TOINEN LUKU.
Eduard oli jälleen yksin, omassa huoneessaan. Elämänkohtaloiden muistuminen Charlottan niistä kertoessa, heidän keskinäisen tilansa ja aikomustensa kuvaileminen, oli miellyttävästi liikuttanut hänen herkkää mieltänsä. Hän oli tuntenut itsensä Charlottan läheisyydessä, hänen seurassansa niin onnelliseksi, että suunnitteli ystävällisen, osaaottavan, mutta rauhallisen ja mihinkään viittaamattoman kirjeen kapteenille. Mutta kun hän sitten astui kirjoituspöydän luo ja otti käteensä ystävän kirjeen lukeaksensa sen vielä kerran, johtui hänen mieleensä kohta tuon oivallisen miehen surullinen tila; kaikki ne tunnot, jotka olivat häntä näinä päivinä rasittaneet, heräsivät jälleen eloon, ja hänestä näytti mahdottomalta jättää ystävä niin huolestuttavaan olotilaan.
Eduard ei ollut tottunut mistään kieltäytymään. Nuoruudesta saakka rikkaiden vanhempien ainoa, hemmoiteltu lapsi, vanhempien, jotka osasivat suostutella hänet omituiseen, mutta erittäin edulliseen avioliittoon paljoa vanhemman naishenkilön kanssa, joka hänkin kaikin tavoin miestänsä sukoili yrittäen mitä suurimmalla autiudella palkita hänen hyvää käytöstänsä, vaimon pian kuoltua oma herransa, matkoilla riippumaton, jokainen vaihtelu, jokainen muutos vallassansa, mitään liiallista tahtomatta, mutta paljon ja monenlaista tahtoen, ujostelematon, avulias, uljas ja urhoollinenkin, jos niin vaadittiin, — sellainen hän oli, ja mikäpä maailmassa olisikaan voinut asettua vastustelemaan hänen toivomuksiansa!
Tähän saakka kaikki oli käynyt hänen mielensä mukaisesti; olipa hän voittanut vihdoin Charlottankin omaksensa itsepintaisen, kerrassaan romaanimaisen uskollisuutensa nojalla, ja nyt hän tunsi itseänsä ensi kerran vastustettavan, ensi kerran estettävän, nyt, kun hän oli parhaillaan aikeissa kutsua luoksensa nuoruudenystävänsä ja tavallaan piirtää täydelliseksi olemisensa kehän.
Hän oli nyreissänsä, kärsimätön, tarttui muutaman kerran kynään ja laski sen taas kädestänsä, koska ei päässyt itsensä kanssa sovintoon siitä, mitä oli kirjoitettava. Vastoin vaimonsa toivomuksia hän ei tahtonut, hänen kehoituksensa mukaisesti ei voinut kirjoittaa: rauhallisen kirjeen sepittäminen vallitsevassa rauhattomassa mielentilassa olisi käynyt hänelle kerrassaan mahdottomaksi. Oli luonnollisinta, että hän koetti saada asian siirtymään tuonnemmaksi. Muutamin sanoin hän pyysi anteeksi ystävältänsä, ettei ollut näinä päivinä kirjoittanut ja ettei kirjoita tänäänkään seikkaperäisesti, ja lupasi lähettää ensi tilassa merkitsevämmän, rauhoittavan sanoman.
Seuraavana päivänä, kun Charlotta ja Eduard kävelyllä ollessaan osuivat eiliseen paikkaan, käytti ensinmainittu tilaisuutta aloittaakseen jälleen keskustelun, ehkäpä siinä vakaumuksessa, että jonkin aikeen tylsentää varmimmin siitä usein puhumalla.
Eduardille oli asiaan palaaminen mieluista. Hän lausui ajatuksensa, kuten ainakin, ystävällisesti ja sievästi, sillä joskin hän, herkkä kun oli, helposti kiivastui, kun hänen vilkas halunsa kävi tungettelevaksi, kun hänen itsepintaisuutensa saattoi herättää kärsimättömyyttä, lievensi kuitenkin hänen kaikkia lausumiansa toisen ehdoton säästäminen siinä määrin, että häntä täytyi yhä pitää rakastettavana, vaikka hän samalla olikin jo vaivaksi.
Niinmuodoin hän sai Charlottan tänä huomenhetkenä ensin mitä hilpeimmälle mielelle ja sitten viehkein sanankääntein kerrassaan hämmennyksiin, niin että hän vihdoin huudahti: tahdot varmaan saada minut myöntämään rakastajalle sen, minkä olen mieheltäni evännyt.
Joka tapauksessa, rakkaani, jatkoi Charlotta, sinun tulee havaita, etteivät ystävälliset, eloisasti esitetyt toivelmasi jätä minua kylmäksi, koskemattomaksi. Ne pakottavat minut tunnustukseen. Olen salannut sinulta tähän saakka erään asian. Minä olen samanlaisessa asemassa kuin sinä ja olen jo käytellyt itseni hillitsemiseksi samaa väkivaltaa, jota nyt suosittelen sinulle.
Sepä joltakin kuuluu, virkkoi Eduard; havaitsenpa, että aviosäädyssä täytyy toisinaan kiistellä, sillä siten voi saada jotakin tietää toisistansa.
Tiedä siis, sanoi Charlotta, että minä olen Ottiliaan nähden samassa asemassa kuin sinä kapteeniin. Minulle on kovin epämieluista tietää rakkaan lapsen olevan koulukodissa, missä olosuhteet häntä kovin painostavat. Kun Luciana, tyttäreni, joka on syntynyt suurta maailmaa varten, juuri sitä varten itseänsä siellä sivistää, kun hän vallitsee kieliä, historiaa ja mitä muita tietoja hänelle siellä jaettaneenkaan, leikkien kuin nuotteja ja variatsioneja, jotka hän soittaa suoraan lehdestä, kun hän vilkasluontoisena ja hyvämuistisena niin sanoakseni unohtaa kaikki ja silmänräpäyksessä kaikki muistaa, kun hän vapaan käytöksensä, viehkeän tanssinsa ja soveliaan, kepeän keskustelutaitonsa nojalla eduksensa eroaa kaikista muista ja synnynnäisen, vallitsevan olemuksensa varassa pääsee tuon vähäisen piirin kuningattareksi, kun laitoksen johtajatar pitää häntä pienenä jumalattarena, joka vasta hänen hoidossansa pääsee oikein kehittymään, tuottamaan hänelle kunniaa, hankkimaan luottamusta ja joukon uusia oppilaita, kun hänen kirjeittensä ja kuukausikertomustensa ensimmäiset sivut aina ovat sellaiselle oivalliselle lapselle viritettyä ylistyslaulua, jonka minä osaan varsin hyvin kääntää omaksi proosakseni, niin on sitävastoin kaikki se, mitä hän lopuksi Ottiliasta mainitsee, pelkkää anteeksipyytelyä, että muuten niin kauniisti kasvava neito ei tahdo kehittyä, ei ilmaise mitään kykyjä eikä tietoja. Hänen vähäiset lisähuomautuksensa eivät nekään ole minulle mitenkään arvoituksellisia, koska havaitsen tämän rakkaan lapsen olevan luonteeltansa ilmetty äitinsä, minun paras ystäväni, joka on kasvanut minun kerallani ja jonka tyttärestä minä, jos saisin olla kasvattajattarena tai katsastajattarena, varmaan tahtoisin kehittää verrattoman olennon.
Koska tuo kumminkaan ei sovi suunnitelmaamme ja koska elämänsuhteitansa ei saa kovin ravistella, tuoda niihin alinomaa jotakin uutta, niin mieluummin siedän tuon, voitanpa epämieluisan tuntoni silloinkin, kun tyttäreni, joka varsin hyvin tietää Ottilia-paran kerrassaan riippuvan meistä, käyttelee edullisempaa asemaansa ylimielisesti hänen vahingoksensa, siten tavallansa tuhoten meidän hyväntyömme.
Mutta kukapa onkaan niin sivistynyt, ettei koskaan käyttele etevämmyyttänsä armottomalla tavalla toisten vahingoksi? Kukapa on niin korkealla, ettei hän sellaisen painostuksen alaisena joudu monesti kärsimään? Näissä koettelemuksissa Ottilian arvo kasvaa; mutta oikein oivallettuani hänen kiusallisen asemansa olen nähnyt vaivaa saadakseni hänet sijoitetuksi jonnekin muualle. Odotan vastausta joka hetki saapuvaksi, ja sitten en enää epäröi. Niin on minun laitani, rakkaani. Kuten näet, kannamme kumpikin uskollisessa, ystävällisessä sydämessä samoja murheita. Kantakaamme ne yhdessä, koska ne eivät voi toisiansa kumota.
Me olemme omituisia ihmisiä, virkkoi Eduard hymyillen. Kunhan saamme murheemme aiheen nykyisyydestä karkoitetuksi, luulemme siitä jo lopullisesti suoriutuneemme. Suuressa mittakaavassa voimme uhrata paljonkin, mutta yksityiskohtainen antaumus on asia, johon harvoin kykenemme. Niin oli äitinikin laita. Niin kauan kuin poikasena ja nuorukaisena elelin hänen luonansa, hän ei voinut irtautua hetkellisistä huolistansa. Jos myöhästyin palatessani ratsastamasta, niin minulle oli varmaan sattunut jokin onnettomuus, jos sadekuuro minut kasteli, oli varma kuume minua odottamassa. Sitten matkustin pois, etäännyin hänestä, ja nyt tuntui siltä, kuin olisin tuskin kuulunut hänen elämänsä piiriin.
Tarkemmin katsoen, jatkoi hän, menettelemme kumpikin typerästi ja anteeksiantamattomasti jättäessämme kaksi mitä jalointa olentoa, jotka ovat kovin lähellä sydäntämme, huoleen ja painostukseen, vain välttääksemme kaiken vaaranalaisuuden. Ellei tätä nimitetä itsekkyydeksi, niin mitä sitten! Ota sinä Ottilia, anna minulle kapteeni, ja olkoon koe tehty Jumalan nimessä!
Voisihan sen vielä uskaltaakin, virkkoi Charlotta mietteissään, jos vaara koskisi ainoastaan meitä. Mutta luuletko, että olisi suotavaa kutsua samaan taloon asumaan kapteeni ja Ottilia, mies joka on suunnilleen sinun iälläsi, siinä iässä — lausun sinulle tämän imarteluni ihan peittelemättä — jolloin mies vasta kelpaa rakastamaan ja on rakastamisen arvoinen, ja sellainen verraton tyttö kuin Ottilia?
Enpä muuten tiedä, vastasi Eduard, kuinka voit asettaa Ottilian niin korkealle! Ainoastaan siten saan sen itselleni selitetyksi, että hän on perinyt alkujansa hänen äitiinsä kohdistuneen kiintymyksesi. Sievä hän tosin on, ja minä muistan kapteenin kiinnittäneen huomiotani häneen, kun vuosi sitten palasimme ja kohtasimme hänet kerallasi tätisi luona. Sievä hän on, varsinkin ovat hänen silmänsä kauniit, mutta en voi sanoa niiden vähintäkään minuun vaikuttaneen.
Se on sangen kiitettävää, virkkoi Charlotta, sillä olinhan siellä minäkin, ja vaikka hän onkin minua paljon nuorempi, viehätti sinua iäkkäämmän ystävättären seura siinä määrin, että kehkeytyvä, lupaava kauneus jäi sinulta havaitsematta. Se kuuluu sekin olemukseesi, jonka vuoksi mielelläni jään elämään kanssasi.
Miten avoimesti Charlotta näyttikin puhuvan, salasi hän sentään jotakin. Hän näet oli silloin tahallansa esitellyt Ottilian matkoilta palanneelle Eduardille toimittaakseen rakkaan kasvattityttärensä hyviin naimisiin; itseänsä hän ei ollut enää ajatellut. Kapteeniakin oli kehoitettu kiinnittämään Eduardin huomiota häneen, mutta Eduard, joka jäykästi säilytti mielessään vanhaa rakkauttansa, ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, olihan vain onnellinen siinä tunnossa, että vihdoinkin kävi mahdolliseksi voittaa itsellensä hartaasti toivottu ja tapausten sarjan näennäisesti iäksi saavuttamattomiin siirtämä onni.
Aviopuolisot olivat parhaillaan aikeissa lähteä uusien puistoviljelysten halki linnaan päin, kun eräs palvelija kiireesti asteli heitä vastaan ja naurussa suin huusi jo loitolta: Kunpa teidän armonne piankin ehtisivät alas! Herra Mittler on ajaa karauttanut linnan pihaan. Hän huusi meidät kaikki kokoon, käski etsiä teidät, kysyä, onko tarpeen. Olenko tarpeen? huusi hän jälkeemme: kuuletteko, mutta nopeasti, nopeasti!
Se leikkisä mies! huudahti Eduard. Eikö hän saavukin otolliseen aikaan, Charlotta? Nopeasti takaisin, käski hän palvelijaa, sano hänelle, että hän on ylen tarpeellinen! Astukoon vain alas satulasta. Ottakaa hevonen hoitoonne, viekää mies saliin, asettakaa hänen eteensä aamiaista; me tulemme aivan kohta.
Mennään lyhyintä tietä, sanoi hän vaimollensa ja lähti kulkemaan halki kirkkomaan johtavaa polkua, jota hän muuten kartteli. Mutta kovin hän oli ihmeissään, kun näki Charlottan sielläkin pitäneen huolta tunteiden vaatimuksista. Mahdollisimman säästävästi käsitellen vanhoja muistomerkkejä hän oli osannut tasoitella ja järjestää kaikki niin hyvin, että kalmisto näytti miellyttävältä paikalta, jossa katse ja mielikuvitus kernaasti viivähtivät.
Vanhimmillekin kiville hän oli suonut niille kuuluvan kunnian. Ne olivat vuosiensa mukaisessa järjestyksessä kiviaitaa vasten nojaamassa, siihen liitettyinä tai muualle sovitettuina; temppelin korkea kivijalkakin oli niiden avulla moninkertaistettu ja koristettu. Astuessaan pienestä veräjästä kirkkotarhaan Eduard tunsi omituista hämmästystä; hän puristi Charlottan kättä, ja hänen silmässänsä näkyi kyynel.
Mutta pian heidät karkoitti pois hassunkurinen vieras. Hän näet ei ollut mitenkään jaksanut rauhassa odottaa, vaan oli ratsastanut täyttä karkua kylän halki kirkkomaan veräjälle asti, mihin pysähtyi huutaen ystävillensä: Ettehän pidä minua pilkkananne? Jos tosiaankin olen tarpeen, niin jään tänne päivälliseen asti. Älkää viivyttäkö minua; minulla on tänään vielä paljon tekemistä.
Koska olette vaivautunut näin kauas, huusi hänelle Eduard, niin ratsastakaa saman tien sisään, jotta kohtaamme toisemme ankarassa paikassa, ja katsokaa, miten kauniisti Charlotta on tämän murheen koristanut.
Sinne sisään, huusi ratsastaja, en tule ratsain, en vaunuissa enkä jalkaisinkaan. Ne siellä lepäävät rauhassa, heidän kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä. Täytyyhän minun suostua siihen, että retuuttavat minut kerran sisään jalat edellä. Onko siis tosi kysymyksessä?
On kyllä, huusi Charlotta, totinen tosi! Ensi kerran nuoren avioliittomme aikana olemme pulassa ja hämmingissä, josta emme kykene omin neuvoin selviytymään.
Eipä siltä näytä, virkkoi tulija, mutta tahdonpa uskoa mitä sanotte. Jos pidätte minua pilkkananne, niin jätän teidät toiste omiin hoiviinne. Tulkaa pian jäljessäni; hyötyköön hevoseni lepäämisestä.
Pian olivat kaikki kolme linnan salissa, ateria kannettiin pöytään, ja Mittler kertoi päivän töistänsä ja aikeistansa. Tämä omituinen mies oli aikaisemmin ollut pappina ja oli uupumattomasti virassansa toimien kunnostautunut hillitsemällä ja sovittamalla kaikenlaisia riitoja, sekä kotoisia että naapurien välisiä, aluksi yksityisten henkilöiden, sitten kokonaisten kuntain ja useiden tilanomistajien kesken. Hänen virassaoloaikanansa ei ollut sattunut yhtäkään avioerotapausta, eikä virastoja rasitettu niiltä main minkäänlaisilla riita-asioilla. Hän havaitsi piankin, kuinka tarpeellinen hänelle oli lainopin tunteminen. Niinpä hän ryhtyi kaikin tarmoin sitä opiskelemaan ja tunsi pian vetävänsä vertoja taitavimmillekin asianajajille. Hänen vaikutuspiirinsä avartui ihmeellisesti, ja oltiin jo aikeissa kutsua hänet pääkaupunkiin, jotta saataisiin ylhäältä käsin päätökseen, mitä hän oli alhaalta päin aloittanut, kun hänelle lankesi melkoinen arpajaisvoitto, jolla hän osti itsellensä kohtalaisen maatilan, antoi sen vuokralle ja teki siitä toimintansa keskipisteen, pitäen vakaana periaatteenansa, tai pikemmin noudattaen vanhaa tottumusta ja taipumusta, ettei viipynyt missään sellaisessa talossa, jossa ei ollut mitään sovittamis- eikä auttamistilaisuutta. Ne, joissa nimien merkitykset herättävät taikauskoisia ajatuksia, väittävät nimen Mittler [Mittler = Välimies] ajaneen häntä tähän ylen ihmeelliseen tehtävään.
Jälkiruoka oli kannettu pöytään, kun vieras vakavasti kehoitti isäntäväkeänsä olemaan kauemmin salaamatta sanottaviansa, koska hänen täytyi kohta kahvin juotuaan lähteä. Molemmat aviopuolisot esittivät seikkaperäisesti tunnustuksensa, mutta hän oli tuskin päässyt asian juoneen, kun hypähti harmistuneena pöydästä, riensi ikkunaan ja käski satuloida hevosensa.
Joko ette minua tunne, huudahti hän, ette minua ymmärrä, tahi olette kovin ilkeämieliset, Onko tässä mitään riitaa? Tarvitaanko tässä mitään apua? Luuletteko minun olevan olemassa neuvoja jaellakseni? Se on typerin ammatti, mitä ihminen voi toimittaa. Neuvokoon kukin itseänsä ja tehköön mitä ei voi tekemättä jättää. Jos asia luonnistuu, niin iloitkoon viisaudestansa ja onnestansa, jos se epäonnistuu, niin minä olen käytettävissä. Se, joka tahtoo päästä jostakin pahasta, tietää aina mitä tahtoo, se, joka tahtoo nykyistä parempaa, on umpisokea — niin kyllä, naurakaahan vain! — hän on sokkosilla, tavoittaa ehkä jotakin, mutta mitä? Menetelkää miten tahdotte, ihan yhdentekevä! Ottakaa ystävät luoksenne tai antakaa heidän pysyä poissa: kaikki samantekevää! Kaikkein järkevimmän asian olen nähnyt epäonnistuvan, kaikkein typerimmän onnistuvan. Älkää vaivatko päätänne, ja jos asia päättyy jollakin tavoin huonosti, älkää sittenkään vaivatko päätänne. Lähettäkää vain noutamaan minut, niin apu tulee. Siihen saakka: palvelijanne!
Sitten hän ponnahti ratsunsa selkään suostumatta odottamaan kahvia.
Tästä näet, virkkoi Charlotta, kuinka vähän kolmannesta henkilöstä oikeastaan on hyötyä, ellei kahden läheisen henkilön välinen suhde ole täysin tasapainossa. Olemmehan, jos mahdollista, entistäkin enemmän ymmällä ja epätietoisina.
Aviopuolisot kenties olisivat vielä jonkin aikaa epäröineet, ellei olisi saapunut kapteenilta kirje vastaukseksi Eduardin viimeksi lähettämään. Hän oli päättänyt ottaa vastaan erään tarjotun toimen, vaikka se ei suinkaan ollut hänelle sovelias. Hänen piti ottaa osaa ylhäisten ja rikkaiden ihmisten ikävystymiseen, jonka häivyttäminen uskottiin hänen asiaksensa.
Eduard käsitti koko jutun varsin hyvin ja kuvaili sitä sangen räikein värein. Tahdommeko nähdä ystävämme joutuvan sellaiseen tilaan? huudahti hän. Ethän voi olla niin säälimätön, Charlotta!
Tuo kummallinen mies, meidän Mittlerimme, virkkoi Charlotta, on lopulta sittenkin oikeassa. Kaikki sellaiset hankkeet ovat uhkayrityksiä. Kukaan ihminen ei aavista, mitä siitä voi sukeutua. Sellaisista uusista suhteista saattaa koitua onnen tai onnettomuuden runsaus, meidän voimatta pitää sitä erikoisena ansionamme enempää kuin vikanammekaan. En tunne olevani kyllin voimakas sinua kauemmin vastustaakseni. Tehdään koe. Pyydän sinulta vain, että se suunnitellaan lyhytaikaiseksi. Salli minun toimia hänen hyväksensä pontevammin kuin tähän asti ja käyttää vaikutustani, kehoittaa tuttaviani hankkimaan hänelle paikan, joka voi tuottaa hänelle jonkinlaista oman mielen mukaista tyydytystä.
Eduard lausui puolisollensa mitä miellyttävimmällä tavalla hartaan kiitollisuutensa. Hän riensi ilomielin kirjoittamaan ystävälleen ehdotelmistansa. Charlottan täytyi ilmaista jälkilauselmassa omakätisesti suostumuksensa ja liittää ystävälliset pyyntönsä miehensä esittämiin. Hän kirjoitti notkean sirosti ja kohteliaasti, mutta jotenkin hätäisesti, mikä muuten ei kuulunut hänen tapoihinsa. Sattuipa vielä tavattomampaa: hän tärveli kirjeen pirahduttamalla siihen mustetahran, joka sai hänet harmistumaan ja vain suureni, kun hän aikoi pyyhkäistä sen pois.
Eduard laski sen johdosta leikkiä, ja koska oli vielä tilaa, lisäsi hän toisen jälkilauselman: ystävän piti näistä merkeistä havaita, kuinka kärsimättömästi häntä odotettiin, ja toimittaa itsensä matkaan siekailematta, pitäen esikuvanansa kirjeen sepittämisessä noudatettua kiirettä.
Lähetti oli tiessään, eikä Eduard osannut ilmaista kiitollisuuttansa vakuuttavammin kuin alinomaa kehoittamalla Charlottaa antamaan heti hakea Ottilian pois koulukodista.
Hän pyysi asian tuonnemmaksi siirtämistä ja osasi tänä iltana herättää Eduardissa halua musikaaliseen ajanvietteeseen. Charlotta soitti hyvin klaveeria, Eduard vaivalloisemmin huilua, sillä vaikka hän olikin ajoittain uutterasti harjoitellut, ei hänelle kumminkaan ollut suotu sitä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, jota sellaisen taidon täysi kehittäminen edellyttää. Senvuoksi hän suorittikin osansa sangen epätasaisesti: toiset kohdat hyvin, kenties vain liian nopeasti, toisissa hän taas pysähtyi, koska ei niitä hyvin osannut, ja niinmuodoin olisi kenen muun tahansa ollut vaikea suoriutua duetista hänen kerallansa. Mutta Charlotta osasi sopeutua asiaan; hän pysähtyi ja tempautui jälleen hänen mukaansa toimien siten yht'aikaa kelpo soitonjohtajana ja älykkäänä perheenemäntänä, jotka osaavat aina pitää yllä yleistä säännönmukaisuutta, vaikka yksityiset säveljuoksutukset eivät aina noudattaisikaan tahtia.