VIIDES KOHTAUS.
TASSO (yksin). Niin, mene vain ja mene varmana, ett' osaat taivuttaa mun puheellasi! Mä teeskentelyn opin, suuri oothan sa mestari, ja minä oppivainen. Niin elon pakko meidät noiksi pukee ja noiksi tekeekin, joit' ylpeästi me halveksia voisimme. Nyt selvä on mulle koko hovijuonen kudos. Antonio pois häätää tahtoo minut, vaan häätäjält' ei näyttää. Puhu säälin ja viisauden suull', ett' oikein nähtäis, kuin sairas, kuinka mahdoton ma olen! Hän holhoojaksi ryhtyy, alentaakseen niin minut lapseksi, kun pakoittaa ei voinut orjaks. Siten ruhtinaan ja prinsessan hän katseet sumentaa.
—On minut säilytettävä, hän tuumii, minulle soihan luonto kalliin lahjan; vahinko vain: se jaloon lahjaansa myös monta pahaa heikkoutta liitti, —niin rajun ylpeyden ja synkän mielen ja liiallisen tunneherkkyyden. Mut olkoon niin, kun miehen sellaiseksi on kerran muovaellut kohtalo; nyt sellaisenaan hänet ottaa täytyy, suvaita, sietää; hyvän päivän tullen viel' ehkä ilon hedelmän hän antaa, viel' ehkä palkan, vastoin odotusta; ja muutoin, sellaisna kuin syntyi hän, on hänen sallittava elää, kuolla.
—Alfonson luonteen enää tunnenko, mi vihamiestä uhmaa lujana, uskollisesti suojaa ystävää? Mä hänet sellaisena tunnenko, kuin nyt hän mulle esiintyy? Niin, nyt mä tunnen koko nurjan kohtaloni! Mun osani on, että ainoastaan mua kohtaan muuttuu jokainen, ken muille jää uskolliseks,—muuttuu helposti, vain hetkinen, vain henkäys sen tekee.
—Tuon miehen tulo yksin eikö kumoon mun elämääni syössyt tuokiossa? Hän eikö peruksia myöten maahan musertanut mun onnenmajaani? Oi, tänäänkö mun kokea se täytyy! Niin, kuten kaikki tulvi luokseni, nyt kaikki minut jättää; niinkuin kukin mun riistää tahtoi itseens' sitoakseen, nyt pois mun työntää kaikki, vieroo mua. Ja miksi niin? Hän enemmänkö painaa kuin arvoni ja kaikki rakkaus, jot' ennen omistin niin runsaat aarteet? Niin, kaikki jättää mun. Myös sinä, sinä! Pois väistyt multa, armas ruhtinatar! Ei ole näinä murheen hetkinä minulle suosionsa merkkiä hän suonut ainoaa. Tään ansaitsinko mä hältä?—Sydänparka, jolle oli hiin luonnollista häntä jumaloida! Kun kuulin äänensä, kuin tunkikaan lävitse rinnan tunne sanomaton! Kun hänet näin, niin päivän kirkas valo jäi sumeaksi; väkevästi veti mua luokseen silmäns', suunsa; polvet tuskin mua kantoi; kaiken tahdonvoimani sain jännittää, jott' en jo jalkoihinsa ois syöksynyt; mä tuskin sain selkenemään huumauksen tuon. Nyt sydän, taltu! Älä selkeytes nyt anna, mieli, sumuun peittyä! Niin, hänkin! Sanoa sen saanko? Sitä voin vaivoin uskoa; tai uskon kyllä, mut itseltäni salata sen tahdon. Niin hänkin! Hänkin! Kaikki anteeks hälle, vaan itsellesi myönnä: hänkin, hänkin!
—Oi sana tää, jot' epäillä mun pitäis, niin kauan kuin ees uskon värekään minussa elää vielä,—niin tää sana kuin päätös kohtalon vie? lopuksi se rautareunaan tuskieni taulun, jo täyteen kirjoitetun, uurtuvi. Nyt vasta vahvat vihaajani ovat, nyt minä iäks olen voimaton. Kuin voin ma taistella, kun joukossa on vihollisten hän! Kuin odottaa mun pitäis kärsivällisnä, kun hän ei mulle kaukaa kättään ojenna? Kun rukoilevaa katseensa ei kohtaa? Sen ajatella uskalsit, sen lausuit, ja totta on se, ennenkuin sit' edes voit peljätä! Ja ennenkuin nyt mieles jo epätoivo rautakynsin repii, niin valita vain osas katkeruutta ja yhäti vain toista: hänkin! hänkin!