KUUDES LUKU.
Vaunut, jotka toivat Ottilian, olivat saapuneet. Charlotta meni häntä vastaanottamaan. Herttainen tyttö kiiruhti hänen luoksensa, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja halaili hänen polviansa.
Miksi tämä nöyryytys! virkkoi Charlotta hieman hämillään ja tahtoen nostaa hänet ylös.
Tarkoitukseni ei ole niinkään nöyryyttää itseäni, vastasi Ottilia jääden samaan asentoon. Muistelen vain kovin mielelläni niitä aikoja, jolloin olin vain polvenne korkuinen ja tiesin jo varmaan, että minua rakastitte.
Hän nousi, ja Charlotta syleili häntä sydämellisesti. Hänet esiteltiin miehille, jotka heti kohtelivat uutta vierasta erikoisen kunnioittavasti. Kauneus on kaikkialla hyvin tervetullut vieras. Hän näytti tarkkaavasti kuuntelevan keskustelua, mutta ei ottanut siihen osaa.
Seuraavana aamuna Eduard sanoi Charlottalle: Hän on miellyttävä ja hauska tyttö.
Hauska? kysyi Charlotta hymyillen: eihän hän ole suutansa avannut.
Eikö? virkkoi Eduard ikäänkuin muistutellen: sepä olisi ihmeellistä!
Charlotta vain hieman vihjaili uudelle tulokkaalle, kuinka taloudenhoidossa oli meneteltävä. Ottilia oli koko järjestyksen pian oivaltanut, vieläpä paremminkin: hänellä oli siitä välitön tunto. Hän käsitti helposti, mitä hänen piti toimittaa kaikille ja kullekin erikoisesti. Kaikki tapahtui täsmällisesti. Hän osasi jakaa määräyksiä kuitenkaan nimenomaisesti käskemättä, ja milloin joku vitkasteli, suoritti hän tehtävän itse.
Niin pian kuin hän huomasi, kuinka paljon hänelle jäi vapaata aikaa, hän pyysi Charlottalta lupaa saada jakaa tuntinsa, ja jakoa noudatettiin siitä lähtien tarkasti. Hän opiskeli opittavaansa apulaisen Charlottalle kuvailemalla tavalla. Hänen sallittiin menetellä mielensä mukaisesti. Vain joskus Charlotta yritti häntä innostaa. Niinpä hän toisinaan asetti hänen käytettäväksensä kuluneita kyniä totuttaakseen häntä vapaampaan käsialaan, mutta kynät olivat pian teräviksi vuollut.
Naiset olivat päättäneet puhua kahden kesken ollessansa ranskaa, ja Charlotta pysyi päätöksessä sitäkin kiinteämmin, kun Ottilia oli puheliaampi käyttäessään vierasta kieltä, jonka harjoittaminen oli tehty hänen velvollisuudeksensa. Tällöin hän useasti sanoi enemmän kuin näytti tahtovan sanoa. Erikoisesti huvitti Charlottaa satunnainen, tosin tarkka, mutta silti lämmin koko koulukotilaitoksen kuvaus. Ottilia oli hänelle mieluisa seuralainen, ja hän toivoi tuonnempana saavansa hänestä luotettavan ystävättären.
Charlotta otti kuitenkin jälleen esille vanhemmat Ottiliaa koskevat paperit palauttaakseen mieleensä, miten johtajatar ja apulainen olivat hyvää lasta arvostelleet ja vertaillakseen lausuntoja henkilöön itseensä. Charlotta näet oli sitä mieltä, ettei voi kyllin nopeasti perehtyä niiden ihmisten luonteeseen, joiden seurassa on elettävä, tietääksensä mitä heiltä sopii odottaa, miten heitä muovailla, tai mitä heissä on kerta kaikkiansa suvaittava ja annettava anteeksi.
Tutkimukset tosin eivät osoittaneet hänelle mitään uutta, mutta moni vanha asia esiintyi merkitsevämpänä ja silmiinpistävämpänä. Niinpä esim. saattoi Ottilian kohtuullisuus syönnissä ja juonnissa aiheuttaa hänelle todellista huolta.
Lähin asia, joka naisia askarrutti, oli vaatetus. Charlotta vaati Ottiliaa käyttämään upeampia ja valikoidumpia vaatteita. Toimelias tyttö leikkasi kohta jo aikaisemmin saamansa kankaat ja osasi saada ne, toisten vähän auttaessa, nopeasti ja erittäin somasti sopimaan. Uudet muodinmukaiset vaatteet olivat hänelle eduksi: kun näet henkilön miellyttävyys ulottuu hänen ruumiinsa verhoihin saakka, niin luulee näkevänsä hänet alinomaa uutena ja entistä miellyttävämpänä hänen ominaisuuksiensa ilmetessä uudessa ympäristössä. Siten hän muuttui yhä enemmän — sanokaamme se peittelemättä — miesten silmäinherkuksi. Jos näet smaragdi ihanalla värillänsä hivelee silmää, vieläpä tavallansa lääkitseekin tässä jalossa merkityksessä, niin inhimillinen kauneus vaikuttaa vielä paljoa väkevämmin ulkoiseen ja sisäiseen aistiin. Sille, joka sen näkee, ei mikään paha mahda mitään; hän tuntee olevansa sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa.
Niinpä oli seurapiiri hyötynyt monella tavalla Ottilian tulosta. Ystävykset noudattivat säännöllisemmin määrättyjä kokoontumistunteja, jopa -minuuttejakin. Aterialle, teelle tai kävelylle lähdettäessä he eivät odotuttaneet itseänsä kohtuuttoman kauan. He eivät rientäneet, varsinkaan iltaisin, niin kiireesti pois pöydästä. Charlotta huomasi tuon hyvin ja tarkkasi heitä kumpaakin. Hän koki saada selville, antoiko jompikumpi asiaan aihetta enemmän kuin toinen, mutta ei voinut havaita mitään eroa. Molemmat esiintyivät ylipäänsä seurallisempina. Keskustellessaan he näyttivät pitävän silmällä, mikä oli omansa herättämään Ottiliassa osanottoa ja mikä oli hänen tietojensa ja oivalluksensa rajoissa. Lukiessaan ja kertoessaan he vaikenivat, kunnes Ottilia palasi. He muuttuivat sävyisämmiksi ja ylipäänsä avomielisemmiksi. Samassa määrin lisääntyi Ottilian avuliaisuus päivä päivältä. Mitä paremmin hän oppi tuntemaan talon, ihmiset ja olosuhteet, sitä vilkkaammin hän kävi asioihin käsiksi, sitä nopeammin hän käsitti jokaisen katseen, jokaisen liikkeen, puolen sanaa, äänteen. Hänen tarkkaavaisuutensa säilyi aina yhtä rauhallisena, hänen vireytensä yhtä tyynenä. Niin oli hänen istuutumisensa, nousemisensa, tulemisensa, tuomisensa, uudelleen istuutumisensa lakkaamatonta miellyttävää liikettä, ilman levottomuuden häivääkään. Sitäpaitsi ei koskaan kuullut hänen kävelyänsä, niin kepeät olivat hänen askelensa.
Ottilian säädyllinen avuliaisuus ilahdutti Charlottaa. Yksi ainoa seikka ei hänestä tuntunut aivan soveliaalta, ja hän huomautti siitä Ottilialle. On kiitettävää huomaavaisuutta, sanoi hän eräänä päivänä, että kumarrumme kiireesti, kun joku pudottaa jotakin kädestänsä, ja yritämme sen nopeasti nostaa. Siten tunnustamme olevamme ikäänkuin velvolliset palvelemaan tuota henkilöä. Suuressa maailmassa on vain otettava huomioon, kenelle sellaista auliutta osoittaa. Mitä naisiin tulee, en tahdo säätää sinulle mitään lakeja. Sinä olet nuori. Ylhäisempiä ja vanhempia kohtaan se on velvollisuus, vertaisiisi nähden kohteliaisuus, nuoremmillensa ja alhaisemmillensa osoittautuu siten inhimilliseksi ja hyväksi, mutta ei ole naishenkilölle oikein soveliasta osoittaa siten auliuttansa ja palvelevaisuuttansa miehille.
Minä koetan siitä vieroittua, vastasi Ottilia. Suonette kuitenkin taitamattomuuteni anteeksi, kun sanon teille, mistä se johtuu. Meille on opetettu historiaa; minä en ole siitä painanut mieleeni niin paljon kuin olisi pitänyt, sillä en tietänyt, mihin sitä tarvitsisin. Ainoastaan muutamat tapahtumat ovat syöpyneet mieleeni, muiden muassa seuraava:
Kun Englannin kuningas Kaarle ensimmäinen seisoi niin sanottujen tuomariensa edessä, putosi hänen kädessänsä olevasta kepistä kultainen nuppi lattiaan. Koska hän oli tottunut siihen, että sellaisissa tapauksissa kaikki yrittivät vaivautua, näytti hän katselevan ympärillensä ja odottavan, että joku tälläkin kertaa tekisi hänelle tuon pienen palveluksen. Kukaan ei hievahtanutkaan; hän kumartui itse nuppia nostamaan. Minuun tuo vaikutti — syystäkö vai suottako, en tiedä — niin tuskallisesti, että siitä lähtien aina kumarrun nähdessäni jonkun henkilön pudottavan jotakin käsistänsä. Mutta koska se tosiaankaan ei liene aina soveliasta ja koska — jatkoi hän hymyillen, — en aina voi kertoa tarinaani, niin tahdon tulevaisuudessa käyttäytyä pidättyvämmin.
Sill'aikaa edistyivät lakkaamatta ne hyvät suunnitelmat, joita suorittamaan ystävykset, Eduard ja kapteeni, tunsivat itsensä kutsutuiksi. Keksivätpä he joka päivä yhä uuttakin aihetta harkintoihin ja hankkeisiin.
Kulkiessaan eräänä päivänä kylän läpi he havaitsivat mielipahaksensa, kuinka kovin se oli järjestykseen ja puhtauteen nähden takapajulla niistä kylistä, joiden asukkaita tilan kalleus pakottaa kumpaankin.
Muistathan, virkkoi kapteeni, kuinka Sveitsin läpi matkatessamme toivoelimme saavamme kunnollisesti kaunistaa niin sanottua puistoaluetta järjestelemällä sen käytännölliseen sveitsiläiseen järjestykseen ja siisteyteen, joskaan ei sveitsiläisen rakennustavan mukaan.
Täällä esimerkiksi, virkkoi Eduard, se kaiketi kävisi päinsä. Linnavuori muodostaa esiinpistävän kulman, kylä on rakennettu jokseenkin säännöllisesti puoliympyrään sitä vastapäätä; välissä virtaa puro, jonka tulvimista joku yrittää torjua kivien, toinen paalujen, kolmas hirsien ja neljäs naapuri lankkujen avulla, mutta kukaan ei ole toiselle hyödyksi, vaan tuottaa pikemmin vahinkoa sekä itsellensä että toisille. Samoin kulkee tiekin kömpelöin kaartein milloin ylös, milloin alaspäin, milloin veden poikki, milloin yli kivien ja kantojen. Jos asukkaat tahtoisivat ottaa tehtävään osaa, ei tarvittaisi kovinkaan suurta rahaerää, jos tahtoisi rakentaa puoliympyränmuotoisen kivisen rantavallin, kohottaa tien kulkemaan rakennusten korkeudella, hankkia tilaa aivan riittävästi, antaa aihetta siisteyden noudattamiseen ja suuripiirteisen toimenpiteen avulla tehdä yhdellä kertaa kaikki pieni ja riittämätön huolehtiminen tarpeettomaksi.
Meidän sopii sitä yrittää, sanoi kapteeni silmäillen asiain tilaa ja harkiten nopeasti.
Minä en tahdo olla porvarien ja talonpoikien kanssa missään tekemisissä, ellen voi heitä suorastaan käskeä, virkkoi Eduard.
Oikeastaan et olekaan väärässä, myönsi kapteeni, minullekin näet ovat sellaiset puuhat eläessäni jo tuottaneet paljon harmia. Kuinka vaikeata onkaan ihmisen oikein punnita, mitä on uhrattava sitä vastaan, mikä on voitettava! Kuinka vaikeata tahtoa jotakin ja olla halveksimatta välineitä! Monet suorastaan sekoittavat toisiinsa välineet ja tavoittelemansa tarkoitusperän, iloitsevat edellisistä ja jättävät jälkimmäisen silmälläpitämättä. Kaikkea pahaa yritetään parantaa siinä, missä se ilmestyy näkyviin, eikä välitetä siitä kohdasta, missä sen alkulähde on, mistä käsin se vaikuttaa. Senvuoksi onkin niin vaikea pitää neuvoa, varsinkin suurten joukkojen kanssa, jotka ovat jokapäiväisessä toiminnassaan varsin järkeviä, mutta näkevät harvoin huomista kauemmaksi. Jos vielä sattuu, että toinen tulee yhteisessä puuhassa voittamaan, toinen häviämään, niin sovinnolla ei saa mitään aikaan. Kaikki varsinaisessa merkityksessä yhteinen hyvä on suoritettava rajoittamattoman majesteettivallan nojalla.
Heidän siinä seisoessaan ja jutellessaan aneli heiltä almua eräs henkilö, joka näytti pikemmin julkealta kuin puutteenalaiselta. Eduard, jota häiriytyminen harmitti, sätti häntä, sitä ennen muutamia kertoja tyynesti hänet torjuttuansa, mutta kun mies lähti hitaasti loittonemaan muristen ja vastaansättien sekä uhmaillen vedoten kerjäläisen oikeuksiin, jotka tosin eivät ehdottomasti vaadi hänen aneluunsa suostumaan, mutta kieltävät häntä loukkaamasta, koska hän, yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, on Jumalan ja esivallan suojeluksen alainen, niin Eduard joutui kerrassaan suunniltansa.
Kapteeni, häntä lepyttääksensä, virkkoi siihen: Olkoon tämä tapaus meille kehoituksena ulottamaan maalaispoliisivallan toiminta näihinkin asioihin. Almuja täytyy antaa, mutta on parempi, ellei anna niitä itse, varsinkaan kotona. Kotona tulee olla kohtuullinen ja tasainen kaikessa, hyväntekeväisyydessäkin. Ylen runsaalla lahjalla et kerjäläisistä suinkaan vapaudu, vaan houkuttelet niitä luoksesi; matkalla sitävastoin, ohi kiitäessään, voi tien vieressä seisovalle köyhälle ilmestyä satumaisen onnen hahmossa ja heittää hänelle yllättävän lahjan. Meille tekee kylän ja linnan asema sellaisen asiainjärjestelyn sangen helpoksi; olen jo aikaisemmin sitä harkinnut. Kylän toisessa päässä sijaitsee majatalo, toisessa asuu kelpo vanhuspari. Sinun tulee sijoittaa kumpaankin paikkaan pieni rahasumma. Kylään saapuva kerjäläinen ei saa mitään, ainoastaan kylästä poistuva, ja koska molemmat talot samalla sijaitsevat linnaan johtavien teiden varsilla, osoitetaan kaikki nekin, jotka aikovat kääntyä sinne ylös, palaamaan mainittuihin paikkoihin.
Tulehan, sanoi Eduard, järjestetään asia heti; yksityiskohdista sopii pitää huolta myöhemminkin.
He menivät isännän ja vanhan pariskunnan luo, ja asia oli päätetty.
Minä tiedän varsin hyvin, sanoi Eduard, kun he jälleen yhdessä nousivat linnavuoren rinnettä, että kaikki maailmassa riippuu järkevästä mieleenjohtumasta ja lujasta päätöksestä. Niinpä arvostelit aivan oikein vaimoni puistorakennelmia ja viittailit minulle, miten asia olisi korjattavissa, minkä minä — tunnustan sen avoimesti — kohta kerroin hänelle.
Saatoin sen arvata, virkkoi kapteeni, mutta en sitä hyväksy. Sinä olet häirinnyt hänen varmuutensa; hän jättää kaikki siksensä ja uhmailee meitä tässä ainoassa asiassa: hän näet karttelee sen mainitsemista eikä ole enää kutsunut meitä sammalmajaansa, vaikka käykin siellä Ottilian keralla välihetkinä.
Sen emme saa antaa peloittaa itseämme, virkkoi Eduard. Kun olen vakuutettu jostakin hyvästä, joka voisi ja jonka pitäisi tapahtua, en saa lepoa, ennenkuin näen sen suoritettuna. Osaammehan me muutenkin asioita viisaasti aloitella. Ottakaamme iltakeskusteluja varten esille kuparipiirroksilla varustetut englantilaiset puistokuvaukset ja myöhemmin sinun suunnittelemasi tilusten kartta. Asiaa täytyy aluksi käsitellä problemaattisena ja ikäänkuin huvin vuoksi; todenkin aika tulee, kun ehtii.
Tämän sopimuksen mukaisesti avattiin kirjat, joissa aina nähtiin ensinnä seudun pohjapiirros ja sen maisemat muokkaamattomassa luonnontilassa ja seuraavilla lehdillä ne muutokset, joita taide oli saanut siinä aikaan kaikkea olemassaolevaa hyvää hyödyttäen ja korostaen. Siitä oli sitten varsin helppo siirtyä puhumaan omista tiluksista, omasta ympäristöstä ja mitä siinä voisi saada aikaan.
Nyt oli mieluisa tehtävä ottaa kapteenin sommittelema kartta suunnittelujen pohjaksi. Oli vain mahdotonta kerrassaan hylätä se alkuperäinen kaava, jonka mukaan Charlotta oli työn aloittanut. Löydettiin sentään helpompi pääsy kukkulan laelle; ylärinteelle, soman metsikön kupeeseen, päätettiin rakentaa huvimaja pitäen silmällä linnaa: sen piti näkyä linnan ikkunoihin, ja sieltä käsin piti katseen voida hipoa linnaa ja puutarhoja.
Kapteeni oli kaikki tarkoin mitannut ja harkinnut ja otti jälleen puheeksi kylätien, rantavallin ja tasoitustyöt. Rakentaessani mukavan tien kukkulan laelle, sanoi hän, saan juuri niin paljon kiveä kuin tuon rantavallin rakentamiseen tarvitsen. Kun molemmat työt suoritetaan yht'aikaa, niin ne tulevat halvemmiksi ja valmistuvat nopeammin.
Mutta nyt, virkkoi Charlotta, tulee minun huoleni. Välttämättä on laadittava varma arviolasku, ja kun tiedämme, kuinka paljon sellaiseen työhön tarvitaan, ja'amme summan, ellei joka viikon, niin ainakin joka kuukauden osalle. Rahavarat ovat minun hallussani, minä maksan laskut ja pidän itse kirjaa.
Etpä näytä erikoisemmin meihin luottavan, huomautti Eduard.
Mielivaltaisissa asioissa en, vastasi Charlotta Mielivaltaa osaamme me hallita ja hillitä paremmin kuin te.
Valmistukset oli suoritettu, työt pantu nopeasti käyntiin, kapteeni oli alinomaa läsnä, ja Charlotta sai nyt melkein joka päivä olla hänen vakaan ja varman mielenlaatunsa todistajana. Kapteeni puolestaan oppi paremmin tuntemaan hänet, ja kummallekin kävi helpoksi toimia yhdessä ja saada yhdessä jotakin aikaan.
Toiminnan laita on kuin tanssin: henkilöt, jotka noudattavat samaa tahtia, käyvät pakostakin toisillensa tuiki tarpeellisiksi, ja siitä johtuu välttämättä keskinäistä hyväntahtoisuutta. Varmana todistuksena siitä, että Charlotta, kapteeniin lähemmin tutustuttuansa, tosiaankin suhtautui häneen suopeasti, oli se, että hän ihan rauhallisesti, ilman pienintäkään epämieluista tunnetta, salli hävittää erään kauniin lepopaikan, jonka hän oli erikoisesti valikoinut ja koristellut, mutta joka ei sopinut kapteenin suunnitelmiin.