YHDEKSÄS LUKU
Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.
Mummo oli päivää ennen tuloansa vielä kirjoittanut kirjeen tunturille, jotta he siellä varmaan tietäisivät, että hän tulisi. Tämän kirjeen toi Pekka seuraavana päivänä aikaisin mukanaan, kun hän lähti paimeneen. Isoisä oli jo lasten kanssa majan edustalla ja Vieno ja Pikkukin olivat jo ulkona ja ravistelivat iloisesti päätään raittiissa aamu-ilmassa, lasten heitä hyväellessä ja toivottaessa onnea vuorimatkalle. Tyynenä seisoi setä vieressä ja katseli vuorotellen lasten punaisia poskia ja puhtaita kiiltäviä vuohiansa. Nämä lienevät olleet hänelle mieleksi, sillä hän hymyili tyytyväisesti.
Nyt lähestyi Pekka. Kun hän huomasi tämän seurueen, läheni hän sitä hitaasti, ojensi kirjeen sedälle ja juoksi, niinpian kuin tämä oli siihen tarttunut, arasti takaisin ikäänkuin säikähtyneenä jotakin, ja sitte kurkisti hän kerran vielä pikaisesti taaksensa, ihan kuin joku olisi häntä takaa hätyyttänyt.
"Isoisä", sanoi Heidi, joka kummastuneena oli katsellut Pekan menettelyä, "minkätähden Pekka tätä nykyä käyttäytyy ihan kuin iso Turkkilainen, kun se huomaa uhkaavan ruoskan takanaan; silloin se arasti heittelee päätän joka suunnalle ja hypähtää sitte korkealle ilmassa".
"Elikä Pekkakin huomaa takanaan ruoskan, jota hän olisi ansainnut", vastasi isoisä.
Pekka juoksi ainoastaan ensimmäistä penkerettä ylös. Niinpian kun ei häntä alhaalta enää voitu nähdä, seisoi hän hiljaa paikallaan ja käänteli arasti päätään joka taholle. Sitte hän äkkiä hypähti ja katseli säikähtyneenä taaksensa, ikäänkuin hän olisi tuntenut jonkun tarttuvan häneen niskasta. Jokaisen pensaan ja jokaisen suojuksen takaa luuli hän frankfurtilaisen oikeudenpalvelian pistäytyvän esiin ja syöksyvän hänen päällensä. Jota kauemmin tämä Pekan kiihkoinen odotus kesti, sitä hirvittävämmäksi tuli hänen mielentilansa. Hänellä ei enää ollut silmänräpäyksenkään rauhaa.
Heidin täytyi nyt järjestää majassa, sillä kaikki piti oleman hyvässä kunnossa, kun mummo tuli.
Tämä Heidin puuhaileminen jokaisessa tuvan nurkassa oli aina Klaaran mielestä niin hupaista nähdä, että hän joka kerta erinomaisella mieltymyksellä katseli sitä.
Siten kului aikainen aamuhetki lapsilta arvaamattoman pian ja nyt saattoi jo ruveta mummoa odottamaan.
Nyt lapset taas tulivat ulos valmiina mummoa vastaanottamaan ja istuivat vieretysten rahille majan edessä kiihkeästi odottaen, mitä piti tapahtuman.
Isoisäkin tuli heidän luokseen; hän oli tehnyt kävelyretken ja toi muassaan suuren kimpun tummansinisiä enzianeja, ne loistivat niin kauniisti kirkkaassa aamuauringossa, että lapset huudahtivat ihastuksesta niitä nähdessään. Isoisä vei ne majaan. Vähän väliä juoksi Heidi katsomaan, eikö mummoa ja hänen seuruettansa jo näkyisi.
Mutta nyt se tuli tuossa, ihan sen näköisenä kuin Heidi sitä oli odottanut. Edellä astui ohjaaja, sitte tuli valkoinen hevonen, mummo sen seljässä, ja viimeisenä astui kantajamies korkeine myttyineen, sillä mummo nyt kerrassaan varustausi perinpohjaisesti tunturimatkallensa.
Likemmäksi ja likemmäksi tuli seurue, nyt se oli ylhäällä, mummo jo huomasi hevosen seljästä tyttöset.
"Mitä se on, Klaara? Sinä et istu tuolissasi. Kuinka se on mahdollista!" huusi hän säikähtyneenä ja astui kiirehtien hevosen seljästä, mutta ennenkun hän ennätti lasten luo, löi hän kätensä yhteen ja huusi suuresti kummastuneena:
"Klaaraseni, sinäkö se olet tahi joku muu? Poskesihan ovat punaiset ja palleroiset! Lapsi! Minä en enää tunne sinua". Mummo aikoi syleillä Klaaraa, mutta Heidi oli huomaamatta noussut seisoalleen, Klaara nojautui kiireesti häneen ja levollisesti kulkivat lapset kappaleen matkaa yhdessä. Mummo oli säikähdyksestä jäykistynyt, hän ei voinut muuta ajatella, kuin että Heidillä olisi jotain tavatonta tekeillä.
Mutta mitä hän näki?
Suorana ja varmasti kulki Klaara Heidin rinnalla; nyt tulivat he jälleen takaisin, molemmat iloisina, molemmat punaposkisina.
Mummo riensi heitä vastaan. Nauraen ja itkien syleili hän Klaaraansa, sitte Heidiä ja taas Klaaraa. Ilosta ei mummo saanut sanaakaan lausutuksi.
Yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä sedän, joka kauniisti hymyillen seisoi lavitsan luona katsellen noita kolmea onnellista. Mummo otti Klaaran käsivarren, laski sen omallensa ja kulki yhä ihmetellen ja ihaellen sitä, että hän nyt todellakin saattoi näin kulkea Klaaransa kanssa, lavitsan luo. Siellä laski hän Klaaran irti ja tarttui vanhuksen molempiin käsiin.
"Minun hyvä, hyvä setäni! Kuinka paljosta meidän on teitä kiittäminen!
Tämä on teidän ansionne! Se on teidän hoitonne ja huolenne".
"Ja Herran Jumalan päivänpaiste ja tunturi-ilma," keskeytti setä hymyillen.
"Ja Vienon hyvän hyvä maito myöskin varmaan", sanoi nyt Klaara; "mummo, sinä et usko, miten paljon vuohen maitoa minä saatan juoda ja miten hyvää se on".
"Sen minä kyllä näen poskistasi, Klaaraseni", sanoi mummo nauraen. "Niin, sinua ei enää tunne samaksi tytöksi, palleroinen olet ja pyöreämpi, kuin miksi koskaan olisin voinut aavistaa sinun tulevan, ja iso sinä olet, Klaaraseni! Saattaako kaikki tämä olla mahdollista. Minä en saa sinua tarpeekseni katselleeksi! Mutta nyt täytyy paikalla lähettää lennätinsanoma pojalleni Pariisiin. Hänen pitää heti tuleman. Minä en ilmoita minkätähden; tämä on suurin ilo hänen elämässänsä. Hyvä setä, miten tämän toimitamme? Te olette jo varmaankin antaneet miesten mennä?"
"Ne ovat poissa", vastasi tämä; "mutta jos mummo-rouva niin tahtoo, niin annetaan vuohipaimenen tulla alas, hänellä on aikaa".
Mummo pysyi päätöksessään, hän tahtoi heti lähettää sanoman pojallensa, sillä tätä ilosanomaa ei saattanut häneltä päivääkään pidättää.
Setä astui vähän syrjään ja vihelsi sormiinsa niin läpitunkevaisesti, jotta vastaus kuului korkealta vuoristosta takaisin, niin etäällä herätti se kai'un. Ei aikaakaan niin tuli Pekka juosten, hän tunsi vihellyksen hyvin. Pekan kasvot olivat lumivalkoiset, sillä hän ajatteli sedän huutavan häntä tutkittavaksi. Mutta hänelle annettiinkin paperi, jolle mummo sill'aikaa oli kirjoittanut jotakin, ja setä selitti Pekalle, että hänen piti heti viemän tämän paperin kylän postilaitokseen. Setä oli myöhemmin sitte itse käyvä sitä maksamassa, sillä ei niin monta asiaa saattanut yht'aikaa uskoa Pekan toimitettavaksi.
Pekka kulki nyt paperi kädessään, hetkeksi vähän huojennettuna siitä, ettei setä ollutkaan kutsunut häntä tutkittavaksi, mitään oikeudenpalvelijaa ei ollutkaan saapunut.
Vihdoinkin tyynnyttiin niin paljon, että saatettiin rauhassa istua pöydän ympärillä majan edustalla ja nyt piti mummolle kerrottaman alusta alkaen, miten kaikki oli käynyt: miten isoisä ensin joka päivä oli antanut Klaaran koettaa seisoa vähän ja sitten astua, miten tuuli oli lennättänyt tuolin pois; miten Klaara haluten nähdä kukkia oli ensimmäisen kerran kävellyt ja miten niin uusi edistys oli aina edellisestä johtunut. Mutta kauan kesti, ennenkuin kaikki tämä oli ennättänyt tulla kerrotuksi, sillä vähän väliä täytyi mummon kesken kaikkea ihmetellä, ylistellä ja huudahtaa:
"Mutta onko tämä todellakin mahdollista! Eikö tämä ole unta? Olemmeko todellakin kaikki valveilla ja istummeko täällä tunturimajan edustalla ja tuo tyttönen tuossa edessäni pyöreine punaisine poskineen on minun entinen kalpea voimaton Klaarani?"
Ja Klaara ja Heidi iloitsivat joka kerta uudestaan siitä että heidän kaunis tuumansa oli niin hyvästi onnistunut sekä yhä edelleen ihastutti mummoa.
Herra Sesemann oli sill'aikaa päättänyt toimensa Pariisissa ja hänelläkin oli äkillinen ihastuttamistuuma mielessään. Sanaakaan virkkamatta äidilleen istui hän eräänä kauniina kesäaamuna rautatievaunuun ja lähti samassa junassa aina Baseliin, josta hän taas seuraavana päivänä varhain matkusti eteenpäin, sillä hän ikävöi suuresti saada kerran taas nähdä tyttöstään, josta hän oli koko kesän ollut eroitettuna. Ragatziin saapui hän muutamia tuntia senjälkeen, kun hänen äitinsä oli lähtenyt sieltä.
Sanoma siitä, että tämä oli tänään lähtenyt tunturille, oli Herra Sesemannille mieleen. Hänkin istui heti vaunuihin ja matkusti siis Mainfeldiin. Kun hän siellä sai kuulla, että saattoi ajaa vielä kylään asti; teki hän niin, sillä hän arveli, että hän sentään saisi tarpeekseen kävelystään sieltä ylös tunturille.
Hän ei ollut erehtynyt; astuminen vuorta ylös oli hänen mielestään sangen pitkällistä ja vaivaloisia. Maja ei vieläkään ollut näkyvissä ja kuitenkin tiesi hän Vuohi-Pekan asunnon olevan puolitiessä, sillä hän oli usein kuullut kerrottavan tästä tiestä.
Kaikkialla oli pieniä jalkapolkuja, jotka kulkivat eri suuntiin joka taholle. Herra Sesemann rupesi epäilemään, oliko oikealla tiellä, tahi oliko sedän maja kentiesi toisaalla päin. Hän katsoi ympärilleen, näkyisikö ketään ihmisolentoa, jolta hän saattoi kysyä tietä. Mutta yltä ympäriinsä oli kaikki hiljaa, ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Ainoastaan tunturituulet siellä täällä suhisivat halki ilman, pienet hyttyset sumisivat päivänpaisteessa ja hilpeä lintunen laulahti silloin tällöin yksinäisen lehtikuusen oksassa. Herra Sesemann pysähtyi hetkeksi ja antoi virvoittavien tunturituulten jäähdyttää kuumaa otsaansa.
Samassa tuli joku juosten tunturia alaspäin; se oli Pekka, kirjoitus kädessään. Hän juoksi suoraan jyrkkää tunturia, eikä polkua, jolla herra Sesemann seisoi. Niin pian kuin juoksija pääsi likemmäksi, viittasi herra Sesemann häntä tulemaan luoksensa. Vitkalleen ja arasti lähestyi Pekka, mutta ei astunut suoraan eteenpäin, vaan kulki sivu edellä, ikäänkuin hän olisi saattanut astua vain toisella jalalla ja täytyisi vetää toista jäljessään.
"Noh poika, reippaasti vaan!" kehoitti herra Sesemann.
"Sanopas minulle, johtaako tämä polku sille majalle, jossa eräs vanhus ja Heidi-tyttö asuvat, joitten luona on frankfurtilaisia?"
Kumea, kauhean hädän huuto kajahti vastaukseksi ja Pekka syöksi sieltä semmoista vauhtia, että hän nurin niskoin lennähti jyrkkää rinnettä alas ja tahtomattansa pyöri yhä eteenpäin, ihan niinkuin pyörätuolin oli käynyt, mutta Pekka arvon ei mennyt säpäleiksi niinkuin se.
Mutta mummon kirjoituksen vei tuuli monena palasena muassaan.
"Ihmeellisen arkoja nämä tunturin asujaimet", sanoi herra Sesemann itsekseen, sillä hän ei saattanut muuta ajatella, kuin että vieraan ihmisen näkeminen oli tehnyt näin kauhean voimakkaan vaikutuksen tunturipoikaan.
Vähän aikaa vielä katseltuaan Pekan vinhaa vauhtia jatkoi herra
Sesemann matkaansa.
Pekka ei parhaalla tahdollaankaan saattanut pysähtyä, hän vieri yhä alaspäin ja lennähti kuperkeikkaa vähän väliä.
Mutta tämä ei ollut vaikein asia hänen kohtalossaan. Monta vertaa kamalampi oli se tuska ja kauhu, joka hänessä heräsi, kun hän tiesi, että frankfurtilainen oikeudenpalvelija todellakin oli saapunut. Sillä että vieras, joka oli kysynyt Tunturisedän luona majailevia frankfurtilaisia, oli oikeudenpalvelija, sitä ei hän saattanut epäilläkään. Nyt viimeisellä penkereellä, ennenkuin kylään saavuttiin, takertui hän erääseen pensaaseen ja tarttui siihen kiinni. Vähän aikaa lepäsi hän siinä alallaan, miettien, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.
"Kas niin, taas yksi!" kuuli Pekka jonkun sanovan ihan likellään. "Ja kukahan huomenna sieltä sysätään, niin että hän tulee pyörien ikäänkuin huonosti ommeltu perunasäkki?"
Se oli leipuri, joka näin pilkkasi. Hän oli lähtenyt vuorille vähän vilvoittelemaan kuumasta työstään ja oli tyynesti katsellut, miten Pekka juuri ikään pyörieli kuten taannoin tuoli tunturilta alas.
Pekka hypähti jaloilleen. Hänen tuskansa lisääntyi. Kertaakaan taaksensa katsomatta juoksi Pekka taas takaisin vuorta ylös. Mieluimmin olisi hän mennyt kotiinsa ja lymynyt vuoteeseensa, jottei kukaan häntä olisi löytänyt, sillä siellä tunsi hän itsensä olevan paraassa turvassa. Mutta vuohet olivat laitumella ja setä oli hänen mieleensä painanut, että hänen pian pitäisi tulla takaisin, jottei lauman tarvitsisi kauan olla kaitsijatta. Ja setää pelkäsi hän niin, ettei hän koskaan ollut vielä uskaltanut olla häntä tottelematta. Pekka vaikeroi ääneensä ja ontui eteenpäin, hän ei muuta saattanut tehdä, täytyihän hänen jälleen palata sinne ylös. Mutta juosta hän ei enää osannut, tuska ja monenmoiset törmäykset eivät saattaneet olla vaikuttamatta. Siten jatkoi hän ähkyen ja ontuen matkaansa tunturille.
Herra Sesemann oli vähän senjälkeen, kun hän Pekan kohtasi, saapunut ensimmäiselle majalle ja tiesi nyt olevansa oikealla polulla. Uusin voimin astui hän eteenpäin ja viimeinkin pitkän, vaivaloisen astumisen jälkeen näki hän maalinsa edessään. Tuolla ylhäältä oli tunturimaja, jonka yli vanhain honkain latvat huojuivat.
Herra Sesemann nousi iloiten viimeistä pengertä ylös. Pian saattoi hän jo tuottaa lapsellensa odottamattoman ilon. Mutta seurue tunturimajan edessä oli hänen jo tuntenut ja isää varten valmistettiin nyt jotakin, jota hän ei aavistanut.
Kun hän otti viimeisen askeleensa saapuakseen ylös tunturille, tuli kaksi henkilöä häntä vastaanottamaan. Nämä olivat iso vaaleatukkainen, punaposkinen tyttönen, joka nojautui pienempään Heidiin, jonka tummat silmät säkenöivät ilosta. Herra Sesemann hämmästyi, hän seisoi paikallaan ja tähysteli läheneviä. Äkkiä nousivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä. Mitä hän muistikaan! Ihan tuon näköinen oli Klaaran äiti, tuo vaalea tyttönen ruusuisine poskineen, ollut. Herra Sesemann ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän unta.
"Isä, etkö sinä ensinkään enää tunnekaan minua", huusi hänelle Klaara, kasvot ilosta kirkastettuina, "olenko minä sitte niin muuttunut?"
"Olet, sinä olet muuttunut! Onko tämä mahdollista? Onko tämä totta?"
Ja ylen onnellinen isä astui jälleen askeleen takaisin nähdäkseen, katoisiko tämä kuva hänen silmäinsä edestä.
"Sinäkö olet Klaara, oletko sinä todellakin Klaaraseni?" huudahti hän kerta toisensa perästä. Sitte sulki hän taas lapsensa syliinsä ja sen jälkeen täytyi hänen taas kerran katsoa, oliko tyttönen, joka siinä suorana seisoi hänen edessään, todellakin hänen Klaaransa.
Mummokin oli tullut paikalle, hän ei saattanut niin kauan odottaa onnellista poikaansa.
"Noh, rakkahani, mitä sinä siihen sanot?" huusi äiti hänelle. "Sinä kyllä olet saattanut meille odottamattoman ilon; mutta se ilo on sentään verrattoman paljon suurempi, joka sinua täällä odotti, eikö totta?" Ja ihastunut äiti tervehti sydämmellisesti poikaansa. "Mutta nyt, rakkaani", sanoi hän sille taas, "tule nyt tuonne meidän setäämme tervehtimään. Hän on meidän suurin hyväntekijämme".
"Tietysti, ja meidän pientä Heidiämme pitää minun myöskin vielä tervehtiä", sanoi herra Sesemann ystävällisesti pudistellen Heidin kättä. "Miten? Ainako vaan hilpeänä ja terveenä täällä tunturilla? Mutta eihän minun tarvitse kysyäkään ei mikään alppiruusunen saata olla raittiimman näköinen. Minä iloitsen suuresti siitä, Heidi!"
Heidikin katseli ilosilmin ystävälliseen herra Sesemanniin. Miten hyvä hän aina oli häntä kohtaan ollut! Ja se, että tämä tunturilla oli löytänyt niin suuren onnen, sai Heidin sydämmen valtavasti sykkimään ilosta.
Nyt saattoi mummo poikaansa Tunturisedän luo, nämä molemmat pudistelivat sydämmellisesti toinen toisensa kättä, herra Sesemann lausui vanhukselle sulimmat kiitoksensa ja äärettömän kummastuksensa siitä, että tämmöinen ihme oli saattanut tapahtua. Sill'aikaa kävi mummo toisista vähän erillään, sillä hän oli asiasta jo puhunut loppuun. Hän tahtoi pistäytyä honkain alle.
Täällä kohtasi häntä taas jotakin odottamatonta. Honkain alla maassa oli suuri ryhmä ihmeellisen kauniita tummansinisiä enzianeja, niin kiiltävinä ja raittiina, kuin jos juuri ikään olisivat siinä puhjenneet. Mummo taputteli käsiänsä ihastuksesta.
"Miten erinomaista! kuinka kaunista!" huudahti mummo kerta toisensa perästä. "Heidi, rakas lapseni, tulepas tänne! Sinäkö minulle tämän ilon olet tehnyt? Ne ovat oikein ihmeteltävän suloisia!"
Lapset olivat jo hänen luonaan.
"En, en, en minä", sanoi Heidi, "mutta minä kyllä tiedän, kuka sen on tehnyt".
"Semmoisia ne ovat tuolla ylhäällä laitumella, mummo, ja vielä paljon kauniimpia", puuttui tässä Klaara puheeseen. "Mutta arvaapas, kuka ne tänään jo aikaisin on sinua varten hakenut?" Klaara hymyili niin tyytyväisesti kysyessään, että mummo silmänräpäykseksi arveli, jotta lapsi ehkä itse tänä aamuna jo näin aikaisin oli siellä käynyt. Mutta tämäpä tuskin saattoi olla mahdollista.
Nyt kuului honkain takaa hiljainen kahina; sen aikaan sai Pekka, joka tällä aikaa oli saapunut ylös tunturille. Kun hän oli nähnyt sedän majan edustalla oli hän kaukaa kiertänyt sen ja aikoi nyt salaa hiipiä laitumelle. Mutta mummo oli hänet jo tuntenut ja äkkiä juolahti uusi ajatus hänen mieleensä. Olikohan Pekka tuonut nämä kukkaset muassaan ja aikoiko nyt sulasta arkuudesta ja häveliäisyydestä pötkiä tiehensä? Niin ei saanut käydä, hänen piti saada pieni palkinto.
"Tule, poikani, tule tänne, reippaasti, älä pelkää!" huusi mummo kurottaen päätään vähän eteenpäin honkain runkojen välistä.
Pekka jäykistyi kauhusta. Hänellä ei enää ollut mitään vastustusvoimaa kaiken sen jälkeen, mitä häntä oli kohdannut. Hän käsitti vain yhden asian: "Nyt on kaikki hukassa". Joka hiuskarva seisoi pystyssä hänen päässänsä, kalpeana ja kasvot tuskasta vääntyneinä astui Pekka honkain takaa esiin.
"Reippaasti vain, pitkittä mutkitta", kehoitti mummo. "Noh sanopas minulle, sinäkö tuon olet tehnyt?"
Pekka ei nostanut silmiänsä eikä nähnyt, mihin mummo etusormellaan osotti. Hän oli nähnyt, että setä seisot majan nurkalla ja että tämän harmaat silmät läpitunkevaisesti olivat luodut häneen ja sedän rinnalla seisoi hirmuisin, minkä Pekka tiesi: frankfurtilainen oikeudenpalvelija. Vavisten joka jäsenessä sai Pekka viimeinkin äänen suustansa, tämä ääni oli sana: "niin".
"Noh niin", sanoi mummo, "mitä hirmuista siinä sitte on?"
"Se, että — se, että — se, että se nyt on säpäleinä ja ettei sitä enää taida korjata", sai Pekka vaivalla lausuneeksi ja nyt hänen polvensa horjuivat niin, että hän tuskin saattoi seisoa. Mummo meni majan nurkalle.
"Setä hyvä, onko tuon poikaparan pää todellakin ihan vialla?" kysyi hän osaaottavaisesti.
"Ei ensinkään, ei ensinkään", vakuutti setä; "mutta hän on se tuulenpuuska, joka on tuolin sysännyt täältä, ja nyt hän odottaa hyvin ansaittua rangaistustaan".
Sitä mummo ei saanut päähänsä, sillä, tuumasi hän, ilkeältä ei Pekka ensinkään näyttänyt, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään syytä hävittää tuota niin tärkeätä pyörätuolia. Mutta tämä sedän todistus oli vain saman arvelun ilmoittamista, joka heti mainitun tapauksen jäljestä oli hänessä herännyt. Pekan vihaiset silmäilyt Klaaraan sekä muut suuttumuksen osotukset uutta järjestystä vastaan tunturilla eivät olleet sedältä jääneet huomaamatta. Hän oli verrannut huomioitaan toisiinsa ja ymmärsi siten koko tapahtuman menon, jonka hän nyt selvästi esitteli mummolle. Kun hän oli lopettanut, huudahti mummo vilkkaasti:
"Ei, setä hyvä, ei, ei, poikaparkaa emme enää rankaise. Pitää olla kohtuullinen. Nuo frankfurtilaiset ilmestyvät tänne ja riistävät häneltä viikkokausiksi hänen ainoan ilonsa, Heidin seuran, joka todellakin on suuri aarre, ja sitte istuu hän päivä päivältä yksinänsä ja täytyy hoitaa laumaansa. Ei, ei, tässä pitää olla kohtuullinen; suuttumus on valloittanut hänen ja ärsyttänyt häntä kostoon, joka oli jokseenkin tyhmää, mutta tyhmiksi tulemme kaikki, kun suutumme".
Näin sanoen meni mummo takaisin Pekan luo, joka yhä vapisi.
Mummo istui honkain alla olevalle rahille ja sanoi ystävällisesti:
"Noh, tule nyt tänne, poikani, tuohon noin minun eteeni, minulla on vähän sanomista sinulle. Älä pelkää, äläkä vapise. Sinä olet lykännyt alas tuolin, jotta se särkyisi. Se oli pahasti tehty, sen sinä kyllä ymmärsit, ja että sinä ansaitsisit rangaistusta, sen sinä myös kyllä hyvin tiesit, ja ettei rangaistus sinua kohtaisi, on sinun täytynyt kaikin tavoin koettaa pitää asiaa salassa. Mutta näetkös: joka tekee jotakin pahaa ja ajattelee, ettei sitä tiedä kukaan, hän erehtyy. Hyvä Jumala kuitenkin näkee ja kuulee kaikki ja niin pian kun Hän huomaa, että joku ihminen aikoo salata pahan tekonsa, herättää hän heti hänen sydämessään vartijan, jonka Hän jo ihmisen syntyessä on sinne pannut ja joka saa nukkua siellä siksi, kun ihminen tekee jonkun rikoksen. Ja tällä vartijalla on kädessään oka, jolla hän pistää ihmistä, niin ettei hänellä enää ole rauhan hetkeä. Ja hänen äänensäkin lisää onnettoman tuskaa, sillä se aina vaan huutaa: 'Nyt kaikki tulee ilmi! Nyt he tulevat minua rankaisemaan!' Siten täytyy ihmisen elää tuskassa ja alituisessa pelossa, eikä hänellä sitte enää ole mitään iloa, ei mitään. Oletko sinä nyt juuri jotakin semmoista kokenut, Pekka?"
Pekka nyökäytti päätänsä katumuksesta varsin masentuneena, mutta asiantuntijana, sillä ihka näin oli hänen käynyt.
"Ja vielä toisessakin suhteessa sinä olet erehtynyt", jatkoi mummo. "Näetkö, miten se paha, jonka teit, kääntyi hyväksi sille, jota kohtaan sinä sitä tarkoitit. Kun Klaaralla ei enää ollut tuolia, jolla häntä kuljetettaisiin, ja hän kuitenkin halusi nähdä kauniita kukkia, koetti hän kaikin tavoin oppia kävelemään ja oppi sitä yhä paremmin, ja jos hän jää tänne, saattaa hän viimeiseltä joka päivä mennä ylös laitumelle, paljon useimmin kuin tuolissaan. Näetkö, Pekka? Noin rakas Jumala saattaa johdattaa, niin että se paha, joka aiotaan toiselle, kääntyykin sille hyväksi ja rikoksen tekijä saa katua ja kärsiä siitä. Oletko nyt ymmärtänyt kaikki, Pekka, oletko? Noh ajattele sitä joka kerta, kun sinun tekee mielesi tehdä jotakin pahaa, ajattele vartijaa ja hänen okaansa, ajattele hänen nuhtelevaa ääntänsä. Teetkö niin?"
"Teen, niin minä teen", vastasi Pekka, vielä sangen ahdistettuna, sillä hän ei vieläkään tietänyt miten kaikki tämä päättyisi, seisoihan oikeudenpalvelija yhä vielä sedän vieressä.
"Noh niin, hyvä, nyt se asia on päätetty", lopetti mummo puheen. "Mutta nyt sinun pitää saaman frankfurtilaisista jonkun muiston, josta sinulla on iloa. Sanopas minulle nyt, poikani, onko sinun koskaan tehnyt mieli jotakin? Mitähän sinä mieluimmin toivoisit saavasi?"
Nyt Pekka nosti päätään ja ällisteli pyöreillä silmillään kummastuneena mummoa. Hän oli aina vielä odottanut hirmuista rangaistusta ja nyt hänen piti saaman, mitä hänen mielensä teki. Pekan ajatukset sekosivat vallan.
"Niin, niin, minä todellakin tarkoitan, mitä sanon", lausui mummo, "sinun pitää saaman frankfurtilaisilta jotakin muistoksi ja osotukseksi siitä, etteivät he enää ajattele, mitä pahaa sinä olet tehnyt. Ymmärrätkö nyt, poika?"
Pekan aivoihin nousi hämärä aavistus siitä, ettei hänellä enää ollut mitään rangaistusta peljättävänä ja että tämä ystävällinen rouva, joka istui hänen edessään, oli pelastanut hänen oikeudenpalvelijan käsistä! Hänen mielensä tuli huojennetuksi, ikäänkuin olisi hirmuinen taakka otettu hänen hartioiltansa. Mutta nyt hän myös käsitti, että käypi paremmin, kun heti tunnustaa, mitä on rikkonut, ja yht'äkkiä sanoi hän:
"Ja paperin olen myöskin hukannut".
Mummon täytyi ensin vähän miettiä, mutta asia tuli hänelle pian selväksi ja hän sanoi ystävällisesti:
"Niin, niin, se on oikein, että sen sanoit! Pitää aina tunnustaman, mitä on tehnyt pahasti, niin asia taas paranee. Ja nyt, mitä sinä mieluimmin tahtoisit?"
Nyt saattoi Pekka toivottaa mitä hyvänsä tässä maailmassa. Häntä melkeinpä pyörrytti. Maynfeldin markkinat kimaltelivat hänen silmäinsä edessä. Tuntikaudet oli hän ihmetellen katsellut siellä kaupaksi olevia kauniita kappaleita ja aina pitänyt niitten omistamisen mahdottomana, sillä koko hänen omaisuutensa ei koskaan ollut noussut yli viisipennisen ja houkuttelevaiset esineet maksoivat aina kaksi sen vertaa. Siellä oli kauniita punaisia pillejä, joita hän hyvästi olisi tarvinnut vuohia paimentaessa. Siellä oli niinikään ihmeen sopivia veitsiä, pyöreänaulaisia, joilla pähkinäpuun vitsoista saattoi tehdä monenmoisia kapineita.
Syvämielisenä seisoi Pekka siinä ja mietti, kummanko näistä kahdesta valitsisi, mutta ei tullut mihinkään päätökseen. Mutta nyt pälkähti hyvä ajatus hänen päähänsä, siten saattoi hän vielä punnita asiaa ensi vuosimarkkinoihin.
"Kymmenpennisen", vastasi Pekka nyt sangen päättäväisesti.
Mummo naurahti.
"Se ei ole liikaa. Noh tule tänne!" Hän veti esiin kukkaronsa ja otti siitä suuren, ympyriäisen 5 markan rahan, sen päälle asetti hän vielä kaksi kymmenpennistä.
"Nyt luemme heti rahat", pitkitti hän; "minä selitän tämän sinulle. Tässä on sinulle juuri yhtä monta kymmenpenniä kuin vuodessa on viikkoja! Joka pyhä vuoden läpeensä saatat sinä tästä ottaa kymmenpennisen ja käyttää sitä."
"Niin kauan kuin elänkö?" kysyi Pekka viattomasti kummastuksissaan.
Mummo nauroi siihen niin äärettömästi, että molemmat herrat tuvan edustalla keskeyttivät puheensa, kuunnellaksensa mitä siellä tapahtui.
Mummo nauroi yhä vielä.
"Sen minä sinulle lupaan, poika; — minun jälkisäännökseeni tulee yksi pykälä lisättäväksi. — Kuuletko sen?" huusi hän herra Sesemannille — "ja sen jälkeen se siirretään sinun testamenttiisi; siis näin: Vuohi-Pekalle määrään kymmenpennisen joka viikoksi, niin kauan kuin hän elää".
Herra Sesemann nyökäytti myöntyväisesti päätänsä ja nauroi hänkin.
Pekka katsoi kerran vielä lahjaa kädessään oliko se todellakin siinä.
Sitte sanoi hän: "Kiitos Jumala!"
Ja tavattomissa hyppäyksissä juoksi hän nyt sieltä; mutta tällä kertaa pysyi hän jaloillaan sillä nyt ei kauhu ajanut häntä takaa, vaan ilo niin suuri, ettei hän sen vertaista ollut ikänänsä tuntenut. Kaikki tuska ja pelko oli mennyttä, ja joka viikko niin kauan kuin hän eli, oli kymmenpenninen odotettavissa. — — Kun seurue taas oli majan edustalla iloisen päivällisensä lopettanut ja istui kaikellaisia puhuen yhdessä, otti Klaara isäänsä, joka loisti ilosta ja aina, kun hän vaan katsahti tyttöseensä, näytti vieläkin onnellisemmalta, kädestä ja sanoi niin vilkkaasti, ettei häntä mitenkään ollut hiljaiseksi Klaaraksi tuntea:
"Oi, isä, kun sinä vaan tietäisit, mitä kaikkea isoisä on minun tähteni tehnyt, niin monet lukemattomat kerrat! Mutta minä en sitä unhota koskaan, en koko elämässäni. Ja aina minä ajattelen: jos vaan saattaisin rakkaalle isoisälle tehdä tahi lahjoittaa jotakin, joka hänelle tuottaisi vaikka vaan puoleksi niin suuren ilon, kuin hän on minulle saattanut".
"Sepä on minunkin hartain toivoni, rakas lapsi", sanoi isä, "minä aina vaan mietin, miten edes johonkin määrin saattaisimme osottaa kiitollisuuttamme hyväntekijäämme kohtaan".
Herra Sesemann nousi ja meni sedän luo, joka istui mummon kanssa erinomaisen huvittavassa keskustelussa. Setä nousi nyt seisaalleen. Herra Sesemann tarttui hänen käteensä ja sanoi sydämmellisesti:
"Rakas ystäväni, haluaisin hiukan puhua kanssanne: Te saatatte ymmärtää minua, kun sanon, ettei minua moneen vuoteen enää ole mikään oikein ilahduttanut. Mitä oli minulle kaikki rahani ja tavarani nähdessäni lapsi parkani, jota ei mikään rikkaus saattanut tehdä terveeksi ja onnelliseksi? Lähinnä Jumalaamme taivaissa olette te tehneet minun lapseni terveeksi ja samalla minulle lahjoittaneet uuden elämäninnon. Sanokaapas nyt miten minä saatan osottaa kiitollisuuttani teitä kohtaan? Palkita en milloinkaan taida sitä, mitä te olette meille tehneet; mutta mitä minä saatan, sen asetan teidän käytettäväksenne. Sanokaapas, ystäväni, mitä sallitte minun tehdä".
Setä oli tyyneesti kuunnellut ja tyytyväisesti hymyillen katsellut onnellista isää.
"Herra Sesemann, te ymmärrätte kyllä, että minullekin on suuri ilo tästä onnellisesta parantumisesta tunturillamme. Tämä ilo on minulle yltäkylläinen palkinto", sanoi setä tavallisella vakavuudellaan. "Kiitän teitä ystävällisestä tarjomuksestanne, herra Sesemann; minä en kaipaa mitään; niin kauan kun minä elän, on minulla tarpeeksi lapselleni ja itselleni. Mutta yksi toivomus minulla kuitenkin olisi, jos tämä tulisi täytetyksi, niin ei minulla enää olisi mitään huolta tässä elämässä".
"Lausukaapas se, lausukaapas, kallis ystäväni!" kehotti herra Sesemann innokkaasti.
"Minä olen vanha", jatkoi setä, "enkä enää kauan saata viipyä täällä. Kun täältä eroan, ei minulla ole lapselle mitään jätettävänä, ja omaisia ei sillä ole ketään muita kuin yksi ainoa henkilö, joka vain koettaisi hyötyä siitä. Jos te, herra Sesemann, tahtoisitte luvata minulle, ettei Heidin koskaan tarvitsisi ansaita leipäänsä vierasten luona, niin palkitsisitte runsaasti kaiken sen, minkä minä olen voinut teidän lapsenne hyväksi tehdä".
"Mutta, rakas ystäväni, eihän se saata tulla kysymykseenkään", sanoi nyt herra Sesemann; "Heidi-lapsihan kuuluu meihin, kysykääpäs sitä äidiltäni, tyttäreltäni; Heidi-lasta he eivät ikänään jättäisi vieraille! Mutta, jos se teitä rauhoittaa, ystäväni, niin tuossa on käteni. Minä vakuutan teille: 'tämän lapsen ei koskaan tarvitse lähteä vieraitten ihmisten luona leipäänsä ansaitsemaan; siitä minä pidän murheen, ja vielä senkin jälkeen kun minun elämäni on lopussa. Mutta nyt minun pitää vielä jotakin sanoman: Tämä lapsi ei ole luotu elämään poissa kodistansa, olkoot sitte olosuhteet minkälaiset hyvänsä; siitä meillä on kokemusta. Mutta se on voittanut ystäviä. Minä tunnen erään semmoisen, hän on vielä Frankfurtissa, mutta tekee viimeisiä valmistuksia mennäksensä sinne, missä hän hyvin viihtyy ja johon aikoo asettua rauhaa nauttimaan. Tämä on minun ystäväni, tohtori, joka vielä tänä syksynä saapuu tänne ja seuraten teidän neuvoanne asettautuu asumaan tälle paikkakunnalle, sillä teidän ja lapsen seurassa viihtyy hän paremmin kuin missään muualla nyt enää. Niin, näettehän, Heidi-lapsi tulee vastaisuudessa saamaan kaksi suojelijata läheisyyteensä. Sallittakoon hänen vielä kauan saada pitää molemmat täällä!'"
"Niin, sen suokoon hyvä Jumala!" liitti siihen mummo ja yhtyen poikansa toivomukseen pudisteli hän hyvän aikaa mitä sydämmellisimmin sedän kättä. Sitte veti hän yht'äkkiä Heidin luokseen ja syleili häntä sanoen:
"Ja sinä, rakas Heidini, pitäähän sinultakin kysymän: eikö sinullakin ole joku toivo, jonka mielelläsi näkisit täytetyksi?"
"Onpa kyllä", vastasi Heidi ja katsoi iloisesti mummoon.
"Noh niin, se on oikein, että sen ilmoitat", sanoi mummo kehottavaisesti: "mitä sinä mieluimmin tahtoisit, lapseni?"
"Minä tahtoisin mielelläni Frankfurtista vuoteeni, sen kolme tyynyä ja paksun peiton. Sitten isoäidin ei enää tarvitse maata pää alaspäin ja saa hengitetyksi ja hänellä on peitteen alla tarpeeksi lämmintä, niin ettei hänen tarvitse kääriytyä huiviinsa, joka kerta kun hän menee vuoteeseensa, sillä muutoin häntä aina palelee hirmuisesti".
Heidi oli hengittämättä puhunut yhteen mittaan, niin kiihkeästi halusi hän päästä toivonsa perille.
"Ah, rakas Heidini, mitä sinä sanot!" huudahti mummo liikutettuna. "Hyvä oli, että minua muistutit. Kun Jumala meille jotakin hyvää antaa, niin on meidän velvollisuutemme heti ajatella niitä, joilta niin paljon puuttuu! Nyt lähetän paikalla sähkösanoman Frankfurtiin. Tänään vielä saa neiti Rottenmeier toimittaa vuoteen junalle. Kahden päivän perästä saattaa se olla täällä. Antakoon Jumala isoäidin hyvästi nukkua siinä".
Heidi hyppeli riemuiten mummon ympärillä, mutta yht'äkkiä pysähtyi hän ja sanoi kiireesti:
"Nyt minun varmaankin heti täytyy lähteä isoäidin luo, hän tuleekin jo taas niin ahdistetuksi kun minua ei niin pitkään aikaan kuulu".
Sillä nyt Heidi ei enää malttanut olla ilosanomaa isoäidille saattamatta ja hänen mieleensä muistui myös, miten tuskallista isoäidin oli ollut hänen viimein siellä käydessään.
"Ei, ei Heidi, mitä sinä ajattelet?" neuvoi isoisä. "Kun on vieraita, niin ei niistä niin juosta yht'äkkiä tiehensä".
Mutta mummo oli Heidin puolella.
"Setä hyvä, lapsi ei ole niin varsin väärässä", sanoi hän; "isoäiti-raukka on pitkät ajat jäänyt syrjään meidän tähtemme. Nyt lähdemme heti kaikki yhdessä sinne, minä odotan siellä hevostani ja sitte jatkamme matkaamme; kylästä lähetetään sitte heti sähkösanoma Frankfurtiin. Mitä sinä siihen sanot?" kysyi hän herra Sesemannilta.
Tämä ei vielä tähän asti ollut saanut aikaa puhua matkatuumistansa. Hän pyysi siis äitiänsä hetken vielä viipymään ja istumaan, siksi kun hän ennättäisi ilmoittaa, mitä hän oli ajatellut.
Herra Sesemann oli äitinsä seurassa aikonut tehdä pienen huvimatkustuksen Schweitzissä ja ensin nähdä, oliko hänen pikku Klaaransa niin voimissaan, että saattaisi vähemmän osan matkasta olla mukana. Nyt olikin käynyt niin, että hän oli tilaisuudessa tyttärensä kanssa tekemään mitä iloisimman huviretken, ja hän tahtoi heti käyttää loppukesän kauniita päiviä siihen. Hän aikoi viettää yönsä kylässä ja tulla seuraavana aamuna Klaaraa tunturilta hakemaan, lähteäksensä hänen ja mummon kanssa ensin Ragatziin ja sieltä sitten eteenpäin.
Klaarasta tuntui vähän tukalalta tuo äkkiarvaamaton lähteminen tunturilta, mutta olihan matkasta niin paljon iloa ja nyt ei muutenkaan ollut aikaa valittamiseen.
Mummo oli jo noussut ja ottanut Heidiä kädestä johdattaakseen seuruetta. Nyt kääntyi hän taas äkkiä.
"Mutta mikä ihmeen neuvo meitä auttaa Klaaran suhteen?" huudahti hän hämmästyneenä, hänen mieleensä muistui, että tämä matka tulisi tytölle liian pitkäksi.
Mutta setä oli jo totuttuun tapaansa nostanut hoitolapsensa käsivarrellensa ja astui nyt vakavasti mummon jäljessä, tämä nyökäytti mielihyvissään ystävällisesti päätään hänelle. Viimeisenä kulki herra Sesemann.
Heidi hyppeli vähän väliä ilosta astuessaan mummon rinnalla ja tämä tahtoi nyt kuulla kaikkea isoäidistä, kuinka hän eleli, miten hänen oli, etenkin talvella, kun täällä ylhäällä oli niin kylmä.
Heidi kertoi kaikesta sangen tarkasti, sillä hän kyllä tiesi, minkälaista siellä silloin oli, kuinka isoäiti istui nurkassaan kyyristyneenä ja värisi vilusta. Lapsi osasi myöskin kertoa, mitä hänellä oli ruuaksi, sekä mitä hänellä ei ollut.
Majalle asti kuunteli mummo suurella osanotolla Heidin kertomusta.
Briita seisoi juuri ikään sen edustalla asetellen Pekan toista paitaa päivänpaisteeseen kuivamaan, jotta tämä, kun toista oli tarpeeksi käytetty, saatettaisiin panna ylle. Hän huomasi seurueen ja syöksyi tupaan.
"Nyt juuri menevät kaikki pois, äiti", kertoi hän; "niitä on koko jono; setä saattaa niitä, hän kantaa sairasta".
"Ah, täytyykö siis todellakin niin käydä", huokasi isoäiti. "Ja ne vievät Heidin mukanaan, sen sinä näit? Voi jos hän saisi käydä minua hyvästi jättämässä! Jos vielä kerran kuulisin hänen ääntänsä!"
Ovi avattiin äkkiä ja Heidi oli muutamilla hyppäyksillä nurkassa isoäidin luona ja halaeli häntä.
"Isoäiti, isoäiti! Minun vuoteeni tulee Frankfurtista ja kaikki kolme tyynyä ja paksu peite; kahden päivän sisässä ovat ne täällä, sen on mummo sanonut".
Heidi ei saattanut tarpeeksi pian mielestään lausua sanottavaansa, niin maltittomasti odotti hän saada nähdä isoäidin iloa siitä. Tämä hymyili, mutta hieman surumielisesti, sanoi hän:
"Ah miten hyvä tämä rouva on! Minun pitäisi iloitseman siitä, että hän ottaa sinut mukaansa, Heidi; mutta tuskinpa minä kauan tämän jälkeen saatan elää."
"Mitä? mitä? kukapa teille, hyvä, vanha isoäiti, semmoisia on kertonut?" kysyi samassa ystävällinen ääni ja joku tarttui hänen käteensä ja pudisteli sitä sydämmellisesti, sillä mummo oli tullut sisään ja kuullut koko puheen. "Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään! Heidi jää isoäidin luo häntä ilahduttamaan. Mekin kyllä taas tahdomme lasta tavata, mutta me tulemme hänen luoksensa. Joka vuosi tulemme tästälähin tunturilla käymään, sillä meillä on syytä lausua hyvälle Jumalalle kiitoksemme erinomattain tässä paikassa, jossa hän on tehnyt suuren ihmeen Klaaramme suhteen."
Isoäidin kasvot kirkastuivat ilosta, uudestaan ja uudestaan pudisti hän kiitollisuuden osotteeksi ystävällisen rouva Sesemannin kättä ja kaksi suurta kyyneltä valui hänen poskillensa. Heidi oli heti huomannut isoäidin ilon ja oli hänkin nyt sangen onnellinen.
"Eikö totta, isoäiti," sanoi lapsi häntä hyväellen, "nyt on käynyt, niinkuin minä sinulle viimein luin. Vuode Frankfurtista on varmaankin sinun parhaaksesi, isoäiti".
"Niin on, Heidi, ja niin paljon muuta hyvää on rakas Jumala minulle suonut", sanoi hän syvästi liikutettuna. "Miten se on mahdollista, että saattaa olla niin hyviä ihmisiä, jotka näin pitävät huolta vanhasta köyhästä ja niin paljon tekevät hänen hyväksensä! Ei mikään niin saata ihmistä vahvistaa hänen uskossaan hyvään taivaalliseen Isään, joka ei unhoita vähäarvoisintakaan, kuin se että huomaa maailmassa olevan tämmöisiä hyviä armeliaita ihmisiä, jotka näin auttavat köyhää, hyödytöntä, vanhaa vaimoraukkaa, kuin minä olen."
"Isoäiti", puuttui herra Sesemann tässä puheeseen, "Jumalan edessä olemme kaikki yhtä köyhät ja ansiottomat ja tarvitsemme hänen apuansa. Ja nyt jätämme hyvästi, mutta vain toistaiseksi, sillä kun tulevana vuonna palaamme, niin käymme taas isoäidin luona, jota emme koskaan enää unhota".
Rouva Sesemann kätteli kerran vielä isoäitiä.
Mutta hän ei päässyt lähtemään niin pian kuin hän oli luullut, sillä isoäiti yhä kiittelemistään kiitteli häntä toivottaen Jumalan runsainta siunausta hyväntekijällensä ja koko hänen perheellensä.
Herra Sesemann kulki sitte äitinensä kylään päin, ja setä kantoi vielä kerran Klaaran muassaan kotiinsa. Heidi hyppelehti hänen rinnallaan hän oli niin iloissaan isoäidin puolesta.
Seuraavana aamuna vuodatti Klaara katkeria kyyneleitä, kun hänen nyt tuli lähteä tunturilta, jossa hän oli ollut niin onnellinen. Mutta Heidi lohdutti häntä ja sanoi:
"Tuossa paikassa tulee kesä taas ja silloin sinä tulet takaisin, silloin on vieläkin kauniimpaa. Sinä taidat silloin heti kävellä ja me saatamme joka päivä käydä vuohien kanssa laitumella kukkasten luona ja huvitella alusta alkaen."
Herra Sesemann oli suostumuksen mukaan tullut tytärtänsä noutamaan. Hän seisoi sedän kanssa vähän ylempänä. Heillä oli vielä yhtä ja toista keskenänsä puhuttavaa. Klaara pyyhki kyyneleensä. Heidin sanat olivat häntä vähän lohduttaneet.
"Tervehdi Pekkaa", sanoi hän taas, "ja kaikkia vuohia, erinomattain Vienoa. Oi, jos vain saattaisin lahjoittaa jotakin Vienolle; se on suureksi osaksi sen ansio, että minä olen tullut terveeksi."
"Sen sinä kyllä saatat," vakuutti Heidi, "lähetä sille vähän suolaa, tiedätkö, se niin mielellään nuolee sitä isoisän kädestä".
Tämä neuvo oli Klaaran mieleen.
"Noh sitte minä lähetän sille Frankfurtista ainakin sata kappaa", huudahti hän iloissaan, "senkin pitää saaman jonkinlaista muistoa minusta".
Nyt herra Sesemann viittasi lapsia luoksensa. Hän tahtoi lähteä. Tällä kertaa oli mummon valkonen hevonen tuotu Klaaraa varten, sillä nyt hän saattoi ratsastaa eikä enää kantotuolia tarvinnut.
Heidi asettui tunturipenkereen äärimmäiselle reunalle ja viittasi kädellään Klaaralle, siksi kun tämä kokonaan katosi hänen näkyvistään.
Vuode Frankfurtista on saapunut, isoäiti nukkuu nyt kaiket yöt niin hyvin, että varmaankin uudelleen voimistuupi.
Mummo ei ole unhottanut, että talvi on kylmä tunturilla. Hän on Vuohi-Pekan majan asukkaille lähettänyt suuren kääreen. Siinä oli niin monta lämmintä vaatekappaletta, että isoäiti saattaa monin kerroin kääriä ne ympärilleen eikä enää koskaan tarvitse vilusta väristen istua nurkassaan.
Kylässä on suuria rakennuspuuhia. Herra tohtori on saapunut. Hän on ensin aluksi ottanut asunnon entisessä majapaikassaan. Ystävänsä neuvosta on hän ostanut sen vanhan rakennuksen, jossa setä ja Heidi olivat talven asuneet ja joka, niinkuin mainittiin, oli herraskartanona ollut, minkä heti saattoi ymmärtää, kun näki korkean salin kauniine uunineen ja taiteellisine seinämaalauksineen. Tämä osa rakennuksesta pantiin herra tohtoria varten kuntoon. Toinen osa korjattiin talviasunnoksi sedälle ja Heidille, sillä herra tohtori tiesi vanhuksen itsenäiseksi mieheksi, joka tahtoi pitää omaa taloutta. Rakennuksen perimmäiseen kolkkaan valmistetaan lämmin vuohiometta, jossa Vieno ja Pikku saavat viettää talven ajan mitä mukavimmin.
Herra tohtori ja setä liittyvät päivä päivältä yhä suuremmalla ystävyydellä toisiinsa, ja kun he yhdessä kävelevät katselemassa, miten rakennustyö edistyy, johtuvat heidän ajatuksensa useimmiten Heidiin, sillä kumpaisenkin suurin ilo on se, että he saavat tähän muuttaa iloisen lapsensa kanssa asumaan.
"Rakas ystäväni", sanoi muutama aika sitten herra tohtori, seisoessaan sedän kanssa talonsa kiviaitauksella, "teidän pitää ottaman asia samalta kannalta kuin minä. Minä ja'an teidän kanssanne kaiken ilon, mikä teillä lapsesta on, mutta minä tahdon myöskin jakaa velvollisuudet ja paraimman mukaan pitää huolta lapsesta. Siten minullakin tulee olemaan oikeutta Heidiimme ja saatan toivoa, että hän minua vanhoilla päivilläni hoitaa ja pysyy luonani, sillä se on hartain toivoni. Heidi on asetettava täydellisiin lapsenoikeuksiin minun suhteeni, näin saatamme surutta jättää Heidin tänne, kun meidän molempain kerran tulee eritä hänestä, teidän ja minun".
Setä tarttui herra tohtorin käteen ja piti sitä kauan omassaan. Hän ei lausunut sanaakaan, mutta hänen ystävänsä saattoi hyvin lukea vanhuksen silmistä, miten liikutettu tämä oli ja kuinka suuren ilon nämä sanat olivat sedälle tuottaneet.
Sill'aikaa istui Heidi ja Pekka isoäidin luona ja edellisellä oli niin täysi työ kertoessaan, jälkimäisellä kuunnellessaan, että tuskin kumpainenkaan ennätti hengittää, ja innoissaan siirtyivät yhä lähemmäksi onnellista isoäitiä.
Kuinka paljo heillä olikaan kerrottavaa kaikesta, mitä kesän kuluessa oli tapahtunut, sillä he olivat niin vähän tavanneet toisiansa näinä aikoina.
Ja näistä kolmesta näytti toinen aina toistaan iloisemmalta tästä uudesta yhdessäolosta ja kaikista ihmeellisistä tapahtumista. Mutta Briita-äidin kasvot näyttivät melkein kaikista onnellisimmilta, kun nyt ensi kerran kertomus kymmenpennisestä Heidin avulla saatiin ihan selväksi. Mutta viimein sanoi isoäiti:
"Heidi, luepas minulle kiitos ja ylistysvirsi! Minusta on, ikäänkuin saattaisin nyt vain ylistää ja kiittää Herraa Jumalaamme taivaissa kaikesta hyvästä, kuin Hän meille tehnyt on."