NELJÄS KOHTAUS.

LEONORA. ANTONIO.

LEONORA. Et rauhaa kanssas tuo, vaan sotaa; kuin leiristä tulisit tai taistelusta, miss' auttaa nyrkki vain ja väkivalta, et Roomasta, min pyhä viisaus kätensä nostaa siunaavan ja näkee maailman kuuliaisen jalkains' eessä.

ANTONIO. Saan kestää moittees, kaunis ystävätär, mut anteeks-antokin lie likellä. On vaarallista, liian kauan jos kohtuuden viisaan miesnä käydä täytyy. Sivulla väijyy paha haltia ja väkisin aik' ajoin uhrin vaatii. Sen sille valitettavasti kannoin täll' erää ystäväini vahingoksi.

LEONORA. Niin kauan vierahista ihmisistä näit vaivaa, katsoit heidän mieliään: nyt, ystäväsi taas kun näet, heitä et tunne, kohtelet kuin vieraita.

ANTONIO. Siin' onkin vaara, armas ystävätär! Varoen käyt sä vierahien kesken ja tarkkaat, heidän suosiostaan etsit päämäärääs, siten heistä hyötyen. Mut ystävien luona vapaudesta ja heidän rakkaudestaan nautit, sallit myös oikun itselles, ja intohimo taas rajumpana ottaa valtansa. Niin ensiksi me niitä loukkaamme, joit' armahimmin rakastamme.

LEONORA. Sinut näen ilokseni, kallis ystäväni, taas tyynten sanais takaa kokonaan.

ANTONIO. Niin, surukseni tunnustan, ett' tänään mä ylenmäärin maltin unhoitin. Mut työstä kiusallisesta kun palaa mies rehellinen kuumin ohimoin ja kaipaa iltamyöhän viileyteen taas uutta vaivaa varten levätäkseen, mut huomaa, ett' on varjoon joutilas leveän sijan ottanut,—kai hyvin voit ymmärtää, hän mitä silloin tuntee?

LEONORA. Jos oikein ymmärtää hän, mielellään tuon varjon jakaakin hän miehen kanssa, mi haasteluin ja lempein soinnuin hälle työn huojentaa ja levon sulostuttaa. Puu leveän luo varjon, ystäväni, ja sopu molemmille tilaa suo.

ANTONIO. On turhaa horjuvaisin vertauksin, Eleonora, meidän leikitellä. Maailman hyvyydestä paljonkin osaksi toisen mielellään voi suoda. Yks aarre sentään on, min sois vain sille, jok' erityisesti sen ansaitsee; ja toinen, jot' ei konsaan vapain tahdoin jakaisi ansiollisimman kanssa—; ne aarteet mainitakin sulle voin: yks seppele, naissuosio on toinen.

LEONORA. Nuo lehvät, nuorukaista seppelöivät, vakaata miestä onko loukanneet? Mut ethän hänen runotyöllensä ees itse palkkaa vaatimattomampaa ois voinut keksiä. Sill' ansio, mi yli aikain käy, mi ilmana vain kuultaa, sielussamme säveleinä, kuvina herkkinä vain keijuilee, se myöskin palkita vain kaunein kuvin, vain merkein hennoin voidaan; ja kun maata hän tuskin koskettaa, niin palkka korkein vain vaivoin hänen päänsä ylettää. Vain hedelmätön oksa on se lahja, min uhraa hedelmätön ihailija, niin helpoimmasti päältään velvoituksen pois siirtääkseen. Sä tuskin kadehdit pään kaljun ympäriltä kultakehää kuvassa marttyyrin; ja milloin vaan näet laaker-seppeleen, se enemmän on varmaan merkki tuskien kuin onnen.

ANTONIO. Mua armas suusko tahtois opettaa maailmaa turhamaista halveksimaan?

LEONORA. Sua minun ei lie tarvis opettaa jok' ansiolle suomaan arvonsa. Vaan sentään viisaallekin, niinkuin muille, on joskus tarpeen, että avunsa valossa oikeassa nähdä saa hän. Sun pyytees, jalo mies, ei kohdistua voi suosion ja maineen harhakuvaan. Se palvelus, joll' itses ruhtinaasees, joll' itsees ystäväsi yhdistät, se vaikuttaa, se elää—palkkakin siis olkoon todellinen, elävä. Työs seppel on sun herras luottamus, se hartioilles mieluinen on taakka ja helposti sen kannat; maineesi on, että sinuun kaikki luottavat.

ANTONIO. Vaan naisten suosiost' et mitään virka, —et sitä sentään multa evänne?

LEONORA. Kuin katsoo asiaa. Sull' onhan sitä, ja ilman sitäkin sun helpompi ois toimeen tulla, kuin miespolon tuon. Vai, onnistuisko nainen, joka tahtois sinusta huolta pitää naisen tavoin, sinusta tointa tekis itselleen. Olentos varmuutta on, järjestystä, sä pidät huolen itsestäs ja muista. Sull' on, mit' antaa sulle tahtois. Tasso meit' askarruttaa omall' alallamme. Hält' tuhat pikkuseikkaa puuttuu, joita halulla nainen hankkii. Liinavaatteet parasta liinaa tahtoo, silkkipuvun myös hiukan kirjaellun; kuosikkaana käy mielellään, ei halpaa kangast' yllään voi sietää, jok' on palvelijan merkki. Kaikk' olla pitää hälle hienoa ja hyvää, kaunista ja ylhäistä. Ja sentään hältä puuttuu kaikki taito tuot' itsellensä hankkia, tai pitää, kun saanut on: ei ole koskaan rahaa, ei huolekkuutta hällä. Milloin tuonne hän jotain jättää, milloin tänne taas. Ei koskaan matkalta hän palaja, ettei ois kolmasosa tavaroistaan pois huvennut. Myös palvelijat usein varastaa hältä. Niin, Antonio, onkin täys huoli vuodet umpeen hänestä.

ANTONIO. Ja yhä rakkaammaks se huolenpito saa hänet. Onnen poika, jolle vain avuiksi puutoksetkin lasketaan, ja joka poikasta voi näytellä mies-iässäkin vielä, kuunianaan saa pitää heikkoutensa hempeän. Saat anteeks suoda, armas ystävätär, jos taaskin olen hiukan katkera. Et sano kaikkea: mit' uskaltaa hän, ett' on hän viisaampi kuin luullaankaan. Hän kahden sulo-suosiosta kerskuu, hän sitoo ja hän päästää mielinmäärin, ja tempuin sellaisin hän sellaiset sydämet voittaa! Kuka uskois sitä!

LEONORA. Niin aivan! Tämähän jo todistaa, ett' ystävyys vain innostuttaa meitä. Ja vaikka lempi lempeen vaihdettaiskin, tuo kaunis sydän palkittaisko liioin, jok' itsens' unohtaen ystävilleen vain elää unelmissa lempeissä?

ANTONIO. Hänt' yhä hemmoitelkaa enemmän ja itsekkyyttään rakkaudeksi luulkaa, pois loukaten ne ajakaa, jotk' olleet on teille uskolliset ystävät; veroa ylpeälle omin ehdoin vain tuokaa, keskinäisen luottamuksen te kaunis piiri tyyten rikkokaa!

LEONORA. Meit' uskot liian puolueellisiksi; me usein varoitamme ystäväämme, me häntä muovaella tahdomme, ett' itsestään hän nauttis enemmän ja muille suuremman sois nautinnon. Me kyllä huomaamme myös puutoksensa.

ANTONIO. Ja sentään moni moitittava seikka saa kiitoksenne. Hänet kauan sitten jo tunsin—hän on helppo tuntea: on ylpeä, ei salaa itseään. Hän milloin vaipuu itseensä, kuin olis maailma täysi hällä povessaan, hän tarpeeks itsellensä maailmassaan, ja kaikki ympäröivä hukkuu pois. Hän antaa mennä sen ja kadota, pois työntää sen ja lepää itsessään— mut äkisti, kuin ruuti, jonka säen saa pieni syttymään, hän ystävyyteen tai tuskaan, vihaan, oikkuun viriää: hän silloin kaikki vaatii käsiinsä, mi johtuu mieleensä, se tapahtukoon; vilauksessa silloin syntyköön, mi vuodet pitkät valmistusta vaatis, vilauksessa nouskoon aarre, jonka sais irti tuskin vuosikautten vaiva: hän mahdotonta vaatii itseltään, sit' toisiltakin sitten vaatiakseen. Ain' ilmiöitten viime syihin saakka hän tahtoo päästä hengenvoimallaan; yhdelle miljoonista onnistua se tuskin voi, eik' ole hän se mies: itseensä aina lopulta hän vaipuu, eik' entisestään koskaan parane.

LEONORA.
Hän vahingoittaa itseään, ei muita.

ANTONIO. Ja silti liiaksikin loukkaa muita. Vai voitko kieltää, ettei kiihkossaan hän äkkipuuskaisessa herttuaa tai prinsessaakin, ketä tahansa, haikaile häväistä ja soimata. Vain tosin hetken kiihkossa; mut sentään se hetki palaa taas: ei hallitse hän suutaan enemmän kuin sisuaan.

LEONORA. Jos lyhyeksi ajaksi hän täältä pois lähtis, hyötyä niin hänelle kuin muillekin ois siitä luullakseni.

ANTONIO. Niin ehkä, ehkä ei. Mut tällä haavaa sit' älköön ajateltako. En näet sälyttää mieli syytä päälleni; vois siltä näyttää, kuin ma ajaisin pois hänet, ja sit' en mä tee. Hän jääköön hoviimme rauhassa mun puolestani; ja sopia jos tahtoo kanssani ja jos hän noudattaa voi neuvoani, niin voimme varsin hyvin tulla toimeen.

LEONORA. Nyt itse toivot, että vaikuttaa voit ihmiseen, jok' äsken juuri oli jo kadotettu mielestäsi.

ANTONIO. Aina me toivomme, ja aina parempi on toivoa kuin toivo kadottaa. Ken näet arvaa mahdollisen rajat? Hän ruhtinaallemme on rakas. Täällä on hänen sijansa. Ja joskin turhaan me häntä muovaella koemme, niin siedämmehän muitakin kuin häntä.

LEONORA. Niin tyyneks en, niin tasapuoliseksi sua uskonut. Sa muutuit nopeaan.

ANTONIO. Yks avu sentään iäll' olla täytyy: jos ei se erehdystä vältäkään, se sentään kohta voikoon tyyntyä. Sä ensin koit mua saada sovintoon kanss' ystäväsi. Nyt mä pyydän, tee se! Tee parhaas, tasapainoon saadaksesi tuon miehen, jott' ois tyyntä kaikki taas. Käyn itse luokseen, kuu saan tietää sulta, ett' on hän rauhoittunut, milloin uskot, ett' enää läsnäoloni ei pahaa voi enentää. Vaan mitä teet, se tee myös hetkessä,—Alfonso palaa näet tän' iltana jo kaupunkiin, ja häntä ma seuraan. Siihen saakka hyvästi!