SEITSEMÄS LUKU
Miten tunturilla edelleen eletään.
Aurinko oli juuri ikään noussut korkeitten vuorien takaa ja loi kultaiset säteensä majalle ja koko laaksoon. Tunturisetä oli, niinkuin hän joka aamu teki, hiljaa ja hartaasti katsellut, miten keveä sumu vaalenemistaan vaaleni ja maa yön varjojen helmasta heräsi uuteen päivään.
Aamun vaaleat hattarat kevenivät kevenemistään, kunnes aurinko tuli täydellisesti näkyviin ja valoi kultaansa vuorten huipuille, metsille ja kunnaille.
Isoisä meni majaan takaisin ja astui hiljaa pieniä portaita ylös parvelle. Klaara oli juuri avannut silmänsä ja katseli suuresti kummastuneena kirkkaita auringon säteitä, jotka katon pyöreästä aukosta tunkivat sisään ja säihkyen hyppelehtivät hänen vuoteellaan. Hän ei ensinkään ymmärtänyt mitä hän näki, eikä tietänyt, missä hän oli. Mutta nyt hän näki nukkuvan Heidin vieressään ja kuuli isoisän ystävällisen äänen:
"Hyvinkö nukkunut? Vieläkö väsyttää?" Klaara vakuutti, ettei hän ollut hiukkaakaan väsynyt ja ettei hän kerran nukuttuaan ollut yön kuluessa kertaakaan herännyt. Tämä oli isoisälle mieleen, ja hän rupesi heti Klaaraa auttamaan ja teki sen niin hyvästi ja ymmärtäväisesti, kuin jos hänen toimenaan juuri olisi ollut hoitaa sairaita lapsia ja kaikin tavoin huojentaa heidän tilaansa.
Heidikin avasi silmänsä ja näki ensimmäisekseen, kuinka isoisä otti valmiiksi puetun Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen ulos. Täytyihän Heidinkin olla siinä mukana. Nuolen nopeudella pistäytyi hän vaatteisiinsa ja riensi sitten portaita alas ja ennätti jo hänkin ulos majan ovelle. Sieltä katseli hän suuresti kummastuneena, mitä isoisä taas edelleen teki. Tämä oli edellisenä iltana, kun lapset jo lepäsivät vuoteessaan, miettinyt, mihin hän saisi pyörätuolin yöksi katon alle. Tuvan ovi oli niin kapea, ettei voinut ajatellakaan, että se siitä mitenkään mahtuisi sisään. Silloin pälkähti hänen päähänsä irroittaa liiterin seinästä pari leveätä lautaa, tästä suuresta aukosta vieritti hän sitte tuolin sisään ja asetti laudat paikoillensa, kuitenkin niin, että ne taas helposti sai irti. Heidi saapui paikalle, juuri kun isoisä, sen jälkeen, kun hän oli asettanut Klaaran tuoliinsa ja avannut uuden käytävän, tuli sysäten tuolia edellään ulos aamuauringon loisteeseen. Keskellä pihaa pysähdytti hän tuolin ja meni vuohiomettaan. Heidi juoksi Klaaran luo.
Viileä aamutuuli hyväili heidän kasvojaan ja hyvä pihkatuoksu tuntui joka tuulen hengähdykseltä heidän ympärillään. Klaara hengitti syvään tuota raitista aamuilmaa ja nojautui erinomaisella hyvänvoinnin tunnolla tuoliinsa nauttien elämästään enemmän kuin koskaan ennen.
Hän ei ikänään ollut saanut ulkona hengittää raitista aamuilmaa, ja nyt hänen ympärillään vihisi puhdas tunturi-ilma niin viileänä ja virvoittavana, että joka hengähdys oli suuri nautinto. Ja tämän lisäksi tuli kirkas armas päiväpaiste, joka ei täällä ylhäällä tunturilla ensinkään kuumentanut, vaan säteili niin herttaisen lämpimänä hänen käsillään ja kuivalla ruohopihalla hänen edessään. Että tunturilla saattaisi olla tänlaista, sitä ei Klaara koskaan olisi saattanut mielessään kuivailla.
"Oi Heidi, jos vaan aina, aina saisin olla sinun tykönäsi täällä", sanoi hän nyt, onnellisen näköisenä käännellen itseään sinne tänne tuolissaan.
"Niin, nyt sinä näet, että se on totta, minkä sinulle olen kertonut", vastasi Heidi iloisesti, "ettei missään koko maailmassa ole niin ihanata kuin isoisän luona tunturilla". Tämä tulikin ikään ometasta ja lähestyi lapsia. Hän toi kaksi kuppia täynnä kuohuavaa, lumivalkoista maitoa ja antoi toisen niistä Klaaralle, toisen Heidille.
"Tämä tekee tyttöselle hyvää", sanoi hän ja nyökäytti päätään Klaaralle, "se on Vienon maitoa, se antaa voimia. Terveydeksenne! koetetaanpa vain!" Klaara ei ollut ikänään juonut vuohen maitoa ja arveli siis ensin vähän aikaa, tohtisiko sitä juoda. Mutta kun hän sitten näki, miten halukkaasti Heidi tyhjensi kuppinsa, kertaakaan sitä huuliltaan ottamatta, ennenkuin se oli tyhjä — niin ihmeen hyvää se oli — niin asetti Klaarakin kupin reunan huulillensa ja joi ja joi, ja toden totta se oli niin makeata, kuin jos siihen olisi pantu sokuria ja kanelia, ja Klaara joi, siksi kun kupissa ei enää ollut pisaraakaan jäljellä.
"Huomenna juomme kaksi", sanoi isoisä, joka mielihyvissään oli katsellut, miten Klaara oli seurannut Heidin esimerkkiä.
Pekka tuli laumoinensa ja sill'aikaa, kun vuohet taas joka taholta ympäröivät Heidiä, otti setä Pekan vähän erikseen, jotta tämä oikein ymmärtäisi, mitä sedällä oli hänelle sanottavaa, sillä vuohet määkyivät toinen toistaan kovemmin, niin pian kuin heillä vaan oli Heidi keskessään.
"Kuule nyt, ja ota onkeen", sanoi setä. "Tästä päivästä alkaen annat sinä Vienon kulkea omia teitään. Se tuntee missä mehukkaimmat tunturiruohot kasvavat; kun se siis tahtoo ylemmäksi, käyt sinä jäljessä, eikä se toisillenkaan vuohille pahaa tee, ja kun se tahtoo vieläkin ylemmäksi, kuin sinä muuten niitten kanssa käyt, niin seuraat sinä vaan, etkä pidätä sitä, kuuletko! Eikä se tee mitään, vaikka sinun vähän täytyykin kiivetä, mene sinä vaan mihin se vie, sillä tässä asiassa on se sinua viisaampi ja sen täytyy nyt saada parasta ravinnokseen, jotta sen maito tulisi oikein hyvän hyvää. Miksi sinä tuonne niin kurkistelet, ikäänkuin tahtoisit jonkun niellä? Ei siellä ole ketään sinun tielläsi. Eteenpäin siis ja muista sanani!"
Pekka oli tottunut setää paikalla tottelemaan. Hän alkoi siis heti marssia, mutta selvästi saattoi huomata, että hänellä oli jotakin mielessä, sillä hän katseli koko ajan taaksensa ja kummallisesti pyörivät silmät hänen päässään. Vuohet seurasivat häntä ja sysäsivät Heidin pitkän matkaa vielä muassaan. Tämäpä oli Pekan mieleen. "Sinun pitää mukaan", huusi hän nyt uhkaavaisesti, "sun pitää mukaan, sun täytyy Vienon jäljessä".
"En, minä en saata", huusi Heidi takaisin, "enkä nyt pääse pitkään aikaan, en koko aikana, kun Klaara on täällä. Mutta kerran tulemme sinne yhdessä, isoisä on sen luvannut".
Näin sanoen oli Heidi kääntynyt ja juoksi takaisin Klaaran tykö.
Sen kuultuaan kiristeli Pekka molempia nyrkkiänsä niin uhkaavaisesti pyörätuoliin päin, että vuohet säikähtyneinä juoksivat hänen ohitsensa, mutta hän pötki perässä pysähtymättä pitkään aikaan, siksi kun hän pääsi kaikkien näkyvistä, sillä hän pelkäsi, että isoisä kentiesi olisi saattanut nähdä hänet, ja hän tahtoi mieluimmin olla epätiedossa siitä, minkä vaikutuksen nyrkin puiminen oli setään tehnyt.
Klaaralla ja Heidillä oli tänään niin monta tehtävää mielessä, etteivät oikein tienneet, mistä aloittaa. Heidi esitteli, että ensin piti kirjoitettaman mummolle, lapset olivat, näet, luvanneet joka päivä kirjoittaa hänelle. Mummo ei sentään ollut varsin varma siitä, miten tunturilla olo Klaaraa ajan pitkään miellyttäisi, eikä myöskään siitä, miten terveellistä se hänelle olisi. Sentähden oli mummo ottanut lapsilta sen lupauksen, että joka päivä kirjoittaisivat kaikesta, mitä tekivät. Siten saisi mummo heti tietää, milloin häntä siellä ylhäällä tarvittaisiin, ja saattaisi siihen asti huoleti viipyä Ragatzissa.
"Täytyykö meidän mennä majaan kirjoittamaan?" kysyi Klaara, joka kyllä oli valmis mummolle kaikesta kertomaan; mutta hänen oli ulkona niin hyvä olla, ettei hän mitenkään olisi sieltä tahtonut pois.
Heidi tiesi neuvon. Paikalla riensi hän majaan ja palasi tuoden mukanaan koulukapineensa sekä pienen kolmijalkaisen tuolinsa. Sitte asetti hän lukukirjansa ja kirjoitusvihkonsa Klaaran polvelle kirjoitusalustaksi —. Itse istui hän pikkutuolilleen lavitsan ääreen ja nyt aloittivat molemmat kertomuksensa mummolle. Mutta joka lauseelta pani Klaara taas kynänsä pois ja katseli ympärilleen. Täällä oli niin ihmeen kaunista. Tuuli ei enää ollut niin viileä, tuskin tuntuvasti hengähti se hänen kasvoilleen ja kuiskasi hiljaa honkien latvoissa. Hyttyset sumisivat ja surisivat iloisesti kirkkaassa ilmassa. Päivänpaisteisella nurmikolla vallitsi syvä hiljaisuus, ääneti ja vakavina katselivat korkeat vuoret alas häneen ja alhaalla laaksossa näytti koko luonto rauhaan vaipuneelta. Silloin tällöin kuului vaan iloisen paimenpojan loilotus ja hiljaa vastasi siihen vuorten kaiku.
Täten kului aamupuoli päivästä, ennenkuin lapset sen huomasivatkaan, ja jo tuli isoisä tuoden höyryävän maitokupin, sillä, sanoi hän, Klaaran oli hyvä viipyä ulkona niin kauan kun yksikin auringon säde vielä loisti taivaalta. Syötiin siis päivällinen tänään, niinkuin eilenkin, ulkona majan edustalla. Senjälkeen kuljetti Heidi Klaaran tuolineen taas honkien alle, jossa aikoivat viettää loput päivästä ja siellä siimeksessä kertoa toinen toisellensa kaikesta, mitä oli tapahtunut, siitä asti, kun Heidi oli lähtenyt Frankfurtista. Sillä vaikk'ei tällä aikaa ollut mitään suurempaa muutosta tapahtunut, oli Klaaralla toki paljon yhtä ja toista kerrottavaa ihmisistä siellä kotona, jotka Heidikin niin perin hyvin tunsi.
Siten istuivat lapset siinä yhdessä ikivanhojen puitten alla, ja jota vilkkaammin he kertoivat, sitä äänekkäämmin lauloivat lintuset ylhäällä puitten latvoissa, sillä tämä iloinen puheleminen ihastutti niitäkin, näyttipä siltä, kun tahtoisivat nekin ottaa osaa siihen. Täten riensi aika ikäänkuin siivin ja ilta oli jo käsissä. Vuohijoukkokin tuli jo rynnäten mäkeä alas ja päällikkö sen jäljessä, otsa rypyssä ja hirmuisen suuttuneena.
"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Heidi hänelle, nähdessään ettei poika aikonutkaan pysähtyä.
"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Klaarakin ystävällisesti.
Mutta Pekka ei vastannut mitään, ajoi vaan vihan vimmassa joukkoansa eteenpäin.
Kun Klaara näki isoisän vievän Vienon omettaan lypsettäväksi, rupesi hänen niin tekemään mieli sen maitoa, että hän tuskin malttoi odottaa, siksi kun isoisä tulisi sitä tuomaan. Hän oli siitä itsekin ihmeissään.
"Sepä on ihmeellistä, Heidi", sanoi hän "siitä asti kun muistan olen syönyt ainoastaan sentähden, että minun on täytynyt. Kaikki, mitä minulle annettiin, maistui kalanmaksaöljyltä, ja tuhatta kertaa olen ajatellut: jos sentään ei koskaan tarvitsisi syödä! Ja nyt minä tuskin saatan odottaa, siksi kun isoisä tuopi maidon".
"Minä kyllä tiedän, miltä se tuntuu", vastasi Heidi sangen ymmärtäväisen näköisenä, sillä hän ajatteli sitä aikaa Frankfurtissa, jolloin kaikki mitä hän söi, oli hänelle kurkkuun tarttua. Mutta Klaara ei sittenkään asiaa oikein käsittänyt. Vaan eihän Klaara tyttönen koskaan ennen ollut viettänyt kokonaista päivää ulkoilmassa ja nyt hän oli täällä ylhäällä elähdyttävän vuori-ilmaston vaikutuksen alaisena.
Kun isoisä sitten tuli kuppinensa, kiitti Klaara, tarttui kiireesti omaan kuppiinsa ja joi sen tyhjäksi, tällä kertaa ennenkuin Heidi.
"Saanko minä vielä vähäisen?" kysyi hän antaen kupin isoisälle takaisin.
Isoisä nyökäytti tyytyväisenä päätään, otti sitte Heidinkin kupin ja meni tupaan takaisin. Kun hän taas palasi, oli kumpaisellakin kupilla korkea kansi, mutta tämäpä oli toista ainetta, kuin kannet tavallisesti ovat.
Isoisä oli jäljestä päivällisen käynyt kevättilalla, tuolla karjamajalla, jossa valmistetaan vaaleankeltaista voita. Siellä oli hän tuonut muassaan kaksi suurta palleroista. Sitten oli hän leikannut kaksi hyvää leipälevyä ja niille levittänyt paksulta tuoretta voita. Nämä olivat lapsille illalliseksi. Tytöt pureskelivatkin niin halukkaasti voileipiänsä, että isoisä mielihyvissään pysähtyi sitä katselemaan.
Kun Klaara sitten illalla taas makasi vuoteessaan ja aikoi katsella pilkisteleviä tähtiä, kävi hänen ihan niinkuin Heidin hänen vieressään. Silmäluomet painuivat heti itsestään kiinni ja hän vaipui syvään terveellisen uneen, jonka vertaista hän ei koskaan ennen ollut nauttinut.
Tähän tapaan kului seuraavakin päivä ja sitten vielä yksi, mutta sitä seuraavana päivänä kohtasi lapsia sanomatoin ilo. Vuoren polkua ylös astui kaksi suurta vahvaa miestä, kumpainenkin heistä kantoi korkeaa valmiiksi järjestettyä vuodetta. Molemmat vuoteet olivat ihan yhdennäköiset ja kumpaisenkin peite oli puhtaanvalkoinen ja ihka uusi. Heillä oli vielä kirjekin mummolta. Siinä ilmoitettiin, että nämä vuoteet olivat Klaaraa ja Heidiä varten, että heinävuodetta nyt piti lakattaman käyttämästä, sekä että Heidikin nyt aina saisi nukkua oikeassa vuoteessa, sillä talveksi oli toinen näistä toimitettava alas kylään toisen piti jäämän tunturille, jotta Klaara aina löytäisi sen siellä, kun hän tulisi tunturilla käymään. Sitte kiitti mummo lapsia siitä, että olivat niin pitkältä kirjoittaneet, ja kehoitti heitä vast'edeskin joka päivä niin tekemään, jotta hän saattaisi ottaa osaa heidän elämäänsä, ikäänkuin itse olisi heidän luonaan.
Isoisä oli mennyt sisään ja siellä heittänyt heinät Heidin makuusijalta parvelle muitten heinäin joukkoon. Nyt palasi hän jälleen kuljettaakseen molempien kylänmiesten avulla uudet vuoteet sinne ylös. Hän asetti ne ihan kiinni toisiinsa, jotta molempain päänpuolelta sopisi nähdä ulos pyöreästä aukosta, sillä hän tiesi lasten iloitsevan aamuauringon ja tähtien valosta.
Sill'aikaa oleskeli mummo Ragatzin kylpypaikassa ja oli suuresti iloissaan niistä hyvistä kuulumisista, joita hän joka päivä sai tunturilta.
Klaara ihastui päivä päivältä yhä enemmän tunturilla oloonsa, eikä voinut kylliksi kiittää isoisän hyvyyttä ja huolenpitoa hänestä; hän kertoi, miten hupainen ja hullunkurinen Heidi oli, vielä paljon hauskempi kuin Frankfurtissa, hän sanoi, että hänen ensimmäinen ajatuksensa aamulla, kun hän heräsi, aina oli: "Jumalan kiitos; minä olen vielä tunturilla!"
Asiain näin ollen saattoi mummo siirtää tunturilla käyntinsä vähän tuonnemmaksi, joka ei hänestä juuri vastenmielistä ollutkaan, koska ratsastaminen jyrkkää vuoritietä ylös ja taas alas oli häntä vähän rasittanut.
Pieni holhotti näkyi joutuneen erinomaiseen suosioon isoisän luona, sillä ei kulunut päivääkään, jona ei tämä taas keksinyt jotakin uutta lisätäkseen Klaaran voimia. Hän käveli nyt aina jäljestä puolenpäivän ylös vuorimaahan, joka kerta yhä korkeammalle, ja toi muassaan kimppusen, joka jo kaukaa tuoksui neilikalta ja timjamilta, ja kun vuohet iltasin palasivat laitumilta, rupesivat ne kaikki määkymään ja juoksemaan omettaa kohden, koettaen tunkeutua sinne sisään, sillä ne hyvin tunsivat yrttikimpun hajun. Mutta setä oli hyvin telkinnyt oven, sillä hän ei kiipeillyt näitä harvinaisia tunturiyrttejä hakemassa sitä varten, että vuohijoukko ilman vaivaa niistä saisi hyvän aterian. Ne olivat kaikki Vienolle aiotut, jotta sen maito tulisi yhä voimakkaammaksi. Heti ensi silmäyksellä saattoikin huomata, miten erinomaisesti tämä erityinen huolenpito oli Vienoon vaikuttanut, se heitteli yhä nopeammasti päätään ja katseli yhä tulisemmin ympärilleen.
Kolmas viikko oli jo kulumassa, siitä kun Klaara ensin oli tunturille tullut. Muutamina viime kuluneina päivinä oli isoisä aina aamusilla, kun hän kantoi alas Klaaran asettaaksensa hänet tuoliinsa, sanonut: "Eiköhän pikkuinen tyttöseni tahtoisi koettaa vähän seistä". Klaara oli kyllä silloin koettanut, mutta oli heti taas huudahtanut: "Ai, se tekee niin kipeätä!" ja oli sitten pian nojautunut isoisään, mutta tämä oli antanut hänen joka päivältä seistä vähän kauemmin.
Niin kaunista kesää ei ollut moneen vuoteen tunturilla ollut. Joka päivä nousi aurinko loistavana taivaalle, kaikki pienet kukkaset aukaisivat kupunsa sitä kohden ja heloittivat sen hehkuvassa valossa ja illalla mailleen mennessä valoi se purppura- ja ruusuhohdettaan vuorten huipuille ja ikuisella lumella peitetylle tunturiharjanteelle sekä laski sitten säkenöiden ikäänkuin tuliseen mereen.
Heidi kertoi tästä Klaara ystävälleen aina uudestaan, sillä ainoastaan laitumelta saattoi sitä oikein nähdä, ja erittäin innokkaasti kertoi hän siitä paikasta mäen rinteellä, jossa kasvoi suuren suuret ryhmät kullanloistavia nurmiruusuja ja sinikelloja niin paljon, paljon, että voisi luulla ruohon muuttuneen siniseksi, ja muita kukkia, niin hyvänhajuisia, että kun niiden keskelle kerran istui, tuskin enää mahtoikaan nousta.
Juuri ikään oli Heidi taas honkien alla istuen uudestaan kertonut kukkasista tuolla ylhäällä ja ilta-auringosta ja loistavista vuorenhuipuista ja sitä tehdessään heräsi hänessä niin palava halu kerran taas saada nähdä kaikkea tätä, että hän yht'äkkiä hyppäsi paikaltaan ja pujahti liiteriin, jossa isoisä istui veistämässä.
"Isoisä", huusi hän jo kaukaa hänelle, "tuletko huomenna meidän kanssamme laitumelle. Oi nyt siellä on niin kaunista!"
"Olkoon menneeksi", sanoi isoisä myöntyväisesti, "mutta siitä hyvästä pitää Klaara tyttösen vielä kerran tänä iltana koettaa oikein seistä".
Heidi juoksi iloitellen saattamaan tätä sanomaa Klaaralle, ja tämä lupasi koettaa seistä niin monta kertaa, kuin isoisä vain suinkin tahtoi, sillä hän iloitsi äärettömästi matkasta ylös kauniille vuohilaitumelle. Heidi oli niin täynnä riemua, että hän heti huusi Pekalle, niin pian kuin hän näki hänen iltasella tulevan laumoillensa:
"Pekka! Pekka! huomenna tulemme mekin sinun kanssasi ja jäämme koko päiväksi sinne".
Vastaukseksi mörisi Pekka kuin ärsytetty karhu ja huimi piiskallaan hurjasti viatonta Lietoa, joka juoksenteli häntä likinnä, mutta tämäpä onnekseen huomasi hyvissä ajoin uhkaavan letkutuksen, lennähti hirmuisella hyppäyksellä Lumikon yli, pääsi pakoon ja piiska vinkui ilmassa.
Kun Klaara ja Heidi tänä iltana panivat levolle, olivat he niin iloa ja odotusta täynnä, että päättivät valvoa koko yön ja puhella huomispäivän tapahtumista, siksi kun jälleen saisivat nousta ylös. Mutta tuskin ennättivät painaa päänsä pehmeille tyynyillensä, niin loppuikin jo puheleminen ja Klaara näki vain unissaan äärettömän lavean tasangon ihan sinisenä kellokukkasista; ja Heidi kuuli petolinnun yläilmoista huutelevan: Tulkaa, tulkaa! tulkaa!