit' ankarammin hän eikö velvollinen itseään ois hillitsemään? Muistaako hän sitä?
ALFONSO. Vaan lepoon emme me saa jättäytyä! Kun nauttimahan valmistaumme, silloin juur' annetahan meille vihamies, jott' urhoutta harjoittaisimme, ja ystävä, jott' tilaisuutta meillä ois pitkämielisyyttä harjoittaa.
ANTONIO. Hän täyttääkö ees ensi velvoituksen, mi ihmisell' on: ruoka valita ja juoma, kosk' ei luonto rajoittanut hänt' yhtä ahtaalle kuin eläintä? Hänt' eikö ennemminkin houkuta, kuin lasta, kaikki suuhun sulava? Hän milloin viiniins' sekoittikaan vettä? Hän hätiköiden ahmii yhteen menoon makeiset, höysteet, juomat väkevät, ja sitten valittaa hän synkkää mieltään ja vertaan kuumaa, tuliluonnettaan, ja soimaa luontoa ja sallimusta. Kuin katkerasti, ilman mieltä vallan, mä lääkärinsä kanssa kiistelevän oon usein hänen nähnytkään; jos jotain vois nauraa, mikä tuska jonkun on ja muiden kiusa, sit' ois melkein voinut.
—Tään taudin tunnen, peloissaan hän sanoo ja harmissaan:—Mit' auttaa taitonne? Mua parantakaa!—Hyvä! sanoo toinen, siis siitä sekä siitä luopukaa!
—En voi!—Siis tämä juoma nauttikaa!
—Oh en, se kamalalta maistuu, sitä ei ota vastaan minun luontoni!
—Siis juokaa vettä!—Vettä? Ei, en koskaan.
Sit' inhoon niinkuin vesikauhuinen.
—Niinollen teit' ei auttaa voi.—Ja miksi?
—Uus paha pahaan liittyy joka hetki, ja joskaan ei voi tappaa, kuitenkin se lisää joka päivä tuskaanne.
—Se oivaa! Miksi lääkäri siis ootte? Te tunnettehan vaivani, ois teidän myös lääke tunnettava, maukkaaksi se tehtävä, jott' ei mun oisi pakko, pois tuskistani päästäkseni, kestää vain yhä suurempia tuskia.— Sä myöskin hymyilet, mut totta on se; omasta suustaan liet sen hältä kuullut?
ALFONSO.
Useinkin kuullut sekä anteeks suonut.
ANTONIO. On varmaa, että elo hillitön, niinkuin se unelmat suo raskaat, hurjat, saa viimein päivälläkin uneksimaan. Unt' eikö vain tuo luulevaisuus ole? Hän minne käykin, vihamiehiä hän pälyy ympärillään. Kukaan ei näet ilman kateutta huomata voi muka hänen lahjojaan, ei kukaan voi häntä kadehtia vihaamatta ja katkerasti vainoomatta häntä. Hän valituksillaanhan useinkin sua vaivaa: lukot murretut ja kirjeet pois siepatut, ja myrkyt, tikarit! Mit' eessään näkeekään hän kaikkea! Oot tutkittanut, itse tutkinut, ja mitä löytyi? Tuskin varjon vertaa. Ei tyynny turviin minkään ruhtinaan, ei viihdy povell' ystävän hän minkään; ja sellaiselle onneako luulet ja rauhaa voivas hankkia ja hältä taas iloako varrot itselles?
ALFONSO. Sa oisit oikeassa, hänestä jos lähint' etuani etsisin. On etuni jo tosin, etten varro mä hyötyä koht'ikään, suoraa kättä. Kaikk' eri tavoin meitä hyödyttää; ken paljon käyttää tahtoo, käyttäköön jok' asiaa sen oman laadun mukaan! Niin parhaat palvelukset saapi hän. Medicit meille opettivat sen, sen itse paavit meille näyttivät. Mi huolenpito, mikä ylhäinen ja tyyni kärsivällisyys heill' oli, kun monta suurta kykyä he turvas, jotk' eivät tarvitsevan näyttäneet sit' oisi runsast' armoa ja sentään sen tarvitsivat!
ANTONIO. Ruhtinaani, kenpä ei sitä tienne! Elon vaivat neuvoo meit' elon antimille arvon suomaan. Niin nuorena jo saavuttanut on hän liian paljon, jotta siitä voisi nyt tyytyväisenä hän nauttia. Josp' oisi hänen hankittava vasta, mit' auliin käsin tarjotaan nyt hälle, voimansa jännittäis hän miehekkäästi ja edistyissään tyydytyksen tuntis. On köyhän aatelisen paras toivo jo toteutunut, seuralaisekseen jos hänet ottaa jalo ruhtinas hoviinsa, köyhyydestä koroittaa kädellä lempeällä. Lisäksi jos luottamuksensa ja suosionsa hän lahjoittaa ja tahtoo rinnalleen hänt' ennen muita ylentää niin sodan kun rauhan töissä, seuraelämässä, niin, luulen, voispa hiljaisesti kiittäin mies kaino arvon antaa onnelleen. Ja Tassolla tään kaiken lisäks on viel' onni nuorukaisen ihanin: jo isänmaansa hänet tuntevi ja häneen toivonsa on kiinnittänyt. Mua usko, onnen patjall' oivasti lepäävät oikut nuo ja pahat tuulet. Hän tulee, päästä hänet armossasi, suo hälle aikaa, jotta Roomasta ja Napolista, mistä tahtoo, sitä hän etsis, mitä täällä kaipaa hän ja mitä täältä vain hän jälleen löytää.
ALFONSO.
Ferraraanko hän palais ensiksi?
ANTONIO. Hän Belriguardoon jäädä tahtoisi ja matkatarpeet välttämättömät kautt' erään ystävänsä lähetyttäis.
ALFONSO. Mä tyydyn siihen. Sisareni palaa pian takaisin kanss' ystävättärensä, mä ennen heitä ratsain kiiruhdan. Kun Tassosta oot huolehtinut, kohta sa seuraat meitä. Linnanhoitajalle myös anna tarpeelliset käskyt, jotta niin kauan viipyä hän täällä voi kuin tahtoo, siksi kunnes ystävänsä on hälle lähettäneet kapineet ja kunnes kirjeet, jotka Roomaan tahdon mä hänen mukanansa toimittaa, hän saanut on. Hän tulee! Hyvin voi!