NELJÄS LUKU.
Se topografinen kartta, joka esitti tilaa ympäristöinensä verrattain suuressa mittakaavassa selvin ja helposti käsitettävin piirtein ja värein ja jonka kapteeni osasi muutamien trigonometristen mittausten avulla varmasti perustella, valmistui pian; tämä toimelias mies näet nukkui harvinaisen vähän ja omisti päivänsä aina lähimpiin tehtäviin, joten joka ilta oli jotakin suoritettu.
Nyt, sanoi hän ystävällensä, ryhdymme muihin toimiin, tilan kuvailemiseen, jota varten täytyy olla olemassa riittävästi esitöitä ja josta sitten voidaan kehitellä vuokra-arvioita ja muuta sentapaista. Mutta eräs asia meidän tulee päättää ja järjestää: sinun on erotettava kaikki se, mikä on varsinaista liiketoimintaa, elämästä. Liiketoiminta vaatii vakavuutta ja lujuutta, elämä mielivaltaa, liiketoiminta aivan ehdotonta johdonmukaisuutta, elämä sitävastoin kaipaa usein epäjohdonmukaisuutta, joka vaikuttaa siinä kerrassaan rakastettavalta ja ilahduttavaltakin. Jos olet toisessa varma, voit toisessa olla sitä vapaampi, sensijaan että niiden toisiinsa sekaantuessa vapaus tempaa varmuuden pois ja hävittää sen.
Eduard tunsi noihin ehdotuksiin sisältyvän lievää moitetta. Vaikka hän ei ollutkaan luonnostansa huolimaton, ei hän kumminkaan voinut saada itseänsä järjestelemään papereitansa eri lokeroihin. Se, mikä hänen oli ratkaistava toisten mieltä kuullen, ja se, mikä riippui ainoastaan hänestä itsestänsä, ei ollut erotettuna eikä hän myöskään vetänyt riittävän selvää rajaa liiketointen ja askarrusten, seurustelun ja huvittelun välille. Nyt se kävi hänelle helpoksi, kun ystävä otti asian huoleksensa, toinen minä teki mahdolliseksi sen jakautumisen, joka yhdelle minälle ei ole aina mahdollinen.
He järjestivät siihen kylkirakennukseen, jossa kapteeni asui, säilytyshuoneen nykyisiä ja arkiston menneitä asioita varten, hakivat kaikki asiakirjat, paperit ja tiedonannot eri säiliöistä, kammioista, lipastoista ja kirstuista, ja kohta oli tuo sekava joukkio saatettu ilahduttavaan järjestykseen ja sijaitsi nyt otsakkeilla varustettuna määrätyissä lokeroissa. Se, mitä haluttiin, löytyi täydellisemmin kuin oli osattu toivoa. Tällöin oli heille suureksi avuksi eräs vanha kirjuri, joka pitkin päivää, vieläpä osan yötäkin pysytteli kirjoituspulpettinsa ääressä ja johon Eduard tätä ennen oli aina ollut tyytymätön.
Minä en häntä enää tunne, sanoi Eduard ystävällensä, niin toimeliaaksi ja käyttökelpoiseksi on mies muuttunut.
Se johtuu siitä, virkkoi kapteeni, ettemme anna hänen tehtäväksensä mitään uutta, ennenkuin hän on ehtinyt kaikessa rauhassa suorittaa vanhemmat tehtävänsä, niinmuodoin hän, kuten näet, saa aikaan sangen paljon; jos hänen toimiansa häiritään, ei hän kykene mihinkään.
Vietettyänsä tähän tapaan päivänsä ystävykset kävivät iltaisin säännöllisesti Charlottan luona. Ellei ollut saapunut vieraita lähiseudulta ja naapurikartanoista, mikä kyllä oli sangen tavallista, niin keskustelu ja lukeminen koskivat enimmäkseen sellaisia asioita, jotka kartuttavat porvarillisen yhteiskunnan hyvinvointia, etuisuuksia ja miellyttävyyttä.
Charlotta, joka oli yleensäkin tottunut käyttelemään nykyisyyttä hyväksensä, tunsi miehensä tyytyväisyyden havaiten henkilökohtaisestikin hyötyvänsä. Erinäiset kotoiset suunnitelmat, joita hän oli jo kauan mielessänsä hautonut voimatta niitä kunnolla aloittaa, toteutuivat nyt, kapteenin asiaan puuttuessa. Kotirohtola, jossa oli tätä ennen ollut vain muutamia aineita, täydennettiin, ja Charlotta oppi sekä helppotajuisten kirjojen että keskustelujen nojalla entistä paremmin harjoittamaan uutteraa ja avuliasta toimintaansa.
Ajateltaessa tavallisia ja siitä huolimatta liiankin usein yllättäviä tapaturmia hankittiin kaikki hukkuvien pelastamiseen tarvittavat välineet, sitäkin suuremmalla syyllä, kun monet lähitienoolla sijaitsevat lammet, vesistöt ja vesilaitokset useasti aiheuttivat sellaisia onnettomuuksia. Tämän tehtävän kapteeni suoritti erittäin huolellisesti, ja Eduard mainitsi kuin epähuomiossa, että sellainen tapaus oli mitä ihmeellisimmin muodostanut käänteen hänen ystävänsä elämässä. Mutta kun viimeksimainittu vaikeni näyttäen väistävän murheellista muistoa, ei Eduardkaan sanonut sen enempää, ja Charlotta, joka tiesi asiasta yleispiirteittäin yhtä paljon, ei hänkään puuttunut tuohon huomautukseen.
Kaikki nämä huolenpitotoimet ovat kieltämättä kiitettävät, virkkoi kapteeni eräänä iltana, mutta nyt meiltä vielä puuttuu välttämättömintä, nimittäin kelpo miestä, joka osaa kaikkia näitä välineitä käytellä. Minä voin suositella siihen virkaan erästä tuttavaani haavuria, joka on nykyjään säällisillä ehdoilla saatavissa, ammatissansa etevää miestä, joka on ankaroissa sisäisissäkin sairastumistapauksissa useasti saanut aikaan enemmän kuin joku kuuluisa lääkäri, ja pikaista apuahan maaseudulla eniten kaivataankin.
Hänetkin kutsuttiin heti kartanoon, ja aviopuolisot iloitsivat saadessaan tilaisuutta sijoittaa kaikkein välttämättömimpiin menoihin useita summia, jotka heille jäivät mielin määrin kulutettaviksi.
Niin käytteli Charlotta kapteenin tietoja ja toimeliaisuutta omankin mielensä mukaan ja alkoi olla täysin tyytyväinen hänen läsnäoloonsa pelkäämättä enää mitään ikävyyksiä. Hän valmistautui tavallisesti kyselemään monenlaisia asioita, ja koska elämä oli hänelle mieluinen, koki hän poistaa kaikkea vahingollista, kaikkea kuolettavaa. Savenvaluteosten lyijysilaus ja keittoastioiden vaskenruoste oli häntä jo monesti huolestuttanut. Hän kysyi neuvoa, ja tällöin oli luonnollisesti kosketeltava fysiikan ja kemian peruskäsitteitä.
Satunnaista, mutta aina tervetullutta aihetta sellaisiin keskusteluihin antoi Eduard, joka mielellään luki ääneen toisten kuultavaksi. Hänellä oli syvä ja erittäin sointuisa ääni, ja runollisten sekä puhetaidollisten teosten eloisa, tuntehikas esittäminen oli aikaisemmin tuottanut hänelle suosiota ja mainetta. Nyt askarruttivat häntä toiset asiat, hän luki toisia teoksia, jo joitakin aikoja erittäinkin fysikaalisia, kemiallisia ja teknillisiä esityksiä.
Eräs hänen erikoisia ominaisuuksiansa, joka kenties ei kumminkaan ole kovin harvinainen, oli se, että hänestä tuntui sietämättömältä, jos joku hänen lukiessaan katsoi kirjaan. Entisinä aikoina, hänen lukiessaan runoja, näytelmiä, kertomuksia, se johtui luonnollisesti kaunolukijassa samoinkuin runoilijassa, näyttelijässä ja kertojassa asuvasta halusta yllättää, hetkiseksi vaieta, herättää odotusta, koska tämä tarkoitus tosiaankin joutuu pahoin kärsimään, jos toinen henkilö lukijan tieten silmäilee luettavaa jo ennakolta. Senvuoksi hänellä olikin tapana istuutua siten, ettei ollut ketään hänen takanansa. Nyt, kolmisin oltaessa, tuo varovaisuus oli turha, ja koska hän ei tällä kertaa pyrkinyt kiihdyttämään tunnetta eikä yllättämään mielikuvitusta, ei hän ajatellutkaan olla erityisemmin varuillansa.
Vain eräänä iltana hän havaitsi, huolettomasti istuuduttuansa, että Charlotta katsoi hänen kirjaansa. Hänen vanha kärsimättömyytensä heräsi, ja hän huomautti asiasta, melkeinpä äreästi. Sellaisista pahoista tavoista, kuten monista muista seuraelämässä kiusallisista tottumuksista, olisi kerta kaikkiansa luovuttava, sanoi hän. Kun luen jollekin henkilölle ääneen, eikö se merkitse samaa kuin jos suullisesti hänelle jotakin esittäisin? Kirjoitettu, painettu sana astuu minun oman mieleni, oman sydämeni sijaan, ja vaivautuisinko puhumaan, jos otsaani tai rintaani olisi rakennettu ikkuna, niin että se, jolle tahdon esittää ajatukseni ja tunteeni vähin erin, tietäisi aina jo hyvän aikaa ennakolta, mihin olen pyrkimässä? Kun joku katsoo kirjaani, tuntuu minusta aina siltä, kuin minut repäistäisiin kahtia.
Charlotta, jonka käytöksen notkeus ilmeni suuremmissa ja pienemmissä seuroissa varsinkin siinä, että hän osasi ehkäistä jokaisen epämiellyttävän, kiivaan, jopa vain ylen innokkaankin mielenilmauksen, katkaista venyvän keskustelun ja kohentaa sammuilevaa, tiesi nytkin käyttää lahjojansa hyväksensä. Sinä suot varmaan virheeni anteeksi, virkkoi hän, kunhan tunnustan, miten minun tänä hetkenä kävi. Minä kuulin sinun lukevan heimolaisuudesta ja ajattelin samassa omia sukulaisiani, paria serkkua, jotka juuri nyt mieltäni askarruttavat. Tarkkaavaisuuteni kiintyy jälleen lukemaasi, minä kuulen, että puheenalaisina ovat pelkät elottomat esineet, ja kurkistan kirjaan päästäkseni jälleen oikealle tolalle.
Sinua harhautti ja hämmensi eräs vertauksellinen lausuma, sanoi Eduard. Tässä tosin on puhe vain maalajeista ja kivennäisistä, mutta ihminen on oikea Narkissos: hän kuvastelee mielellään itseänsä joka paikassa, hän paneutuu alustinaksi koko maailman kuvastimeen.
Epäilemättä! jatkoi kapteeni: niin hän käsittelee kaikkea ulkopuoleltansa keksimää; viisautensa samoinkuin mielettömyytensäkin, tahtonsa samoinkuin mielivaltansakin hän suo eläimille, kasveille, elementeille ja jumalille.
Kunpa selittäisitte minulle aivan lyhyesti, koska en tahdo eksyttää teitä kovin kauas hetken harrastuksesta, mitä heimolaisuus tässä yhteydessä oikeastaan merkitsee, sanoi Charlotta.
Sen teen mielelläni, vastasi kapteeni, jonka puoleen Charlotta oli kääntynyt; tosin vain niin hyvin kuin osaan, sen nojalla, mitä olen suunnilleen kymmenen vuotta sitten oppinut, mitä olen asiasta lukenut. En tiedä sanoa, ajatellaanko tieteellisessä maailmassa vieläkin samoin, sopiiko se uusiin oppeihin.
On varsin valitettavaa, huudahti Eduard, ettei nykyjään käy enää oppiminen mitään koko elämää varten. Esivanhempamme pitivät kiinni niistä tiedoista, mitä olivat nuoruudessaan saaneet, mutta meidän on joka viides vuosi opittava kaikki uudestaan, ellemme halua joutua kerrassaan pois muodista.
Me naiset, virkkoi Charlotta, emme pidä niin tarkkaa lukua, ja tunnustanpa vilpittömästi, että minulle on tärkeätä ainoastaan sanojen ymmärtäminen, sillä mikään ei tee seurassa naurettavammaksi kuin vieraan oppisanan väärä käyttäminen. Senvuoksi tahtoisin vain tietää, missä merkityksessä tuota sanaa käytetään nimenomaan tässä yhteydessä. Asian tieteellistä puolta käsitelkööt oppineet, jotka muuten, mikäli olen huomannut, tuskin pääsevät milloinkaan yksimielisyyteen.
Miten aloitammekaan tullaksemme nopeimmin asiaan? kysyi Eduard vähäisen vaitiolon jälkeen kapteenilta, joka hieman epäröiden kohta vastasi:
Jos minun sallitaan aloittaa näennäisesti hyvin kaukaa, niin olemme pian perillä.
Voitte olla varma siitä, että kuuntelen mitä tarkkaavimmin, virkkoi
Charlotta laskien työn kädestänsä.
Niinpä aloitti kapteeni: Kaikissa havaitsemissamme luonnonolioissa huomaamme ensinnäkin suhteistumisen omaan itseensä. Kuulostaa tosin kummalliselta, kun lausuu jotakin sellaista, mikä on itsestänsäkin selvää, mutta ainoastaan täysin sopimalla tunnetusta voi lähteä yhdessä etenemään kohti tuntematonta.
Luulisinpa tekevämme asian hänelle ja itsellemme helpoksi, jos käytämme esimerkkiä, puuttui Eduard puheeseen. Jos ajattelet vettä, öljyä, elohopeata, niin havaitset niiden aineosien kesken vallitsevan sovun, yhteenkuuluvaisuuden. Tästä yhteydestänsä ne eivät luovu muuten kuin väkivallan tai jonkin muun määrätyn voiman vaikutuksesta. Jos vaikutus lakkaa, ne heti jälleen yhtyvät.
Epäilemättä, virkkoi Charlotta myöntäen. Sadepisarat yhtyvät nopeasti virroiksi. Ja jo lapsina me leikimme ihmeissämme elohopealla jakaen sitä pallosiksi ja antaen niiden jälleen yhtyä toisiinsa.
Niinpä saanen tässä aivan ohimennen mainita erään tärkeän seikan, lisäsi kapteeni, nimittäin sen, että tämä täysin puhdas, nesteen varassa mahdollinen suhteistuminen aina ja ehdottomasti ilmenee pallomaisessa muodossa. Putoava sadepisara on pyöreä, elohopeapallosista puhuitte itse; saapuupa putoava, sula lyijykin, kun sillä on riittävästi aikaa jähmettyä, alas pallonmuotoisena.
Sallikaahan minun rientää edelle, virkkoi Charlotta, jotta näen, arvaanko, mihin tähtäätte. Kuten jokainen olio suhteistuu omaan itseensä, samoin täytyy sen olla suhteessa toisiinkin olioihin.
Ja viimeksimainittu suhde on olioiden erilaisuudesta riippuen erilainen, jatkoi Eduard kiireesti. Toisinaan ne kohtaavat toisensa kuin ystävät ja vanhat tuttavat, jotka nopeasti yhtyvät, mitenkään toisiansa muuttamatta, niinkuin viini sekoittuu veteen. Toiset sitävastoin pysyvät vieraina vierekkäin eivätkä liity toisiinsa mekaanisen sekoittamisen ja hieromisenkaan avulla: öljy ja vesi eroavat pudistelun jälkeen heti toisistansa.
Eipä puutu paljoa, virkkoi Charlotta, ettei näe näissä yksinkertaisissa olioissa tuntemiansa ihmisiä, mutta varsinkin muistuvat niiden johdosta mieleen ne yhteisöt, joissa on elänyt. Kaikkein eniten muistuttavat noita sieluttomia olioita kuitenkin ihmisten suuret joukot, jotka asettuvat maailmassa toisiansa vastaan: säätyluokat ja ammatit, aateli ja kolmas sääty, sotilas ja siviilihenkilö.
Samoinkuin noita joukkoja sentään voidaan liittää toisiinsa tapojen ja lakien avulla, virkkoi Eduard, on kemiallisessakin maailmassamme välijäseniä, jotka kykenevät liittämään yhteen toisiansa karttelevia aineksia.
Niinpä, puuttui kapteeni puheeseen, saamme öljyn yhtymään veteen käyttämällä apunamme lipeäsuolaa.
Kunhan vain ette esitä asioita liian nopeasti, jotta voin osoittaa kykeneväni pysymään mukana, virkkoi Charlotta. Emmekö ole jo ehtineet heimolaisiin asti?
Epäilemättä, vastasi kapteeni, ja kohta opimme ne tuntemaan täydessä voimassansa ja täsmällisyydessänsä. Niitä olioita, jotka kohdatessansa nopeasti toisiinsa tarttuvat ja vastavuoroisesti toisiansa määräävät, nimitämme heimolaisiksi. Emäksissä ja hapoissa, jotka, vaikka ovatkin vastakkaiset ja kenties juuri sen vuoksi, että ovat toistensa vastakohtia, ehdottomimmin toisiansa etsivät ja toisiinsa yhtyvät, muuntavat toisiansa ja muodostavat yhdessä uuden kokonaisuuden, tämä heimolaisuus on kylläkin ilmeinen. Ajatelkaamme vain kalkkia, joka osoittaa suurta, kaikkiin happoihin kohdistuvaa taipumusta, ilmeistä yhtymishalua. Kunhan saapuvat kemialliset välineemme, esitämme erinäisiä kokeita, jotka ovat varsin hauskoja ja antavat paremman käsityksen kuin sanat, nimet opilliset lauseparret.
Sallikaa minun tunnustaa, lausui Charlotta, että kun nimitätte noita omituisia olioita toistensa heimolaisiksi, niin minä puolestani en käsitä niitä niinkään veriheimolaisiksi kuin henki- tai sieluheimolaisiksi. Aivan samalla tavalla voi ihmisten kesken syntyä todella merkittäviä ystävyysliittoja, sillä vastakkaiset ominaisuudet tekevät mahdolliseksi kiinteämmän yhtymisen. Jään siis odottamaan, mitä minulle näytätte näistä salaperäisistä vaikutuksista. Nyt en enää häiritse sinua — sanoi hän Eduardin puoleen kääntyen — ja seuraan asiaan paremmin perehtyneenä tarkkaavaisesti esitystäsi.
Koska kerran olet meitä asiaan yllyttänyt, et pääsekään siitä niin vähällä, sillä oikeastaan ovat monimutkaiset tapaukset kaikkein mielenkiintoisimmat. Vasta niistä oppii tuntemaan heimousasteet, lähemmät ja voimakkaammat, etäisemmät ja heikommat suhteet; heimoussuhteet käyvät mielenkiintoisiksi vasta kun saavat aikaan eroamisia.
Esiintyykö luonnonopissakin tuo surullinen sana, jonka nykyjään, ikävä kyllä, kuulee kovin usein ihmisten keskuudessa? huudahti Charlotta.
Esiintyy kyllä, vastasi Eduard. Erottajataiturin nimi oli aikoinansa kemisteille annettu kuvaava kunnianimi.
Sellaisen taituruuden aika siis on ohi, virkkoi Charlotta, ja hyvä niin. Yhdistäminen on suurempi taito, suurempi ansio. Yhdistäjätaituri olisi tervetullut joka ainoalla alalla koko maailmassa. — Mainitkaapa nyt minulle, kun kerran olette päässeet vauhtiin, pari sellaista tapausta.
Niinpä palaamme kohta siihen, mitä äsken jo mainitsimme ja käsittelimme. Esimerkiksi se, mitä nimitämme kalkkikiveksi, on puhdasta tai epäpuhdasta kalkkimaata, kiinteästi yhtyneenä erääseen herkkään happoon, jonka olemme oppineet tuntemaan ilmamaisessa muodossa. Jos kappale sellaista kiveä viedään miedonnettuun rikkihappoon, niin tämä yhtyy kalkkiin ja esiintyy sen keralla kipsinä; herkkä, ilmamainen happo sitävastoin haihtuu pois. Siinä on tapahtunut eroaminen ja uusi yhtyminen, ja niinmuodoin uskotaan, että on oikeus puhua vaaliheimolaisuudestakin, koska tosiaankin näyttää siltä, kuin toiselle suhteelle annettaisiin etusija toiseen verraten, toinen valittaisiin mieluummin kuin toinen.
Suokaa minulle anteeksi, virkkoi Charlotta, niinkuin minä suon anteeksi luonnontutkijalle; mutta minä en missään tapauksessa pitäisi tuota vaalina, vaan pikemmin luonnonvälttämättömyytenä ja tuskin sinäkään, sillä loppujen lopuksi se kenties onkin vain sopivan tilaisuuden, sattuman asia. Tilaisuus tekee suhteita samoinkuin varkaitakin, ja kun ovat puheena teidän luonnonolionne, näyttää minusta vaali riippuvan yksinomaan kemististä, joka vie nuo oliot toistensa luo. Mutta jos ne kerran ovat toistensa seurassa, silloin varjelkoon Jumala! Mainitussa tapauksessa minua säälittää vain ilmahappo parka, jonka täytyy jälleen liidellä äärettömyydessä.
Riippuu vain siitä itsestänsä, virkkoi kapteeni, tahtooko se yhtyä veteen ja virkistää terveitä samoinkuin sairaitakin kivennäislähteen antimena.
Kipsin kelpaa puhua, sanoi Charlotta, se on nyt valmis, se on kappale, siltä ei puutu mitään, kun sitävastoin tuolla karkoitetulla olennolla voi olla vielä montakin hätää, ennenkuin se jälleen keksii itsellensä turvapaikan.
Erehtyisinpä pahasti, virkkoi Eduard hymyillen, ellei sinun sanojesi takana piile pientä viekkautta! Tunnusta vain kujeesi! Taidanpa olla minä mielestäsi se kalkki, jonka tavoittaa kapteeni, rikkihappo, vie pois sinun miellyttävästä seurastasi ja muuttaa tulenkestäväksi kipsiksi.
Jos omatuntosi kehoittaa sinua tuollaisiin katselmuksiin, vastasi Charlotta, niin voin olla huoletta. Tällaiset vertauksenomaiset puheet ovat somia ja hauskoja, ja kukapa ei mielellään leikittelisi samankaltaisuuksilla? Mutta ihminen on sentään monen monta askelmaa ylempänä kuin nuo elementit, ja jos hän on ollut tässä hieman antelias käytellessään kauniita sanoja vaali ja vaaliheimolaisuus, niin on hänen hyvä keräytyä jälleen itseensä ja asian johdosta tarkoin punnita sellaisten lausetapojen merkitystä. Minä, ikävä kyllä, tunnen riittävästi tapauksia, joissa kahden olennon kiinteä, erottamattomalta näyttävä yhteys on jonkun kolmannen olennon satunnaisen luoksetulon vaikutuksesta särkynyt ja toinen alkujansa kauniisti toisiinsa yhtyneistä on ajautunut irrallisena avaraan maailmaan.
Kemistit ovat sentään paljoa kohteliaampia, sanoi Eduard: he tuovat seuraan neljännen, jottei kukaan jäisi ilman.
Niinpä kyllä! virkkoi kapteeni. Merkittävimmät ja merkillisimmät ovat epäilemättä nämä tapaukset, joissa puoleensavetämistä, heimoutta, ikäänkuin ristiin tapahtuvaa hylkäämistä ja yhtymistä käy tosiaankin esittäminen, joissa neljä, tätä ennen kaksittain yhteenliittynyttä oliota kosketukseen saatettuina luopuu entisestä liitostansa solmiaksensa uuden. Tässä jättämisessä ja ottamisessa, tässä pakenemisessa ja etsimisessä on tosiaankin näkevinänsä korkeampaa tarkoitusta; sellaisten olioiden uskoo kykenevän tavallansa tahtomaan ja valitsemaan, ja oppisana vaaliheimolaiset tuntuu täysin oikeutetulta.
Kuvailkaa minulle sellainen tapaus! sanoi Charlotta.
Sellaista tehtävää ei pitäisi suorittaa pelkkien sanojen avulla, vastasi kapteeni. Kuten jo sanoin: kunhan voin teille esittää itse kokeet, käy kaikki havainnollisemmaksi ja miellyttävämmäksi. Nyt minun täytyisi koettaa tyydyttää teitä kamalilla oppisanoilla, joista ei kumminkaan koituisi teille mitään selvää käsitystä. Nuo kuolleilta näyttävät ja kuitenkin aina sisäisesti toimintaan valmiit oliot tulee nähdä vaikuttamassa silmiensä edessä, tulee myötätuntoisesti katsella, kuinka ne toisiansa etsivät, vetävät puoleensa, valtaavat, hävittävät, ahmaisevat, riuduttavat ja kirpoavat jälleen esiin kaikkein kiinteimmästä yhteydestä uudistuneessa, uudessa, odottamattomassa hahmossa: vasta silloin uskoo niiden elävän ikuisesti, uskoopa niissä olevan mieltä ja järkeäkin, koska havaitsemme omat aistimme tuskin riittäviksi niitä kunnollisesti havaitsemaan ja järkemme tuskin päteväksi niitä käsittämään.
En tahdo kieltää, sanoi Eduard, että omituiset oppisanat pakostakin ilmenevät hankalina, jopa naurettavinakin sille, joka ei ole niihin perehtynyt aistillisen havainnon ja käsitteiden nojalla. Kuitenkin voisimme toistaiseksi helposti ilmaista kirjainten avulla, mistä tässä on ollut puhe.
Ellette ajattele menettelyn tuntuvan rikkiviisaalta saivarrukselta, virkkoi kapteeni, niin voin asian lausua lyhyesti merkkikielellä. Ajatelkaa A, joka on yhtynyt B:hen niin kiinteästi, ettei moni keino ja monenlainen väkivalta kykene sitä siitä erottamaan, ajatelkaa C, joka on samassa suhteessa D:hen, ja viekää sitten molemmat parit keskinäiseen kosketukseen: A yhtyy D:hen, C yhtyy B:hen, emmekä tiedä sanoa, mikä niistä on toisen ensinnä hylännyt, mikä ensinnä toiseen yhtynyt.
No niin, puuttui Eduard puheeseen, kunnes näemme tuon kaiken omin silmin, pidämme tätä merkintää vertauksellisena puheena, josta otamme opin välitöntä käytäntöä varten. Sinä, Charlotta, olet A, minä sinun yhteyteesi kuuluva B, sillä oikeastaanhan minä vain riipun sinussa ja seuraan sinua niinkuin B seuraa A:ta. C on ilmeisesti kapteeni, joka tällä kertaa jossakin määrin riistää minua pois sinulta. Niinmuodoin on oikeus ja kohtuus, että sinulle on epämääräisyyteen häipymisen välttämiseksi hankittava D, ja se on epäilemättä rakastettava neitonen Ottilia, jonka lähentymistä et saa enää vastustella.
Olkoon menneeksi! virkkoi Charlotta. Vaikka esimerkki nähdäkseni ei sovellukaan täysin meidän tapaukseemme, pidän kuitenkin onnena, että tänään kohtaamme toisemme täydellisesti ja että nämä luontais- ja vaaliheimouden suhteet jouduttavat tutunomaisen ajatustenvaihdon syntymistä välillemme. Tunnustan siis, että jo tänään iltapuolella päätin kutsua Ottilian luoksemme; emännöitsijämme näet eroaa palveluksesta mennäkseen naimisiin. Tämä minun kannaltani ja minun tähteni; mikä minua kehoittaa Ottilian itsensä vuoksi niin menettelemään, sen voit meille lukea. Minä en kurkista kirjeeseen, mutta sen sisällys, ikävä kyllä, on minulle jo tuttu. Mutta luehan, lue! Samassa Charlotta veti esiin kirjeen ja ojensi sen Eduardille.