KYMMENES LUKU.
Charlotta puolestansa voi hyvin. Hän iloitsee vankasta, lupaavasta pojasta, joka alinomaa askarruttaa hänen katsettansa ja mieltänsä. Poika luo uuden suhteen hänen ja maailman, hänen ja tilan välille; hänen vanha toimeliaisuutensa herää jälleen eloon; minne hän silmänsä luoneekin, havaitsee hän kuluneena vuonna tehdyn paljon ja tuntee iloa sen johdosta. Omituisen tunnon elähdyttämänä hän nousee sammalmajalle Ottilian ja poikasen keralla, laskee lapsen pienelle pöydälle, ikäänkuin kotoiselle alttarille, näkee kaksi istumasijaa tyhjänä, muistelee menneitä aikoja, ja hänen mielessänsä elpyy uusi toivo itseänsä ja Ottiliaa varten.
Nuoret naishenkilöt kenties silmäilevät häveliäästi erinäisiä nuorukaisia, hiljakseen tutkistellen, haluaisivatko jonkun heistä mieheksensä, mutta se, jonka on toimittava tyttären tai naispuolisen holhokin hyväksi, tarkastelee laajempaa piiriä. Niin kävi tällä hetkellä Charlottan, josta kapteenin ja Ottilian liitto ei näyttänyt mahdottomalta. Olivathan he jo kerran istuneet rinnakkain tässä majassa, ja Charlotta oli hiljattain saanut tietää, että puheenaolleen edullisen naimiskaupan mahdollisuus oli häipynyt olemattomiin.
Charlotta asteli eteenpäin, ja Ottilia kantoi lasta. Monenlaisia mietteitä liikkui Charlottan mielessä. Haaksirikko voi tapahtua maallakin; kaunista ja kiitettävää on siitä mitä pikimmin ennallensa toipua. Suuntautuuhan elämä vain voittoon ja tappioon. Kukapa ei tekisi jonkinlaisia suunnitelmia ja niitä toteuttaessaan häiriytyisi! Kuinka usein lähdemmekään kulkemaan jotakin tietä, jolta meidän on poikettava! Kuinka usein harhaudummekaan terävästi tarkkaamastamme päämäärästä saavuttaaksemme toisen, korkeamman! Matkustajan vaunuista särkyy hänen sanomattomaksi harmiksensa pyörä, ja hän joutuu tämän epämieluisan tapauksen vuoksi solmimaan mitä ilahduttavimpia tuttavuuksia ja suhteita, jotka vaikuttavat hänen koko elämäänsä. Kohtalo toteuttaa meidän toivelmamme, mutta siten, että voi antaa meille enemmänkin kuin olemme osanneet toivoa.
Näissä ja muissa samanlaisissa mietteissä Charlotta saapui kukkulalle, uuden rakennuksen luo, missä ne osoittautuivat aivan oikeiksi. Ympäristö näet oli paljoa kauniimpi kuin oli voitu ajatella. Kaikki häiritsevän vähäpätöinen oli poistettu; kaikki maiseman hyvät puolet, luonnon ja ajan luomat, ilmenivät täysin selvinä. Jo vihersivät nuoret istutuksetkin, joiden piti täyttää eräitä aukkoja ja miellyttävästi liittää toisiinsa erillisiä osia.
Itse rakennus oli melkein asuttavassa kunnossa, näköala, varsinkin yläkerran huoneista, erittäin vaihteleva. Mitä kauemmin katseli, sitä enemmän kaunista keksi. Millaisia vaikutuksia mahtoivatkaan täällä aiheuttaa eri vuorokaudenajat, millaisia kuu ja aurinko! Täällä teki mieli viipyä, ja kohtapa heräsikin Charlottassa jälleen rakentamis- ja toimimishalu, kun hän havaitsi kaikki karkeat työt jo suoritetuiksi. Tarvittiin vain puuseppä, verhoilija ja maalari, joka osasi suoriutua asiasta reikämalleja ja kevyttä kultausta viljellen, ja niin tuli rakennus lyhyessä ajassa kuntoon. Nopeasti järjestettiin kellari ja keittiökin, sillä linnasta etäällä ollen täytyi kerätä kaikki tarpeet ympärillensä. Niin asuivat nyt molemmat naishenkilöt lapsen keralla siellä ylhäällä, ja heille tarjoutui tästä uudesta keskuksesta käsin aavistamattoman miellyttäviä kävelyretkiä. Kauniin sään vallitessa he nauttivat korkeammassa olopiirissänsä tyytyväisinä vapaata raikasta ilmaa.
Yksin tai lapsi mukanansa Ottilia asteli mieluimmin alas plataanien luo pitkin mukavaa polkua, joka johti edelleen siihen kohtaan, missä eräs ylisoudettaessa käytetty venhe sijaitsi. Toisinaan hän lähti huviksensa soutelemaan, ei kumminkaan lapsen keralla, koska Charlotta oli siitä hieman huolissaan. Sen ohella hän kävi joka päivä linnanpuistossa tervehtimässä puutarhuria ja ystävällisen osaaottavasti katselemassa hänen huolellisesti vaalimiansa kasvintaimia, jotka nyt nauttivat kaikin raitista ulkoilmaa.
Tänä kauniina aikana saapui Charlottalle erittäin mieluisaksi vieraaksi eräs englantilainen, joka oli matkoilla tullut tuntemaan Eduardin, tavannut hänet muutamia kertoja ja oli nyt utelias näkemään niitä kauniita puutarharakennelmia, joista oli kuullut kerrottavan paljon hyvää. Hän toi mukanansa suosituskirjeen kreiviltä ja esitteli samalla seuralaisensa, hiljaisen, mutta erittäin miellyttävän miehen. Kun hän nyt kuljeskeli seudulla, milloin Charlottan ja Ottilian, milloin puutarhurien ja metsästäjien seurassa, usein myös seuralaisensa keralla ja toisinaan yksin, saattoi hänen huomautuksistansa varsin hyvin havaita, että hän oli sellaisten rakennelmain tuntija ja harrastelija ja oli nähtävästi itsekin usein suorittanut sellaisia tehtäviä. Vaikka olikin jo iäkäs, otti hän hilpeästi osaa kaikkeen, mikä voi elämää kaunistaa ja luoda siihen merkitystä.
Vasta hänen seurassansa naiset voivat täysin nauttia ympäristöstänsä. Hänen harjaantunut silmänsä otti vastaan jokaisen vaikutelman ihan verekseltänsä, ja hän iloitsi aikaansaannoksesta sitäkin enemmän, kun ei ollut aikaisemmin seutua tuntenut ja tuskin tiesi erottaa toisistansa pohjana olevaa luontoa ja siinä suoritetun jalostustyön tuloksia.
Sopii hyvinkin sanoa, että puisto hänen huomautuksistansa kasvoi ja rikastui. Hän tiesi jo ennakolta, mitä uudet versovat istutukset lupasivat. Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään kohta, jota vielä kävi jotenkin kaunistaminen. Hän keksi milloin lähteen, joka puhdistettuna lupasi muodostua kokonaisen pensaston koristeeksi, milloin luolan, joka korjattuna ja avarrettuna voi tarjota mieluisan levähdyspaikan: kunhan vain kaadettiin muutamia puita, niin sieltä avautui näköala kohti suurenmoisina kohoavia kallioita. Hän onnitteli asukkaita siitä, että heille jäi vielä paljon tekemistä, ja kehoitti heitä olemaan liiaksi kiirehtimättä, jotta jäisi seuraaviksikin vuosiksi miellyttävän suunnittelun ja järjestelyn tilaisuutta.
Hän ei muuten suinkaan liiaksi rasittanut läsnäolollansa seurusteluhetkien väliaikoina, sillä hän kulutti suurimman osan päiväänsä kuvaamalla kannettavan pimeän kammion avulla puiston maalauksellisimpia näköaloja voittaakseen siten matkoistansa itselleen ja muille kauniin hedelmän. Hän oli jo useita vuosia menetellyt siten kaikilla merkittävillä seuduilla, hankkien itsellensä erittäin miellyttävän ja mielenkiintoisen kokoelman. Hän näytti naisille mukanaan kuljettamansa suuren salkun huvittaen heitä osaksi kuvilla, osaksi niihin liittyvillä selityksillä. Naiset olivat mielissään, kun saivat yksinäisyydessänsä niin mukavasti matkustaa kautta maailman, nähdä ohitsensa vilistävän rannikoita ja satamia, vuoria, järviä ja virtoja, kaupunkeja, linnoja ja monia muita paikkoja, joita historiassa mainitaan.
Kummallakin katselijalla oli oma erikoinen harrastuksensa. Charlottan mieltä kiinnittivät yleisemmät asiat, nimenomaan ne, joihin liittyi jotakin historiallisesti merkittävää; Ottilia taas viivähti erittäinkin niissä seuduissa, joista Eduard oli tavannut paljon kertoa, joissa hän oli mielellään oleskellut, kerran toisensa jälkeen: jokaisella ihmisellä näet on lähellä ja kaukana eräitä yksityisiä paikkoja, jotka vetävät häntä puoleensa, jotka ovat hänelle erikoisen rakkaat ja mieluiset hänen luonteensa, ensimmäisen vaikutelman, määrättyjen olosuhteiden tai tottumuksen nojalla.
Niinpä Ottilia tiedusteli lordilta, mikä seutu häntä eniten miellytti ja minne hän nyt asettuisi asumaan, jos olisi valittava. Lordi tiesi näyttää useitakin kauniita seutuja ja kertoi varsin miellyttävästi, omalla omituisella tavallansa ranskaa ääntäen, millaiset tapahtumat olivat tehneet hänelle minkin seudun rakkaaksi ja kalliiksi.
Kun sitten kysyttiin, missä hän nyt tavallisesti oleskeli, mihin mieluimmin palasi, niin hän lausui ihan peittelemättä, mutta naisia hämmästyttäen:
Minä olen nyt tottunut olemaan kotona kaikkialla enkä tiedä lopulta mitään mukavampaa, kuin että toiset rakentavat, istuttavat ja ahertavat taloustoimissansa minun puolestani. Omille tiluksilleni minä en ikävöi takaisin. Se johtuu osalta poliittisista syistä, mutta etupäässä siitä, että poikani, jota varten oikeastaan olen kaikki suunnitellut ja järjestänyt, jolle uskoin saavani sen luovuttaa ja jonka keralla toivoin vielä voivani siitä nauttia, ei siitä kaikesta vähääkään välittänyt, vaan lähti Intiaan käyttääkseen elämänsä siellä hyödyllisemmin tai sen kerrassaan tuhlataksensa.
Me kulutamme varmaan aivan liian paljon elämäämme valmisteleviin toimenpiteisiin. Sen sijaan että heti alkaisimme tuntea hyvinvointia kohtalaisessa olotilassa, me pyrimme yhä kaikkea avartamaan, jotta olomme kävisi yhä epämukavammaksi. Kuka nyt nauttii rakennuksistani, puistostani, puutarhoistani? En minä, eivätpä edes omaisenikaan, vaan tuntemattomat vieraat, uteliaat, levottomat matkustavaiset.
Vaikka olemme hyvissäkin varoissa, olemme sittenkin aina vain puolittain kotonamme, varsinkin eläessämme maaseudulla, missä puuttuu paljon kaupungin totunnaisista antimista. Kirja, jota kipeimmin kaipaamme, ei ole saatavissa, kaikki se, mitä eniten tarvitsemme, on unohtunut. Me asetumme kotoisesti elämään lähteäksemme jälleen matkaan, ja ellemme tee sitä ehdoin tahdoin, niin vaikuttavat olosuhteet, intohimot, sattumat, välttämättömyys ja moni muu.
Lordi ei aavistanut, kuinka syvästi nämä mietteet koskivat ystävättäriin. Useinpa joutuukin tähän vaaraan ken hyvänsä lausuessaan julki yleisiä mietteitä, vaikka muuten tunteekin seuran elämänsuhteet. Charlottaa olivat hyväntahtoiset ja hyväätarkoittavat henkilöt jo monesti aikaisemmin sillä tavoin sattumalta loukanneet, ja maailma lepäsi muutenkin niin selvänä hänen nähtävissään, ettei hän tuntenut mitään erikoista kipua, vaikka joku varomattomasti pakottikin hänen katseensa suuntautumaan johonkin ikävään kohtaan. Ottilia, joka nuorena ja kokemattomana pikemmin aavisteli kuin näki ja jonka oli lupa, jopa pakkokin kääntää katseensa pois siitä, mitä hän ei voinut ja mitä hänen ei pitänyt nähdä, sitävastoin joutui noiden tutunomaisten puheiden vuoksi mitä kamalimpaan tilaan. Hänen nähtensä repeytyi väkivaltaisella tavalla asioiden hieno huntu, ja hänestä tuntui siltä, kuin kaikki se, mitä tähän saakka oli tehty talon ja kartanon, puutarhan, puiston ja koko ympäristön hyväksi, oikeastaan olisi ihan suotta, koska se, jolle kaikki kuului, ei saanut siitä nauttia, koska hänetkin samoinkuin tämän vieraan, olivat hänen rakkaimpansa ja lähimpänsä pakottaneet maailman retkille, vieläpä kaikkein vaarallisimmille. Ottilia oli tottunut kuuntelemaan ja vaikenemaan, mutta tällä kertaa hän oli mitä kiusallisimmassa asemassa, jota vieraan puheen jatko pikemmin pahensi kuin paransi.
Nyt uskon olevani oikealla ladulla, virkkoi lordi hilpeään ja hitaanlaiseen tapaansa, kun pidän itseäni alinomaisena matkamiehenä, joka kieltäytyy paljosta paljon nauttiaksensa. Minä olen tottunut vaihteluun, se muuttuu minulle suorastaan tarpeeksi, kuten oopperassa yhä odotamme uusia näyttämökoristeita juuri siitä syystä, että olemme niitä jo paljon nähneet. Minä tiedän mitä voin odottaa parhaimmalta ja huonoimmalta majatalolta: olipa oloni siellä kuinka hyvä tai huono tahansa, milloinkaan en kohtaa totunnaista, ja loppujen lopuksi on yhdentekevää, riippuuko täydellisesti välttämättömästä tottumuksesta vaiko satunnaisimmasta sattumasta. Nyt ei minulla ainakaan ole sitä mieliharmia, että jotakin katoaa, että minun on paettava jokapäiväisestä oleskeluhuoneesta, jossa toimitetaan korjauksia, että minulle rakas kupponen särjetään ja juoma ei tahdo sitten pitkiin aikoihin maistua. Kaikesta tuosta olen pelastunut, ja jos katto pääni päällä rupeaa palamaan, niin palvelijani säälivät rauhallisesti tavarani kokoon, ja niin me ajamme pois talosta ja kaupungista. Kaikkien näiden etujen ohella minä en ole, tarkoin laskien, vuoden varrella kuluttanut enempää kuin olisin kotona käytellyt.
Tuon kuvauksen kestäessä Ottilia näki vain Eduardin edessänsä, näki hänen kulkevan puutetta ja vastuksia kokien raivaamattomia teitä, joutuvan sodassa vaaraan ja hätään ja tottuvan kaiken tämän epävakaisuuden ja uhkamielisyyden vallitessa kodittomaksi ja ystävättömäksi, heittämään kaikki pois vain siinä tarkoituksessa, ettei voisi mitään menettää. Onneksi seura vähäksi aikaa hajaantui. Ottilia sai tilaisuutta itkeä yksinäisyydessä kylliksensä. Väkivaltaisemmin ei häneen ollut vaikuttanut mikään kumea tuska kuin tämä selvyys, jota hän pyrki vieläkin selventämään, kuten ihmisen tapana yleensäkin on kiusata itseänsä ollessaan kerran kiusattavaksi joutumassa.
Eduardin tila tuntui hänestä niin surkealta, niin viheliäiseltä, että hän päätti, maksoi mitä maksoi, tehdä kaikki voitavansa saadakseen Eduardin palaamaan Charlottan luo, kätkeäkseen surunsa ja rakkautensa johonkin hiljaiseen seutuun ja pettääkseen niitä jonkinlaisen toiminnan avulla.
Lordin seuralainen, ymmärtäväinen ja rauhallinen mies ja hyvä havaitsija, oli huomannut keskustelussa sattuneen erehdyksen ja ilmaissut ystävällensä olosuhteiden samankaltaisuuden. Lordi ei tietänyt mitään perheen oloista, mutta hänen seuralaisensa, jonka mieltä matkoilla kiinnittivät varsinkin ne omituiset tapahtumat, joita aiheuttavat luonnolliset ja keinotekoiset olosuhteet, lakimääräisyyden ja hillittömyyden, ymmärryksen ja järjen, intohimon ja ennakkoluulojen ristiriita, oli jo aikaisemmin ja vielä enemmän taloon tultuansa perehtynyt kaikkeen mitä oli tapahtunut ja yhä vielä tapahtui.
Lordin mieltä tuo pahoitti, mutta hän ei joutunut hämillensä. Seurassa pitäisi olla kerrassaan vaiti, ellei tahtoisi koskaan joutua sellaiseen tilanteeseen, sillä jokapäiväisimmät lausumat voivat nykyisyyden harrastuksiin sekaantuessaan aiheuttaa epäsointua yhtä hyvin kuin tärkeät huomautukset.
Me korjaamme asian tänä iltana, sanoi lordi, vältämme kaikkia yleisluontoisia keskusteluja. Kertokaa te seuralle jokin niistä monista ja merkittävistä jutuista ja tarinoista, jotka ovat matkamme varrella rikastuttaneet salkkuanne ja muistianne.
Kaikkein parhaasta aikomuksesta huolimatta ei vieraiden tällä kertaa onnistunut moitteettomasti ilahduttaa ystäviä. Kun näet lordin seuralainen oli monilla omituisilla, merkittävillä, hilpeillä, liikuttavilla ja kaameilla tarinoilla herättänyt tarkkaavaisuutta ja mitä suurimmassa määrin kiihtänyt kuulijainsa myötätuntoisuutta, niin hän ajatteli lopuksi esittää tosin omituisen, mutta leppoisamman tapauksen aavistamatta, kuinka läheinen se oli kuulijoille.
Eriskummaiset naapurustenlapset.
Novelli.
Kahden huomattavan naapuriperheen lapset, poika ja tyttö, jotka iältänsä hyvin sopivat tulemaan kerran toistensa puolisoiksi, saivat kasvaa toistensa keralla näine miellyttävine toiveinensa, ja kummankin vanhemmat iloitsivat tulevaisesta liitosta. Pian kuitenkin havaittiin, että tämä aikomus uhkasi jäädä onnistumatta, koska näiden kelpo luonteiden kesken ilmeni omituista vastenmielisyyttä. Kenties he olivat liiaksi toistensa kaltaiset. He olivat itsenäiset, tiesivät mitä tahtoivat, pysyivät lujasti päätöksissään. Leikkitoverit rakastivat ja kunnioittivat kumpaakin. Toistensa seurassa he aina esiintyivät riitapuolina, rakentelivat aina yksin itseänsä varten, hävittivät aina kohdatessaan toistensa aikaansaannoksia, ei suinkaan kilvan pyrkien samaan päämäärään, vaan aina taistellen keskenänsä jostakin yhteisestä tarkoituksesta. He olivat varsin hyväluontoiset ja rakastettavat, vihamieliset ja ilkeätkin vain toisiinsa suhtautuessaan.
Tämä eriskummainen suhde ilmeni jo lapsuusajan leikeissä, se ilmeni yhä vuosien lisääntyessä. Poikain tapansa mukaan leikkiessä sotaa, jakautuessa puolueisiin ja ryhtyessä keskenänsä taistelemaan, uhmailevan rohkea tyttö asettui kerran johtamaan toista sotajoukkoa taistellen niin tuimasti, että vastapuolue olisi lyöty häpeälliseen pakoon, ellei sen johtaja olisi toiminut erittäin uljaasti, riistänyt vastustajattareltansa aseita ja ottanut häntä vangiksensa. Mutta vielä silloinkin tyttö puolustautui niin kiivaasti, että pojan täytyi temmata silkkinen kaulaliinansa ja sitoa hänen kätensä selän taa, jos mieli säilyttää silmänsä vihollistansa silti vahingoittamatta.
Tätä ei tyttö antanut hänelle milloinkaan anteeksi, yrittipä vielä salaa häntä vahingoittaakin, joten vanhemmat, jotka olivat jo aikoja sitten havainneet nämä kummalliset ominaisuudet, päättivät yksimielisesti erottaa nämä vihamieliset olennot ja luopua suloisista toivelmistansa.
Poika kunnosti pian itseänsä uusissa olosuhteissa. Kaikenlainen opetus pystyi häneen. Suosijat ja hänen oma halunsa määräsivät hänet sotilaan ammattiin. Kaikkialla, minne hän joutui, häntä rakastettiin ja kunnioitettiin. Hänen kelpo olemuksensa näytti vaikuttavan vain toisten hyväksi, ja hän oli, selvästi asiaa tajuamatta, varsin onnellinen menetettyänsä ainoan riitelijän, jonka luonto oli hänelle määrännyt.
Tytön mieli sitävastoin äkkiä muuttui. Lisääntyvä ikä, lisääntyvä sivistys ja vieläkin enemmän jokin sisäinen tunto vetivät häntä pois niistä kiivaista leikeistä, joita hän oli näihin asti harjoittanut poikien seurassa. Häneltä näytti ylipäänsä puuttuvan jotakin; hänen ympärillänsä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi ollut hänen vihansa arvoista. Rakastettavaksi hän ei ollut huomannut vielä ketään.
Eräs hänen naapurivastustajaansa vanhempi, varakas, huomattu, seurapiireissä kernaasti nähty, naisten suosima säätyläisnuorukainen kiintyi häneen koko sydämestänsä. Tapahtui ensi kerran, että ystävä, rakastaja, palvelija häntä tavoitteli. Se seikka, että nuori mies asetti hänet etusijalle monien muiden vanhempien, sivistyneempien, loistavampien ja vaateliaampien rinnalla, miellytti neitoa kovin. Nuorukaisen alinomainen huomaavaisuus, joka ei milloinkaan huonontunut tungettelevaisuudeksi, hänen uskollinen avunantonsa erinäisissä epämiellyttävissä tilanteissa, hänen tosin selvästi, mutta kuitenkin rauhallisesti ja vain toivorikkaasti vanhemmille esittämänsä kosinta — tyttö näet oli vielä ylen nuori — kaikki tuo hankki hänelle tytön suosion. Sitäpaitsi vaikutti osaltansa tottumus, ihmisten tietyiksi otaksumat suhteet. Hän oli niin usein kuullut itseänsä nimitettävän morsiameksi, että vihdoin itsekin uskoi se olevansa, eikä hän, enempää kuin kukaan muukaan, osannut ajatella minkään koettelemuksen olevan enää tarpeen, kun hän vaihtoi sormusta sen henkilön kanssa, jota oli kauan pidetty hänen sulhasenansa.
Koko asian rauhallista kulkua ei ollut kihlauskaan kiirehtänyt. Molemmin puolin jätettiin kaikki entisellensä, iloittiin yhdessäolosta ja tahdottiin välttämättä vielä nauttia hyvä vuodenaika tulevan vakaamman elämän kevätkautena.
Sillävälin oli toinen nuori mies etäällä ollen sivistänyt itsensä mitä parhaimmin, saavuttanut ansaitun aseman elämänurallansa ja tuli nyt lomalle omaisiansa tervehtimään. Aivan luonnollisella, mutta samalla omituisella tavalla hän jälleen seisoi kauniin naapurintytön edessä. Neidon mielessä oli viime aikoina itänyt yksinomaan ystävällisiä, morsiamellisia perhetuntoja; hän oli sopusoinnussa koko ympäristönsä kanssa, uskoi olevansa onnellinen ja olikin tavallansa. Mutta nyt oli hänen edessänsä pitkistä ajoista jälleen jotakin. Se ei ollut mitään vihattavaa, hän itse oli kadottanut vihaamiskykynsä. Ilmenipä lapsen viha, joka itse asiassa oli ollut sisäisen arvon hämärää tajuamista, nyt iloisena hämmästyksenä, ilahduttavana katseluna, suopeana myöntelynä, puolittain halukkaana, puolittain vastahakoisena lähentymisenä, ja tuo kaikki oli molemminpuolista. Pitkäaikainen poissaolo antoi aihetta pitkänlaisiin keskusteluihin. Lapsuusaikainen järjettömyyskin oli viisastuneille vain hupaisen muistelun esine, ja tuntui siltä, kuin täytyisi tuo kiusoitteleva viha hyvittää ainakin ystävällisellä, huomaavaisella kohtelulla, kuin tuohon väkivaltaiseen väärin-tuomitsemiseen pitäisi nyt liittyä nimenomainen tunnustaminen.
Nuoren miehen puolella pysyi kaikki ymmärtäväisissä, toivottavissa rajoissa. Hänen asemansa, olosuhteensa, pyrintönsä ja kunnianhimonsa askarruttivat häntä siinä määrin, että hän mielihyvin otti vastaan kauniin morsiamen ystävällisyyden kiitettävänä lisänä, silti mitenkään suhteistamatta häntä itseensä tai kadehtimatta hänen sulhastansa, jonka kanssa hän muuten oli mitä parhaissa väleissä.
Neidon laita oli aivan toisin. Hän näytti kuin unesta heränneen. Taistelu nuorta naapuria vastaan oli ollut hänen ensimmäinen intohimonsa, ja tämä kiivas taistelu oli kuitenkin vain vastustuksen muodossa ilmenevä kiivas, synnynnäisluontoinen kiintymys. Muistellessaan hän ei voinutkaan ajatella muuta, kuin että oli aina häntä rakastanut. Hän hymyili tuolle ase kädessä tapahtuneelle vihamieliselle haeskelulle, oli muistavinaan, että oli tuntunut erittäin miellyttävältä, kun toinen oli riisunut häneltä aseet, kuvitteli kokeneensa suurinta autuutta joutuessaan sidotuksi, ja kaikki, mihin hän itse oli ryhtynyt toisen vahingoksi ja mieliharmiksi, näytti vain viattomalta keinolta huomion kääntämiseksi itseensä. Hän kirosi kaiken eron, valitti horrosta, johon oli vaipunut, kirosi laahaavaa, uneliasta totunnaisuutta, joka oli voinut tuottaa hänelle niin mitättömän sulhasen; hän oli muuttunut, kaksin kerroin muuttunut, entisestänsä ja nykyisestänsä, miten asian tahtoo käsittää.
Jos joku olisi voinut kehitellä ja hänen kanssansa jakaa hänen tyystin salaamansa tunnot, niin eipä hänen tosiaankaan olisi sopinut neitoa soimata: sulhanen ei suinkaan voinut kestää vertailua naapurin kanssa, kun heidät näki vierekkäin. Jos toiselta ei käynyt epääminen jonkinlaista luottamusta, niin toinen sensijaan herätti mitä täydellisintä; jos toisen kanssa mielellään seurusteli, niin toisen toivoi kumppaniksensa, ja jos ajatteli syvempää osanottoa, erinomaisia tapauksia, niin olisi varmaan toista epäillyt toisen herättäessä täydellistä varmuutta. Sellaisia olosuhteita varten on naisilla erikoinen synnynnäinen vaisto, jonka kehittämiseen heillä on sekä syytä että tilaisuutta.
Mitä kauemmin kaunis morsian hautoi salaa mielessänsä sellaisia ajatuksia, mitä vähemmän kukaan osasi hänelle puhua mitään sulhasen hyväksi, mitään sellaista, mihin olosuhteet ja velvollisuus näyttivät neuvovan ja kehoittavan, jopa auttamaton välttämättömyyskin ehdottomasti vaativan, sitä enemmän kaunis sydän suosi yksipuolisuuttansa, ja kun nyt toisaalta neito oli ihmisten ja omaisten, sulhasen ja oman lupauksensa purkamattomasti sitoma, toisaalta ei eteenpäinpyrkivä nuorukainen mitenkään salannut ajatuksiansa, suunnitelmiansa ja toiveitansa kohdellen häntä vain uskollisen eikä edes hellän veljen tavoin, ja kun nyt vielä tuli puheeksi hänen kohta tapahtuva poislähtönsä, niin näytti siltä, kuin hänen aikaisempi lapsenmielensä kaikkine salavihoinensa ja väkivaltaisuuksinensa olisi jälleen herännyt ja nyt, korkeammalle elämänasteelle ehdittyänsä, suuttuneena valmistautunut vaikuttamaan entistä ankarammin ja tuhoisammin. Hän päätti kuolla rangaistakseen muinoin vihaamaansa ja nyt kiihkeästi rakastamaansa hänen tunteettomuutensa vuoksi ja solmiakseen nyt, kun hänen ei pitänyt saada häntä omaksensa, ikuisen liiton ainakin hänen mielikuvituksensa, hänen katumuksensa kanssa. Nuorukaisen ei pitänyt päästä irti hänen kuolleesta kuvastansa, hänen ei pitänyt lakata soimaamasta itseänsä siitä, ettei ollut tuntenut, tutkinut eikä pitänyt arvossa vainajan mieltä. Tämä omituinen mielettömyys seurasi neitoa kaikkialle. Hän peitti sen kaikenlaisiin valhemuotoihin, ja vaikka hän näyttikin ihmisten mielestä kummalliselta, ei kukaan ollut kyllin tarkkaavainen tai älykäs keksiäksensä todellisen sisäisen syyn.
Sillävälin olivat ystävät, sukulaiset ja tuttavat järjestelleet juhlia väsymykseen asti. Kului tuskin päivääkään, jolloin ei olisi keksitty jotakin uutta ja odottamatonta. Koko tienoolla oli tuskin ainoatakaan kaunista paikkaa, jota ei olisi koristettu ja valmistettu lukuisien vieraiden vastaanottamista varten. Nuori tulokkaammekin tahtoi vielä ennen lähtöänsä tehdä minkä katsoi asiaksensa ja kutsui nuoren parin muutamain läheisten sukulaisten keralla purjehdusretkelle. Astuttiin isoon, kauniiseen, koristettuun alukseen, huvipurteen, joka sisälsi pienen salin ja muutamia huoneita ja näytti siirtävän aalloille maallaolon mukavuudet.
Suuri virta kuljetti purtta alaspäin soiton kaikuessa. Seurue oli kokoontunut kuumana päivänaikana alasuojiin huvitellakseen itseänsä seura- ja onnenleikeillä. Nuori isäntä, joka ei voinut milloinkaan olla toimettomana, oli asettunut peräsimeen vapauttaen hetkeksi vanhan laivurin, joka oli nukahtanut hänen viereensä. Valvovan täytyi nyt olla erittäin varovainen, sillä alus lähestyi erästä kohtaa, missä kaksi saarta ahdistaa uoman kapeammaksi muodostaen milloin toiselta, milloin toiselta puolen ulkonevine hiekkarantoinensa vaarallisen kulkuväylän. Huolellinen ja terävästi tähyävä peränpitäjä oli jo herättämäisillään laivurin, mutta rohkaisi samassa mielensä ja suuntasi päin kapeata kohtaa. Samassa ilmestyi kannelle hänen kaunis vihollisensa kukkaseppele hiuksissaan. Hän otti seppeleen ja heitti sen peränpitäjälle.
Ota se muistoksi, huusi hän.
Älä häiritse minua! huudahti vastaukseksi nuori mies koppoen seppeleen käteensä, minä tarvitsen kaikki voimani ja koko tarkkaavaisuuteni!
Minä en sinua enää häiritse, huudahti neito, sinä et minua enää näe!
Tuon sanottuansa hän kiiruhti aluksen kokkaan syöksyen sieltä veteen.
Kuului ääniä: Pelastakaa, pelastakaa, hän hukkuu!
Peränpitäjä oli mitä kamalimmassa pulassa. Melu herättää vanhan laivurin, hän aikoo tarttua peräsimeen, nuorempi tahtoo sen hänelle luovuttaa, mutta on jo liian myöhäistä: alus ajautuu karille. Samassa silmänräpäyksessä nuori mies heittää yltänsä haitalliset vaatekappaleet, syöksyy veteen ja ui kauniin vihollisensa jälkeen.
Vesi on ystävällinen elementti sille, joka sen tuntee ja osaa sitä käsitellä. Se kantoi häntä, ja taitava uimari vallitsi sitä. Hän saavutti pian edellänsä liukuvan kaunottaren, tarttui häneen, osasi hänet nostaa ja pitää vedenpinnan yläpuolella; molemmat tempasi vuolas virta mukaansa, kunnes saaret ja karit olivat kaukana heidän takanansa ja kymi jälleen alkoi vaeltaa leveänä ja hitaasti. Vasta nyt nuori mies toipui ensimmäisestä ankarasta hädästä, jonka aikana hän oli toiminut tajuttomasti, konemaisesti; hän kohotti päätänsä, silmäili ympärillensä ja ui minkä jaksoi kohti laakeata pensaikkorantaa, joka mukavasti ulkoni virtaan. Siellä hän laski maahan kauniin taakkansa, mutta siinä ei näyttänyt olevan elämänhenkäystäkään jäljellä. Nuori mies oli epätoivoissaan, mutta samassa osui hänen katseensa polkuun, joka johti pensaikon halki. Hän otti jälleen kannettavakseen kalliin taakkansa, näki pian yksinäisen asumuksen ja saapui sinne. Siellä asui hyvää väkeä, eräs nuori aviopari. Onnettomuus, hätä oli pian ilmoitettu. Se, mitä nuori mies hieman harkittuansa pyysi, toimitettiin. Kirkas tuli paloi liedessä; vuoteeseen levitettiin villapeitteitä; tuotiin nopeasti turkkeja, nahkasia ja mitä muuta lämmittävää löydettiin. Tässä sysäsi pelastamishalu syrjään kaikki muut mietteet. Kaunista, puolittain jäykistynyttä ruumista yritettiin kaikin tavoin herättää eloon. Se onnistuikin. Hän avasi silmänsä, näki ystävän, kietoi ihanat käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Niin he olivat kauan; neidon silmistä tulvahtivat kyynelet tehden hänet täysin terveeksi.
Tahdotko minut jättää, huudahti neito, nyt, kun olen sinut jälleen löytänyt?
En koskaan, en koskaan! vakuutti toinen tietämättä mitä sanoi tai teki. Mutta säästä itseäsi, huudahti hän lisäksi, ajattele itseäsi itsesi ja minun tähteni!
Neito ajatteli nyt itseänsä ja havaitsi vasta nyt, missä tilassa oli. Hän ei voinut hävetä rakastettuansa, mutta salli mielellänsä hänen poistuvan, sillä hänen vaatteensa olivat yhä vielä likomärät.
Nuori aviopari neuvotteli; mies tarjosi nuorukaiselle ja hänen vaimonsa neidolle hääpukunsa, jotka olivat vielä täydelliset kahden henkilön pukemiseksi alusta loppuun. Lyhyessä ajassa olivat molemmat seikkailijat pukeutuneet, vieläpä kauniistikin. He näyttivät erittäin somilta, ihmettelivät jälleen kohdatessaan toistensa asua, ja syleilivät toisiansa kiihkeästi, samalla kuitenkin puolittain hymyillen valepuvuillensa. Nuoruuden tarmo ja lemmen virkeys toivuttivat heidät muutamassa hetkessä täysin entisellensä, ja jos vain olisi soitto kaikunut, olisi heidät voinut kutsua tanssimaan.
Siirtyminen vedestä maalle, kuolemasta elämään, perheenpiiristä erämaahan, epätoivosta hurmioon, välinpitämättömyydestä kiintymykseen, hehkuvaan rakkauteen, vieläpä aivan lyhyessä hetkessä — se oli liikaa yhdellä kertaa käsitettäväksi, tuntui siltä, kuin pään olisi täytynyt haljeta tai joutua sekaisin. Sellaisen yllätyksen sietämiseksi täytyy sydämen olla ensi sijassa vaikuttamassa.
Kerrassaan toisiinsa unohtuneina he voivat vasta jonkin ajan kuluttua ajatella alukseen jääneiden pelkoa ja levottomuutta, ja melkeinpä oli heidän itsensä vaikea ilman pelkoa ja levottomuutta ajatella, kuinka heidät jälleen kohtaisivat.
Pakenemmeko, piiloudummeko? kysyi nuorukainen.
Me emme eroa toisistamme, sanoi neito nojaten hänen rintaansa.
Talon isäntä, joka oli kuullut heiltä kertomuksen karilleajautuneesta aluksesta, riensi enempää kyselemättä rantaan. Pursi tuli onnellisesti virtaa alaspäin; se oli suurella vaivalla saatu irroitetuksi. Sitä ohjattiin eteenpäin, tietämättä minne, toivoen kadonneitten löytyvän. Kun nyt isäntä huutaen ja viittoen veti puoleensa heidän huomionsa, juoksi erääseen kohtaan, missä näkyi edullinen maihinlaskupaikka, eikä lakannut viittomasta ja huutamasta, niin alus kääntyi rantaan. Millainen näytelmä siellä odottikaan maihin astuvia! Kihlautuneiden vanhemmat riensivät ensimmäisinä rannalle; rakastava sulhanen oli melkein suunniltansa. Tuskin olivat vanhemmat saaneet kuulla rakkaiden lastensa pelastuneen, kun viimeksimainitut jo astuivat oudoissa vaatteissansa esiin pensaikosta. Heitä ei tunnettu, ennenkuin he olivat saapuneet aivan luo.
Mitä näenkään? huudahtivat äidit.
Mitä näenkään? huudahtivat isät.
Pelastuneet polvistuivat heidän eteensä.
Lapsenne! huudahtivat he; kihlautuneet lapsenne! Antakaa meille anteeksi! pyysi neito.
Antakaa meille siunauksenne! pyysi nuorukainen.
Antakaa meille siunauksenne! huudahtivat molemmat kaikkien seisoessa vaiti ja hämmästyneinä. Siunauksenne! kaikui pyyntö kolmannen kerran, ja kukapa olisi voinut sen evätä?