KAHDEKSAS LUKU
Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut.
Seuraavana aamuna astui tunturisetä jo hyvin aikaisin ulos majasta ja katseli ympärilleen, nähdäksensä minkälainen päivä oli tulossa.
Korkeimmilta vuorten huipuilta heijastui punertava kullanloiste, raitis tuuli alkoi honkain oksia sinne tänne heilutella, päivä sarasti.
Hetkisen seisoi vanhus vielä ja katseli hartaana, miten loiste korkeilta vuorten huipuilta jo laskeutui viheriöille kukkuloille, jotka niin ikään kimmelsivät kultaisina, sekä kuinka öiset varjot laaksossa hälvenemistänsä hälvenivät ruusuisen valon tieltä ja miten nyt yht'äkkiä koko maisema päivän koitossa loisti. Aurinko oli noussut.
Nyt haki setä pyörätuolin liiteristä, asetti sen matkaa varten majan eteen ja meni sisään lapsille kertomaan, miten kaunis päivän alku oli, sekä tuomaan heidät ulos.
Pekkakin lähestyi juuri ikään. Hänen vuohensa eivät nyt niinkuin tavallisesti astuneet hänen rinnallansa ja aivan likellä, hänen edellään ja jäljessään, hyvien tuttavien lailla; ne syöksivät arkoina sinne tänne, sillä Pekka lyödä läimäytti joka silmänräpäys ilman mitään syytä ympärilleen niinkuin hurjistunut ainakin, ja keneen lyönti sattui, se kyllä sen hyvin muisti. Pekan viha ja kiukku oli nyt ylimmillään. Viikkokausiin ei hän ollut saanut seurustella Heidin kanssa niinkuin ennen. Kun hän aamulla tuli tänne ylös, istui jo vieras tyttö tuolissaan ja Heidi oli hänen luonaan. Iltasella taas, kun Pekka palasi, oli tuoli sekä sen omistaja aina vielä honkien alla ja Heidi hääräili silloinkin siellä ystävänsä ympärillä. Heidi ei ollut koko kesänä tullut kertaakaan laitumelle ja nyt tänään aikoi hän tulla, mutta tuoda tuolin ja vieraan mukanaan ja tietysti koko päivän seurustella tämän kanssa. Sen Pekka jo edeltäpäin aavisti ja sepä se juuri olikin, joka niin sai hänen vimmastumaan. Nyt äkkäsi hän tuolin, joka niin muhkeana seisoi pyörillään, ja hän silmäili sitä niinkuin vihollista, joka hänelle oli niin paljon harmia saattanut ja tänään taas oli sitä lisää tuottava. Pekka katsoi ympärillensä. Kaikki oli hiljaa, ei ketään näkynyt. Pekka syöksi suoraa päätä tuolia kohden, tarttui siihen ja sysäsi sitä niin vimmatusti, että tuoli oikein lensi sieltä ja samassa silmänräpäyksessä katosi.
Nyt Pekka riensi, ikäänkuin hän itse olisi saanut siivet, tunturia ylös ja pysähtyi vasta ennätettyään erään suuren pensaan luo, jonka taakse hän kokonaan voi piiloutua, sillä hän ei suinkaan tahtonut, että setä nyt näkisi hänet. Mutta hän tahtoi sentään mielellään nähdä, miten tuolin kävi, ja pensas vuoren penkereellä oli sopivassa paikassa. Pekka saattoi puoleksi piilossa katsella tunturia alas ja, kun setä tulisi näkyviin kokonaan lymytä. Hän kurkisti, ja mikä näky kohtasikaan hänen silmiänsä! Kaukana alhaalla syöksi jo hänen vihollisensa yhä kiihtyneemmällä vauhdilla eteenpäin. Nyt se kiekahti kerran ja taas kerran, sitte se ponnahti korkealle ilmaan ja putosi taas takaisin ja kierimällä kieri se tuhoansa kohden.
Silloin tällöin lensi siitä jo palanen sinne ja tänne, jalat, selkälauta, tyynyn kappaleita, kaikki korkealle ilmaan viskattuna. Tätä katsellessa valtasi Pekan niin rajaton ilo, että hänen täytyi hypätä tasakäpälää korkealle ilmaan; hän nauroi täyttä kurkkua, hän polki maata ylen suuresta onnesta, hän harppasi pitkissä hyppäyksissä pensaan ympäri ja kurkisti taas alaspäin, taas kajahti nauru ja hyppäykset uudistettiin, Pekka oli mielihyvästä oikein huimapäissään nähdessään vihollisensa turmion, sillä mielikuvituksissaan näki hän siitä mitä parhaimpia seurauksia. Nyt täytyi vieraan lähteä pois, kun hänellä ei enää ollut välikappaletta millä liikkua, Heidi oli jälleen yksinään ja tuli Pekkamme kanssa laitumelle, ja illoin aamuin oli Heidi taas aina niinkuin ennenkin hänen kanssansa. Mutta Pekka ei tullut ajatelleeksi, miten käypi, kun on jonkun rikoksen tehnyt, ja mitä seurauksia siitä on.
Nyt tuli Heidi majasta ja juoksi puuvajaan. Hänen jäljessään tuli isoisä, Klaara käsivarrellaan. Liiterin ovi oli selki seljällään ja molemmat laudatkin olivat irroitetut, päivä valaisi sen sisimmänkin sopen. Heidi kurkisti sinne ja tänne, tuli takaisin ja juoksi majan nurkan ohi toiselle puolelle, palasi taas, selittämätön kummastus kuvattuna kasvoissaan. Isoisä lähestyi:
"Mitä tämä on? Oletko sinä kuljettanut tuolin muualle, Heidi?" kysyi hän.
"Minäpä sitä juuri haen joka paikasta, isoisä, ja sinä kun sanoit, että se on liiterin ovella", sanoi lapsi, silmäillen yhä vielä joka taholle.
Tuuli oli sill'aikaa kiihtynyt; juuri nyt heilutteli se liiterin ovea sinne tänne ja viskasi sen sitte narinalla seinää vastaan.
"Isoisä, se on tuuli, joka sen on tehnyt", huudahti Heidi ja hänen silmänsä säkenöivät, kun hän tätä tuli ajatelleeksi. "Voi, jos se nyt on ajanut sen kylään asti, niin saamme sen vasta liian myöhään ja sitte emme enää voikaan lähteä".
"Jos se sinne on vierinyt, niin ei sitä saa koskaan takaisin, siinä tapauksessa on se tuhantena kappaleena", sanoi isoisä astuen majan nurkan ohi ja katseli tunturin rinnettä alaspäin. "Mutta kummallisesti sen on käynyt", jatkoi hän sitte katsellessaan takaisin sitä matkaa nurkan ohi, jota tuolin oli täytynyt kiertää.
"Voi kuinka ikävää, nyt emme pääsekään, emmekä ehkä koskaan", vaikeroi
Klaara. "Voi kuinka ikävää! Voi kuinka ikävää!"
Mutta Heidi katsoi luottamuksella isoisäänsä ja sanoi:
"Eikö totta, isoisä, sinä kyllä tiedät jotain neuvoa, ettei tarvitse käydä, niinkuin Klaara luulee, ja ettei hänen heti tarvitse lähteä kotiin?"
"Nyt menemme kuitenkin laitumelle, niinkuin olemme aikoneet, ja saahan sitte nähdä, mitä vast'edes tapahtuu", sanoi isoisä. Lapset riemuitsivat.
Hän palasi takaisin majaan ja toi sieltä useamman huivin, levitti ne päivänpaisteisimmalle paikalle majan eteen ja asetti Klaaran niille istumaan. Sitte toi hän lapsille aamumaitoa ja johdatti Vienon ja Pikun ulos ometasta.
"Mitähän varten tuo sieltä alhaalta tänään viipyy niin kauan", sanoi setä itseksensä, sillä Pekan aamuvihellystä ei vieläkään ollut kuulunut.
Isoisä otti jälleen Klaaran toiselle ja huivit toiselle käsivarrellensa.
"Eteenpäin nyt", sanoi hän käyden itse edellä, "vuohet tulevat meidän kanssamme".
Tämäpä oli Heidin mieleen. Toinen käsivarsi Vienon, toinen Pikun kaulalla astui hän isoisän jäljessä ja vuohet olivat niin mielissään siitä, että kerran taas saivat kulkea Heidin kanssa yhdessä, että sulasta hellyydestä olivat milt'ei litistää hänet.
Ylös laitumelle saavuttuaan näkivät vastatulleet yht'äkkiä vuohien siellä ja täällä penkereillä ryhmissä seisoen rauhallisesti pureskelevan ruohoa ja niitten keskellä Pekan koko pituudessaan lepäävän maassa.
"Toisen kerran minä sinua opetan ohikäymästä, unikko, mitä tämä on?" huusi setä hänelle.
Tämän tutun äänen kuultuaan syöksyi Pekka pystyyn.
"Ei ollut ketään hereillä", vastasi hän.
"Tiedätkö mitään tuolista?" kysyi setä edelleen.
"Mistä tuolista?" mutisi Pekka vastaukseksi.
Setä ei sanonut enää mitään. Hän levitti huivit päivänpaisteiselle penkereelle, asetti Klaaran niitten päälle ja kysyi, oliko hänen siinä mukava istua.
"Ihan kuin tuolissani", vastasi tämä kiittäen, "ja olenhan tässä kauniimmassa paikassa. Täällä on niin kaunista", huudahti hän katsellen ympärillensä.
Isoisä valmistautui palajamaan. Hän sanoi, että heidän piti nyt ensin huvitteleman yhdessä, ja sitte kun tuli päivällisaika piti Heidin noutaa eväspussi, jonka isoisä oli asettanut tuonne ylhäälle siimekseen. Sitte piti Pekan antaman heille niin paljon maitoa, kuin he vain haluaisivat juoda, ja Heidin piti pitää varalla, että tämä lypsäisi sitä Vienosta. Iltasella tulisi isoisä takaisin, nyt hänen täytyä ensi työkseen mennä tiedustelemaan, miten tuolin oli käynyt.
Taivas oli tummansininen, ei pilven hattaraakaan näkynyt. Laaja lumikenttä kimalteli ikäänkuin sille olisi siroitettu tuhansia hopea- ja kultatähtiä. Harmaat vuorenhuiput seisoivat korkeina ja järkähtämättöminä paikoillaan niinkuin ne olivat ikiajoista asti seisoneet ja katsahtivat vakavina alas laaksoon. Suuri lintu liiteli korkealla siintävässä avaruudessa, raitis tuuli lehahti kukkuloilla ja hengitti virvoitusta päivänpaisteiselle tunturille. Lasten oli sanomattoman hyvä olla. Silloin tällöin lähestyi joku vuohi heitä ja viivähti vähän heidän luonaan. Useimmiten tuli hellä Lumikko ja nojasi pientä päätänsä Heidiä vastaan, ja olisi tuskin lähtenyt pois, ellei joku toinen laumasta sitä taas olisi karkoittanut. Siten oppi Klaarakin tuntemaan jokaisen vuohen aivan tarkalleen, sillä jokaisella niillä oli omituiset kasvonsa ja tapansa.
Ne saivat jo semmoisen luottamuksen Klaaraankin, että tulivat häntä ihan likelle ja kähnäsivät päätään hänen hartioitansa vastaan; tämä oli aina heidän tuttavuutensa ja suosionsa merkki.
Siten oli jo muutamia tuntia kulunut; silloin Heidin mieleen juolahti, että hän sentään hyvin mielellänsä tahtoisi kävästä sillä paikalla, jossa kasvoi niin paljo kukkasia, nähdäkseen, olivatko ne kaikki jo auenneet ja niin kauniita kuin viime vuonna. Vasta iltasella, kun isoisä palasi, saattoi sinne mennä Klaaran kanssa ja silloin kukkaset jo ehkä ummistivat silmänsä. Tämä halu tuli hänessä viimein niin suureksi, ettei hän voinut sitä vastustaa.
Vähän arastellen kysyi hän:
"Tuleeko mielesi pahaksi, Klaara, jos minä pikimmältään juoksen luotasi ja sinä jäät yksin? Minä niin mielelläni haluaisin nähdä, minkälaisia kukkaset ovat; mutta odotapas" — Heidin mieleen johtui uusi ajatus. Hän juoksi vähän syrjään ja tempasi pari kimpullista viheriäisestä tunturipensaasta; sitte kietoi hän käsivartensa Lumikon kaulaan, sillä se oli heti juossut hänen tykönsä, ja talutti sen Klaaran luo.
"Näin, nyt sinun ei tarvitse olla yksinäsi", sanoi Heidi ja painoi vähän Lumikkoa, joka heti ymmärsi tytön tarkoituksen ja laskeusi maahan Heidin sijalle Klaaran viereen. Sitte heitti Heidi lehdet Klaaran syliin, tämä käski nyt iloisesti Heidin menemään ja viipymään kukkia katselemassa niin kauan, kuin hän suinkin haluaisi, sill'aikaa Klaara kyllä seurusteli pikku vuohen kanssa, huvitus, jota hänellä ei vielä ollut siihen asti koskaan ollut tarjona. Heidi juoksi pois, ja Klaara rupesi nyt tarjoomaan Lumikolle lehteä lehdeltä ja tämä alkoi vähitellen niin luottaa häneen, että se turvallisesti hyväili uutta ystäväänsä ja hitaasti otti lehtiä Klaaran kädestä ja söi ne. Kaikesta saattoi nähdä, miten hyvä sen oli siinä olla, se kun rauhassa sai levätä hyvässä turvassa, sillä laumassa oli sillä monta vastusta suuremmilta ja väkevimmiltä vuohilta kärsittävänä. Klaarasta oli niin erinomaisen hauskaa istua näin yksinään vuorella, seurassaan ainoastaan pieni hellä vuohi, joka niin apua etsiväisesti katsoi häneen. Hän tunsi palavan halun voida kerran hoitaa itseänsä ja olla muillekin avuksi, eikä aina vain olla muiden palveltavana. Ja hänessä heräsi niin monta semmoista ajatusta, joita ei hänen mieleensä ollut ennen johtunut, ja kummallinen into elää ihanassa auringon valaisemassa maailmassa ja tehdä jotakin, josta muille olisi iloa, niinkuin nyt Lumikolla. Hän oli niin onnellinen, että tuntui siltä, kuin kaikki, mitä hän näki ja muisti, yhtäkkiä olisi muuttunut niin paljon kauniimmaksi kuin ennen ja hän riemastui niin, että innoissaan halaeli pikku vuohta ja huudahti: "Oi Lumikko, kuinka kaunista täällä on, jos vain ainaiseksi saisin jäädä tänne ylös teidän luoksenne!"
Sill'aikaa oli Heidi saapunut kukkapaikalle. Hän huudahti ihastuksesta, koko kunnas kimalteli cystusruusuista aivan kuin kullattuna. Niiden seassa kasvoi tiheät kellokukkaryhmät ja häilyttivät tummansinisiä kupujaan cystusruusujen yli, ja ilma oli niin täynnä tuoksua, että, tuntui siltä, kuin kalliimpia balsamiastioita olisi avattu siellä. Tämä lemu tuli pienistä, vähäpätöisistä, ruskeista "nuijakukkasista", jotka siellä täällä vaatimattomina pistivät esiin pyöreät päänsä kultakupujen seassa. Heidi pysähtyi, katseli ympärilleen ja hengitti syvään ihmeellisesti tuoksuvaa ilmaa. Yht'äkkiä kääntyi hän ja palasi ihan hengästyneenä Klaaran luo takaisin.
"Oi, sinun pitää välttämättömästi tulemaan", huusi hän jo etäältä; "ne ovat niin kauniita ja kaikki on niin kauriista ja ehk'ei illalla enää niin olekaan. Ehkä minä voin sinua kantaa, etkö luule sitä?"
Klaara katsoi kummastuneena kiihoittunutta Heidiä, mutta pudisti päätään.
"Et, et, mitä sinä ajattelet, Heidi, olethan minua paljon pienempi, voi jos minäkin voisin kävellä".
Heidi katseli etsiväisesti ympärillensä, hänen päähänsä lienee pälkähtänyt uusi ajatus. Tuolla ylhäällä, missä Pekka ensin oli maannut, istui tämä nyt ja katsoa töllisti lapsiin. Siten oli hän jo tuntikausia istunut ja aina vaan katsellut, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt, mitä hän näki. Hän oli särkenyt tuolin, vihollisensa, jotta vierasta ei enää saattaisi mihinkään kuljettaa, ja vähän aikaa sen jälkeen näkee hän tämän edessään istuvan penkereellä, Heidi vieressään. Se ei ollut mahdollista ja sittekin se oli niin, hän saattoi nähdä sen niin usein, kuin hän vain tahtoi.
Nyt katsoi Heidi häneen:
"Tule tänne, Pekka!" huusi hän sangen käskeväisesti.
"Enkä tule", huusi tämä takaisin.
"Tulehan kuitenkin, minä en tule yksinäni toimeen, sinun täytyy auttaa minua; tule kiireesti", joudutti Heidi.
"Enkä tule", kaikui taas takaisin.
Nyt juoksi Heidi kappaleen matkaa vuorta ylös Pekkaa kohden.
Siinä seisoi tyttö, hänen silmänsä säihkyivät ja hän huusi:
"Pekka, jos et sinä paikalla tule, niin minä teen sinulle jotakin, jota sinä et suinkaan mielelläsi tahtoisi, ole varma siitä".
Nämä sanat viilsivät Pekan sydäntä. Hän tuskaantui. Hän oli tehnyt pahan teon, jota ei kenenkään pitänyt aavistaman. Tähän asti oli hän iloinnut rikoksestansa; mutta nyt Heidi puhutteli häntä, ikäänkuin hän tietäisi koko asian, ja kaikki mitä tämä tiesi, sen kertoi hän isoisällensä, jota Pekka pelkäsi enemmän kuin ketään muuta. Jos setä nyt saisi tietää, miten tuolin oli käynyt! Tämä ajatus ahdisti Pekkaa yhä enemmän. Hän nousi seisaalleen ja tuli vähän matkaa odottavata Heidiä vastaan.
"Minä tulen, mutta sitte sinä et saa tehdä sitä", sanoi hän pelosta niin kesynä, että Heidin tuli häntä sääli.
"En, en, minä en sitä enää teekään", vakuutti Heidi, "tule nyt minun kanssani, se ei ensinkään ole mitään peljättävää, jota sinun nyt pitää tekemän".
Klaaran luo saavuttua määräsi Heidi, että Pekan piti toiselta ja hän itse toiselta puolelta käsivarsista nostaa Klaaraa. Tämä kävi jokseenkin, mutta vaikeampi työ oli jäljellä. Klaarahan ei osannutkaan seisoa, miten saattoi häntä kannattaa ja kuljettaa eteenpäin? Heidi oli liian pieni häntä käsivarrellansa tukemaan.
"Sinun pitää nyt ottaman minua kiinteästi kaulasta, ihan kiinteästi, niin. Ja Pekkaa pitää sinun ottaman käsivarresta ja nojautua häneen oikein vahvasti, niin voimme kantaa sinut".
Mutta Pekka ei ollut elämässään ketään näin käsivarrellaan taluttanut. Klaara kyllä tarttui siihen, mutta Pekka antoi sen rippua jäykkänä alaspäin ikäänkuin pitkän sauvan.
"Ei niin, Pekka", sanoi Heidi sangen vakavasti. "Sinun pitää taivuttaman toisen käsivartesi ikäänkuin vanteeksi ja sitte Klaara pujottaa kätensä sen sisään ja nojaa vahvasti siihen, ja sinä, Pekka, et millään muotoa saa antaa perään, niin kyllä pääsemme eteenpäin".
Niin tehtiinkin, mutta helposti ei päästy eteenpäin, Klaara ei ollut niin varsin kevyt ja vetäjät olivat niin erisuuret; toinen puoli oli ylempänä, toinen alempana ja tue oli siitä syystä sangen epävarma.
Klaara koetteli silloin tällöin auttaa omilla jaloillaan, mutta veti toisen ja toisen pian taas takaisin.
"Astu kerran oikein rohkeasti", ehdotteli Heidi, "niin sen jälkeen varmaankin koskee vähemmin kipeästi".
"Niinkö arvelet?" sanoi Klaara arasti.
Mutta hän totteli, astui toisella ja sitten toisella jalalla kerran oikein rohkeasti, mutta vaikeroi samassa vähän. Sitte nosti hän toisen jalkansa ja asetti sen keveämmästi maahan.
"Oi, se ei enää koske laisinkaan niin kipeästi", sanoi hän iloitellen.
"Koetapas kerran vielä", kehoitti Heidi innokkaasti. Klaara teki niin ja sitte vielä kerran ja yht'äkkiä huudahti hän:
"Minä osaan, Heidi! Oi minä osaan! Katsopas! katso! minä saatan astua askeleen toisensa perästä!"
Nyt huusi Heidi vielä suuremmalla ilolla:
"Oi, voi! Saatatko sinä todellakin itse astua? Osaatko sinä nyt kävellä? Osaatko todellakin itse käydä? Jos nyt vain isoisä tulisi. Nyt sinä taidat itse käydä, Klaara, nyt osaat kävellä", huudahti hän riemuellen, kerta toisensa perästä.
Klaara nojautui kiinteästi molempiin taluttajiinsa, mutta joka askeleelta astui hän vähä vakavammin, sen he kaikki kolme tunsivat. Heidi iloitsi hillitsemättömästi.
"Nyt voimme joka päivä tulla yhdessä laitumelle ja kävellä tunturilla, mihin vain tahdomme", riemuitsi hän taas, "ja sinä taidat kävellä koko elinaikasi niinkuin minäkin, sinua ei enää tarvitse lykätä tuolissa, ja tulet terveeksi. Oi tämä on suurin ilo, mikä meille olisi saattanut tapahtua!"
Klaara yhtyi siihen sydämmensä pohjasta. Hän ei todellakaan tiennyt mitään suurempaa iloa elämässä kuin päästä terveeksi ja vapaasti käymään kaikkialta niinkuin muut ihmiset, eikä olla voimattomana sidottu sairasvuoteeseen.
Kukkanurmikolle ei enää ollut pitkältä. Tuolta kimaltelivat jo kultaruusut auringossa. Nyt saapuivat he sinikellojen luo, joiden välistä päivänloisteinen nurmi viettelevänä pilkisteli.
"Istummeko tähän?" kysyi Klaara.
Tämä oli Heidinkin toivo. Kukkain keskellä istuivat nyt lapset. Klaara ensi kerran kuivalla, lämpimällä tunturilla. Heidän ympärillään häilyivät sinikellot, kimaltelivat ruusut ja kultaheinän kukat, siinä tuoksuivat ruskeat nuijakukat sekä muut tunturikasvit.
Kaikki oli niin kaunista, niin kaunista!
Heidinkin mielestä täällä ylhäällä nyt oli kauniimpaa kuin ennen milloinkaan, eikä hän oikein tietänyt, minkätähden hänen sydämmensä riemueli niin. Mutta samassa hän taas muisti, että Klaara oli tullut terveeksi; ja sepä se häntä sentään ilahdutti enemmän kuin tunturimaiseman ihmeellinen kauneus. Klaara istui ihan hiljaa ihastuksissaan ja onnellisena kaikesta siitä, mitä hän näki, ja niistä tulevaisuuden toiveista, joita äskeinen tapahtuma hänessä herätti. Hänen sydämmensä ei ollut kestää näin suurta onnea, ja auringon loiste ja kukkain tuoksu hurmasivat hänen niin, ettei hän saanut sanaakaan lausutuksi.
Pekkakin lepäsi ääneti ja liikkumattomana kukkain keskellä, sillä hän oli vaipunut syvään uneen.
Vienosti puhalteli tuuli suojaavien vuorihuippujen takaa ja suhisi ylhäällä pensaissa. Vähän väliä täytyi Heidin taas nousta seisaalleen ja juosta tuonne ja tänne, sillä siellä oli aina jossain vielä kauniimpia ja tiheämpiä kukkasia ja niiden tuoksu oli vielä tuntuvampi, tuuli kun sitä lennätteli sinne ja tänne; joka paikkaan täytyi hänen vähän istahtaa.
Siten kului aika.
Aurinko oli jo ennättänyt yli puolen päivän, kun vuohijoukko vakavasti astuen lähestyi kukkakunnasta.
Se ei ollut niiden laidunpaikkoja, niitä ei koskaan johdatettu sinne, sillä ne eivät koskaan niitä syöneet. Ne näyttivät lähetyskunnalta, johtajana kulki Lieto. Vuohet olivat nähtävästi tulleet hakemaan seuralaisiansa, jotka niin pitkäksi ajaksi olivat jättäneet heidät oman onnensa nojaan ja vastoin kaikkea järjestystä viipyivät poissa niin kauan yli määräajan, sillä vuohet ymmärsivät sen sangen hyvin. Kun Lieto ensin huomasi nämä kolme kaivattua kukkakentällä, määkyi se aika tavalla ja siihen yhtyi paikalla koko joukko yhä määkyen ja kokoontui heidän ympärillensä. Siitä heräsi Pekka. Hän hieroi moneen kertaan silmiänsä, sillä hän oli nähnyt unta, että pyörätuoli jälleen oli eheänä punaisine päällyksilleen ja seisoi majan edessä, ja vielä herätessään näki hän sen kultaiset naulaset auringon valossa kiiltävän, mutta nyt hän huomasikin, että ne vaan olivat keltaisia kukkasia. Tuska, joka hänen vahingoittumatonta tuolia tarkastaessaan oli hänestä hetkeksi luopunut, heräsi uudelleen. Sillä vaikka Heidi olikin luvannut jättää sen tekemättä, oli se pelko nyt hänessä kuitenkin syntynyt, että asia voisi muullakin tavalla tulla ilmi. Hän suostui nyt siis olemaan johdattajana ja toimitti kaikki asiat, juuri niinkuin Heidi määräsi.
Kun he nyt saapuivat laidunpaikalle, toi Heidi joutuin täysinäisen eväspussinsa ja asettui lupaustansa täyttämään, sillä hänen uhkauksensa taannoin oli juuri koskenut pussin sisältöä. Aamulla oli hän kyllä nähnyt, kuinka paljon hyvää isoisä oli sinne pistänyt, ja heti ilolla ajatellut, että Pekkakin voisi saada osansa siitä. Kun tämä sitten oli niin taipumaton, oli Heidi tahtonut antaa Pekalle tiedoksi, ettei hän mitään saisikaan siitä, mutta tämän oli Pekka toisella tavalla selittänyt. Heidi otti kappaleen toisensa perästä ulos pussista ja asetti ne kolmeen osaan ja ne tulivat niin suuriksi että hän niitä katsellessaan tyytyväisesti sanoi itsekseen: "Sitte hän saa vielä kaiken sen, mitä meillä on liiaksi".
Sitte kantoi hän jokaiselle osansa ja asetti omansa Klaaran lähelle, ja ruoka maistui lapsille erinomaisesti äskeisen rasituksen jäljestä.
Niin kävikin, kuin Heidi oli edellyttänyt: kun molemmat jo olivat tarpeekseen syöneet, jäi vielä niin paljon, että Pekalle saattoivat siirtää toisen yhtäsuuren osan, kuin ensimmäinen oli ollut. Hän söi hiljakseen ja yhtämittaa kaikki, mitä hänelle annettiin, sitte vielä murusetkin, mutta ei niin tyytyväisenä kuin tavallisesti, Pekan vatsalla painoi jotakin, niin että hän vaivalla sai mitään nielleeksi. Jokainen suupala oli tarttua hänen kurkkuunsa.
Lapset olivat niin myöhäiseen ruvenneet päivälliselle, että isoisä tuli jo heti sen jälkeen heitä noutamaan. Heidi syöksi häntä vastaan, lapsen täytyi ensimmäisenä ilmoittaa, mitä oli tapahtunut; mutta se oli niin innostunut iloisesta sanomastaan, ettei ollut löytää sanoja, millä sitä kertoisi. Mutta isoisä ymmärsi heti, mitä lapsen piti sanoman, ja sydämellinen ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Hän joudutti askeleitansa, ja Klaaran luo saavuttuaan sanoi hän ystävällisesti hymyillen:
"Vai niin, olemmeko uskaltaneet koettaa? Nyt me myös olemme onnistuneet!"
Sitte nosti hän Klaaran seisalleen, asetti vasemman käsivartensa Klaaran ympärille ja ojensi oikeansa hänelle tukeeksi ja Klaara astui, näin turvallisesti nojaten selkäänsä vahvaa käsivartta vastaan, paljoa varmemmin ja pelottomammin kuin äsken.
Heidi hyppelehti riemuiten heidän jäljessään ja isoisä oli niin iloisen näköinen, kuin jos suuri onni olisi kohdannut häntä. Mutta nyt hän taas nosti Klaaran käsivarrellensa ja sanoi:
"Älkäämme liioitelko, nyt onkin jo aika palata kotiin". Hän lähti heti matkaan, sillä hän tiesi, että Klaara nyt oli liikkunut tarpeeksi ja sentähden tarvitsi levätä.
Kun Pekka vuohineen illalla tuli alas kylään, seisoi suuri ihmisjoukko ryhmässä, ja toinen sysäsi toistaan vähän väliä hieman syrjään nähdäksensä, mitä heidän keskellään maassa oli. Sitä täytyi Pekankin saada nähdä; hän tyrkkäsi ja sysäsi oikealle ja vasemmalle ja tunkeusi siten piirin sisään.
Siinä, nyt hän sen näki.
Ruoholla oli pyörätuolin keskikappale, ja osa selkänojasta riippui siinä vielä kiinni. Punainen päällystä ja kiiltävät naulaset ilmoittivat, miten komea tuoli kerran kokonaisuudessaan oli ollut.
"Minä olin saapuvilla, kun sitä kannettiin tuonne ylös"; sanoi leipuri, joka seisoi Pekan rinnalla; "se oli vähintäänkin 500 markan arvoinen, siitä löisin vetoa vaikka kenenkä kanssa. Minua vain ihmetyttää, miten tämä on saattanut tapahtua".
"Tuuli on mahdollisesti sen saattanut lennättää tänne alas, sen on setä itse sanonut", huomautti Barbel, joka ei kyllikseen saanut ihailleeksi kaunista, punaista kangasta.
"Hyvä on, ettei sitä joku muu ole tehnyt", virkkoi leipuri jälleen, "senpä hyvin kävisi! Kun frankfurtilainen herra saa tämän kuullakseen, hän kyllä hankkii selon asiasta. Minä puolestani olen iloinen siitä, etten kahteen vuoteen ole kertaakaan käynyt tunturilla. Epäilys voi sattua jokaiseen, jota näinä aikoina on siellä päin nähty".
Muutkin lausuivat, mitä arvelivat, mutta Pekka oli kuullut tarpeeksi. Hän hiipi ihan hiljaa ihmisjoukosta pois ja juoksi, minkä jaksoi, tunturia ylöspäin ikäänkuin jonkun hätyyttämänä. Leipurin sanat tuottivat hänelle hirmuisen tuskan. Hän tiesi nyt, että oikeudenpalvelija saattaisi minä hetkenä hyvänsä tulla Frankfurtista asiaa tutkimaan ja silloin ehkä saataisiin selville, että hän sen oli tehnyt, ja sitte hän otettaisiin kiinni ja lähetettäisiin kuritushuoneeseen Frankfurtiin. Tämän näki Pekka mielikuvituksissaan ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.
Kurjan näköisenä tuli Pekka kotiin, hän ei vastannut mihinkään kysymykseen, hän ei syönyt perunoitakaan, kiireesti hiipi hän vuoteeseensa ja voihki siinä.
"Pekkaparka on taas tänään syönyt suolaheinää, ne vaivaavat hänen vatsaansa, koska hän noin vaikeroi", tuumasi Briita-äiti.
"Sinun pitää paneman hänelle vähän enemmän leipää mukaan, anna hänelle huomenna kappale minun osastani", sanoi isoäiti sääliväisesti.
Kun tytöt sinä iltana vuoteistaan katselivat ylös tähtitaivaaseen, sanoi Heidi:
"Eikö sinun tänään ole aina täytynyt ajatella, miten hyvä on, ettei Jumala joka kerta heti kuule meidän rukoustamme, kun me palavasti pyydämme jotakin, jonka Hän ymmärtää paremmin kuin me?"
"Minkätähden sinä nyt niin yht'äkkiä sitä sanot?" kysyi Klaara.
"Tiedätkö, siitä syystä, että minä Frankfurtissa niin innokkaasti rukoilin, että Jumala antaisi minun paikalla päästä kotiin, ja kun en minä kumminkaan päässyt, niin minä ajattelin, ettei rakas Jumala ensinkään kuunnellutkaan minua. Mutta tiedätkö, jos minä niin pian olisin lähtenyt pois, niin et sinä koskaan olisi tullut tunturilla käymään, etkä olisi tullut terveeksi".
Klaara oli vaipunut mietteisiin. "Mutta Heidi", sanoi hän hetkisen kuluttua, "sittenhän ei meidän koskaan pitäisi rukoileman, koska hyvällä Jumalalla aina on jotakin parempaa mielessään meidän suhteemme, kuin me itse ymmärrämme ja rukoilemme".
"Niinkö arvelet, Klaara, luuletko niin?" sanoi Heidi kiireesti. "Joka päivä pitää rukoileman hyvältä Jumalalta kaikkea, kaikkea; sillä hänen pitää saarnan kuulla, ettemme ole unhoittaneet, että me saamme kaikki häneltä. Ja jos me unhoitamme rakkaan Jumalan, niin hänkin unhoittaa meidät, sen on mummo sanonut. Mutta tiedätkö, jos emme voi saada sitä, mitä niin mielellämme tahtoisimme, niin emme saa luulla, ettei Jumala ole meitä kuullut, ja senvuoksi ihan lakata rukoilemasta, vaan silloin pitää meidän rukoileman näin: Nyt minä tiedän, että sinulla on jotakin parempaa mielessäsi minun suhteeni, ja minä tahdon vain olla iloinen siitä, että sinä kaikki niin hyvin teet".
"Se on kyllä totta, Heidi, ja minä iloitsen siitä, että minua tästä muistutit. Pelkästä ilosta olin sen melkein unhoittaa".
Nyt rukoilivat molemmat lapset ja kiittivät kumpainenkin tavallaan hyvää Jumalaa siitä lahjasta, jonka hän tänään oli suonut niin kauan sairastaneelle Klaaralle.
Seuraavana aamuna arveli isoisä, että nyt saatettaisiin kirjoittaa mummo-rouvalle ja kysyä, jos hän ehkä tahtoisi tulla tunturilla käymään, täällä olisi nyt jotakin uutta katsottavana. Mutta lapsilla oli toinen tuuma mielessään. Ensin piti Klaaran oppiman kävelemään vielä paremmin, niin että hän ainoastaan Heidiin nojautuen, voisi astua kappaleen matkaa. Mutta tästä kaikesta ei mummon pitänyt saaman mitään vihiä. Isoisältä kysyttiin, kuinka pitkän ajan hän luuli siihen tarvittavan, ja kun hän arveli noin viikon päivät, niin kirjoitettiin ja pyydettiin hartaasti mummoa tämän ajan kuluttua tulemaan tunturille, mutta mistään uutisesta ei virkattu sanaakaan.
Ne päivät, jotka tätä seurasivat, olivat ihanimpia mitä Klaara tunturilla oli viettänyt. Joka aamu heräsi hän tämä iloinen vakuutus sydämessään: "Minä olen terve! Minä olen terve! Minun ei tarvitse istua nojatuolissa, minä saatan itse käydä kaikkialla niinkuin muutkin ihmiset!"
Sitten harjoitettiin kävelemistä ja päivä päivältä kävi se aina helpommin ja paremmin ja tehtiin yhä pitempiä kävelyjä. Tämä liikkuminen vaikutti sellaisen ruokahalun, että isoisä joka päivältä leikkasi Klaaran voileivät vähän suuremmiksi ja mielihyvällä näki, kuinka tämä ne lopetti. Nyt hän myöskin aina toi maitoa suuren ruukullisen ja täytti siitä kupin useamman kerran. Siten kului se viikko loppuun ja se päivä oli tulossa, jona mummo oli saapuva.