TOINEN LUKU
Muudan vieras tunturilla.
Aamurusko hehkui vuorilla ja raitis aamutuuli kohisi hongissa, heilutellen niiden oksia edestakaisin. Heidi avasi silmänsä, tämä humina oli herättänyt hänen, ja se tunki hänen sydämmensä sisimpään pohjukkaan ja houkutteli vastustamattomana häntä ulos kuusten alle. Hän syöksi vuoteeltaan ja olisi tuskin malttanut pukeutua valmiiksi, mutta täytyihän hänen se tehdä, sillä hän tiesi jo varsin hyvin, että ihmisen aina täytyy olla puhtaan ja siistin.
Sitte meni hän portaita alas parveltansa; isoisän vuode oli jo tyhjä. Ulkona majansa edustalla seisoi isoisä katsellen ylös taivasta kohden joka suuntaan, niinkuin hänen tapansa oli tehdä aina aamuisin, voidaksensa päättää, minkälaiseksi päivä oli tuleva.
Ruusun hohteisia hattaroita liiteli sinne tänne taivaalla, joka yhä sinenemistään sineni, ja ylängöille ja laitumille valui kirkas kultainen loiste, sillä juuri nyt kohosi aurinko korkeitten vuorihuippujen takaa.
"Oi kuinka kaunista! Oi kuinka kaunista! Hyvää huomenta, isoisä", huudahti Heidi juosten ulos majasta.
"Vai ovat jo sinunkin silmäsi kirkkaat?" vastasi isoisä ojentaen kätensä Heidille aamutervehdykseksi.
Heidi kiirehti honkien alle ja hypähti ilosta kuunnellessaan tuulen humisevaa ja suhisevaa ääntä häilyvissä oksissa, ja joka kerta, kun uusi tuulen puuska sai kuusten latvat vieläkin kovemmin hohisemaan, huudahti hän riemusta ja hypähti vieläkin vähän korkeammalle.
Sillä aikaa oli isoisä käynyt ometassa, lypsänyt Lumikon ja Pikun, sitte pessyt ja puhdistanut ne, ja toi ne nyt ulos. Kun Heidi näki ystävänsä, tuli hän heti juosten niitten tykö, halaili molempia ja tervehti niitä ystävällisesti, ja nämä taas määkyivät iloisesti ja tuttavallisesti hänelle ja molemmat vuohet tahtoivat yhä selvemmin osottaa ystävyyttään siten, että painoivat päätään aina kiinteämmin häneen, niin että hän melkein oli musertua niiden väliin. Mutta Heidi ei peljännyt, ja kun vilkas Pikku vähän liian kovaa painoi päänsä häneen, sanoi hän: "Ei niin, Pikku, ihanhan sinä puskeilet kuin suuri Turkkilainen", ja heti paikalla veti Pikku päänsä takaisin ja vetäytyi hiljaisena vähän syrjempään ja Lumikkokin oli jo suurellisesti kohottanut päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Minusta ei kenenkään sopisi sanoa, että käyttäytyisin kuni Turkkilainen". Valkoinen Lumikko oli näet ruskeata Pikkuakin vielä vähän ikäänkuin jalosukuisempi.
Nyt kuului alempaa Pekan vihellys ja pian sen jälkeen tulivat vuohet, joutuisa Lieto ensimmäisenä, pitkillä hyppäyksillä. Heidi oli heti keskellä piiriä ja tuli, vuohien rajusti tungetessa häntä tervehtimään, sysätyksi sinne tänne laumassa, ja sitte hän taas itsekin koki siirtyä vähän syrjemmälle aran Vienon luo, jonka isommat vuohet aina tyrkkäsivät pois tiellään, kun se aikoi pyrkiä Heidin tykö.
Nyt tuli Pekkakin näkyviin. Hän antoi peljättävän vihellyksen kaikua yli seudun. Sen hän teki hieman säikähdyttääksensä vuohia ja saadaksensa ne hätyytetyksi vähän laitumelle päin, jotta hän saisi puhutella Heidiä. Vuohilauma hajosikin vähän, niin että Pekka pääsi Heidin läheisyyteen.
"Tänään saatat taas kerran tulla mukaan", aloitti hän vähän äreästi puheensa.
"En, Pekka, sitä en saata", vastasi Heidi, "joka silmänräpäys odotan vieraitani Frankfurtista, minun täytyy siis olla kotona".
"Sen olet jo niin monta kertaa ennen sanonut", mutisi Pekka.
"Niin olen, ja niin täytyy minun yhä vielä sanoa, siksi kun he tulevat", vastasi Heidi. "Tahi eikö mielestäsi minun pitäisikään oleman kotona silloin, kun he Frankfurtista tulevat minun luokseni? Niinkö arvelet, Pekka?"
"He voivat olla sedän luona", napisi Pekka.
Samassa kuului majasta isoisän voimakas ääni: "Miksi ei sotajoukko etene? Päällikössäkö vika on vai komennettavissa?"
Pekka kääntyi heti ja heilutti piiskaansa, niin että ilma suhisi ja vuohet, jotka sen äänen tunsivat, lähtivät juoksujalassa, Pekka perässä, vuorille päin, niin että tomu tuoksui heidän ympärillään.
Sen jälkeen kun Heidi taas oli kotiutunut, ymmärsi hän monta seikkaa, joista hänellä ei sitä ennen ollut mitään käsitystä. Joka aamu hän nyt suurella vaivalla ja huolella asetti vuoteensa kuntoon ja tasoitti sitä niin kauvan, että hän sai sen ihan sileäksi. Sitte käveli hän edes ja takaisin huoneessa asetellen jokaisen tuolin paikoillensa sekä kokosi ja pisti kaappiin vaatteita ja muuta semmoista, mitä oli esille unhoitettu. Sitte haki hän jonkun rääsyn, kiipesi tuolille ja pyyhki pöydän ihan kiiltävän puhtaaksi. Kun isoisä sitte taas tuli sisään, katseli hän mielihyvällä ympärilleen ja sanoi jotakin tähän tapaan: "Meillä on nyt aina ikäänkuin pyhäpäivä, Heidi ei ole suotta vieraissa ollut.".
Niin oli Heidi tänäänkin, sen jälkeen kuin Pekka oli lähtenyt ja hän isoisänsä kanssa aamiaisen syönyt, heti ryhtynyt askareihinsa; mutta siitä ei ollut tulla valmista. Ulkona oli tänään niin erinomaisen kaunista, ja joka hetki tapahtui jotakin, joka keskeytti hänen toimensa. Juuri nyt kurkisti vallaton auringon säde sisään ikkunasta ikään kuin houkutellen: "Tule ulos, Heidi, tule ulos". Silloin ei hän enää voinut pidättää itseään, vaan juoksi ulos. Siellä säteili kirkas päivyt ja sen valo heijastui leimuavana takaisin vuorilta ja laaksosta yli koko seudun ja penkereet näyttivät niin kultaisilta ja kuivilta, hänen täytyi vähän istahtaa ja katsella ympärillensä. Sitte juolahti taas hänen mieleensä, että kolmijalkainen tuoli vielä oli jäänyt keskelle tuvan lattiaa ja että pöytä vielä oli korjaamatta suuruksen jälkeen. Hän hyppäsi kiireesti ylös ja riensi majaan takaisin. Mutta ei aikaakaan, niin humisivat taas hongat niin valtavasti, että Heidi värisi joka jäsenessään ja hänen täytyi taas juosta ulos hyppimään hieman hänkin edes ja takaisin heiluvien hongan oksain alla. Sillä aikaa oli isoisä toimitellut kaikellaista vajassa; hän tuli vähä väliä ovelle ja katseli hymyillen Heidin hyppimistä. Hän oli juuri ikään taas mennyt vajaan takaisin kun Heidi yht'äkkiä huusi voimansa takaa:
"Isoisä! Tule! Tule!"
Säikähtyneenä pyörähti isoisä takaisin ovelle peljäten jonkun onnettomuuden uhkaavan Heidiä. Silloin näki hän lapsen täyttä vauhtia juoksevan vuoren rinnettä kohden yhä vielä huutaen: "He tulevat! He tulevat! Ja ensimmäisenä käy herra tohtori!"
Heidi syöksyi vanhaa ystäväänsä vastaanottamaan ja tämä ojensi kätensä kaukaa lapselle. Niin pian kuin Heidi ennätti herra tohtorin luo, tarttui hän sydämmellisesti tämän ojennettuun käsivarteen ja huusi suurella ilolla: "Hyvää päivää, herra tohtori! Ja tuhansia kiitoksia vieläkin kerran!"
"Jumala antakoon, Heidi! Ja mistä sinä nyt jo kiität?" kysyi herra tohtori hymyillen ystävällisesti.
"Siitä että jälleen pääsin isoisän luo", selitti lapsi hänelle.
Herra tohtorin kasvot kirkastuivat. Semmoiseksi ei hän ollut kuvannut vastaanottoa tunturilla. Raskaasti tuntien yksinäisyytensä oli hän syvissä mietteissä astunut vuorta ylös näkemättä, kuinka ihanaa hänen ympärillään oli ja kuinka näköala joka askeleelta tuli vieläkin kauniimmaksi. Hän otaksui, että Heidi tuskin enää häntä tuntisikaan; lapsi oli niin harvoin hänet nähnyt, ja hänestä tuntui siltä, kuin jos hän ei voisi olla tervetullut tunturimajan asukkaille, joilta hänen täytyi riistää kalliin toiveen toteutuminen. Sen sijaan säteili Heidin silmistä raikas ilo ja herttaisesti sekä suuresti kiitollisena piti hän yhä vielä kiinni vanhan ystävänsä käsivarresta.
Isällisellä hellyydellä otti herra tohtori Heidiä kädestä. "Tule, Heidi", sanoi hän ystävällisesti "vie nyt minut isoisäsi luo ja näytä minulle kotisi".
Mutta Heidi jäi vielä seisomaan ja katseli kummastuneena vuoren rinnettä alaspäin.
"Missä Klaara on ja mummo?" kysyi hän sitte.
"Niin, Heidi, nyt minun täytyy kertoa sinulle jotakin, joka tulee kipeästi koskemaan sinua, niin kuin minuakin" vastasi herra tohtori. "Näet sen, Heidi, minä tulen yksin. Klaara oli sangen sairas eikä enää uskaltanut matkustaa eikä mummokaan siis tullut. Mutta keväällä, kun päivät taas pitenevät ja käyvät lämpöisiksi, silloin he ihan varmaan tulevat".
Tämä sanoma kohtasi Heidiä kuni salama; hän ei voinut ymmärtää, että kaikki se, jonka hän jo niin selvästi oli edessään nähnyt, nyt kerrassaan jäisikin tapahtumatta. Liikkumattomana seisoi hän siinä hetkisen tuhannen tunteen ja ajatuksen valtaamana. Herra tohtori seisoi ääneti hänen edessään. Luonnossa heidän ympärillänsä vallitsi syvä hiljaisuus, ainoastaan korkealla kuusten latvoissa humisi vieno tuuli. Mutta sitte Heidin mieleen taas juolahti, mitä varten hän oli juossut alas ja että herra tohtori oli tullut. Lapsi katsoi häneen, ja huomasi silmissä, jotka kohtasivat hänen omiansa, jotakin niin huolestunutta, jota Heidi ei niissä ollut koskaan ennen nähnyt; niin ei herra tohtori Frankfurtissa ollut milloinkaan häneen katsonut. Se kävi Heidin sydämmelle; hän ei saattanut nähdä ketään surullisena eikä varsinkaan hyvää herra tohtoria. Varmaankin on hän pahoillaan siitä, ajatteli lapsi, ettei Klaara eikä mummo voineet tulla mukaan. Heidi etsi lohdutusta ja löysikin.
"Noh, meillehän taas pian tulee kevät ja silloinhan he ihan varmaan tulevat", sanoi hän lohduttaen, "meillä ei talvi koskaan kestä kauan ja kun he tulevat keväällä, voivat viipyä pitemmän ajan, se on Klaarallekin varmaan hupaisempaa; menkäämme nyt ylös isoisän luo". Käsityksin astui hän sitte vanhan ystävänsä kanssa ylös majalle. Heidi halusi niin hartaasti saada herra tohtorin iloiseksi, että hän vielä kerran rupesi vakuuttamaan, kuinka pian pitkät lämpimät kesäpäivät taas palajaisivat tunturille, niin pian että talvea tuskin huomasikaan, ja tuli samassa itse niin vakuutetuksi lohdutuksestansa, että hän heidän saavuttuansa ylös isoisän luo huudahti iloisesti tälle vastaan:
"He eivät vielä tulleetkaan, mutta pian kyllä tulevat hekin."
Herra tohtori ei ollut isoisälle vieras, lapsi oli niin paljon hänestä puhunut. Vanhus ojensi kätensä vieraalleen ja lausui hänen sydämmellisesti tervetulleeksi. Sitte istuivat he molemmat lavitsalle majan edustalla, Heidillekin tehtiin vähän tilaa ja herra tohtori viittasi häntä istumaan viereensä. Sitte rupesi hän kertomaan, kuinka herra Sesemann oli häntä kehoittanut tekemään tämän matkan ja miten hän itsekin oli huomannut sen virkistävän häntä, joka ei enää pitkään aikaan ollut tuntenut itseään oikein raittiiksi ja terveeksi. Heidille kuiskasi hän korvaan, että kylästä pian tulisi jotakin, joka oli seurannut hänen kanssaan Frankfurtista ja josta Heidille tulisi paljon enemmän iloa kuin hänestä, vanhasta tohtorista. Heidi oli sangen utelias tietämään, mitä se saattaisi olla. Isoisä kehoitti innokkaasti herra tohtoria viettämään kauniit syyspäivät tunturilla tahi tulemaan sinne ylös jokaisena kauniina päivänä, sillä Tunturisetä ei voinut pyytää häntä sinne asumaan, hänellä kun ei ollut herra tohtorille mitään huonetta antaa. Hän kielsi vierastaan palajamasta takaisin Ragatziin ja neuvoi häntä muuttamaan alas kylään, jonka ravintolassa hän oli tilaisuudessa saamaan, tosin sangen yksinkertaisen, mutta varsin siistin huoneen. Sieltä saattaisi herra tohtori joka aamu tulla ylös tunturille, ja se varmaankin tekisi hänelle hyvää, tuumasi setä, hän lupasi sitten mielellään saattaa herra tohtoria ylemmäksi vuoriseutuun, josta, toivoi setä, hänelle olisi iloa. Tämä ehdoitus oli erittäin herra tohtorin mieleen, ja päätettiin, että se oli toimeen pantava.
Sill'aikaa oli aurinko ennättänyt korkeimmilleen; tuuli oli jo tyyntynyt ja kuuset seisoivat ihan hiljaisina. Ilma oli tälle korkeudelle suhteellisesti lämmin ja lauhkea ja hengitti jäähdyttävää virvoitusta auringon valaisemalle lavitsalle.
Tunturisetä nousi nyt ylös ja meni majaan, mutta palasi taas heti tuoden mukanaan pöydän, jonka hän asetti lavitsan eteen.
"Noh, Heidi, tuo tänne, mitä ateriaksemme tarvitsemme", sanoi hän. "Herra tohtorin täytyy olla hyvä ja tyytyä; jos ruoanlaitoksemme onkin yksinkertainen, niin on ainakin ruokahuoneemme laatuun käypä."
"Sitä minäkin", vastasi herra tohtori silmäillen alas auringon valaisemaan laaksoon, "ja tarjomuksenne otan mielelläni vastaan, täällä ylhäällä täytyy ruoan maittaa."
Heidi juoksi edestakaisin ja toi esiin, mitä vain kaapista löysi; sillä hänestä oli sanomattoman hauska emännöidä, kun herra tohtori oli hänellä vieraana. Sill'aikaa valmisti isoisä ruoan ja tuli nyt ulos kantaen höyryävää maitoruukkua ja kullankiiltävää juustopaistia. Sitte leikkasi hän kauniita läpikuultavia levyjä ruusunpunaisesta lihasta, jonka hän oli kuivattanut täällä ylhäällä raittiissa vuori-ilmassa. Herra tohtorille maistui päivällinen paremmalta kuin mikään ateria kokonaiseen vuoteen.
"Niin, niin, tänne täytyy meidän Klaaramme tulla", sanoi hän, "täällä saapi hän uusia voimia, ja kun hän jonkun aikaa on syönyt niinkuin minä tänään, tulee hän lihavaksi ja pyöreäksi, jota hän ei koskaan ennen ole ollut."
Nyt tuli joku polkua ylös, kantaen seljässään suurta myttyä. Kun hän saapui majalle, heitti hän taakkansa maahan ja hengitti syvästi pari kertaa raitista tunturi-ilmaa.
"Ah, siinä tulee se, joka minulla oli muassani Frankfurtista", sanoi herra tohtori ja nousi ylös vieden Heidin muassaan mytyn luo, jota hän rupesi purkamaan. Kun ensimmäinen verho oli poissa sanoi hän: "No lapseni, pitkitä sinä ja vedä itse esiin aarteitasi".
Heidi teki niin ja kun sitte kaikki eri esineet vierivät toinen toisensa perästä ulos kääröstä, katsoi hän niitä, silmät suurina ihmeissään. Vasta sitte kun herra tohtori jälleen astui hänen luokseen, otti pois kannen suuresta rasiasta ja ojentaen sen Heidille sanoi: "Katsopas, mitä isoäiti kahvileiväkseen saapi", huudahti lapsi ilosta: "Oi! Oi! Nyt isoäiti kerran saa makeita leivoksia syödäkseen!" Hän juoksi rasian ympäri, tahtoi heti panna kaikki kokoon ja rientää isoäidin luo. Mutta isoisä sanoi, että he menisivät yhdessä illempänä herra tohtoria saattamaan ja ottaisivat silloin kapineet mukaansa. Nyt löysi Heidi myöskin kauniin tupakkakukkaron ja juoksi kiireesti viemään sen isoisälle. Tupakka oli isoisän mieleistä, hän pani sitä heti piippuunsa ja molemmat miehet istuivat sitten lavitsalle ja puhalsivat sakeita savupilviä puhellessaan kaikellaisia asioita keskenään; sill'aikaa juoksi Heidi edestakaisin aarteittensa keskellä. Yht'äkkiä tuli hän jälleen lavitsan luo takaisin, asettui vieraan eteen, ja kun keskustelu sitten hetkeksi taukosi, sanoi hän sangen vakuuttavaisesti:
"Ei, ne eivät ole olleet minulle suuremmaksi iloksi kuin te, vanha herra tohtori".
Molempain vanhusten täytyi vähän naurahtaa ja herra tohtori sanoi, ettei hän olisi sitä luullut.
Kun aurinko jo näytti pian aikovan laskeutua vuorien taakse, nousi vieras palataksensa kylään. Isoisä otti rasian, suuren makkaran ja huivin kainaloonsa, herra tohtori otti Heidiä kädestä ja niin he sitten kulkivat vuorta alas Vuohi-Pekan majalle asti yhdessä. Siellä täytyi Heidin jättää hyvästi; hänen piti isoäidin luona odottaman, siksi kun isoisä, joka tahtoi saattaa vieraansa alas kylään, tulisi häntä noutamaan. Kun herra tohtori ojensi kätensä Heidille jäähyväisiksi, kysyi lapsi:
"Tulisitteko ehkä mielellänne huomenna vuohten kanssa ylös laitumelle?" sillä tämä oli parasta, minkä hän tiesi.
"Olkoon menneeksi, Heidi", vastasi herra tohtori, "me menemme yhdessä sinne."
Vanhukset jatkoivat matkaansa ja Heidi meni isoäidin luo. Ensin veti hän suurella vaivalla rasian muassaan; sitte täytyi hänen palata makkaraa hakemaan, sillä isoisä oli jättänyt kaikki oven edustalle. Sen jälkeen täytyi hänen vielä sittenkin kerran mennä ulos tuomaan suuren huivin. Hän asetti ne kaikki esineet niin lähelle isoäitiä kuin suinkin, jotta tämä oikein voisi koetella niitä ja tietäisi, mitä mikin oli. Huivin asetti Heidi isoäidin polville.
"Kaikki tämä on Frankturtista Klaaralta ja mummolta", kertoi lapsi ällistyneelle isoäidille ja ihmettelevälle Briitalle, joka odottamattomasta tapauksesta oli niin jäykistynyt, että hän liikkumattomana katseli, miten Heidi voimiansa ponnistamalla laahasi sisään ja levitti hänen eteensä kaikki nuo raskaat kappaleet.
"Mutta, eikö totta, isoäiti, sinä iloitset äärettömästi leivoksista? Katsopas, kuinka pehmeät ne ovat!" huudahti Heidi yhä uudestaan ja isoäiti vakuutti aina: "Niin, niin, iloitsenhan minä; kuinka hyviä ne ihmiset sentään ovat!" Sitte silitteli hän taas lämmintä pehmeätä huivia ja sanoi: "Mutta tämäpä on ihmeen hyvä kylmän talven varalle! Se on niin mainio, etten koskaan olisi luullut semmoista saavani!"
Mutta Heidi oli suuresti ihmeissään siitä, että isoäiti enemmän iloitsi harmaasta huivista kuin leivoksista. Briita seisoi yhä vielä pöydän luona makkaraan päin kääntyneenä ja katseli sitä melkeinpä kunnioituksella. Semmoista jättiläismakkaraa ei hän ikänään ollut nähnyt, ja nyt tämä oli hänen omansa, vieläpä saisi hän siitä leikatakin. Sitä hän tuskin saattoi uskoa. Hän ravisteli päätään ja sanoi alakuloisesti: "Täytyneehän kumminkin vielä sedältä kysyä, miksi se on aiottu".
Mutta Heidi sanoi ihan arvelematta:
"Se on syötäväksi aiottu, eikä miksikään muuksi".
Nyt tulla tömisteli Pekka sisään. "Tunturisetä tulee minun jäljessäni. Heidän pitää —" enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän oli sattunut katsomaan pöydälle, jossa näki makkaran, ja tämä näky valtasi hänet niin, ettei hän enää muuta muistanutkaan. Mutta Heidi oli jo huomannut, mitä hän tarkoitti, ja riensi heti kättä antamaan jäähyväisiksi, Tunturisetä tosin nyt, aina kun hän kulki majan ohi, poikkesi sisään isoäitiä tervehtimään ja tämä iloitsikin joka kerta, kun hän kuuli ukon askeleet, sillä isoisä kertoi aina jotakin ilahduttavaa hänelle, mutta tänään ei sopinut viipyä, kun jo oli myöhäinen ja tyttö joka aamu oli liikkeellä jo päivän noususta. "Lapsen täytyy päästä nukkumaan", sanoi isoisä ja siinä hän pysyi, toivotti vain avonaisesta tuvan ovesta isoäidille hyvää yötä. Sitten otti hän Heidiä kädestä, ja he kulkivat yhdessä tuikkivan tähtitaivaan alla rauhalliseen kotiinsa.