KOLMAS KOHTAUS.
TASSO (yksin). Mun tunnustaako pitäis: kukaan mua ei vihaa, vainoa, ja kaikki vilppi ja kaikki salajuonten kudokset on omain aivojeni kuvitusta! Mun tunnustaako pitäis: väärin luulen ja vääryyttä teen miehille, jotk' ei sit' ansaitse. Niin tehdä hetkellä, mi täysin tuopi päivän valkeuteen mun oikeuteni sekä muiden vilpin! Mun täytyis syvään tuntea, kuin mielin avoimin mulle tarjoo suosionsa mun ruhtinaani, lahjat runsaat mulle hän antaa, vaikka liian heikkona mun vihaajaini silmäns' soentaa ja kahlehtia kätensä hän sallii!
—Hän petetyks ei itseään voi nähdä, mä heit' en pettureiksi todistaa; ja jotta rauhass' itseään hän pettäis, he häntä mukavimmin pettää vois —vain siksi nöyrtyin väistyä mun täytyy!
—Ja ken mua neuvookaan? Niin viisaasti ken ohjata mua tahtois, tarkoittaen vain parastani vilpittömin mielin? Lenora, niin, Lenora Sanvitale, tuo hento ystäväinen! Nyt sun tunnen! Oi, miksi koskaan uskoin sanaansa. Ei suora ollut hän, kuin paljon onkaan hän mulle suosiotaan tuhlannut ja hellyyttänsä sanoin hempein! Ei, petollinen sydän hällä on ja siksi jää se, suosiohon pyrkii hän viekkain, äänettömin askelin.
—Kuin usein ehdoin tahdoin itseäni olenkaan pettänyt, myös häneen nähden! Ja sentään itse asiassa mua on pettänyt vain turhamaisuus. Hyvä! Mä hänet tuntein liehin itseäni: »Noin muita kohtelee hän», ajattelin, »sua kohtaan on hän vilpitön ja avoin». Nyt hyvin nään, mut liian myöhään vain: ma olin suosittu—hän painautui niin hellänä mua, onnenlasta, liki. Nyt kaadun minä—onnen mukana hän selin minuun kääntyy.
Luokseni nyt vihaajani aseena hän saapuu, matavi esiin, kuiskii liukkain kielin, tuo käärmehyinen, lumoloitsujaan. Noin armas onko ollut konsaan hän! Kuin sujui hänen suustaan joka sana! Mut imartelu multa salata ei kauan voinut petollista mieltä: sanainsa vastakohdan otsahansa näin liian selvään kirjoitettuna. Mä hyvin tunnen, milloin etsitään mun sydämeeni tietä vilppimielin. Mull' onko lähtö pois? Firenzeen viekö mun tieni kohta ensi tilassa? Ja miks Firenzeen? Kyllä näen, siellä Medicien uus suku vallitsee, ei tosin sodassa Ferraran kanssa, mut sentään jalot mielet erilleen vie salakateuden tyly käsi. Jos noilta yleviltä ruhtinailta saan merkit suosion ma korkeat, kuin saatan odottaa, koht' epäluulon, ett' olen uskoton ja kiittämätön, herättäis helposti tuo hovimies.
—Pois tahdonkin, mut en kuin teill' on mieli; pois, mutta kauemmas kuin luulette. Mä mitä täällä? Ken mua pidättää? Oi, liian hyvin sanat, mitkä urkin Lenoran suusta, kaikki ymmärrän! Vain tavuittain ne vaivoin esiin sain ja tiedän nyt, mi prinsessan on mieli— niin, niin, on sekin totta, älä lankee nyt epätoivoon! »Minut menemään hän laskee, kosk' on parasta se mulle.» Oi, jospa sydämessään tuntisi hän intohimon, joka syöksis minut ja minun onnenikin perikatoon! Mä ennen kättä kuolon tervehdin kuin hänen, joka kylmin, jäykin mielin voi minut päästää.—Täältä lähden mä!— Nyt varo, itseäs äl' anna pettää hyvyyden, ystävyyden varjon minkään! Ei kukaan sua petä, ellet itse.