Heidi osaa käyttää oppiansa: Kertomus Alpeilta

by Johanna Spyri

KUUDES LUKU

Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä.

Oli jo toukokuu. Keväinen tulvavesi tohisi virtoina kaikilta vuorilta alas laaksoon. Lämmin, kirkas päivä paistoi tunturilla. Se oli jälleen viheriänä. Viimeinenkin lumi oli sulanut, ja auringon elähdyttäminä heräsivät ensimmäiset kukkaset eloon ja tirkistivät kirkkailla silmillään nuoresta tunturiruohosta. Tuolla ylhäällä hongissa suhisi iloinen kevättuuli ravistellen oksista vanhat tummat neulaset, jotta uudet vihannat pääsisivät puita ihaniksi pukemaan. Korkealla kaareili taas vanha petolintu siintävässä ilmassa; tunturimajalle ja nurmikolle sen ympäri loi päivyt kultaiset säteensä ja kuivasi maan, niin että kohta saattoi istua, mihin vain mieli teki.

Heidi oli jälleen tunturilla. Hän juoksi sinne tänne eikä oikein voinut päättää, mikä oli ihaninta. Hänen täytyi kuunnella tuulta, joka salamielisesti humisten vuorilta lähenemistään läheni ja syöksi honkiin, ja niitä ikäänkuin riemuiten ravisteli. Heidinkin täytyi riemuella ja tuuli lennätti häntä sinne tänne niinkuin lehteä. Sitte juoksi hän majan edessä olevalle auringon paisteiselle nurmelle, istui siihen ja kurkisti ruohoon nähdäkseen, kuinka monta pientä kukkakupua jo oli puhjennut ja kuinka monta oli puhkeamaisillaan. Siinä suhisi, pyöri ja surisi niin monta hyttystä ja kummallista hyönteistä iloisina auringon paisteessa ja Heidi iloitsi niiden kanssa ja hengitti syvään raitista kevät-ilmaa ja tuumasi, ettei tunturilla ole koskaan ennen ollut niin ihanaa. Ja tuhansilla pienillä eläimillä oli sama tunne, kuin Heidillä, sillä kuului ihan siltä, kun olisivat ne sumisseet ja laulaneet:

"Tunturilla! Tunturilla! Tunturilla!"

Vajasta majan takana kuului vähä väliin koputusta ja sahaamista, ja Heidin täytyi välistä kuunnella sitäkin, sillä ne olivat vanhoja tuttuja ääniä, joihin hän oli tottunut ensi päivästään tunturilla. Hän ei saattanut olla sinne juoksematta, sillä täytyihän hänen toki tietää, mitä isoisä teki. Vajan edessä seisoi uusi tuoli jo ihka valmiina ja toista hän parhaallaan tottuneella kädellä teki.

"Tiedän jo, minkä vuoksi noita teet", huusi Heidi iloiten. "Niitä tarvitaan, kuu vieraita tulee Frankfurtista. Tuo on mummon ja tuo, jota juur'ikään teet, on Klaaralle ja sitte — tarvitaan vielä yksi", pitkitti Heidi vitkalleen, "tahi etkö luule, isoisä, että neiti Rottenmeierkin tulee?"

"Sitä ei vielä voi tietää", tuumasi isoisä, "mutta parempi on kuitenkin, että meillä on tuoli valmiina, niin että saatamme pyytää häntä istumaan, jos hän tulee".

Heidi katseli yksinkertaisia puutuolia ja mietti hiljaa itsekseen, miten neiti Rottenmeier ja semmoinen tuoli sopisivat yhteen. Hetkisen kuluttua sanoi hän arvelevaisesti päätä pudistellen:

"Isoisä, minä en usko, että hän istuu sille".

"Silloin pyydämme häntä istumaan kauniille nurmenpäiselle sohvallemme", vastasi isoisä levollisesti.

Heidin vielä miettiessä, missä tuo kaunis sohva olisi, kaikui äkkiä ylhäältä päin huudot, vihellys ja piiskan letkotukset. Heidi ymmärsi heti, mitä tämä merkitsi. Hän syöksyi ulos ja heti kokoontuivat vuohet hänen ympärillensä. Ne olivat varmaankin yhtä mielissään kuin Heidi siitä, että jälleen olivat päässeet tunturille. Sillä ne hyppivät niin korkealle ja määkyivät iloisemmin kuin koskaan ennen ja Heidiä ne sysäsivät sinne tänne, sillä jokainen tahtoi päästä aivan lähelle näyttämään suurta iloaan. Mutta Pekka sysäsi ne syrjään, oikeaan ja vasempaan, sillä hänellä oli sanoma tuotava Heidille. Tämän luo päästyänsä, ojensi hän tälle kirjeen.

"Tuossa" sanoi hän pitemmittä selityksittä. Heidi oli kummastuksissaan.

"Saitko sinä siellä laitumella minulle kirjeen?" kysyi hän suuresti ihmetellen.

"En", kuului vastaus.

"Noh, niistä sinä sen otit, Pekka?"

"Eväspussista".

Se olikin totta. Eilen illalla oli kylän postimies antanut Pekalle tämän kirjeen Heidille. Sen oli Pekka pistänyt tyhjään pussiinsa. Aamulla jäi se pussin pohjaan, kun hän pani sinne leivän ja juuston kappaleen ja läksi. Sedän ja Heidin oli hän kyllä nähnyt aamulla, kun hän oli vuohia noutamassa, mutta vasta kun hän päivällistä syötyään haki murusia pussin pohjalta, sattui kirje hänen käteensä.

Heidi luki tarkkaan kirjeen päällekirjoituksen; sitte juoksi hän isoisän luo vajaan ja näytti suurimmalla riemulla hänelle kirjeen ja huusi: "Frankfurtista! Klaaralta! Tahdotko heti kuulla, isoisä?"

Tietysti hän mielelläänkin tahtoi ja Pekka niinikään, joka oli seurannut Heidiä ja nyt asettui kuuntelemaan. Hän asettui selkä vasten ovenpieltä, saadakseen tuetun aseman, niin että olisi helpompi seurata, kun Heidi luki kirjettään:

Rakas Heidi!

Kahden tai kolmen päivän perästä aiomme lähteä, niinpian kuin isäkin lähtee, hän ei kuitenkaan tule sinne, mihin me, hänen täytyy ensin mennä Parisiin. Joka päivä tulee herra tohtori ja huutaa oven takana: "Pian, pian! — Tunturille!" Hän tuskin malttaa odottaa lähtöämme. Tietäisitpä vain, kuinka hyvin hän itse siellä viihtyi. Koko talven on hän joka päivä käynyt meillä; hän istui aina minun viereeni ja kertoi siitä ajasta, jonka hän oli viettänyt sinun ja isoisän seurassa tunturilla. Hän kertoi myös vuorista ja kukkasista ja hiljaisuudesta, joka vallitsee tuolla korkealla, kaukana kylistä ja katujen melusta, sekä raittiista ihanasta ilmasta; ja usein sanoi hän: siellä ylhäällä täytyy kaikkein ihmisten tulla terveiksi. Itsekin on hän jälleen aivan toisenlainen, kuin joku aika sitten, ja näyttää ihan nuorelta ja iloiselta taas. Oi, kuinka olen iloinen siitä, että saan nähdä kaikki ja olla sinun kanssasi tunturilla ja tutustua Pekkaan ja vuohiin! Ensin täytyy minun noin kuusi viikkoa kylpeä Ragatzissa, sen on herra tohtori määrännyt, ja sitten tulemme asumaan kylässä ja kauniina päivinä kannetaan minut tuolissani tunturille ja saan olla koko päivän sinun luonasi. Mummo tulee olemaan minun kanssani; hänkin iloitsee siitä, että saapi käydä sinua katsomassa. Mutta ajattelepas, neiti Rottenmeier ei tahdokaan mukaan. Melkein joka päivä sanoo mummo: mitä matkasta Schweitsiin tuumaatte, arvoisa Rottenmeier, jos teidän tekee mielenne, niin elkää kursailko. Mutta tämäpä aina kiittää erinomaisen kohteliaasti ja sanoo, ettei hänellä saata olla semmoisia vaatimuksia. Mutta minäpä tiedän, mitä hän oikeastaan ajattelee. Kun Sebastian palasi sinua saattamasta, kertoi hän kamalia: hirvittävät vuoret tuijottavat muka vaeltajaan, joka askeleella on vaarassa pudota pohjattomiin vuorenrotkoihin ja tie kohoaa niin jyrkkään ylöspäin, että joka askeleelta pelkää luisuvansa takaisin, eikä muut kuin vuohet voi hengenvaaraan antaumatta kiivetä siellä. Neiti Rottenmeier kauhistui niin tästä kuvauksesta, ettei hän enää ensinkään uneksu Schweitsin matkoja. Sama kauhistus on tarttunut Tinetteenkin, niin ettei hänkään lähde mukaan. Tulemme siis, mummo ja minä kahden, ja Sebastianin täytyy saattaa meidät Ragatziin, sieltä saapi hän palata kotiin.

Saatan tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin saan sinut tavata.

Jää hyvästi, rakas Heidi, mummo lähettää sinulle tuhannet tervehdykset.

Uskollinen ystäväsi Klaara.

Kun Heidi oli lukenut kirjeensä loppuun, jätti Pekka mukavan asemansa ovenpielessä, kohotti piiskansa ja löi oikeaan ja vasempaan niin hurjasti raivoissaan, että kaikki vuohet suurimmassa kauhistuksessa lähtivät suunnattomilla hyppäyksillä karkaamaan vuorta alas. Pekka ryntäsi niitten jäljessä piiska kohotettuna, ikäänkuin aikoisi hän hirmuisimmalla tavalla kostaa jotakin vihollista. Vihollinen, joka oli saattanut Pekan tämmöiseen vimmaan, ei ollut muu, kuin tieto siitä, että odotetut vieraat Frankfurtista saapuisivat.

Heidi oli niin onnellinen ja iloissaan, että hänen välttämättömäsi jo seuraavana päivänä täytyi lähteä isoäidille kaikesta kertomaan, kutka Frankfurtista tulevat, mutta semminkin kutka eivät tulisi; tämänhän täytyi isoäidille olla suurimmasta tärkeydestä, sillä hän varsin hyvin tunsi kaikki henkilöt ja otti hartaasti osaa kaikkeen, mikä Heidiä koski. Heidi lähti jo hyvään aikaan iltapäivällä, sillä nyt saattoi hän jälleen mennä yksin; aurinko paistoi taas kirkkaasti ja laski vasta myöhään; hänen mielestänsä oli hupaista juosta kuivaa tunturia alaspäin, kun kevättuulet suhisivat hänen ympärillään ja vieläpä jouduttivat vähäisen hänen kulkuaan. Isoäiti ei enää maannut vuoteessaan. Hän istui taas nurkassa ja kehräsi. Mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, että surulliset ajatukset rasittivat häntä. Koko viime yön olivat nämä ajatukset pitäneet häntä valveilla. Pekka oli illalla tullut vihan vimmassa kotiin ja hänen katkonaisista huudahduksistaan oli isoäiti saanut selville, että joukko ihmisiä Frankfurtista tulisi tunturille. Mitä sitten tapahtuisi, sitä ei Pekka tietänyt; mutta isoäiti kuvitteli kaikenlaista mielessään, ja sepä juuri vei häneltä unen.

Nyt juoksi Heidi sisään ja suoraan isoäidin luo, istui jakkaralle, joka aina oli siinä, ja kertoi kirjeen sisällön niin elävästi, että hän yhä enemmin innostui. Mutta yht'äkkiä pysähtyi hän keskellä lausetta ja kysyi huolestuneena:

"Mikä sinun on, isoäiti, eikö tämä sinua ilahduta edes vähääkään?"

"Ilahduttaahan toki, Heidi, iloitsen minä sinun puolestasi, koska sinulla heidän tulostaan on niin paljon huvia", vastasi tämä ja koetti näyttää vähäisen iloisemmalta.

"Mutta, isoäiti, minä kyllä saatan nähdä, että sinä olet huolissasi. Luuletko sinä ehkä, että neiti Rottenmeier kuitenkin tulee mukaan?" kysyi Heidi ja näytti itse vähän huolestuneelta.

"En, en! Eikä minua mikään vaivaa!" rauhoitti isoäiti. "Annapas tänne minulle kätesi, Heidi, että oikein tiedän sinun vielä olevan täällä. Tapahtuuhan se sinun parhaaksesi, vaikka minä tuskin tulen sitä kestämään".

"Minä en huoli parhaakseni semmoisesta, jota sinä tuskin tulet kestämään, isoäiti", sanoi Heidi niin päättävästi, että isoäidille yht'äkkiä tuli uusi huoli; hän otaksui, että vieraat Frankfurtista tulisivat Heidiä hakemaan, sillä ei hän saattanut muuta ajatella, kuin että he tahtoivat lapsen takaisin, nyt kun se jälleen oli terve. Ja tämä ajatus rasitti. Mutta nyt hän huomasi, ettei hän saanut näyttää sitä, Heidihän oli niin säälivä häntä kohtaan ja asettuisi ehkä siitä syystä vastarintaan eikä menisikään Frankfurtiin; se ei saisi tapahtua. Nyt tarvittiin apua, hän tiesi mihin turvautua.

"Heidiseni, kyllä tiedän, mikä tekee minulle hyvää ja minua lohduttaa", sanoi hän, "lue minulle virsi, joka alkaa sanoilla: Jos synkk' on ilta."

Heidi oli niin perehtynyt vanhaan virsikirjaan, että hän heti löysi sen virren, jota isoäiti tarkoitti, ja hän luki heleällä äänellä:

"Jos synkk' on ilta
Ja myrskyt käy
Ja murehilta
Ei toivoo näy,
Niin Herran käsi se johdattaa
Ja surun aallot taas asettaa."

"Niin, niin, sitä juuri tarvitsin kuulla", sanoi isoäiti huojennettuna.
Heidi katsoi miettiväisesti häneen, sitten sanoi tyttö:

"Eikö totta, isoäiti, kun Herran käsi se johdattaa, niin meidän on niin turvallinen olla".

"Niin, niin! Kyllä se niin on", myönsi isoäiti päätään nyökäyttäen, "ja kun hyvä Jumala niin tekee, saattaa olla levollinen, vaikka mitä tapahtuisi. Luepas se kerran vielä, Heidi, niin että sen oikein muistamme".

Heidi luki sanat kerran ja vielä sittenkin pari kertaa, sillä virsi tuntui niin ihanalta.

Kun Heidi sitte illan tultua kulki kotiin, syttyi taivaalle loistava tähti ja taas toinen ja yhä useampia. Ne kimaltelivat ja valaisivat hänen tietänsä ja tuntui aivan siltä, kuin tahtoisivat ne säteillään uudestaan sytyttää hänen sydämmeensä ilon tunteita. Heidin täytyi vähän väliä pysähtyä katsomaan yhä kirkkaammin sädehtiviä tähtiä ja hän huudahti: "Niin, nyt ymmärrän, että kun hyvä Jumala näin aina meitä johdattaa, niin voimme olla ihan hyvässä turvassa ja iloitakin". Ja tuikkivien tähtien valossa kulki Heidi, kunnes saapui kotimajalle. Isoisäkin oli ulkona ja katseli iltataivasta, sillä niin kirkkaina eivät tähdet pitkään aikaan olleet heloittaneet.

Ei ainoastaan yöt, vaan myös päivät olivat tänä keväänä kirkkaammat kuin moneen vuoteen, ja usein katsoi isoisä ihmetellen, miten aurinko jälleen aamulla kohosi pilvettömälle taivaalle yhtä loistavana, kuin se oli laskenutkin, ja hänen täytyi aina uudestaan sanoa: "Onpa aurinko meille tänä vuonna erinomaisen suopea, ja ruoho varmaankin tulee hyvin mehukasta. Ole varuillasi, ettei sinun laumasi tule liian ylimieliseksi ylen hyvästä ruoasta".

Silloin heilutti Pekka rohkeasti ruoskaansa ja hänen kasvoissaan kuvastui vastaus selvästi: "Kyllä minä niistä huolen pidän".

Näin kului herttainen toukokuu ja kesäkuu joutui. Päivät olivat vieläkin pitemmät ja valoisammat ja saivat kaikki tunturin kukat eloon. Ne loistivat ja heloittivat kaikkialla ja täyttivät suloisella tuoksullaan ilman. Kun tämäkin kuukausi jo oli loppuun kulumaisillaan, tuli Heidi eräänä aamuna juosten ulos majasta, jossa hän juuri ikään oli päättänyt aamuaskareensa. Hän aikoi pikimmältään käydä honkien alla ja sitten vielä vähän kauempana katsomassa, olivatko jo kaikki kultaheinän kukat auenneet, sillä nämä kukat hohtivat niin ihmeteltävän kauniisti auringon loisteessa, mutta juuri kun hänen piti kääntymän majan ympäri, huudahti hän niin läpitunkevasi, että isoisä astui ulos liiteristä aavistaen, että jotakin erinomaista tapahtui.

"Isoisä! Isoisä!" huusi lapsi hillitsemättömässä ilossaan. "Tule tänne!
Tule tänne! Katsopas! katso!"

Isoisä riensi lapsen luo ja katsoi sinnepäin, johon lapsi niin kiihkeästi viittasi.

Vuoren polkua ylös tuli kummanlainen seurue, jonka moista näillä paikoin ei ennen oltu nähty. Ensimmäisinä kulki kaksi miestä kantaen avonaista kantotuolia, siinä istui moneen huiviin käärittynä nuori tyttö. Sitte tuli hevonen, sen seljässä istui muhkean näköinen nainen, joka vilkkaasti katseli ympärillensä ja puheli nuoren oppaan kanssa, joka kulki hänen rinnallansa. Sitte tuli pyörillä varustettu nojatuoli, jota toinen nuori poika lykkäsi eteenpäin. Viimeisenä kulki eräs, jolla oli korkea kasa huivia, peitteitä ja turkkia kannettavanaan.

"He tulevat! He tulevat!" huusi Heidi ja hyppäsi vieläkin korkeammalle ilosta. He todellakin tulivat. He lähenivät jo lähenemistään, ja nyt olivat jo perillä. Kantajat laskivat tuolin alas, Heidi juoksi sen luo ja lapset tervehtivät toisiansa suurimmalla ilolla. Nyt oli jo mummokin perillä ja astui hevosen seljästä alas. Heidi juoksi hänen tykönsä ja mummo tervehti häntä hellästi, sitte mummo kääntyi Tunturisedän puoleen, joka myöskin oli lähestynyt häntä tervetulleeksi lausumaan. Heidän keskenäisessä tervehdyksessään ei ollut jäykkyyttä nimeksikään, sillä mummo tunsi sedän ja setä mummon yhtä hyvin, kuin olisivat vuosikausia toistensa kanssa seurustelleet.

Tervehdittyänsä sanoikin mummo heti vilkkaasti: "Mutta hyvä setä, olettehan te oikea herrastilan omistaja! Kukapa tätä olisi saattanut arvata! Moni kuningaskin saattaisi teitä kadehtia! Ja sinä, Heidiseni, miten terveeltä sinä näytät, aivan kuni pieni ruusunen", pitkitti mummo vetäen Heidin luokseen ja silitti hänen punaisia poskiansa. "Miten kaunista täällä on kaikkialla! Mitä sinä tästä sanot, Klaara tyttöseni, mitäpä sinä sanot?"

Klaara katseli seutua ilmeisellä ihastuksella, sillä tämmöistä, näin kaunista, ei hän elämässään ollut nähnyt eikä edes aavistanut maailmassa olevankaan.

"Oi kuinka ihmeellistä, oi kuinka ihmeen kaunista täällä on!" huudahti hän kerta toisensa perästä. "Näin ihanaksi en tätä ole voinut mielessäni kuvailla, kuule, mummo, täällä minäkin tahtoisin asua!"

Sillä välin oli setä kantajalta ottanut muutamia huivia sekä niistä valmistanut mukavan sijan pyörätuolissa, jonka hän nyt siirsi Klaaran luo.

"Mitähän, jos nyt asettaisimme tytön tavalliseen tuoliinsa, sillä kantotuoli on vähän kovempi", sanoi hän, eikä odottanutkaan, että joku muu ryhtyisi sitä tekemään, vaan nosti heti vahvoilla käsivarsillaan sangen varovasti kipeän Klaaran ja asetti hänen hiljaa pyörätuoliin. Sitte asetti hän tytön jalat mukavasti nojatuolin polstarille ja peitti hänet huivilla niin huolellisesti, kuin jos ei hän ijässään olisi muuta tehnytkään, kuin sairaita hoitanut. Mummo katseli häntä mitä suurimmalla kummastuksella.

"Mutta hyvä setä", sanoi hän nyt, "jos vain tietäisin, missä te olette oppinut sairaanhoitoa, niin lähettäisiin vielä tänään samaan paikkaan kaikki ne hoitajat, jotka minä tunnen, jotta hekin sitä yhtäläisesti oppisivat. Mitenkä se on mahdollista?"

Setä hymyili vähän. "Se on enemmän harjoituksesta kuin opettelemisesta", vastasi hän, mutta hänen kasvoissaan kuvautui hymyn ohessa surua. Hänen muistoonsa nousi kuva menneistä ajoista, hän näki kasvot, joissa kärsimys kuvastui, hän muisti miehen, joka noin ikään oli levännyt nojatuolissa ja jonka jäsenet olivat niin runnellut, että hän tuskin voi käyttää yhtäkään niistä. Se oli hänen kapteeninsa, jonka hän erään ankaran tappelun jälkeen kerran Ciciliassa, oli löytänyt sotatantereelta ja kantanut sieltä pois. Sitten ei kapteeni enää ollut laskenut häntä menemään, setä oli ollut ainoa, joka häntä osasi hoitaa ja jää hänen luokseen, siksi kun suuret tuskat viimeinkin lopettivat hänen onnettoman päällikkönsä elämän. Tämän sairaan näki setä jälleen edessään; hänestä tuntui heti siltä, kuin nyt olisi hänen velvollisuutensa hoitaa sairasta Klaaraakin ja kaikin tavoin helpoittaa hänen oloansa, jota hän hyvin ymmärsi.

Ilma oli se'es, ei ainoatakaan pilveä näkynyt. Tummansinisenä kaareili taivas majan ja honkien sekä korkeitten, taivasta tavottavien vuorihuippujen yli. Klaara ei saattanut kaikkea tätä kyllikseen ihailla.

"Oi Heidi, kun vaan voisin käydä sinun kanssasi joka paikassa täällä, majan ympäri ja honkien alla!" huudahti hän. "Jos vaan saisin katsella kanssasi kaikkea, minkä niin kauan olen tuntenut, enkä kuitenkaan nähnyt!"

Heidi sysäsi kaikin voimin tuolia, ja tosiaankin, hänen onnistui saada se liikkeelle, se pyöri kuivalla nurmella eteenpäin aina honkien alle. Siellä pysähdyttiin. Täällä oli taas jotakin, jonka vertaista Klaara ei ollut elämässään vielä nähnyt, nimittäin nuo vanhat korkeat hongat, vahvoine huojuvine oksineen. Mummokin, joka oli seurannut lapsia, seisoi suuresti ihmeissään siinä. Hän ei voinut päättää, mikä niissä oli kauniinta, tuuheat humisevat latvatko vaiko suorat paksut rungot, jotka olisivat voineet kertoa kauan sitte kuluneista ajoista, joina jo olivat katselleet alas laaksoon, jossa ihmiset tulivat ja menivät ja olot yhäti vaihettelivat mutta nämä ikivanhat puut yksinään pysyivät muuttumatta.

Sill'aikaa oli Heidi lykännyt tuolin vuohiometan eteen ja avannut sen pienet ovet selki seljälleen, jotta Klaara oikein voisi nähdä sinne. Siellä ei tosin nyt tällä kertaa ollut erittäin paljo katseltavaa, asukkaat kun eivät olleet kotona. Valittaen huusi Klaara takaisin:

"Voi mummo, jos vain saisin odottaa Vienoa ja Pikkua ja kaikkia muita vuohia ja Pekkaa. Enhän minä saa nähdä yhtäkään niistä, jos meidän aina täytyy lähteä niin aikaisin, kuin sinä olet sanonut, mummo; se on niin ikävää!"

"Nyt me iloitsemme siitä hyvästä, mikä meille on suotu, emmekä ajattele sitä, mikä vielä saattaa puuttua", oikaisi mummo seuraten tuolia, jota Heidi lykkäsi eteenpäin.

"Oi kukkasia!" huudahti Klaara taas, "kokonainen mätäs noin hienoja punaisia kukkasia ja kaikki nuo huojuvat sinikelloset, jospa pääsisin niitä poimimaan!"

Samassa juoksikin jo Heidi sinne ja palasi tuoden suuren kimpun muassaan.

"Mutta tämä ei ole vielä mitään, Klaara", sanoi hän, laskien kukkaset Klaaran syliin. "Jos tulet joskus meidän kanssamme laitumelle, sitte saat vasta jotakin nähdä. Yhdessä paikassa niin monta, monta punaista kultaheinän mätästä ja paljon, paljon enemmän sinikelloja kuin täällä ja niin monta tuhatta noita vaaleankeltaisia kukkasia, jotta koko nurmi kiiltää kuin puhdas kulta. Isoisä sanoo niitä nimitettävän päivyen silmiksi ja sitten on vielä nuo tummat, tiedäthän, nuo, joilla on pyöreät kuvut ja tuoksuvat niin hyviltä, ja siellä on niin kaunista, Kun istuu siellä, niin ei enää tahtoisikaan nousta ylös, niin kaunista siellä on!"

Heidin silmät säihkyivät, hän halusi jälleen näkemään sitä, mitä hän juuri ikään selitti, Klaaraankin syttyi se, ja hänen lempeissä sinisilmissään heijastui sama tunne, joka oli saattanut Heidin niin tuliseen intoon.

"Mummo, pääsenköhän minä sinne? Luuletko, että minä voin päästä niin korkealle?" kysyi hän. "Voi jos voisin käydä, Heidi, ja päästä sinun kanssasi kaikkialle täällä tunturilla".

"Minä kyllä työnnän", rauhoitti Heidi ja sysäsi näyttääkseen, kuinka helposti se kävisi, niin voimakkaasti tuolia, että se samaa vauhtia oli kiitää vuorta alas. Mutta isoisä seisoi siinä lähellä ja sai sen arvon ajoissa pysähdetyksi. Isoisä ei ollut heidän poissa ollessaan ollut toimeton, lavitsan luona majan edustalla oli jo pöytä katettuna ja tuolit olivat asetetut sen ympärille, niin että kaikki oli valmiina, kun ruvettaisiin päivälliselle, joka majassa vielä höyryi kattilassa ja pihisi kahvelissa. Mutta ei aikaakaan, niin oli isoisä jo kantanut kaikki pöydälle ja koko seurue istui iloisena aterialle.

Mummo oli suuresti ihastunut tähän ruokasaliin, josta näki loitolle laaksoon ja yli vuorten siintävään taivaaseen. Lauhkea tuuli puhalsi suloisesti virkistäen ja suhisi ylhäällä hongissa niin herttaisesti (ikään kuin olisi se ollut juuri heitä varten tilattu soittokunta).

"Tämä on erinomaisen hupaista, tämä on ihmeellisen kaunista!" huudahti mummo vähän väliä. "Mutta pettävätkö minua silmäni", lisäsi hän nyt suuresti kummastuneena, "minä luulen, että sinä jo olet ryhtynyt toiseen juustopalaseen, Klaaraseni?"

Niin oikein. Klaara oli jo ottanut toisen palasen kullankeltaista, paistettua juustoa leivällensä.

"Niin mummo, tämä maistuu niin hyvältä, paljon paremmalta kuin koko meidän moniruokainen päivällisemme Ragatzissa", vakuutti Klaara ja pureskeli halukkaasti mehukasta ruokaansa.

"Hyvä! Se on oikein!" sanoi isoisä hyvillään. "Tunturi-ilma se on, joka palkitsee sen, mikä itse ruoan laitoksessa on puuttuvaista".

Siten kului iloinen ateria. Mummo ja Tunturisetä ymmärsivät toinen toistaan hyvin ja keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi. He olivat samaa mieltä ihmisten ja monenlaisten asiain, sekä ylipäätään maailman menon suhteen ikäänkuin olisivat he olleet vanhat tutut ja vuosikausia seurustelleet keskenään. Näin kului pitkän aikaa, ja yht'äkkiä katsahti mummo etelää kohden ja sanoi:

"Meidän täytyy pian valmistautua lähtemään, Klaaraseni, aurinko on jo alenemassa ja pian jo varmaan miehet kylästä tulevat meitä noutamaan".

Mutta Klaara, joka tähän asti oli ollut niin iloinen, tuli hyvin surulliseksi ja pyysi hartaasti:

"Hyvä mummo, tunnin vielä tahi kaksi! Emmehän ensinkään ole käyneet majassa, emmekä nähneet Heidin vuodetta ja mitä muuta siellä on. Tämän päivän pitäisi vielä kestämän kymmenen tuntia".

"Se lienee mahdotonta", tuumasi mummo, mutta tuvan tahtoi hänkin mielellään nähdä. Noustiin siis heti pöydästä ja setä suuntasi vakavalla kädellä tuolin ovelle. Mutta pitemmälle ei päästy, tuoli oli paljon leveämpi kuin ovi. Setä ei miettinyt kauan mitä nyt tehdä. Hän nosti Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen sisään.

Mummo käveli sinne tänne ja katseli tarkasti kaikkea, koko talous, sen hyvä kunto ja järjestys näytti suuresti huvittavan häntä. "Tuo tuolla ylhäällä kai on sinun vuoteesi, Heidi, eikö niin?" sanoi hän ja nousi heti pelkäämättä portaita ylös heinäparvelle. "Oi kuinka hyvältä täällä tulee, tämäpä on terveellinen makuuhuone!" — ja mummo asettui katsomaan ulos katossa olevasta reiästä, jo tuli sinne isoisäkin, Klaara käsivarrellaan ja heidän jäljessään hypähteli Heidi.

Nyt seisoivat kaikki Heidin vuoteen ympärillä, mummo katseli sitä miettiväisenä ja hengitti mielihyvällä uuden heinän raitista tuoksua. Klaara oli äärettömästi ihastunut Heidin makuupaikkaan.

"Voi Heidi, kuinka hupainen sinulla sentään on! Vuoteessasi näet suoraan taivaaseen, ympärilläsi on noin hyvä tuoksu ja ulkoa kuulet honkain huminan. Näin hupaista makuuhuonetta en ole vielä koskaan nähnyt".

Isoisä katsahti nyt mummoon.

"Olenpa miettinyt jotakin", sanoi hän, "jos mummo-rouva luottaa minuun ja jos asia ei muuten ole hänelle vastenmielinen. Minä tarkoitan, että jos saisimme pitää tämän pikku tyttären täällä jonkun ajan, niin voisi hän suuresti voimistua. Teillähän on kaikellaisia peitteitä ja huivia mukananne, niistä valmistaisimme oikein erinomaisen pehmeän vuoteen ja mitä pikku tyttären hoitoon tulee, niin olkaa huolehtimatta, mummo-rouva, siitä minä pidän surua."

Klaara ja Heidi riemuitsivat niinkuin kaksi vapauteen päässyttä lintua ja mummon kasvot kirkastuivat.

"Hyvä setä, te olette kunnon mies. Mitä te luulette, että minä ikään juuri ajattelin. Näin sanoin minä itsekin: Klaaralle varmaankin jonkun ajan oleskeleminen täällä tunturilla tekisi erinomaisen hyvää, mutta miten paljon huolta ja epämukavuutta eikö hänen hoidostaan olisi isännälle. Ja te tuumaatte ja lausutte julki ajatukseni, ikäänkuin siitä ei teille tulisi mitään vastusta. Minä kiitän teitä". Ja mummo pudisteli sedän kättä uudestaan ja setä pudisteli mummon kättä takaisin näyttäen sangen iloiselta.

Setä ryhtyi heti sanasta toimeen. Hän vei Klaaran tuolin majan edustalle takaisin. Heidi seurasi jäljessä eikä tietänyt kuinka korkealle hypätä ilosta. Sitten otti setä kaikki huivit ja peitteet käsivarrelleen ja sanoi tyytyväisesti hymyillen: "Hyvä on että mummo-rouva on varustanut kuni talvimatkaan; nämä ovat nyt tarpeen".

"Hyvä setä", vastasi mummo vilkkaasti: "varovaisuus on hyvä avu ja estää monta onnettomuutta. Jos ei täällä teidän vuorissanne kohtaa myrskyjä, tuulia ja rankkasateita, niin on syytä olla kiitollinen ja sitä me olemmekin, mutta suojellusvarani ovat sittenkin tarpeen; siitä olemme yhtä mieltä".

Näitä puhellen olivat molemmat jo ennättäneet heinäparvelle ja levittivät huivin toisensa perästä heinävuoteelle. Niitä oli niin monta päälletysten, että vuode lopulta oli pienen linnoituksen näköinen.

"Pistäköön nyt minua yksikään heinänkorsi, jos se on mahdollista", sanoi mummo, vielä kerran joka taholta kosketellen vuodetta kädellänsä, mutta pehmyt peitevalli ei päästänyt ainoatakaan enää läpi. Tyytyväisenä astui mummo portaita alas ja meni ulos lasten luo, jotka iloisina istuivat yhdessä ja miettivät, mitä toimittaisivat aamusta iltaan niinä päivinä, kuu Klaara saisi viipyä tunturilla. Mutta kuinkahan kauan hän saisi täällä olla? Sepä se suuri kysymys olikin, joka heti asetettiin mummon ratkaistavaksi. Mummo sanoi, että siihen isoisä voisi parahiten vastata, ja kun tämä juuri ikään tuli paikalle, kysyttiin häneltä ja hän tuumasi, että neljä viikkoa olisi sopiva aika, jonka kuluttua saattaisi päättää, oliko pikku tyttärellä tunturi-ilmasta hyötyä tahi ei. Nyt lapset vasta oikein riemuitsivat, sillä ei kumpainenkaan heistä ollut uskaltanut toivoakaan että he niin kauan saisivat olla yhdessä.

Nyt näkyivät tunturipolulla taas miehet kylästä tuolineen ja hevosineen. Tuolinkantajat saivat heti palata takaisin.

Kun mummo teki lähtöä, sanoi Klaara iloisesti: "Mummo kulta, eihän tämä ole mikään eroaminen, vaikka nyt lähdetkin pois, sitte tulet taas vähän väliä tunturilla käymään ja katsomaan, mitä me teemme, ja sepä taas on hupaista, eikö niin, Heidi?"

Heidi, jota niin monta iloa, jälkimmäinen aina edellistään suurempi, oli tänään kohdannut, ei saattanut muuten kuin hyvällä hyppäyksellä osottaa, että hän oli samaa mieltä.

Nyt nousi mummo sävyisän ratsuhevosen satulaan. Setä tarttui ohjiin ja talutti vakavalla kädellä hevosta jyrkkää vuoren polkua alas. Mummon innokkaista estelyistä huolimatta saattoi setä hänet kylään asti, tunturitie kun oli niin jyrkkä, että joku onnettomuus ratsastaessa saattaisi tapahtua.

Yksinäiseen kylään ei mummo nyt näin itsekseen tahtonut jäädä. Hän päätti palata Ragatziin ja sieltä silloin tällöin uudistaa tunturilla käyntiänsä.

Ennenkuin setä vielä oli ennättänyt takaisin kotiin, tuli Pekka vuohinensa juoksujalassa alas tunturilta. Kun nuo pienet eläimet huomasivat, missä Heidi oli, ryntäsivät ne kaikki sinnepäin ja ympäröivät silmänräpäyksessä hänen sekä Klaaran tuolissaan. Sysäten ja lykäten nosti toinen vuohi päänsä toisen yli näkyviin ja Heidi esitteli heti jokaisen Klaaralle.

Kauan ikävöity tilaisuus tutustua vuohien kanssa oli siis Klaaralle suotu ja hän tunsi ne pian kaikki, pienen Lumikon, iloisen Liedon ja isoisän molemmat puhtaat vuohet, kaikki, kaikki, yksin suuren Turkkilaisenkin. Mutta Pekka seisoi sillä aikaa vähän syrjässä ja katsahti vähän väliä kumman uhkaavaisesti tyytyväiseen Klaaraan.

Kun tytöt nyt ystävällisesti huusivat hänelle: "Hyvää yötä, Pekka", ei hän vastannut sanaakaan, heilutti vaan huimasti piiskaansa ilmassa ja juoksi sitten pois, vuohet jäljessään.

Kaiken sen kauniin lisäksi, minkä Klaara jo oli tunturilla nähnyt, näki hän vielä iltasella ihastuttavan näyn. Kun hän lepäsi ylhäällä heinäparvella leveässä vuoteessa, johon Heidikin juuri ikään kiipesi, katsahti hän pyöreästä aukosta katossa suoraan ylös kimaltelevaan tähtitaivaaseen ja huudahti:

"Oi Heidi, katsopas, ihan on niin, kuin jos korkeissa vaunuissa kulkisimme ylös taivaaseen!"

"Niin on, ja tiedätkö, minkä vuoksi tähdet noin ilomielin meille viittaavat?" kysyi Heidi.

"En, sitä en tiedä, mitä sinä luulet?" kysyi Klaara vuoroonsa.

"Sentähden, että ne tuolla ylhäällä taivaassa näkevät, kuinka hyvin rakas Jumala asettaa kaikki ihmisille, niin ett'ei heidän tarvitse peljätä, koska kaikki kuitenkin tapahtuu niin, kuin heille on parhaaksi. Se tähtiä niin ilahduttaa; katsopas, kuinka ne meille viittaavat, että meidänkin pitää iloitseman. Mutta tiedätkö, Klaara, emme mekään saa unhoittaa rukoilla, meidän pitää pyytämän, ettei hän unhoita meitäkään, vaan antaa meidän olla hyvässä turvassa, niin ettemme tarvitse mitään peljätä".

Nyt nousivat lapset vielä kerran vuoteessa istumaan ja lukivat kumpainenkin iltarukouksensa. Sitten Heidi painoi päänsä pyöreälle käsivarrelleen ja nukkui heti. Mutta Klaara oli vielä kauan valveilla, näin ihmeellistä kuin tämä makuupaikka tähtien valossa ei hän koskaan ollut nähnyt.

Tuskinpa oli hän tähtiä nähnytkään, sillä hän ei ollut koskaan yöllä saanut olla ulkona ja sisällä laskettiin paksut esiriput ikkunain eteen jo paljon aikaisemmin, kuin tähdet syttyivät taivaalle. Niinpä, kun hän nyt päätti painaa kiinni silmänsä, täytyi hänen heti aukaista ne jälleen nähdäksensä, tuikkivatko nuo molemmat suuret tähdet vielä yhtä kirkkaasti ja viittasivatko ne niin ihmeellisesti, kuin Heidi oli sanonut. Ja yhä tekivät ne niin, eikä Klaara saanut kylläkseen katsoneeksi niitten leimuavaa, säteilevää valoa. Viimein menivät hänen silmänsä itsestään umpeen, mutta vielä unissaankin näki hän nuo molemmat heloittavat tähdet.