ENSIMMÄINEN LUKU.
Jokapäiväisessä elämässä sattuu usein, mitä kertovassa taideteoksessa tapaamme kiittää runoilijan taitavaksi otteeksi, nimittäin että päähenkilöiden poistuessa, piiloutuessa, ruvetessa toimettomiksi, kohta joku toinen, kolmas, sitä ennen tuskin havaittu henkilö täyttää sijan ja koko toimitarmoansa kehitellen ilmenee hänkin meille huomiota, osanottoa, jopa kiitosta ja ylistystäkin ansaitsevana.
Niin esiintyi kohta kapteenin ja Eduardin poistuttua päivä päivältä tärkeämpänä jo mainittu arkkitehti, josta yksin riippui monien hankkeitten järjestely ja suoritus ja joka osoittautui näissä toimissansa tarkaksi, ymmärtäväiseksi ja uutteraksi ollen samalla monella muotoa naisten apuna ja osaten heitä huvittaa yksitoikkoisina hiljaisina hetkinä. Jo hänen ulkonäkönsä oli omansa herättämään luottamusta ja kiintymystä. Nuorukainen sanan täydessä merkityksessä, hyvärakenteinen, solakka, pikemmin hieman liian pitkä, vaatimaton, mutta ei arka, tuttavallinen, mutta ei tungetteleva. Hän otti ilomielin selviytyäkseen kaikenlaisista huolista ja vaivoista, ja koska oli nopsa laskemaan, oli hän piankin selvillä koko taloudesta, ja hänen suotuisa vaikutuksensa levisi kaikkialle. Vieraiden vastaanottaminen uskottiin yleensä hänelle, ja hän osasi joko torjua odottamattoman vierailun tai ainakin ennakolta ilmoittaa asian naisille sillä tavoin, ettei heille koitunut siitä mitään hankaluutta.
Muiden muassa tuotti hänelle kerran paljon puuhaa eräs nuori lakimies, joka erään naapuriaatelismiehen lähettämänä otti puheeksi sinänsä verraten merkityksettömän asian, joka kuitenkin koski syvästi Charlottaan. Meidän on mainittava tämä tapahtuma, koska se saattoi kehittymään monia seikkoja, jotka muuten olisivat kenties kauankin levänneet.
Muistamme vielä ne muutokset, joita Charlotta oli pannut toimeen kirkkomaalla. Kaikki muistomerkit oli siirretty paikoiltansa ja sijoitettu kiviaidan kupeelle ja kirkon kivijalan viereen. Sitäpaitsi oli tanner tasoitettu. Paitsi leveätä tietä, joka johti kirkon ovelle ja sen ohitse vastakkaiselle veräjälle, oli koko alueelle kylvetty eri apila-lajeja, jotka vihertivät ja kukkivat mitä kauneimmin. Uusia hautoja piti osoitettaman kirkkomaan takaosasta määrätyssä järjestyksessä, kuitenkin siten, että niiden kummut aina tasoitettaisiin ja samoin kylvettäisiin. Tällainen järjestys tarjosi kieltämättä pyhä- ja juhlapäivinä kirkossakävijöille miellyttävän ja arvokkaan näyn. Iäkäs ja vanhoihin tottumuksiinsa piintynyt sielunpaimenkin, jota uusi asiaintila ei ollut aluksi kovinkaan miellyttänyt, iloitsi nyt, kun hän, istuen vanhojen lehmusten varjossa takaoven edustalla kuin Philemon oma Baukis kerallansa, näki edessänsä kirjavan nurmikon, jonka sitäpaitsi piti hyödyttää hänen talouttansa, koska Charlotta oli määrännyt tämän alueen nautinnon kirkkoherranvirkatalolle kuuluvaksi.
Kaikesta huolimatta olivat monet seurakuntalaiset jo aikaisemmin moittineet sitä, että heidän esivanhempiensa leposijoilta oli poistettu merkit ja siten tavallaan tuhottu heidän muistonsa, sillä hyvin säilyneistä muistomerkeistä voi tosin lukea, kuka on haudattu, mutta ei mihin, ja viimeksimainittua seikkaa monet väittivät tärkeimmäksi. Samaa mieltä oli eräs naapuriperhe, joka oli useita vuosia sitten varannut omaisillensa sijan tässä yleisessä kalmistossa ja senvuoksi tehnyt kirkolle pienen lahjoituksen. Nyt oli nuori lakimies lähetetty lahjoitusta peruuttamaan ja ilmoittamaan, ettei tultaisi enää mitään maksamaan, koska ehto, jonka mukaisesti se oli tähän saakka tapahtunut, oli yksipuolisesti kumottu ja kaikki huomautukset ja vastalauseet jätetty huomioonottamatta. Charlotta, muutoksen toimeenpanija, tahtoi puhutella nuorta miestä itseänsä, joka selosti omia ja esimiehensä perusteita, tosin vilkkaasti, mutta ei liian äänekkäästi, antaen kuuntelijoille paljon ajattelemisen aihetta.
Te huomaatte, lausui hän lyhyen johdannon jälkeen, jossa osasi puolustaa tungettelevaisuuttansa: te huomaatte, että halvin samoinkuin ylhäisinkin pitää tärkeänä sen paikan merkitsemistä, joka on hänen omaistensa leposijana. Köyhimmälle maamiehelle, joka hautaa lapsensa, on jonkinlaiseksi lohdutukseksi, kun voi pystyttää haudalle heikon puuristin, koristaa sen seppeleellä, jotta muisto säilyy ainakin niin kauan kuin kestää suru, joskin sellainen merkki, samoinkuin itse surukin, ajan pitkään häviää. Varakkaat pystyttävät puuristien sijaan rautaisia, lujittavat ja suojaavat niitä kaikin tavoin, ja siten saadaan merkit säilymään useita vuosia. Mutta koska nekin vihdoin vajoavat ja ruostuvat, katsovat varakkaat henkilöt välttämättömäksi kohottaa kiven, joka lupaa kestää useiden sukupolvien ajan ja jota jälkeläiset voivat uudistaa ja korjata. Mutta meitä ei vedä puoleensa tuo kivi, vaan se, mitä on sen alla, se, mitä maa sen vieressä kätkee poveensa. Ei ole kysymyksessä niinkään muisto kuin itse henkilö, ei menneisyys, vaan nykyisyys. Rakastettua vainajaa syleilen paljoa mieluummin ja hartaammin hautakummussa kuin muistomerkissä, sillä viimeksimainittu merkitsee oikeastaan sinänsä varsin vähän; mutta sen ympärille, kuten rajapyykin ympärille, tulee puolisoiden, sukulaisten ja ystävien vielä kuoltuansakin kokoontua, ja elävillä tulee olla oikeus torjua ja häätää vieraita ja pahansuovia rakkaitten vainajiensa vaiheilta.
Olen senvuoksi sitä mieltä, että esimiehelläni on täysi oikeus peruuttaa lahjoitus; onpa tämä menettely varsin lieväkin, sillä perheen jäseniä on loukattu niin, ettei mikään korvaus ole ajateltavissakaan. He eivät voi enää tuskaisen suloisin tuntein tarjota rakkaillensa kuolinuhria ja poissa on nyt se lohdullinen toivo, että he kerran saavat levätä heidän vieressänsä.
Asia ei ole niin tärkeä, että senvuoksi kannattaisi vaivautua oikeudenkäyntiin, vastasi Charlotta. Toimenpiteeni kaduttaa minua niin vähän, että korvaan mielelläni kirkolle mitä se menettää. Tunnustan teille vilpittömästi, etteivät esittämänne perusteet ole saaneet minua vakuutetuksi. Lopullisen ja yleisen, ainakin kuoleman jälkeen vallitsevan yhdenvertaisuuden puhdas tunne näyttää minusta rauhoittavammalta kuin tuo persoonallisuuksiemme, kiintymystemme ja elämänsuhteittemme itsepintaisen jäykkä pitkittäminen. Entä mitä te arvelette? kääntyi hän kysymään arkkitehdiltä.
En tahtoisi tällaisessa asiassa kiistellä enkä pyrkiä sitä ratkaisemaan, vastasi puhuteltu. Sallinette minun vaatimattomasti lausua, mikä on lähinnä taidettani ja ajatustapaani. Koska emme enää ole niin onnelliset, että voisimme painaa rakastetun olennon jäännöksiä sisältävää uurnaa poveamme vasten, koska emme ole kyllin rikkaat emmekä hilpeät säilyttääksemme niitä vahingoittumattomina suurissa, koristelluissa sarkofageissa, koska emme löydä enää kirkoistakaan sijaa itsellemme ja omaisillemme, vaan joudumme taivasalle, on meillä täysi syy hyväksyä se menettely, jonka te, armollinen rouva, olette pannut alulle. Kun seurakunnan jäsenet lepäävät rivitysten toistensa vieressä, niin he lepäävät toistensa luona ja joukossa, ja jos maan kerran tulee meidät poveensa kätkeä, en tiedä mikä olisi luonnollisempaa ja puhtaampaa kuin että sattumalta syntyneet, vähitellen luhistuneet kummut jätetään aitaamatta ja tasoitetaan, joten yhteinen peite kaikkien kantamana tulee jokaiselle kevyemmäksi.
Pitäisikö siis kaiken häipyä jättämättä minkäänlaista merkkiä, mitään, mikä tulisi muistimme avuksi? kysyi Ottilia.
Eipä suinkaan! jatkoi arkkitehti. Ei ole luovuttava muistomerkistä, vaan yksinomaan määrätystä paikasta. Rakennustaiteen harjoittajalle ja kuvanveistäjälle on erittäin tärkeätä, että ihminen odottaa heiltä, heidän taiteeltansa, heidän kädestänsä jatkoa olemassaolollensa. Siksipä suosinkin hyvin suunniteltuja ja hyvin suoritettuja muistomerkkejä, ei sinne tänne yksitellen siroteltuina, vaan pystytettyinä yhteen paikkaan, missä niillä on säilymisen toiveita. Koska hurskaat ja ylhäisetkin henkilöt luopuvat etuoikeudestansa saada levätä kirkkojen mullassa, niin asetettakoon ainakin sinne tai kauniisiin hautausmaata ympäröiviin pylväskäytäviin muistomerkkejä ja muistokirjoituksia. Niitä varten on olemassa lukemattomia muotoja, lukemattomia koristeita.
Jos taiteilijat ovat niin rikkaat, virkkoi Charlotta, niin sanokaahan minulle: miksi ei päästä koskaan mitätöntä obeliskia, katkaistua pylvästä tai tuhkauurnaa kauemmaksi? Niiden lukemattomien keksintöjen sijassa, joista te ylpeilette, olen aina nähnyt vain lukemattomia toistumia.
Niin lienee laita meillä, vastasi arkkitehti, mutta ei kaikkialla. Yleensäkin on keksiminen ja sovelias käyttäminen hankala asia. Varsinkin tässä tapauksessa on sangen vaikea luoda vakavaan esineeseen hilpeyttä ja välttää ilottomissa synkkyyteen joutumista. Olen kerännyt suuren joukon kaikenlaisten muistomerkkien luonnoksia ja näytän ne joskus, mutta ihmisen kaunein muistomerkki on aina hänen oma kuvansa. Se antaa paremmin kuin mikään muu käsityksen siitä, mikä hän on ollut; se on paras teksti moniin tai harvoihin säveliin, mutta se olisi tehtävä hänen parhaana aikanansa, mikä tavallisesti laiminlyödään. Kukaan ei ajattele elävien muotojen säilyttämistä, ja jos se tapahtuu, niin se tapahtuu riittämättömästi. Niinpä ei olekaan muuta neuvoa kuin ottaa nopeasti kuolinnaamio, jota taiteilija ylen harvoin kykenee täysin uudelleen elävöittämään.
Te olette, kenties tietämättänne ja tahtomattanne, ohjannut keskustelun aivan minun edukseni, virkkoi Charlotta. Onhan ihmisen kuva riippumaton; missä ikänä se lieneekään, aina se on olemassa sinänsä, itsenäisenä, ja me emme suinkaan vaadi, että sen on osoitettava varsinaista hautauspaikkaa. Mutta ilmaisisinko teille erään omituisen tunnon? Kuvatkin ovat minulle tavallaan vastenmielisiä, sillä niistä tuntuu aina uhoavan jonkinlaista moitetta: ne viittaavat johonkin etäiseen, olleeseen ja menneeseen ja muistuttavat minulle, kuinka vaikeata on oikein kunnioittaa nykyisyyttä. Jos ajattelemme, kuinka paljon ihmisiä olemme nähneet, tunteneet, ja tunnustamme, kuinka vähän me olemme merkinneet heille, he meille, niin miten onkaan mielemme! Me kohtaamme henkevän ihmisen keskustelematta hänen kanssansa, oppineen häneltä oppimatta, paljon matkustaneen hankkimatta itsellemme lisää tietoja, hellämielisen osoittamatta hänelle yhtään ystävällisyyttä.
Pahempi vielä, ettei niin käy ainoastaan ohimennen tavattujen vieraiden. Yhteisöt ja perheet kohtelevat siten rakkaimpia jäseniänsä, kaupungit arvokkaimpia porvareitansa, kansat oivallisimpia ruhtinaitansa, kansakunnat etevimpiä ihmisiänsä.
Kuulin kysyttävän, miksi kuolleista aina puhutaan häikäilemättä hyvää, elävistä aina jotenkin varoen. Vastattiin: koska meidän ei tarvitse edellisiä mitenkään pelätä, mutta jälkimmäiset voivat vielä jossakin joutua tiellemme. Niin epäpuhdasta on toisten muistoon kohdistuva huoli; se on enimmälti itsekästä pilaa, kun sitävastoin olisi pyhä ja vakaa velvollisuus pitää suhteensa elossaoleviin yhä virkeinä ja tehoisina.