TOINEN KOHTAUS.
PRINSESSA. LEONORA.
PRINSESSA.
Min tiedon tuot sä ystävistämme,
Eleonora? Tapaus tuo kerro!
LEONORA. En enää lisää tietoihimme saanut. He kiistaan yltyi, Tasso miekan veti, sai veljes eroon heidät. Tasso näyttää tään riidan alkaneen, Antonio vapaana käy ja ruhtinaansa kanssa saa keskustella; Tasso sitävastoin on yksin, huoneeseensa tuomittuna.
PRINSESSA. Antonio häntä varmaan ärsytti, tylysti loukkas mieltä ylvästä.
LEONORA. Niin luulen minäkin: näin otsallaan jo pilven, kun hän kävi Tasson luokse.
PRINSESSA. Miks sydämemme ääntä hiljaista ja puhdasta niin harvoin noudatamme! Niin hiljaa puhuu henki povessamme, niin hiljaa, selvään sentään, osoittaen, mit' omaksua tulee, mitä välttää. Antonio mielestäin tän' aamuna viel' oli entistäänkin jyrkempi. Mieleeni nous jo paha aavistus, kun heidät rinnan näin. Vain ulkomuoto sa huomaa, kasvot, ääni molempain ja katse, käynti! Kaikk' on vastakkaista, ei koskaan liittoon rakkaus vie heitä. Vaan toivo viekoitellen yhä mua näin uskotti: on viisas kumpikin ja jalo, valistunut, ystäväs; mi liitto lujemp' on kuin kunnon miesten?
—Ma valtaani sain nuorukaisen mielen, niin kauniin luottavaisna, lämminnä! Antoniolle jospa heti puhuin! Mä viivyttelin; vähän vain ol' aikaa; ja arkaelin ensi sanakseni hänelle nuorukaista suositella. Mä hyvän tavan voimaan liioin luotin ja tahdikkuuteen, joka sopeutuu myös vihollisten väliin; peljännyt en tätä kiihkoa ma vanhalta ja kokeneelta mieheltä. Niin kävi! Näin pahaa tulevan en luullut ois. Oi, mua neuvo! Mit' on tehtävä?
LEONORA. Kuin vaikea on neuvoa, sen itse sanoistas päättäin tunnet! Erehdyst' ei tää ole kesken saman-luontoisten; voi sanat, taikka tarpeen tullen aseet, sen saattaa onnelliseen päätökseen. Oon tuntenut jo kauan: viholliset nää kaksi miestä on, siks että luonto ei heitä muovaellut yhdeksi; ja edukseen jos viisaat oisi he, he ystävyyden-liiton solmisivat; mies yksi ois he silloin, elämässään heill' oisi voima, onni, tyydytys. Niin toivoin minäkin; nyt näen: turhaan. Kuin kiista kävikään täänpäiväinen, sen sovittaa voi; mutta taattu silti ei ole vastaisuus, ei huominen. Ois mielestäni Tasson parhain täältä pois toistaiseksi matkustaa; hän Roomaan tai myös Firenzeen voishan muuttaa; siellä mä hänet voisin pian tavata ja ystävänä mieltään tyynnyttää. Antonion, jok' on vieraantunut meistä, sä täällä sillävälin itseesi ja ystäviisi voisit lähentää. Niin sen, mi mahdottomalta nyt näyttää, ehk' aika, paljon antava, vois tehdä.
PRINSESSA. Sä, ystävätär, tahdot nauttia, mä sit' en sais; se onko kohtuullista?
LEONORA. Sä kieltäyvä vain siitä olet, mitä nyt kuitenkaan et voisi nauttia.
PRINSESSA.
Pois ystävän niin tyynnä ajaisinko?
LEONORA.
Vain näön vuoksi;—hänet suojaat niin.
PRINSESSA.
Ei veljeni suo siihen suostumustaan.
LEONORA.
Hän myöntyy kyllä syymme kuultuaan.
PRINSESSA. Niin raskast' ystävässään karkoittaa on itsensä.
LEONORA.
Hän pelastuuhan kauttas.
PRINSESSA.
Sit' aietta en puolla sanallani.
LEONORA.
Siis vielä pahempaa sa varro pahaa.
PRINSESSA.
Mua vaivaat, vaikk' et tiedä, hyödytätkö.
LEONORA.
Käy ilmi pian, kumpi erehtyy.
PRINSESSA.
Äl' enää kysele, jos täytyy kerran!
LEONORA.
Ken päätöksen voi tehdä, voittaa tuskan.
PRINSESSA. En pysty päättämään, vaan käyköön niin, jos ei hän pitkäks aikaa lähde pois— ja huolta pitäkäämme, Leonora, ett' ei hän koskaan kärsi puutetta, ett' yhä, hänen poissaollessaankin, suo hälle runsaan avun herttua. Antonion kanssa puhu, veljeenihän hän paljon vaikuttaa, eik' ystäväämme tai meitä kiistan tähden vihanne.
LEONORA.
Sun sanas tehoaisi enemmän.
PRINSESSA. Sen tiedät, ystävä, en mitään pyytää, urbinolaisen sisareni lailla, voi itselleni enkä rakkailleni. Mä mielelläni elän hiljaa vain ja kiitollisna otan vastaan, mitä voi sekä tahtoo antaa veljeni. Siit' ennen itseäni soimasin ma paljonkin; nyt olen päässyt siitä. Mua usein moitti eräs ystävätär: oot epäitsekäs, niin sanoi hän, se kaunist' on; mut olet siihen määrään, ett' ystävänkään tarpeet sydäntäs ei kyllin liikuta. Sen tyynnä kuulen ja kaiketi saan kärsiä tään moitteen. Sit' enemmän mä iloitsen, kun voin nyt auttaa ystävääni teossa; saan äidin-perintöni haltuuni ja tukea hänt' osaltani tahdon.
LEONORA. Oi ruhtinatar, tilaisuus myös mulla on ystävyyttäni nyt osoittaa. Hän varojaan ei hyvin valvo, niinpä hänt' auttelen ma taiten puuttehissaan.
PRINSESSA. Vie pois siis hänet, ja vaikk' yksin jäänkin, sun omasi hän olkoon ennemmin: niin, nähdäkseni, varmaan parhain on. Terveelliseksi taas mun tätä tuskaa siis täytyy ylistää! 0l' osani se nuoruudesta asti. Tuttu on se. Jää puolinaiseks kallein tappio, kun varmat emme omistuksest' olleet.
LEONORA. Sun onnes, hyvin ansaitsemas, toivon mä nähdä.
PRINSESSA. Leonora! Onneni? Ken onnellinen on?—Mä veljeäni niin kyllä kutsuisin: suursydän, hän näet aina tyynnä kestää kohtalonsa; mut ansiotaan palkita ei koskaan. Mun sisareni onko onnellinen, tuo kaunis nainen, sydän ylevä? Hän last' ei miehelleen saa nuoremmalle; mies häntä kunnioittaa hartaasti, mut ilo talossa ei silti asu. Mit' auttoi äitiämme viisaus ja laajat tiedot, jalomielisyys? Hän vieraan erheen silti välttää voiko? Meist' eroitettiin hän; nyt on hän kuollut, ei varmuutta meill' ole, että kuoli hän sovinnossa Jumalansa kanssa.
LEONORA.
Oi, puutost' älä katso jokaisen,
vaan mitä vielä jokaiselle jää!
Mit' ei jää sulle vielä?
PRINSESSA. Minulle? Jää kärsivällisyys! Mä siihen totuin jo nuoruudesta. Siskot, ystävät kun riensi juhlain iloon yhteiseen, mun, sairaan, täytyi huoneeseeni jäädä, ja tuskain parissa sain oppia jo varhain kieltäymään. Vain yhdestä sain yksin ollessani huvitusta; se oli laulu. Itse viihdyttelin mä itseäni, tuskan, kaipauksen ja toivot kaikki hiljaa uneen lauloin: niin usein tuska nautinnoksi muuttui ja sopusointuun vaihtui surukin. Tät' onnea en kauan pitää saanut, pois lääkäri vei senkin, vaikenemaan mun tuomitsi; sain elää, kärsiä vaill' ainokaista pientä lohdutusta.
LEONORA. Niin monta ystävää sull' oli luonas, ja terve olet nyt ja virkeä.
PRINSESSA. Niin, terve, toisin sanoen: en sairas; ja monta uskollista ystävää on onnenani. Oli yksi myös—
LEONORA.
Hän vielä on.
PRINSESSA. Vaan kauan ei. Kun hänet näin ensi kerran, paljon merkitsi se hetki. Tuskin toipunut ma olin, pois tuskin oli kipu väistynyt ja sairaus; ma hiljaa kainon katseen loin elämään, taas päivä ilahutti ja veljen, siskon seura, imin luottain taas toivon puhtahinta hunajata. Sain uskallusta eespäin katsoa viel' elämään, ja kaukaa lähestyi mua hahmot ystävälliset, niin, silloin, Eleonora, mulle nuorukaisen esitti siskoni, toi seurassaan. Ja tunnustaa voin sulle: sijan sai hän silloin mielessäni ainiaaksi.
LEONORA.
Oi ruhtinatar, siin' ei katumista!
On voitto jalouden tunteminen,
ja sit' ei meiltä koskaan voida riistää.
PRINSESSA. On peljättävä oivaa, kaunista, kuin liekkiä, jost' ihana on hyöty niin kauan kuin se palaa liedessäsi, kuin tielläs on se soihtu lempeä, —ken vois, ken tahtois silloin pois sen antaa? Vaan jos se riehua saa valloillansa, kuin tuhoaakaan se! Nyt päästä minut! Ma lavertelen, vaikka sultakin salata pitäis, kuink' oon heikko, sairas.
LEONORA. On mielen sairaan helpoin valituksiin ja luottamuksen helmaan vaimentua.
PRINSESSA. Jos tehoo luottamus, niin pian elvyn; sua kohtaan on se puhdas, ehyt mulla. Ah ystävätär! Päätin kyllä jo: hän lähteköhön vain! Mut päiväin pitkäin jo tunnen tuskaa loputonta nyt, kun luopua mun täytyy ilostani. Ei tapaa enää silmäluomill' aamu keralla unten yhtä, kirkkahinta, heräämishetkell' enää rintaa täytä iloisin kaipuin näkemisen toivo; mun ensi katseheni puistosta hänt' etsii turhaan aamunkasteen aikaan. Kuin kaunihisti toive täyttyikään, kun kanssaan armain illoin käydä sain! Kuin suurenikaan kaipuu, toinen toistaan paremmin aina tuta, ymmärtää! Ja joka päivä mieli kauniimmat ja puhtahammat tapas sopusoinnut. Mi hämy silmäni nyt peittääkään! Nyt päivän loiste, valon ylhäisen suur' autuus, värit rikkaat maailman ja muodot tuhannet on vaipuneet mua saartavahan sumuun raskaaseen. Yks oli päivä ennen elämä; vait oli suru, aavistuskin mykkä, ja alustamme ilman ohjausta vei eespäin virran aallot kepeät; nyt salaa tunto ange poveen astuu ja kauhuun peittää päivän tulevan.
LEONORA. Taas uusi päivä sulle ystäväs ja uudet ilot, uuden onnen tuo.
PRINSESSA. Ois mulla mieli pitää omani: tuo huvitusta vaihtelu, mut tuskin myös hyötyä. En kaihoin nuorekkain ja kiihkeästi koskaan arpamaljaan maailman vieraan ole tarttunut, jott' osallensa sydän kokematon sais jotain sattumalta siepatuksi. Mun kunnioittaa täytyi häntä, siksi myös rakastaa; ja hänhän elämän mun elämääni vasta oikein toi. Sun hänt' on vältettävä! mietin ensin. Ma kartoin, kartoin, lähemmäs vain tulin. —Niin armas ansa, rangaistus niin kova! Pois katoo multa puhdas, tosi onni, ja kaiholtani paha valta joku kaikk' ilot vaihtaa tuskiin tuttaviin.
LEONORA. Jos sana ystävän ei lohduta, niin huomaamatta aika lempeä ja elon ihanuus sua virkistää.
PRINSESSA. Niin kaunishan on maailma! Niin paljon sen ääriin mahtuu hyvää elämään. Ah, aina sentään askelehen päähän se meistä näyttää karkaavan ja vetää kautt' elämämme askel askeleelta ain' asti hautaan aran kaipuumme! Niin harvoin, harvoin löytää ihminen sen, mikä näytti hälle määrätyltä, niin harvoin sen hän pitää saa, min kerran jo tavoittamaan käsi onnistui! Pois riistäytyy se, mikä ensin meille ol' antaunut, ja itse laskemme sen pois, mit' innokkaasti tapailimme. Kyll' onni on, mut emme tunne sitä; tai tunnemme ja kaltoin kohtelemme.