X.
Ensimmäinen virkamatkani Om-siirtokuntaan 1885.
Päästyäni vähä järjestykseen ja saatuani podorozhnan (kyytipassin), läksin matkalle Jelankaan, joka on 150 virstaa itään Omskista, sillä siellä sanottiin suomalaisia asuvan. Kun tulin sinne, sanottiin että minun olisi pitänyt poiketa oikealle paljo ennen ja että minä nyt olin tehnyt 70 virstan mutkan. Kuultuani kuitenkin, että kylässä asui lähemmä sata luteerilaista, rauhoituin ja jäin yöksi sinne. Aamulla k:lo 5 lähetin sanan eräälle suomalaiselle, joka heti tuli kestikievariin. Tämä sanoi olevansa Ylistarosta ja nimensä olevan Pajumäki. Sovittuamme ajasta ja paikasta kokoonnuimme k:lo 10 e.pp. erään Helsingistä kotoisin olevan suutari Strandin luona ja minä pidin jumalanpalveluksen siellä kahdellekymmenelle hengelle. Sitten läksin minä taas matkaan etsimään suomalaista siirtokuntaa ja tulin k:lo 6 j.pp. erääseen venäläiseen kylään Om-joen varrella. Toisella rannalla oli suomalainen siirtokunta. Odottaessani miestä viemään kapineitani venerantaan, näin kolme miestä tulevan, yksi keskellä ja hänen kummallakin puolellaan mies, kelpo nuija kädessä. Eräs venäläinen sanoi: tuo keskimmäinen on suomalainen. "Hyvää päivää", sanoin minä suomeksi. — "Jumala antakoon", vastasi hän. "Jouduin tässä kiinni", jatkoi maanmieheni. — "No mistä syystä?" — "Ei se asia ollut niin suuri mutta ihminen joutuu toisinaan onnettomuuteen", arveli hän, ja lisäsi: "kyllä jo taitaa henki mennä, on seitsemäs kerta kun täällä jouduin kiinni." Mies sanoi nimensä olevan Liisanpoika ja kotoisin olevansa Hämeenlinnasta. Sittemmin sain kuulla, että hän oli ollut työssä eräällä venäläisellä, joka lähetti hänen hevosella ja kärryillä viemään ruokaa työväelle pellolla. Mutta Liisanpoika piti edullisempana ajaa tiehensä. Niin hän meni ja möi sekä hevosen ja kärryt että kaikki, millä jotain arvoa oli. Tästä teostaan oli hän nyt vangittu.
Kun katselin suomalaista kylää etäältä, näytti se minusta monessa suhteessa muistuttavan suomalaista kylää kotimaassa. Saunat joenrannalla ja pitkät koivut pihoilla, mutta ennen kaikkea kieli, jota puhuttiin, muistutti Suomea. Ajajan huudosta tuli eräs vanha mies veneellä minua hakemaan. Hän oli kivuloinen ja heikko. Kun hän kuuli minun olevan suomalaisen papin, joutui hän sellaisen ilon valtaan että hän lankesi polvilleen ja huudahti: "Voi Herra Jumala, vai tuli tänne viimein oikea suomalainen pappi!" Kun minä sitten istuin maanmiestemme keskuudessa, niin tuntui minusta ihan kuin olisin löytänyt sen, mitä kauvan olin etsinyt. Ihmeellistä ei se ollutkaan, sillä ei päivääkään tuskin ollut kulunut viiteen vuoteen, etten olisi ajatellut näiden maanmiestemme hyljättyä asemaa.
Sen vuoksi ei ollutkaan pieni ilo minulle nähdä että olin tervetullut ja kauvan odotettu. Luteerilainen siirtola Om-joen varrella on 125 virstan päässä itään Omskista, mutta ei kuulu Akmolinskin alueesen, johon Omsk kuuluu, vaan Tobolskin kuvernementtiin. Siirtokuntaan kuuluu neljä kylää, Helsinki eli Ruotsinkylä, Narva eli Suomenkylä, Tallinna eli Eestinkylä ja Riia eli Lätinkylä.
Kun pastori Johansson ei voinut saada kyllin paljo luteerilaisia tähän uuteen perustamaansa siirtokuntaan, niin pyysi hän Tobolskin kuvernöörinvirastolta että kaikki Siperiaan tuomitut koko Venäjän valtakunnasta lähetettäisiin Om-siirtokuntaan. Niin tapahtuikin. Tässä lienee etsittävä syy siihen että lakattiin lähettämästä suomalaisia niille määrättyyn Verhne-Suetukin siirtokuntaan Minusinskin piirissä Jenisein kuvernementtia. Vuosittain tulvasi siirtokuntaan sadoittain henkilöitä, suurimmaksi osaksi pahantekijöitä ja roistoja. Pian muutti pastori Johansson pois Omskista, jossa hänen oli asuntonsa, ja hänen sijaansa tuli vähemmin tarmokkaita miehiä, jotka kävivät siirtokunnassa vaan yhden taikka korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Elämä siellä tuli aina pahemmaksi ja pahemmaksi, ja lopullisesti tuli luteerilaisista sellainen kauhistus ja vitsaus koko tienoolle, että väestö eli venäläiset kääntyivät virastojen puoleen pyytäen ettei lähetettäisi kaikkia pahantekijöitä heidän piiriinsä, sillä siellä ei nyt enää ollut mitään turvaa hengen eikä omaisuuden puolesta. Lienee tapahtunut että meidän maanmiehemme lähtivät 20 à 30 miehen suuruisina joukkoina rosvoamaan ja varastamaan. Sitten tulikin käsky, että luteerilaisia ei pitäisi lähettää enää kaikkia yhteen paikkaan, vaan hajoittaa kaksittain kuhunkin kylään. Mutta pahuus ei ole vähentynyt luteerilaisissa, vaan on se viime vuosina noussut korkeimmilleen. Kaikki siveelliset käskyt ja siteet ovat poistetut. Avioliittoa ei pidetä ollenkaan pyhänä. On tavallista että vaimo jättää ja elää toisen kanssa, jätetty mies taas ottaa itselleen vuorostaan toisen vaimon j.n.e. Suomalaisessa kylässä sattui m.m. sellainen tapaus että kaksi miestä oli vaihtanut vaimoja. Että vaimo varastaa miehensä omaisuutta tämän ollessa poissa kotoa ja lähtee tiehensä toisen kanssa, on tapahtunut usein. Eräs mies tuli minun luokseni ollessani siirtokunnassa ja pyysi minua kuulustelemaan hänen vaimoaan matkoillani. Kun hän oli ollut heinänteossa, oli hänen vaimonsa myynyt kaikki kalat, mitä hän oli pyytänyt keväällä, kaiken voin ja kaikki munat, sekä juonut rahat suuhunsa ja sitten karannut kotoa. Kuulin kerrottavan että vaimo ensin oli ollut kelpo ihminen, mutta hänen miehellään oli ollut tapana pakoittaa hänen juomaan, kun itsekin joi. Siten tuli vaimosta vähitellen juoppo. Eräs toinen tuli ja valitti että hänen vaimonsa oli jättänyt hänen kolme vuotta sitten sekä asui erään virolaisen luona, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta. Siitä huolimatta sanoi hän kumminkin ottavansa vaimonsa vastaan, jos tämä tahtoi tulla takaisin jota se kuitenkaan ei tehnyt. Toisilta kuulin että hän oli ajanut pois vaimonsa ja antanut hänelle lehmän sekä sanonut että he nyt olivat eronneita ystäviä.
Sen talon isäntä, missä asuin, oli etevä mies, suomalaisenkin mitan mukaan. Hän oli kauvan pitänyt suomalaisia lehtiä ja lukenut hyvin paljo. Hän oli syntynyt Siperiassa vapaista vanhemmista ja oli suuressa arvossa ei ainoastaan siirtokunnassa, vaan myöskin ympärillä olevissa venäläisissä kylissä. Hän kärsi revolverinlaukauksesta, jonka oli saanut eräältä lättiläiseltä, kun tätä oli pantava kiinni. Lättiläiset ja saksalaiset ovat pahimpia siirtokunnassa. Melkein koko lättiläinen väestö on varkaita ja varkaan-salaajia. Jos joku rehellisempi olisikin heidän joukossaan, niin ei se uskalla avata suutansa, tietäen mitä olisi seurauksena. Sinä kesänä olivat lättiläiset kiskoneet rahoja ympärillä olevista venäläisistä kylistä aina toista tuhatta ruplaa. Ne varastavat nimittäin hevosia venäläisiltä, jotka sitten saavat lunastaa ne kylästä sovitulla summalla. Minä näin luettelon, kuinka paljo kukin oli saanut maksaa. Erästäkin oli verotettu 70 ruplaa. Kun ne sitten lähtevät hevosineen, ammutaan niitä jälestä. Kylän koulumestari Mühlenberg, sivistynyt mies, kertoi minulle että lättiläiset kaksi päivää sitten juuri olivat hukuttamassa kahta venäläistä jokeen, kun nämä olivat tulleet etsimään varastettua tavaraa. Jos ei hän olisi seisonut revolveri kädessä ja uhannut ampua heti sen, joka uskalsi estää venäläisiä pelastamasta itseään, niin olisivat he epäröimättä tehneet tekonsa. Koulumestari oli sitten saanut terveisiä että olisi kauniisti, muuten saisivat he kyllä hänen vaikenemaan ijäksi. Lättiläiset ovat ylimalkaan vaikeata kansaa. Erään lättiläisen vihin erään luteerilaisen naisen kanssa Omskissa muutamia päiviä jälkeen tuloni. Hääiltana oli sulhanen tullut hiukkasen juovuksiin, sanonut morsiantaan huoraksi ja antanut selkään anopilleen. Niin lähti hän kotiinsa, joka oli 80 virstan päässä Omskista. Hänen vaimonsa meni myöhemmin sinne, mutta huomasi tullessaan että miehellä jo oli luonaan nainen, joka rupesi syytämään uudelle vaimolle haukkumasanoja sekä väitti olevansa enemmän hänen vaimonsa kuin tuo toinen, kun hän pian tulisi antamaan hänelle perillisen. Nuori vaimo tuli suruisena isänsä kanssa minun luokseni neuvottelemaan, miten he saisivat laillisen eron. Parin viikon päästä tuli mies minun luokseni ja sanoi että hän poliisilla tuottaisi uuden vaimonsa luokseen. Kun en voinut keskustella hänen kanssaan ilman tulkkia sekä tiesin että hänen oli syy kaikkeen, niin puhuin tällä kertaa enimmäkseen merkeillä ja tempuilla, mutta kieltä jota hän hyvin ymmärsi. Lieneekö sitten ollut minun kaunopuheliaisuuteni vai joku muu joka vaikutti, ainakin tuli hän parin tunnin päästä nuoren vaimonsa kanssa lähtötervehdykselle minun luokseni, sillä nyt oli vaimo muuttava hänen kanssaan hänen kotiinsa.
Meidän suomalaisemme täällä Siperiassa eivät kehumista kannata, ja kuitenkin täytyi Om-siirtokunnan koulumestarin sanoa että ne ovat verraten "sivistyneitä". Luultavasti tarkoitti hän että ne kohtelevat häntä siivosti ja kunnioituksella. Kun minä aamulla siirtolaan tuloni jälkeen lähdin katselemaan "Helsinkiä", kokoontuivat pian ne kylän suomalaisista, joilla ei ollut erittäin suuria (nim. äskeisiä) pahantekoja omillatunnoillaan, minun ympärilleni. Useampia pohjalaisia tapasin täällä, niinpä esim. Matti Annalan Kauhavalta, Ylihärsilän Lapualta, Liveljaan Alahärmästä y.m.
Oli ihmeellistä nähdä sitä vaikutusta, mikä minun ilmestymiselläni heihin oli. Osa vapisi niin, että heidän oli vaikea seisoa, ja kului hyvä aika, ennenkuin voin saada selvää keskustelua heidän kanssansa toimeen. Samaa olen huomannut kaikkialla suomalaisistamme, niin että minun on usein täytynyt puhua niin hiljaa ja ystävällisesti kuin mahdollista, saadakseni heitä hiukan rohkaistuiksi. Kun he tulevat kaupunkiin, ovat he kuin pelotetut linnut. Ihmeellistä ei se olekaan, sillä varkauksista, joita luteerilaiset tekevät venäläisissä kylissä, ovat ne kaikki niin vihattuja, että niitä ajetaan takaa ja tapetaan kuin metsän petoja, jos niitä tavataan venäläisellä alueella. Asia pahenee vielä siitä, että monikaan ei osaa puhua venäjää selittääkseen asiaansa ja matkansa syytä, joka voi olla kyllä laillinen ja tarpeellinen. Luullaan että enemmän kuin puolet kaikista mitä Suomesta karkoitetaan menettää henkensä venäläisten käsissä ja haudataan salaa. Asianhaarat houkuttelevatkin siihen. Jos nimittäin varas saadaan kiinni ja viedään "voolostiin", kuten täällä sanotaan, niin tulee varas tavallisesti takaisin viikon päästä. Voolosti on kunnan pääpaikka ja käsittää useampia seurakuntia. Kussakin voolostissa on käräjätupa ja lautakunta, jonka eteen pahantekijä ensi sijassa viedään. Jos nyt tulee varkaan ystävä ja antaa 15 à 20 ruplaa zasedatelille (nimismiehelle), niin päästää hän vangin pois ilman muuta. Kun tämä palaa kylään, niin saavat hänen ilmiantajansa olla varoillaan. Sen vuoksi sanoi eräs venäläinen talonpoika minulle: "se, jolla on 30 tai 40 ruplaa, saa varastaa niin paljo kuin tahtoo, mutta pahempi on köyhän tehdä sitä". Eipä olekaan siis ihmeteltävää että venäläiset talonpojat itse rupeevat käyttämään oikeutta. Mutta on selvää että se usein menee laidalta ja julmuuteen asti. Kerrottiin minulle siirtolassa, että oli löydetty joesta viisikin miestä sidottuina yhteen ja suitset suussa; nämä olivat olleet hevosvarkaita, jotka venäläiset olivat hukuttaneet. Jos joku käyttäytyy hyvin venäläisten joukossa ollessaan, niin auttavat ne häntä kaikella tavalla, sillä ne ovat hyväsydämisiä ja hyväntahtoisia. Mutta niiden hyvyyttä käyttävät meidän maanmiehemme useimmiten väärin. Jos hän saa lainaksi 15 tai 20 ruplaa, niin katoaa hän eikä enää palaa. Ja petetty venäläinen sanoo: "Jumala hänen kanssaan, hän ei ymmärtänyt mikä hyvin ja oikein oli".
Mutta joudun liika kauvas kerrottavastani asiasta. Ensimmäinen, mitä maanmieheni kysyivät hiukan toinnuttuaan, oli tämä: "Onko siinä perää kun sanotaan että täältä voisi vielä päästä Suomeen?" Minun täytyi sanoa etten uskonut heidän saavan lupaa siihen mutta lisäsin: "Miksi tahtoisittekaan täältä pois, maahan on parasta mitä olla voi ja jos olette ihmisiksi niin teidän on täällä hyvä olla". — "Niin, mutta se ikävä", oli surullinen vastaus. "Ehkä nyt tulee parempi, kun Te olette tulleet tänne", lohduttelivat he itseään. Sittenkuin he olivat tulleet rohkeammiksi, kertoi eräs että viilsi oikein hänen sydämessään, kun hän kuuli herrasmiehen siinä puhuvan suomea; toinen taas kertoi että hikeä rupesi valumaan hänen otsaltaan j.n.e. Sunnuntaina saarnasin minä niiden rukoussalissa, joka oli pieni koulutupa lättiläisten kylässä. Sillä vaikka täällä asuu pari kolme tuhatta luteerilaista, niin lienee mahdotonta saada heitä minkäänlaiseen uhraukseen kirkon rakentamiseksi. Useimmat ovat niin köyhiä että heillä tuskin on vaatteita millä itseään verhoisivat. Seurakuntaa oli koolla varsin runsaasti ja järjestys erittäin hyvä. Lieneekö ollut huono enne vai ilostako suomalaiset paukuttivat niin lujasti että he särkivät pienen kirkonkellonsa, mutta vahinko se oli joka tapauksessa laiminlyödylle ja kurjalle seurakunnalle. Iltapäivällä pidin raamatunselityksen Ruotsinkylässä sekä koetin tehdä muutamia kysymyksiä hengen-asioista. Ettei aivan turhaan tarvitse työskennellä näiden kadonneitten lampaiden keskuudessa, uskon kyllä. Mutta kuinka paljo voi sentään ylimalkaan vaikuttaa, kun on tehtävä niin laajoja matkoja ympäri. Lukutaito lasten keskuudessa on huono tai ei sitä olekaan. He näyttivät olevan iloisia siitä että minä lupasin pitää lukukinkerit heidän kanssaan seuraavana talvena. Suomalaisen tavan mukaan tahtoivat tuoda minulle "muruja". Ennen lähtöäni toi yksi munia, toinen voita ja kolmas vesilinnun. Vaikka minä tiesin että antajat olivat köyhiä, niin otin minä iloisesti vastaan heidän lahjansa, jotka osoittivat että olin voittanut heidän sydämensä. Että täällä on paljo tekemistä ja työala jota ei niin pitäisi laiminlyödä kuin on tapahtunut tähän saakka, selvesi minulle enemmän ja enemmän. Sydämestäni kiitin Jumalaa, etten ollut kuunnellut niiden neuvoa, jotka koettivat saada minua luopumaan tämän matkan puuhasta, sillä tarve on suurempi kuin kertoa voi. Sanoivat siirtokunnassa koettaneensa kirjoittaa Suomeen ja kuvata hätäänsä, mutta eivät tietäneet olivatko kirjeet tulleet perille.