VIIDES LUKU.
Talvea kestää vielä.
Seuraavana päivänä tuli Pekka paraaseen aikaan kouluun. Hänellä oli evästä pussissa päivällisekseen, sillä koulussa oli tapa tämmöinen: kun lapset kylästä menivät kotiinsa ruoalle, menivät ne oppilaat, jotka asuivat kauempana, pöydilleen istumaan, asettivat jalkansa mukavasti penkeille, levittivät eväänsä polvilleen ja rupesivat päivälliselle. Kello yhteen saivat he sillä lailla huvitella, silloin alkoi koulutyö jälleen. Kun Pekka joskus oli tämmöisen koulupäivän viettänyt, meni hän hyväksi päätökseksi sedän luo Heidiä tervehtimään.
Kun hän tänään koulun päätyttyä astui sedän suureen tupaan, syöksi
Heidi häntä vastaan, sillä juuri Pekkaa oli hän odottanut.
"Tiedänpä jotakin", sanoi hän.
"Mitä?" vastasi hän.
"Nyt täytyy sinun opetella lukemaan", kuului vastaus.
"Olenhan jo", tuumasi Pekka.
"Mutta et siten, kuin minä tarkoitan", sanoi nyt Heidi kiivaasti, "minä tarkoitan, niin että sen myöskin osaat".
"Mahdotonta", huomautti Pekka.
"Sitä ei kukaan ihminen, enkä minäkään enää usko sinusta", sanoi Heidi suurimmalla varmuudella. "Mummo Frankfurtissa on jo aikaa sitten tiennyt, ettei se ole totta, ja hän on minulle sanonut, ettei minun pitäisi uskoman semmoisia".
Pekka ällistyi tämmöisestä uutisesta.
"Minä kyllä opetan sinua lukemaan, tiedän hyvin millä tapaa", jatkoi Heidi; "sinun pitää nyt vihdoinkin oppia, ja sitte sinun täytyy joka päivä lukea isoäidille virren tahi kaksi".
"Ei tule mitään", mutisi Pekka.
Heidi vimmastui, kuu Pekka näin itsepintaisesti saattoi vastustaa hyvää ja oikeaa asiaa, josta Heidi itse oli niin suuresti innostunut. Säihkyvin silmin asettui hän nyt pojan eteen ja sanoi uhkaavaisesti:
"Tahdotko tietää, miten käypi, jos et tahdo mitään oppia: äitisi on jo kaksi kertaa sanonut, että sinutkin pitäisi lähettää Frankfurtiin kaikellaista oppimaan, ja minä tiedän, mitenkä pojat siellä koulua käyvät. Ollessamme ajelemassa näytti Klaara minulle hirmuisen suuren koulukartanon. Mutta siellä eivät he käy ainoastaan poikina, vaan aina vielä, kun jo ovat suuria herroja; sen olen itse nähnyt: ja elä luulekkaan, että siellä on vain yksi opettaja niinkuin meillä, ja niin hyvä. Heitä menee aina koko rivi, monta yhdessä koulurakennukseen ja he ovat kaikki mustissa, kuin menisivät kirkkoon, ja heillä on näin korkea musta hattu päässään" — ja Heidi näytti, kuinka korkeita hatut olivat.
Pekka tunsi väristyksen seljässään.
"Ja sinne sinut lähetetään kaikkein herrain komennettavaksi", puhui Heidi kiihkeästi, "ja kun sinun vuorosi tulee, et osaa lukea, etpä edes tavatakaan. Saatpa nähdä, miten herrat sinua pilkkaavat vielä paljoa pahemmin kuin Tinette, ja jos vaan tietäisit, miltä tuntuu, kun hän pilkkaa".
"Noh tahdon", sanoi Pekka osaksi valittaen ja osaksi äkäisesti.
Heidi leppyi paikalla. "Niin se on oikein, aloitetaanpa heti", sanoi hän iloissaan, veti toimeliaana Pekan pöydän luo, meni tuomaan tarpeelliset välikappaleet.
Klaaran lahjain joukossa oli myöskin pieni kirja, joka miellytti Heidiä ja jo viime yönä oli hänen mieleensä juolahtanut, että hänen sopisi käyttää sitä Pekkaa opettaessaan.
Lapset istuivat nyt pöydän ääreen, silmät kirjassa ja Heidi alkoi opettaa.
Pekan täytyi tavata ja taas moneen kertaan uudestaan tavata ensimmäisen säkeistön, sillä Heidi vaati, että se kävisi sujuvasti ja puhtaasti.
Viimein sanoi hän: "Sinä et sittenkään taida, mutta minä luen sen sinulle kerran, että kuulet, miten se oikeastaan on, ehkä sitte voit paremmin tavata". Ja Heidi luki:
"Jos A:t et opi tuntemaan,
Sie kouluun viikoks' suljetaan".
"Mut eipä vaan", sanoi Pekka itsepintaisesti.
"Mitä?" kysyi Heidi.
"Mua suljeta", kuului vastaus.
"Noh niin, laita siis niin, ettet siitä kirjaimesta enää koskaan erehdy, niin ei sinua sitte suljetakaan" selitti Heidi.
Nyt katseli Pekka A:ta hyvin hartaasti, siksi että Heidi sanoi:
"Nyt sinä sen tunnet".
Mutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen säkeistö oli Pekkaan tehnyt, päätti hän käyttää sitä hyväkseen ja vielä vähän valmistaa seuraavain opetustuntien varaksi.
"Odota", sanoi hän, "minä luen sinulle vielä muutkin säkeistöt, niin saat nähdä, mitä kaikkea sinulle saattaisi tapahtua".
Ja tyttö alkoi taas selvästi ja sujuvasti lukea:
"E:n, H:n, I:n, K:n ken unhoittaa,
Sen onnettomuus saavuttaa.
Ken L, M, N:ss' erhettyy,
Se häpeää ja hämmästyy.
Kovasti sua kiusataan,
Jos O:t' et opi tuntemaan".
Tässä pysähtyi Heidi, sillä Pekka istui niin erinomaisen hiljaa, että tytön täytyi kerran katsoa, mitä hänen oppilaansa teki. Kaikki uhkaukset ja salaperäiset kauhistukset olivat niin voimakkaasti vaikuttaneet Pekkaan, ettei hän voinut enää jäsentäkään liikuttaa, hän vain tuijoitti jäykistyneenä Heidiin.
Tämän säälivä sydän heltyi heti ja hän sanoi lohduttavaisesti:
"Älä huoli peljätä, Pekka, tulehan vain joka ilta minun luokseni, ja jos sitte joka kerta opit yhtä hyvästi kuin tänään, niin tulet vähitellen tuntemaan kaikki kirjaimet ja sittehän ei sinun tarvitsekaan mitään peljätä. Mutta tule nyt vaan joka päivä, eikä niin epäsäännöllisesti kuin kouluun, ja jos hiukan sataakin lunta, niin eihän se sinua tulemasta estä".
Pekka lupasi, sillä säikähdys oli saanut hänet ihan kesyksi ja suopeaksi. Nyt hän teki lähtöä.
Pekka noudatti säännöllisesti Heidin neuvoa ja joka ilta ryhdyttiin uuden kirjaimen tutustumiseen ja teroitettiin mieleen siihen kuuluva säkeistö.
Usein istui isoisä tuvassa ja kuunteli harjoituksia tyytyväisenä poltellen piippuansa, ja useimmiten värähteli hänen suupielissään kummanlaisesti, ikäänkuin olisi hänellä ollut täysi työ hillitä nauruansa.
Tämän kovan rasituksen jälkeen käskettiin Pekka tavallisesti viipymään illallisella, joka runsaasti palkitsi sen ahdistuksen, johon taas senpäiväinen säkeistö oli hänen saattanut.
Siten kuluivat talvipäivät. Pekka kävi säännöllisesti Heidin luona ja edistyi todellakin tavauksessa.
Mutta säkeistöt, nepä joka päivä tekivät Pekalle mikä mitäkin kiusaa; nyt oltiin P:ssä, kun Heidi taas luki:
"Jos viel' et P:tä tunne sä,
Kavahda vitsaa seinällä".
Silloin katseli Pekka sinnepäin ja sanoi pilkallisesti:
"Eipä olekaan".
"Niin, niin, mutta tiedätkö sinä mitä isoisällä on kistussaan?" kysyi Heidi. "Keppi melkein niin paksu kuin minun käsivarteni, ja kun sen sieltä ottaa ulos, niin ei saata muuta sanoa, kuin: Kavahda sedän keppiä?"
Sen kepin muisti Pekka, ja käänsi silmänsä paikalla P:hen, koettaen painaa sitä mieleensä.
Seuraavana iltana luki Heidi:
"Jos R:n aiot unhottaa,
Et tänään yhtään ruokaa saa".
Silloin vilkasi Pekka kaappiin, jossa leipä ja juusto säilytettiin, ja sanoi kiukkuisesti:
"Enhän minä koskaan ole sanonut, että tahdon unhoittaa R:n".
"Hyvä, se on oikein, että sitä et aio unhoittaa, niin voimme tänään oppia vähän lisää vielä", ehdotteli Heidi:
"Ken T:t' ei opi, vedetään,
Kuhun ei mene mielellään".
Silloin mutisi Pekka: "Entäpäs jos en mene". Mutta hän opiskeli kumminkin ahkerasti, ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku saattaisi salaisesti ottaa häntä kauluksesta ja viedä häntä sinne, mihin hän ei mielellänsä menisi.
Eräänä päivänä luki Heidi:
"Jos U, V, Y:ssä erehdyt,
Sä häpeähän menehdyt".
Silloin Pekan silmäin eteen kuvastui hyvin elävästi kaikki Frankfurtilaiset herrat, korkeat, mustat hatut päässä ja iva ja pilkka kasvoissaan. Hän rupesi heti niitä kolmea kirjainta vertaamaan eikä herjennyt, ennenkuin hän tunsi ne niin hyvin, että hän saattoi vaikkapa painaa silmänsä kiinni ja sittenkin vielä tiesi, minkä näköiset ne olivat.
Seuraavana päivänä astui Pekka jo vähän kopeana tupaan Heidin luo, sillä nyt oli hänellä ainoastaan kaksi kirjainta koko kirjaimistosta jäljellä. Heidi luki heti:
"Sie hukkaan olet oppinut,
Jos Ä:hän vielä takerrut.
Ken Ö:st' ei ole selvillään,
Luo Hölmöläisten siirretään".
"Niin, joka vain tietäisi, missä ne asuvat", pilkkasi Pekka, "mutta sitä ei tiedä kukaan".
"Tietääpä, kyllä, Pekka, isoisä sen kyllä tietää", vakuutti Heidi, "odota hiukan, minäpä menen heti kysymään, missä ne asuvat, isoisä on vaan tuolla ylhäällä herra pastorin tykönä". Heidi oli jo hypännyt paikaltaan ja aikoi rientää ovea kohden.
"Odota", huusi nyt Pekka täydessä tuskassa, sillä hän näki jo mielikuvituksissaan Tunturisedän ja hänen kanssaan herra pastorin tulevan sekä kuinka nämät molemmat heti ryhtyivät häntä Hölmölään lähettämään, hän kuin ei todellakaan enää muistanut Ä:n nimeä. Hänen tuskan huutonsa pysähdytti Heidin.
"Mikä sinun sitte on?" kysyi Heidi kummastuneena.
"Ei mikään! Tule takaisin! Minä tahdon oppia", änkytti Pekka. Mutta Heidi tahtoi nyt itse mielellään tietää, missä Hölmöläiset asuivat, ja tahtoi kaikin mokomin sitä kysyä isoisältä. Mutta Pekka huusi niin hätääntyneenä hänen jälkeensä, että tyttö heltyi ja palasi takaisin. Nyt täytyi Pekan puolestaan palkita se. Hän ei päässyt sillä, että Ä:tä kertoi, siksi kun se ijäksi päiviksi kiintyi hänen muistoonsa, vaan Heidi ryhtyi heti tavaamiseen, ja sinä iltana edistyi Pekka koko lailla. Siten kului päivä toisensa perästä.
Lumi oli taas suojana ja milt'ei joka päivä satoi enemmän, niin ettei Heidi ainakaan kolmeen viikkoon päässyt isoädin luo. Sitä ahkerammin opetti hän Pekkaa, jotta tämä pian saattaisi hänen asemastaan lukea virsiä isoäidille. — Niin tuli Pekka yhtenä iltana kotiin Heidin luota, astui tupaan ja sanoi:
"Minä osaan!"
"Mitä osaat, Pekka pieni?" kysyi äiti uteliaasti.
"Lukea", vastasi tämä.
"Onko se mahdollista. Kuulitko isoäiti?" huusi Briita suuresti ihmeissään.
Isoäiti oli kyllä kuullut ja ihmetteli hänkin, miten tämä olisi mahdollista.
"Minun täytyy nyt lukea yksi virsi, Heidi on sanonut", ilmoitti Pekka, Äiti otti reippaasti kirjan alas ja isoäiti oli iloissaan, hän ei ollut pitkään aikaan kuullut lohduttavia sanoja. Pekka istui pöydän luo ja rupesi lukemaan; hänen äitinsä istui hartaasti kuunnellen hänen vieressään. Joka säkeistön jälkeen sanoi hän ihmetellen: "kukapa olisi sitäkin saattanut ajatella!"
Isoäitikin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mutta hän ei sanonut mitään.
Seuraavana päivänä sattui niin, että Pekan luokalla koulussa oli lukunäyte. Kun olisi ollut Pekan vuoro lukea, sanoi opettaja:
"Täytyykö nytkin sinut jättää, Pekka, niinkuin aina ennen tahi tahdotko vielä kerran — ei sovi sanoa lukea, mutta sokertaa jonkun sanan".
Pekka aloitti ja luki kolme riviä kertaakaan pysähtymättä.
Opettaja pani kirjansa pois. Äänettömänä kummastuksesta katseli hän Pekkaa, niinkuin hän ei koskaan ennen olisi häntä nähnyt. Viimein sanoi hän:
"Pekka, onko ihme tapahtunut! Niin kauan kuin minä sanomattomalla kärsivällisyydellä koetin opettaa sinua, oli sinun mahdoton tottua tavaamaankaan. Nyt, kun minä, ikävä kyllä, jo ihan toivottomana olin jättänyt tuon hyödyttömän työn, tulet sinä, etkä taida ainoastaan tavata, vaan myös jotensakin, melkeinpä aivan selvästi lukea. Kuka senlaisia ihmeitä tekee meidän aikoinamme, Pekka?"
"Heidi", vastasi tämä.
Suuresti ihmeissään katsoi opettaja Heidiin, joka aivan tyyneenä istui paikallaan, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenutkaan. Opettaja jatkoi:
"Minä olen ylipäänsä huomannut muutoksen sinussa, Pekka. Sinä, joka ennen olit viikkokausia poissa koulusta, et viime aikoina ole ollut päivääkään kouluun tulematta. Kuka semmoisen muutoksen parempaan on sinussa aikaan saanut?"
"Setä", kuului vastaukseksi.
Yhä suuremmalla kummastuksella katsoi opettaja Heidiin ja sitte taas
Pekkaan.
"Koetetaan vielä kerran" sanoi hän varovasti, ja taas täytyi Pekan näyttää taitoaan lukemalla kolme riviä. Oikein, hän oli oppinut lukemaan.
Niin pian kun koulu oli loppunut, riensi opettaja herra pastorin luo kertomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka hyvää setä ja Heidi vaikuttivat seurakunnassa.
Joka ilta luki Pekka kotonaan yhden virren, sen verran hän totteli Heidiä, mutta ei sen enempää, toiseen ei hän koskaan ryhtynyt, eikä isoäitikään häntä koskaan siihen kehoittanut.
Mutta Briita-äiti ihmetteli yhä vielä joka päivä, että Pekka oli näin pitkälle päässyt, ja useampana iltana kun lukeminen oli päättynyt ja lukija jo makasi vuoteessaan, sanoi hän tavallisesti isoäidille:
"Ei saata kyllin iloita siitä, että Pekka on oppinut niin hyvästi lukemaan; eihän sitä nyt enää tiedä mikä hänestä saattaa tullakaan". Siihen vastasi viimein isoäiti:
"Niin, se on kyllä hyväksi hänelle, että hän on vähäisen oppinut; mutta kyllä minä sentään olen erittäin iloinen, jos hyvä Jumala pian lähettää kevään, että Heidi taas pääsee meille; tuntuupa ihan siltä, kun virret muuttuisivat toisiksi, kun hän niitä lukee".
Ja sehän oli aivan luonnollista, Pekka lukiessaan kiersi kaikki vaikeudet, ja jätti siis pitkät tahi oudon näköiset sanat ihan lausumatta, ajatellen, ettei isoäiti kolmea, neljää sanaa kaipaisi säkeistöistä, johon niitä kuitenkin vielä jäi niin runsaasti.
Ja siitä seurasi, että virsistä, joita Pekka luki, puuttui melkein kaikki tärkeimmät sanat.