KOLMAS LUKU
Eräs palkinto.
Seuraavana aamuna aikaisin astui herra tohtori Pekan ja vuohten seurassa vuoren rinnettä ylös. Ystävällinen herra koetti pari kertaa ryhtyä keskusteluun vuohipojan kanssa, mutta se ei hänelle onnistunut. Tuskalla sai hän muutamia epämääräisiä, yksitavuisia sanoja vastaukseksi ensimmäisille johtaville kysymyksillensä. Vuohi-Pekka ei varsin helposti ryhtynyt sanain vaihtamiseen. Siten kulki koko seurue ääneti tunturimajalle asti. Siellä Heidi jo seisoi vuohtensa kanssa odottamassa, kaikki kolme niin iloisina ja raittiina kuin aikainen päivänpaiste kunnahilla ja vuorten huipuilla.
"Tuletko mukaan?" kysyi Pekka, sillä joka aamu ilmaisi hän tämän ajatuksensa joko kysymyksenä tahi kehoituksena Heidille tulemaan.
"Tulen tietysti, jos vain herra tohtori tulee mukaan", vastasi Heidi.
Pekka katseli herra tohtoria syrjästä.
Isoisäkin tuli nyt ulos eväspussi kädessään. Hän tervehti ensin herra tohtoria kaikella kunnioituksella, lähestyi sitten Pekkaa ja asetti eväspussin pojan hartioille.
Se oli tavallista raskaampi, sillä Tunturisetä oli siihen pistänyt suuren palasen punertavaa lihaa, hän ajatteli, näet, että herra tohtorikin mielellään söisi päivällisensä jo ylhäällä laitumella lasten kanssa. Pekka hymyili, niin että hänen suunsa leveni melkein toisesta korvasta toiseen, hän kun aavisti pussin sisältävän jotakin erinomaista.
Lähdettiin liikkeelle. Vuohet kokoontuivat Heidin ympäri, jokainen niistä tahtoi olla häntä likinnä ja sysäsi toista vähän syrjään. Siten tuli Heidi jonkun aikaa kulkemaan keskellä laumaa. Mutta hän pysähtyi sitte ja sanoi vähän nuhtelevaisesti: "Nyt teidän täytyy kauniisti juosta edeltä, ettekä saa aina palata takaisin minua lykkäämään ja sysäämään". Hän silitteli hellästi Lumikkoa, joka aina kulki häntä lähinnä, ja kehoitti vielä erikseen sitä tottelevaisuuteen. Sitte hän pujoittihe ulos laumasta ja lähestyi tohtoria, joka heti otti hänen kätensä ja piti siitä kiinni. Tällä kertaa ei herra tohtorin tarvinnut vaivata itseään hakemalla puhumisen aihetta, sillä Heidillä oli niin paljon kerrottavaa vuohista, ja niitten omituisuuksista sekä tunturin kukkasista, vuorista ja linnuista, että aika kului hupaisesti ja he saapuivat perille, ennenkuin olivat sitä odottaneetkaan. Pekka oli usein tiellä syrjästä silmäillyt tohtoria tavalla, joka olisi voinut tätä kauhistuttaa, mutta hän ei onnekseen sitä huomannut.
Heidi johdatti heti hyvän ystävänsä omaan mielipaikkaansa, jossa hänen oli tapana istua ja katsella ympärillensä. Hän teki nytkin tapansa mukaan ja herra tohtori istui heti hänen viereensä päivänpaisteiselle ruohokentälle. Yltä ympäri loisti valoisa syyspäivä yli kukkulain ja laajan viheriän laakson, ja alemmilta tuntureilta kaikui herttaisina ja viihdyttävinä joka taholta karjan kellojen säveleet tänne ylös. Tuolla korkealla laajan lumivuoren yli säihkyivät ja säkenöivät kultaiset auringonsäteet ja harmaa Falkniss kohotti vanhat kalliolinnansa majesteetillisesti korkealle tummansinistä taivasta kohden. Aamutuulonen hengitti keveästi ja iloisena alppien yli ja tuuditteli vain hiljaa viimeisiä sinisiä kellokukkia, jotka vielä olivat jäljellä kesän suurista kukka-aarteista ja nyt tyytyväisinä auringon lämmöstä häilyttivät kupujaan. Ylhäällä liiteli iso petolintu suurissa kaarissa; mutta se ei rääkynyt tänään; levitetyin siivin souti se rauhallisena ja oloonsa tyytyväisenä läpi ilman. Heidi katseli sinne ja tänne. Iloisesti huojuelevat kukat, sininen taivas, kirkas päiväpaiste, tuo tyytyväinen lintu ilmassa, kaikki tämä oli niin kaunista, niin herttaista. Heidin silmät sädehtivät ilosta. Hän katsoi, huomasiko hänen ystävänsäkin sen, mikä hänestä oli niin ihanaa. Herra tohtori oli tähän asti hiljaa ja miettiväisenä katsellut ympärillensä. Kun hän nyt näki lapsen ilosta loistavat silmät, sanoi hän:
"Niin, Heidi, täällä on kaunista; mutta mitä arvelet? Jos joku tulisi tänne suru sydämmessään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hänkin voisi iloita kaikesta tästä ihanuudesta?"
"Voi! voi!" huusi Heidi iloisesti, "täällä ei ole kellään surua sydämmessään; niin on vain Frankfurtissa".
Herra tohtori hymyili. Sitte sanoi hän jälleen: "Ja jos joku tulisi Frankfurtista ja toisi mukanansa kaikki surunsa tänne ylös, Heidi, tietäisitkö, mistä hänkin saisi lohdutusta?"
"Täytyy vain sanoa hyvälle Jumalalle kaikki, kun ei enää tiedä mitään neuvoa", sanoi Heidi täydellä luottamuksella.
"Niin, se on kyllä hyvä ajatus, lapsi", myönsi herra tohtori. "Mutta jos se, mikä saattaa surua ja tuskaa, on meissä itsessämme, mitä silloin saattaa hyvälle Jumalalle sanoa?"
Heidin täytyi miettiä, mitä silloin pitäisi tehdä; mutta hän oli ihan vakuutettu siitä, että hyvä Jumala auttaisi kaikissa tuskissa. Hän etsi vastauksen omista elämän kokemuksistaan.
"Silloin täytyy odottaa", sanoi hän hetkisen kuluttua varmuudella, "ja yhä vain ajatella: hyvä Jumala tietää jo nyt jotain iloista, jonka hän sitten antaa tapahtua, täytyy vaan vähäisen rauhoittua eikä juosta pois. Sitte käykin taas yht'äkkiä taas niin, että kaikesta varsin hyvin huomaa hyvällä Jumalalla koko ajan olleen meille hyvää mielessään; mutta kun sitä ei ennen voinut nähdä kauhealta surultansa, niin pelkäsi, ettei hän autakaan."
"Se on kaunis vakaumus, jossa sinun pitää pysymän, Heidi", sanoi herra tohtori. Ääneti katseli hän hetken ylös mahtaviin vuorenhuippuihin ja taas alas viheriään, auringon valaisemaan laaksoon, sitte sanoi hän jälleen:
"Näetkö, Heidi, tässä voisi istua joku, jonka näköä synkkä varjo pimentäisi, niin ettei tämä ihanuus hänen ympärillänsä pääsisi häneen vaikuttamaan. Hänen sydämmensä tulisi silloin raskaaksi ja kahta vertaa raskaammaksi juuri täällä, jossa muuten saattaisi olla niin onnellinen. Voitko sitä käsittää?"
Nyt Heidinkin iloiseen sydämmeen tunkeusi surullinen tunne. Näköä pimentävä synkkä varjo johdatti hänen muistoonsa isoäidin, joka ei koskaan enää voinut nähdä kirkasta aurinkoa ja kaikkea muuta kaunista täällä ylhäällä tunturilla. Tämä tieto oli aina Heidille tuottanut tuskaa, se heräsi joka kerta uudelleen, kun hän taas muisti isoäidin tilaa. Hän istui vähän aikaa vaiti, sillä suru oli kohdannut häntä niin äkkiä keskellä hänen iloansa. Sitte sanoi hän vakavasti:
"Kyllä minä sen käsitän. Mutta minä tiedän jotakin: Silloin täytyy lukea isoäidin virsiä, ne vähän valaisevat mielen ja saavat sen monasti niin valoisaksi, että saattaa olla ihan iloinenkin. Sen on isoäiti sanonut".
"Mitä virsiä Heidi?" kysyi herra tohtori.
"Minä vain osaan sen, jossa kerrotaan auringosta ja kauniista puistosta, ja vielä eräästä pitkästä virrestä ne säkeistöt jotka isoäidille ovat rakkahimmat, sillä ne täytyy minun aina lukea kolmasti", vastasi Heidi.
"No lausupa kerran minullekin ne säkeistöt, minäkin tahtoisin kuulla niitä", ja herra tohtori asettui kuuntelemaan.
Heidi pani kätensä ristiin ja mietti vielä hetkisen.
"Aloitanko siitä paikasta, josta isoäiti on sanonut, että uudestaan saapi luottamusta sydämmeensä".
Herra tohtori nyökäytti myöntäväisesti päätään.
Heidi alkoi:
Vaella sä
Vaan nöyränä,
Hiljaisna tietä Herran
Ain' uskoen, ja tyytyen;
Kyll' auttaapi hän kerran!
Kärsiväisyys,
Tyytyväisyys,
Herraansa turvaajava,
On lahja suur',
Taivainen juur',
Kuormaamme helpoittava,
Murheemme huojentava.
Äl' nureksi,
Sun ristisi
on parhaaksesi suotu!
Äl' epäile,
Sun osas se
On kädell' isän luotu!
Kuin ahjossa
Ja tulessa
Myös kulta kirkastuupi,
Niin tuskissa
Ja vaivoissa
Sielumme puhdistuupi
Ja usko uudistuupi.
Minullehan,
Oi Jumalan',
Soit ilopäivää monta,
Jo enkö mä
Vois kärsiä
Myös yhtä ilotonta;
Sä tiedät sen,
Mi parhaaksen'
Milloinkin taitaa tulla.
Siis, isäni,
Suo ijäti
Mun tyytyväinen olla
Sun suojasi on mulla.
Heidi taukosi äkkiä, lapsi ei varmaan tietänyt, kuunteliko herra tohtori häntä enää. Tämä oli peittänyt silmänsä kädellään ja istui ihan liikkumattomana. Heidi ajatteli, että hän kentiesi oli vähän nukahtanut, mutta jos hän taas heräisi ja tahtoi kuulla enemmän, niin Heidi kyllä olisi valmis pitkittämään. Kaikki olisi nyt hiljaa. Herra tohtori ei puhunut mitään, vaan hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän johdatti mieleensä aikoja siten tapahtuneita asioita. Hän muisti, että hän pienenä poikasena oli seisonut rakastetun äitinsä tuolin luona, äiti oli syleillyt häntä ja lausunut saman virren, jonka Heidi juuri ikään luki, mutta jota hän ei moneen aikaan ollut kuullut. Nyt kuuli hän jälleen äitinsä äänen ja näki tämän, silmä täynnä rakkautta ja hyvyyttä luotuna hänehen, lapseensa, ja kun runon sanat jo olivat soinnahtuneet, kuuli hän tuon ystävällisen äänen lausuvan hänelle toisiakin sanoja; niitä hän mielellään kuunteli ja vaipui siten muistoihinsa; hän istui vielä kauan, käsi otsallaan, vaiti ja liikkumattomana. Kun hän viimeinkin katsoi ylös, näki hän Heidin häntä ihmetyksellä silmäilevän. Hän otti lapsen käden omaansa.
"Heidi, virtesi oli ihana", sanoi hän ja häneen äänensä kaikui iloisemmalta kuin ennen. "Me tulemme tänne vielä toistekin, silloin lausut sen minulle vielä kerran".
Sillä aikaa oli Pekalla ollut täysi työ vihansa purkamisessa. Eihän Heidi moneen päivään ollut ennättänyt laitumelle, ja nyt kun hän kerran taas oli muassa, istui tuo vanha herra koko ajan hänen vieressään, eikä Pekka saanut ensinkään seurustella Heidin kanssa. Se suututti häntä aika tavalla. Hän asettui vähän matkan päähän herra tohtorista, joka ei mitään pahaa aavistanut, kuitenkin niin ettei tämä voinut häntä nähdä, ja pui uhkaavaisesti hänelle nyrkkiänsä. Vähän ajan kuluttua ravisteli hän jo molempia nyrkkiänsä, ja jota kauemmin Heidi viipyi vanhan herran luona, sitä julmemmin puristi Pekka nyrkkiänsä ja kohotti niitä yhä korkeammalle ilmaan ja aina uhkaavammin heitä kohden, vaikka tosin uhattujen seljän takana.
Sill'aikaa oli aurinko taivaalla ennättänyt sille kohdalle, jossa se on, kun on päivällisaika. Sen muisti Pekka tarkoin. Yht'äkkiä huusi hän täyttä kurkkua:
"Täytyy syödä!"
Heidi nousi ja aikoi tuoda eväspussin, että herra tohtori saisi aterioida siinä, jossa hän nyt istui. Mutta tohtori sanoi, ettei hänen ollut nälkä ja pyysi vain lasillisen maitoa, sitte tahtoi hän mielellään vielä kävellä vähäisen laitumella ja nousta ylemmäksi vuoristoon. Silloin Heidi huomasi, ettei hänenkään ollut nälkä, hänkin päätti ainoastaan juoda maitoa ja sitten saattaa herra tohtoria korkeammalle ja näyttää hänelle senkin paikan missä ne suuret sammaltuneet kivet olivat, joilta Lieto oli ollut pudota vuoren rotkoon ja jossa mehukkaimmat tunturiruohot kasvoivat. Heidi juoksi Pekan luo ja käski pojan lypsämään Vienoa, ensin herra tohtorille kupillisen, sitte vielä toisen kerran saman verran hänelle itselleen.
Pekka katsoi ensin vähän aikaa kummastuneena Heidiin, sitte kysyi hän:
"Kuka sen saa, mikä pussissa on?"
"Sen saat sinä, mutta ensin pitää sinun lypsämän ja pian", vastasi
Heidi.
Niin pian ei Pekka ollut mitään elämässään toimittanut kuin tämän lypsämisen, sillä hän näki koko ajan edessään eväspussin ja mitä siinä oli, sekä muisti, että koko sen sisältö nyt oli yksinomaisesti hänen. Heti kun hän näki, että hänen molemmat seuralaisensa rauhallisesti joivat maitoa, aukaisi Pekka pussin ja kurkisti sinne. Kun hän huomasi tuon merkillisen lihapalasen, värisi hän ilosta ja katseli vieläkin kerran pussiin, ollaksensa oikein vakuutettu siitä, että semmoinen herkku todella oli siellä. Hän pisti kätensä pussiin vetääksensä esille ihmeellisen lahjansa. Mutta äkkiä veti hän sen takaisin, aivan kuin ei hän uskaltaisi käydä kiinni herkkupalaseen. Pekan mieleen oli juolahtanut, miten hän oli seisonut herra tohtorin takana hänelle nyrkkiä puiden, ja nyt sama herra lahjoitti hänelle verrattoman päivällisensä. Se sai Pekan katumaan tekoaan, hänestä tuntui siltä, kun tuo teko estäisi häntä ottamasta esille ihanan lahjansa. Yht'äkkiä hyppäsi hän korkealle ja juoksi samalle paikalle, missä oli seisonut. Siinä kohotti hän molemmat kätensä suoraan ylös ilmaan merkiksi, ettei nyrkeistä enää puhettakaan, ja niin seisoi hän hyvän aikaa. Kun hän sitte tunsi, että oli saattanut asian taas hyvälle kannalle, palasi hän pitkillä harppauksilla pussin luo ja nyt kun hänen omatuntonsa oli puhdas, saattoi hän täydellä tyytyväisyydellä antautua erinomaisen maukkaan ateriansa nauttimiseen.
Herra tohtori ja Heidi olivat pitkän aikaa kävelleet yhdessä ja olivat erittäin tyytyväiset retkeensä. Sitten tohtori huomasi, että hänen oli aika lähteä, mutta arveli että tyttö ehkä mielellään olisi vielä vuohien luona. Mutta sitä ei Heidi tahtonut, hän ei antaisi herra tohtorin mennä ypö yksin koko vuoritietä alas. Isoisän majalle asti tahtoi hän saattaa vierasta ja vielä vähän edemmäksikin. Hän kulki koko matkan käsi kädessä hyvän ystävänsä kanssa, jolle hänellä oli niin paljo kerrottavaa ja jolle piti näyttää, missä vuohet mieluimmin kävivät laitumella, sekä missä kesällä enimmän kasvoi loistavia nurmiruusuja ja muita kukkasia. Hän osasi nyt oikein nimittää niitä, sillä isoisä oli pitkin kesää opettanut hänelle kaikkien kukkien nimet, jotka hän tunsi. Mutta viimein sanoi herra tohtori, että Heidin pitäisi palata kotiin. Hän jätti hyvästi, ja tohtori meni vuorta alas; kerta toisensa perästä hän kääntyi ja katsoi taaksensa. Silloin näki hän, miten Heidi yhä vain seisoi samassa paikassa, katsellen häneen päin ja kädellään jäähyväisiä viitaten. Niin oli hänen oma armas tyttärensäkin tehnyt, kun isä lähti kotoa.
Oli kirkas, lämmin syyskuu. Joka aamu tuli herra tohtori tunturille ja sitte mentiin heti taas hupaisille kävelyretkille. Usein meni hän tunturisedän kanssa korkealle ylös vuoristoon, missä ikihongat siinsivät ja jossa suuri petolintu luultavasti asui, sillä siinä se rääkyen yhtä mittaa liidellä suhisi ohitse, aivan läheltä. Tunturisedän seurasta oli herra tohtorille paljon hauskuutta, ja hän ihmetteli yhä enemmän sekä sedän tarkkaa tietoa kaikista tunturin kasveista ja niiden hyödyllisyydestä, että myös hänen kykyänsä huomata niin paljon hyvää ja arvokasta luonnossa: pihkaisessa männyssä ja kuusessa, jonka neulaset tuoksuivat niin hyvältä, mehevissä sammaleissa, jotka pistivät esiin vanhojen puunjuurien välistä, ja kaikissa hienoissa ja vähäpätöisimmissäkin kukkasissa ja kasveissa, jotka vielä vuorimaan väkevillä, korkeilla penkereillä kasvoivat.
Yhtä tarkalleen tunsi vanhus suurten sekä pienten eläinten elon ja olon tunturilla ja tiesi kertoa herra tohtorille monta hupaista seikkaa näistä vuorenrotkojen, maalokerojen ja honganoksien asukkaista.
Näillä kävelyretkillä kului herra tohtorin aika arvaamattoman pian ja kun hän iltasilla sydämmellisesti kätteli setää jäähyväisiksi, sanoi hän useimmiten: "Joka kerta kun olen teidän seurassanne, ystäväni, opin jotakin uutta".
Mutta monena päivänä ja tavallisesti kaikkein kauniimpina herra tohtori mielellään tahtoi kävellä yhdessä Heidin kanssa. Silloin he tavallisesti istuivat samalla kauniilla tunturikummulla kuin ensimmäisenäkin päivänä, ja Heidi sai aina uudestaan lausua runonsa sekä kertoa kaikesta, mitä hän vain tiesi. Pekka istui silloin tavallisesti heidän takanansa, mutta hän ei koskaan enää kiukutellut eikä puinut nyrkkiänsä.
Siten kului ihana syyskuu loppuun. Silloin tuli eräänä aamuna herra tohtori taas, mutta hän ei ollutkaan niin iloinen kuin tavallisesti. Hän sanoi, että tämä oli hänelle viimeinen päivä tunturilla, hänen täytyi palata Frankfurtiin ja oli ikävissään siitä, sillä hän oli alppielämään suuresti mieltynyt. Tunturisetäänkin koski tämä sanoma kipeästi, sillä hänellä oli ollut erinomaisen hupaista herra tohtorin seurassa, ja Heidi oli niin tottunut joka päivä tapaamaan lempeän ystävänsä, ettei hän ensinkään voinut käsittää, että tämän ilon nyt yht'äkkiä piti loppuman. Lapsi katsoi kysyväisesti ja ihmeissään häneen. Mutta asia oli todellakin niin. Herra tohtori sanoi ensin isoisälle hyvästi ja kysyi sitten, tahtoisiko Heidi saattaa häntä vähän matkaa. Hän otti Heidiä kädestä ja he kulkivat yhdessä tunturin rinnettä alas, mutta lapsi ei vielä sittenkään voinut käsittää, että herra tohtori todellakin heidät jättäisi.
Vähän ajan perästä pysähtyi herra tohtori ja sanoi, että Heidin jo piti kääntymän takaisin. Hän silitteli muutaman kerran lapsen kiharaa tukkaa ja sanoi: "Nyt minun täytyy lähteä, Heidi! Jos sentään saisin ottaa sinut mukaani ja pitää sinut luonani Frankfurtissa!"
Samassa muisti Heidi taas ihan selvästi koko Frankfurtin, sen monet, monet rakennukset ja kiviset kadut, muisti myöskin neiti Rottenmeieriä ja Tinetteä ja sanoi hieman alakuloisesti: "Minä tahtoisin kuitenkin mieluummin, että te tulisitte meille".
"Noh niin, se sopineekin parhaiten. Hyvästi siis, Heidi", sanoi herra tohtori ystävällisesti ja antoi hänelle kätensä. Heidi katsoi eroavaan ystäväänsä, jonka kyyneltyneet silmät olivat lempeästi luodut häneen. Mutta sitte tohtori kääntyi reippaasti ja kiirehti eteenpäin.
Heidi jäi liikkumattomana seisomaan. Tohtorin lempeät kyyneltyneet silmät olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Hän purskahti kovaan itkuun ja syöksi täyttä vauhtia edeltä rientävän ystävänsä jälkeen ja huusi nyyhkyttäen:
"Herra tohtori! Herra tohtori!"
Tämä kääntyi ja pysähtyi.
Nyt lapsi saavutti hänen ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa, kun hän nyyhkytti:
"Minä tahdon heti paikalla tulla mukaanne Frankfurtiin ja olla teidän tykönänne, niin kauan kuin te vain tahdotte, mutta ensin juoksen tuota pikaa iso-isälle sitä sanomaan".
Herra tohtori hyväili itkevää lasta ja koetti saada häntä rauhoittumaan.
"Ei niin, rakas Heidi", sanoi hän erinomaisen ystävällisesti, "et vielä nyt, sinun täytyy jäädä honkia kuuntelemaan, Frankfurtissa voisit jälleen sairastua. Mutta kuule, Heidi, mitä sinulta kysyn: Jos minä kerran sairastun ja olen yksinäni, tuletko silloin ja jäätkö luokseni. Saanko ajatella, että minulla silloinkin on joku, joka minusta pitää huolta ja rakastaa minua?"
"Saatte, minä tulen ihan varmaan, vielä samana päivänä ja te olettekin minulle melkein yhtä rakas kuin isoisä", vakuutti Heidi yhä vielä nyyhkyttäen.
Nyt herra tohtori kerran vielä kätteli Heidiä ja jatkoi sitte reippaasti matkaansa. Mutta Heidi jäi vielä seisomaan samalle paikalle ja viittasi kädellään jäähyväiseksi, niin kauan kunnes herra tohtori katosi hänen näkyvistään. Kun tämä viimeisen kerran kääntyi ja näki Heidin ja auringon valaiseman tunturin, sanoi hän hiljaa itsekseen: "Tuolla ylhäällä on hyvä olla, siellä voi ruumis ja henki virkistyä ja ihminen jälleen iloita elämästänsä".