NELJÄS KOHTAUS.
ALFONSO. EDELLISET.
ALFONSO.
Mik' outo riita tääll' on riehahtanut?
ANTONIO. Oi ruhtinas, mun tyynnä seisovan näet tämän raivon-villitsemän eessä.
TASSO. Sua rukoilen kuin jumaluutta: katsees minua varoittaen hillitköön!
ALFONSO. Antonio, kerro, Tasso, sano mulle: kuin tunkeunut on riita talooni! Kuin villitsi se teidät, viisaat miehet, kun hurjuuteen sen lain ja tapain tieltä näen teidät riistävän? Mä hämmästyn!
TASSO. Et tunne meitä molempia, luulen. Tuo mies, niin muka jalo, viisas, mua on raa'asti ja ilkkuin kohdellut, kuin tuhma, raukkamainen ihminen. Ma luottain lähestyn, hän pois mun työntää; ma hartaan rakkauteni hälle tarjoon, —hän aina katkerammin kiihoittaa ja suonissani veren puhtaimman sapeksi muuttaa. Anteeks suo! Mun täällä näit vihan raivossa. Hän alkusyy on kaikkeen, jos ma syylliseksi jouduin. Hän loimuun kiihti liekin, mi mun huumas ja vahingoitti meitä molempia.
ANTONIO. Hän yltyi ylhään runohurmioonsa! Mua ensiks, ruhtinas, oot puhutellut, ja multa kysynyt; nyt minäkin kai vuoron saan tään kerkeämmän jälkeen.
TASSO. Niin kerro, kerro, sana sanalta! Ja selväks ilme, tavu jokainen tee tälle tuomarille, jos vaan tohdit! Sa toistamiseen solvaa itseäsi, todista omaa syytäs! Sit' en kiellä henkäisyn, suonen sykähtämän vertaa.
ANTONIO. Jos viel' on puhuttavaa sulla, puhu! jos ei, niin vaiti, älä keskeytä! Siis, herrani, ken riidan alkoi, minä Vai tuoko kiihkopää? Ken vääräss' on? Se etäinen on kysymys ja vielä kai toistaiseksi paras heittää sikseen.
TASSO. Kuin niin? Kai ensi kysymys on se, ken oikeassa on, ken väärässä.
ANTONIO. Ei varsin, vaikka mieli suhdaton niin luuleekin.
ALFONSO.
Antonio!
ANTONIO. Armollinen, sua tottelen, mut olkoon vaiti hän! Mun puhuttuani hän jatkakoon. Saat sinä ratkaista. Mä siis vain sanon: en haastaa oikeuteen, en syyttää häntä ma voi, en itseäni puolustaa, en antaa vaatimaansa hyvitystä: ei edessäsi vapaana hän seiso. Hän alaisena lain on ankaran, jot' armos korkeintaan voi lieventää. Mua uhkas täällä hän ja taistoon vaati; ja tuskin sulta salas paljaan miekan. Jos väliimme et sinä ehtinyt, myös minä syylliseksi tullut oisin ja häpeillen nyt seisoisin sun eessäs.
ALFONSO (Tassolle).
Et hyvin tehnyt.
TASSO. Oma sydämeni vapauttaa minut, sinun varmaan myös. Niin on: ma uhkasin ja vaadin, miekan myös vedin. Mut et tiedä, kuinka loukkas hän mua sanoin salakähmäisin ja harkituin, kuin vuoti hieno myrkky vereeni nopeasti kieleltään, kuin liehtoi vain hän mielenkuohuani! Hän kylmän tyyneytensä säilytti, mua kiihtäin, ärsyttäin. Oi, hänt' et tunne, et tunne, etkä tule tuntemaan! Eteensä ystävyyteni toin kauniin, mut lahjani hän heitti jalkoihini. Jos syttynyt ei sieluni ois silloin, se aina arvoton sua palvelemaan, sun armoos oisi. Anteeks suo, jos lain ja tämän paikan unhoittanut olen! En millään pohjalla saa raukka olla, sijalla millään alennusta sietää. Jos milloin rinnastani haihtunee se tunto, silloin rankaise, pois työnnä ja iäks silmäis eestä minut hylkää!
ANTONIO. Helposti taakat kantaa nuorukainen, syyt pyyhkii pois kuin tomun vaatteistaan! Se kummaa ois, niin ellei tunnettu ois runouden lumovoima, joka lyö mahdottoman kanssa leikkiänsä niin mielellään. Mä tuskin uskon, että myös sinä, herrani, ja palvelijas niin turhaksi tään teon arvaatte. Jokaista majesteetti suojelee, ken häntä lähestyy kuin jumaluutta ja hänen vihittyä asuntoaan. Kuin luona alttarin sen kynnyksellä myös talttuu intohimo jokainen. Ei miekka välky siellä, sana uhkaa, ei solvauskaan vaadi kostoa. Sen ulkopuolla katkeruudelle ja vihalle jää kyllin kiistatilaa. Ei uhkaa raukka siell', ei mies käy pakoon. Takeeksi turvan taattos perustivat nää muurit, pyhäköksi arvolleen ne asettivat, viisaasti tään rauhan lain kurill' ankaralla säilyttivät; maanpakoon, vankilaan tai kuoloon kävi, ken rikkoi; arvoa ei katsottu, ei sääli oikeutta sitonut; pelästys ilkiönkin valtasi. Nyt näämme pitkän, kauniin rauhan jälkeen taas hyväin tapain paikkaan raa'an raivon ja kiihkon palaavan. Jo päätä, herra, ja rankaise! Ken voikaan kaitaa tietä velvollisuuden vaeltaa, jos laki ja käsi ruhtinaan ei turvaa häntä?
ALFONSO. Mun puolueeton mielen' ymmärtää viel' enemmän kuin sanoakaan voitte. Ois kaunihimpi ollut päivänne, jos syytä tähän sanaan ei ois mulla. Näet liki oikeutta täss' on vääryys. Sua jos Antonio on loukannut, hän velvollinen hyvittämään sua on jollain tavoin, niinkuin vaadit sa. Välittäjänne mielelläni oisin. Mut, Tasso, vankeudella sovitat sä syysi. Niinkuin annan anteeks sulle, niin lievennän myös lakia sun tähtes. Nyt meidät jätä! Huoneessasi pysy ja itseäsi yksin vartioi!
TASSO.
Tää tuomar-sanas onko, ruhtinas?
ANTONIO.
Sä etkö huomaa isän lempeyttä?
TASSO (Antoniolle). Sun kanssas mull' ei enää puhuttavaa. (Alfonsolle.) Oi herra, minut, vapaan, vankeuteen sun vakaa sanas heittää. Olkoon niin! On mielestäs se oikein. Sanaas pidän mä pyhänä, siks sydän vaiti olkoon. Se uutta mulle on, niin uutta, että sua, itseäni, paikkaa tuskin tunnen. Tään miehen sentään tunnen—. Totella ma tahdon, vaikka paljon vielä voisin puhua, kuten tulis. Vait on suuni. Se rikos oliko? Mua ainakin rikollisena näytään pitävän. Ja vanki oon, mit' arvelleekin sydän.
ALFONSO.
Sen otat syvemmästi kuin mä itse.
TASSO. Se menee yli ymmärrykseni; tai oikeastaan ei,—laps enhän ole; mun pitäis ymmärtää se, luulisinpa. Äkisti valo mulle vilkuttaa, vaan kohta hämärään se peittyy taas, vain tuomioni kuulen, kumarran. On turhaan sanoja jo tuhlattu.
—Täst' alkain tottelemaan, avuton, sa totu! Unohdit, miss' olit sa: jumalten majoiss', et maan tanterilla; nyt äkki-lankeemus sun lamauttaa. Niin, tottele, äl' emmi! Vaikeaakin On miehen tekeminen alttiisti.
—Pois ensin ota miekka, minkä annoit, kun Ranskaan lähdin kardinaalin kanssa; ei kunniata tuonut ole se, vaan häpeääkään ei, ei tänään edes. Syvästi liikutetuin sydämin pois luovutan tään lahjan toivontäyden.
ALFONSO.
Et tunne mieli-alaani sua kohtaan.
TASSO. On työni totella, ei ajatella. Ja lahjan kauniimmankin surukseni mua vaatii säädyllisyys luovuttamaan. Ei sovi vangin päähän seppele: pois siitä itse siirrän kaunistuksen, min ikiaikaiseksi suodun luulin. Sain liian varhain onnen kauneimman, ja kuin sill' ylvästellyt oisin, multa se liian pian riistetään.
—Sa otat itseltäs, mit' ottaa kukaan ei voinut, mit' ei jumalat suo toiste. Niin kummat ihmisell' on koetukset: kevyttä joustavuutta jos ei luonto ois meille antanut, niit' emme kestäis. Opettaa hätä meitä leikkien pois jumalien lahjat tuhlaamaan: me kädet aukaisemme mielellämme, ett' iäks aartehemme häviää.
—Myös kyynel seuraa tätä suudelmaa ja sinut katoon vihkii! Sallittu tää onhan heikkoutemme hento merkki. Ken itkis ei, kun kuolematon edes ei turvaa hävitystä vastaan saa? Tään miekan ympärille kiertyen mi surukseni ei sua ansainnut, kuin urhon kirstulla, nyt haudalla mun onneni, mun toivoni sä lepää!
—Nää vapaaehtoisesti etees lasken; ken kantaa asetta sun vihas alla? ken seppeltä sun hylkäämänäs, herra? Käyn vankilaani, vartoin päätöstä.
(Ruhtinaan annettua merkin ottaa hovipoika miekan seppeleineen sekä vie sen pois.)