XVI.
Kirgiisi-arolla 1891.
Oli valittavana kaksi tietä Astshaguliin päästäkseni. Joko oli minun kuljettava maantietä Om-siirtolan ja Judinskin kautta, suuren Tsani-järven ohitse ja sitten eteenpäin kaakkoa kohden, tai myös höyrylaivalla Pavlodarin kaupunkiin Semipalatinskin alueessa. Vaikka hevoskyyti 700 virstan matkalla monessa suhteessa olisi ollut huvittava, pidin kuitenkin parempana matkustaa höyrylaivalla Irtish-virtaa ylös Pavlodariin ja sitten sieltä hevosella 250 virstaa pitkin kirgiisien asumaa aluetta. Kun pelkäsin että tulisi olemaan vaikeata kielellisessä suhteessa tulla toimeen näiden paimentolaisten kanssa, kirjoitin Astshaguliin ja pyysin jonkun sieltä tulemaan minua vastaan Pavlodariin. Siis astuin minä Omskissa erääseen Kurbatoff & Ignatoffin omistamaan höyrylaivaan ja olin pian matkalla etelään päin. Oikeanpuolisella Irtishin rannalla sijaitsee kasakkakyliä 20-30 virstan matkan päässä toisistaan. Tämä kasakkalinja ulottuu Omskista kauvas etelään, luultavasti niin kauvas kuin Venäjän alusmaata piisaa. Irtishin koko vasemmalla rannalla asuu yksinomaan kirgiisejä ja hiukkasen yläpuolella Omskia myöskin oikeanpuolisella rannalla. Noin sata virstaa ylöskäsin Omskista näin erään kasakkain kesäleireistä, joka turvemajoineen ja pajusta niottuine aittoineen näytti kaikkea muuta kuin sotaiselta. Norjalainen perämies, joka oli Kurbatoffin palveluksessa, sanoi nauraen: "Kuinkahan pitääkään kirgiisien olla pelossaan tuosta!"
Irtish oli noussut äyräittensä yli, sillä oli kevättulvan aika. Monin paikoin ei voinut nähdä oikeata eikä vasenta jokirantaa, toisinaan oli vaikeata pysyä virran uomalla, jonka vuoksi asetuttiin ankkuriin pimeimmäksi osaksi yötä. Jos ei olisi siellä täällä nähnyt puita pistävän esiin vedestä, olisi luullut olevansa merellä.
Matkatovereina oli minulla pari unkarilaista ja yksi tataarilainen. Unkarilaiset olivat matkalla Smeinogorskiin Altaialueella, jossa heidän oli määrä rakentaa keisarillisen kabinetin laskuun uusimallisen hopeansulatus-uunin. Välimme tuli olemaan erittäin likeistä, sillä olimmehan, kuten unkarilaisetkin sanoivat, heimolaisia, vaikka kaukaisiakin. Tataari oli rikas kauppias, joka matkusti kauppa-asioissa. Unkarilaiset, joilla oli hyvin kiire, jättivät meidät viimein, pitäen parempana matkustaa hevosella. Kun tataari ja minä jäimme kahden kesken, rupesin hänen kanssaan keskustelemaan uskonnollisista kysymyksistä. Muun muassa kysyin häneltä pitikö hän Muhamedin käskyä levittää hänen oppiansa maailmaan tulella ja miekalla yhtä jalomielisenä kuin Jesuksen käskyä levittää kristin-uskoa saarnaamalla vakaumuksen kautta. Kun ei hän mitään vastausta antanut, niin lisäsin minä: "katsoisitteko tulleenne hyväksi kristityksi, jos minä uhaten halkaista teidän päänne, väkipakolla kastaisin teidät?" Hyväntahtoinen nauru oli hänen ainoa vastauksensa.
Ennenkuin tulimme Pavlodariin, kuljimme erään paikan kautta, missä korkeita suolavuoria oli ladottuna jokirannalla. Tässä seudussa sijaitsevat Siperian paraat suolajärvet. Suola on hyvää ja maksaa Omskin torilla 15 kop. puuta, mutta Minusinskissa nousee sen hinta aina kahteen ruplaan puudalta.
Pavlodarissa, jonne tulimme kolmantena päivänä, oli useita proomuja Kurbatoffin lastauspaikalla, joihin lastattiin valmistamattomia nahkoja. Satakunta puolialastonta kirgiisiä, tukka lyhyeksi leikattuna ja kalotti päässä, toimitti lastausta nauraen ja hyppien. Päättäen heidän kovasta kiireestään luulisi heidän olevan erittäin kelvollisia työntekijöitä, vaikka heitä ylimalkaan pidetään laiskoina.
Rannalla olevassa ihmisjoukossa huomasin heti kaksi suomalaista, jotka Astshagulista olivat tulleet minua vastaan. Niin pian kuin olimme valmiita lähtemään, jätimme Pavlodarin ja suuntasimme matkamme itää kohden. Nyt oli meillä edessämme aro, missä satojen virstain matkalla ei löydä ainoatakaan puuta. Aallontapainen maanpinta oli hiekkasekaista multaa. Siellä täällä näkyi pieniä järviä, enimmäkseen suolavetisiä. Kappaleen matkan päässä Pavlodarin kaupungista oli laajoja peltoja, joita kaupungin porvarit olivat kyntäneet. Mutta sanottiin että myös kirgiisit olivat alkaneet viime aikoina kasvattamaan viljaa. Eräässä paikassa näin kirgiisin taluttavan kahta toisensa perässä kulkevaa kameelia, jotka vetivät äkeitä. Sanottiin että kameeli on erittäin hyödyllinen eläin, se kun voi vetää kahta vertaa enemmän kuin hevonen ja syö puolta vähemmän.
Tie Astshaguliin oli erittäin tasaista ja hyvää ja ilma oli mitä ihaninta. Joka puolella näki mehukasta vihantaa ja suuren runsauden monenvärisiä kukkia. Toisin paikoin peittivät aroa pitemmällä matkaa spirea-pensaat. Mitään muuta ei ollut nähtävänä kuin aroa ja taivasta, mutta kuinka ihanalta ja valppaalta tuntui kuitenkin!
Kaukaa voi nähdä jonkun kirgiisiläisen paimenen karjoineen, jossa oli kameelia, hevosia, lampaita tai lehmiä. Samaten kulimme muutamien kirgiisiaulien ohi. Kun alkoi hämärtämään illalla, otimme yösijan arolla lähellä pientä lampia, jonka vesi oli suolatonta. Minun maanmieheni olivat varustaneet itsensä polttopuilla ja hiilillä lämmittääkseen teekeittiötä, joka heillä oli mukana. Tehtyämme tulen alkoi toinen suomalaisista, Mikkel Matvejeff niminen seppämies, keittämään kalaa. Toinen, Taneli Ivanoff eli Saari, työskenteli teekeittiön kanssa.
Sill'aikaa kävelin minä arolla hengittämässä sitä ihanaa tuoksua, joka illalla täytti koko ilman. Kun sitten istuimme teekeittiön ympärillä, niin emme teen juomisen taidossa tosiaankaan jääneet jälelle täysiverisistä venäläisistä. Ruoan jälkeen rupesimme odottamaan unta sekä nukuimmekin pian niin suloisesti kuin mikään kirgiisi niillä tienoilla. Emme olleet niin heikkohermoisia että juotuamme kymmenkunnan lasia teetä, olisimme tämän jälkeen olleet unettomia. Mutta aron pienet siivelliset asukkaat olivat valppaampia kuin me, ja nämä herättivät minun kerta kerralta. Tarkoitan laululintuja. Koko ilma kaikui ensimmäisessä aamukoitteessa leivosten lirityksestä; leivosia onkin lukematon paljous Siperian aroilla. Toisena päivänä tulimme havumetsään, joka neljän penikulman levyisenä ulottuu useampia satoja virstoja aroa pitkin. Me kulimme koko päivän ja osan seuraavaakin tätä metsää pitkin. Täällä oli joukko työväkeä kaivamassa kanavaa, joka tulisi kiertämään koko metsän. Aina parinkymmenen virstan päässä on metsänvartija. Hänen työnsä ei ollut helpoimpia. Kun aukea tasainen aro ympäröitsi metsää, niin oli varkaiden helppo tulla sinne ja sieltä. Sen vuoksi kaivettiin, varkaiden pidättämiseksi, kanavaa metsän ympäri. Sitä paitsi olisi se metsälle suojeluksena valkeaa vastaan, jos aro kuivana aikana rupeaisi palamaan. Voi nimittäin syksyllä tapahtua että kulo rupeaa vahingossa palamaan. Silloin raivoaa tuli hillittömästi. Kyliä, peltoja, heinäsuovia ja elukoita palaa ja ihmisiä hukkuu liekkeihin. Kuva on aivan sama kuin ruohokentillä Amerikassa. Toisena iltana otimme yösijamme arolle lähellä Bor'ia, kuten tätä metsää kutsutaan.
Yöllä kääntyi tuuli; se kääntyi pohjoiseen ja ilma tuli jäätävän kylmäksi. Tietäen kyllä kuinka epäluotettava Siperian kevät on, olin pakannut kirja-arkkuuni lampaannahka-turkit, jotka nyt tulivat minulle erittäin hyvään tarpeeseen.
Kolmannen päivän iltana näkyi kaukaa tumma piste. "Se on meidän kotimetsämme", sanoi Mikkel. "En minä näe mitään metsää", vakuutin minä. "Ettekö näe siellä semmoista tupsua", sanoi Mikkel kummastellen. Niin vähäpätöinen oli metsä, että sitä todellakin voi verrata tupsuun, mutta vielä pahempi oli että tämä "kotimetsä" ei kuulunut Astshagulille vaan eräälle venäläiselle kylälle.
Vasta kolmannen päivän iltana saavuimme Astshaguliin, ja silloin olivat meidän hevosemme sangen väsyneet. Eripuraisuutta näytti vallitsevan kylässä siitä kuka saisi papin asumaan luokseen. Väestö oli jakautunut kahteen puolueesen, joilla kummallakin oli valmistettuna asunto papille. Mikkel vei minut tietysti siihen asuntoon minkä hänen puolueensa oli valinnut. Lampun valossa voin nähdä miten seinä oli vehreänään rusakoista ja muista syöpäläisistä. "Eikö täällä ole mitään muuta asuntoa, missä syöpäläiset eivät vaivaisi minua?" kysyin. "On täällä kyllä vastapäätä teitä varten varustettuna siisti tupa, mutta eivät näytä sallivan teidän ottaa asuntoa sinne", sanoi eräs toisen puolueen miehistä.
Enempää kursailematta kannatin minä kaluni sinne ja sain puhtaan ja siistin asunnon, koko tuvan yksinään itseäni varten, sekä voin levätä syöpäläisien häiritsemättä. Talonväkenä oli emäntä ja hänen yksikolmattavuotinen tyttärensä. Perheen-isäntä oli Barnaulissa vankina, murhasta epäluulon alaisena. He olivat muuttaneet Bugenesta jo monta vuotta sitten ja olivat oleskelleet milloin missäkin venäläisissä kylissä. Tytär ei ollut koskaan nähnyt luteerilaista pappia ja oli siis vielä ripille laskematon. Kaiken tämän sain tietää jo ensimmäisenä iltana.
Lukijalla ei juuri voi olla muuta käsitystä puuttomalla arolla olevasta kylästä kuin että se ja sen ympäristö on erittäin kolkkoa. Mutta niin ei ole Astshagulin laita. Se on notkossa kahden järven välillä. Vesi näissä järvissä on hiukan karvasta, mutta suolatonta vettä on kuitenkin toisaalta runsaasti saatavana. Järvissä ja rannoilla kasvoi korkeaa kaislaa, johon kaikellaiset linnut olivat ottaneet asuntonsa. Mutta kun ei ollut venettä koko kylässä, niin eivät linnut paljo tarvinneet huolia rannoilla pyssy kädessä kulkevista metsästäjistä. Että kuitenkin aina joku oli päässyt hengestään, siitä olivat todistuksena paistin muodossa esille tulevat sorsat.
Pääelinkeinona kylässä on maanviljelys. Valkoinen turkkilainen vehnä menestyy täällä erinomaisesti, ja vaikka siirtolaiset leipovat siitä lesimättä, tulee leipä valkoista kuin ensimmäisen luokan konvehtijauhosta. Pelto on hiekkasekaista mustaa multaa, ja antaa tavallisina suotuisina kesinä runsaan sadon. Vaikka voitaisiin viljellä vehnää suuressa määrässä, ei tehdä tätä, sillä saadaan vaan 30-50 kopeekkaa parhaasta turkkilaisesta vehnästä. Jotenkin hyviä niittyjä on jo olemassa, ja jos tahdottaisiin kulkulaitoksilla nostaa kevät-vettä, niin voitaisiin saada laajoja niittyjä lisäksi. Arbuuseja viljellään ja tulevat ne näillä seuduilla erinomaisen makeita. Tätä hedelmää viljellään paljo aroseudussa. Erityisellä innolla näyttivät meidän suomalaiset hoitavan arbuusimaitaan ja huolehtivan niistä. Oleskellessani kylässä tein kiertoretken sen tiluksille ja tulin siihen käsitykseen siitä mitä näin että voi elää ja voida hyvin täälläkin, vaikka metsä oli viidenneljättä virstan päässä kylästä ja tilaisuutta rahan ansaitsemiseen vähä. Kirkollisia oloja, jotka olivat huonossa kunnossa, koetin järjestää. Yksitoista lasta laskettiin muutaman päivän rippikoulu-opetuksen jälkeen ripille. Kylän hautuumaa vihittiin, syntyneet ja kuolleet pantiin kirjoihin j.n.e. Joka päivä illalla oli minulla hartaushetki luonani. Mutta eräänä päivänä tuli pari naista minun luokseni pyytäen että minä pitäisin nämä hartaushetket jossain muussa paikassa, koska moni kyläläisistä oli epäsovussa talon emännän kanssa eivätkä sen vuoksi tahtoneet tulla hänen kynnyksensä yli. Saatuaan vakavan varoituksen lähtivät he häpeissään pois, mutta sillä seurauksella, että sekä he että monet muut heidän kanssaan tekivät sovinnon emännän kanssa. Sunnuntaina pidin minä suomalaisen ja lättiläisen jumalanpalveluksen ynnä ehtoollisen. Koko joukon kirjoja jätin minä kylään ja kehoitin heitä kokoontumaan sunnuntaisin lukemaan hartaudekseen Jumalan sanaa. Innokkaasti halusivat he saada jonkun koulumestarin kylään, joka opettaisi heidän lapsiaan ja pitäisi huolta jumalanpalveluksesta. Mutta kun heillä itsellään ei ole varoja palkata sitä ja muitakaan varoja ei ole käytettävänä, niin ei tämä heidän pyyntönsä tai halunsa voi tulla täytetyksi, ainakaan kovin pian.
Muutamia perheitä jotka kuuluivat Molokana lahkoon (protestanttisen tapainen lahko kreikkalaisessa kirkossa) oli äskettäin saapunut paikkakunnalle, haluten ruveta asumaan yhdessä luteerilaisten kanssa. Lähetyskunta niitä oli sen asian vuoksi minun puheillani. Minä pidin paraana heille perustaa oman siirtolan, vaikka minulla ei ollut mitään vastaan että he eläisivät lähellä luteerilaista siirtolaa ja ystävällisissä väleissä sen kanssa.
Ilma oli ensimmäisinä päivinä Astshagulissa ollessani ollut sateista ja eräänä yönä kävi hirvittävä ukon-ilma kylän yli. "Pahan ilman jälkeen antaa Jumala auringon paistaa", sanotaan, ja niin kävi nytkin. Illalla istuin minä maan tavan mukaan oven ulkopuolella kylän raitin varrella ja katselin huvikseni miten kirgiisineidot kulkivat poimien kuivanutta karjanlantaa itselleen polttoaineeksi. Pian tulivat he niin "kesyiksi" että uskalsivat tulla niin lähelle minua että pääsin keskusteluun heidän kanssaan. Varsinkin kiinnyin erääseen heistä, joka näytti puoleksi lapselta puoleksi vanhukselta. Hän sanoi olevansa kahdeksantoista vuoden vanha ja olleensa naimisissa jo yhdentoista vanhasta. Hänen miehensä oli hyvä hänelle. "Hän pitää niin minusta, ettei hän sano ottavansa ketään lisäksi", vakuutti hän. Kysymykseeni eikö hän pitänyt liian varhaisena mennä naimisiin yhdentoista vuoden vanhana, sanoi hän sen olevan kyllä aikaista, mutta piti viidentoista vuoden ikää suloisimpana naimisiin menemistä varten. Eräs toinen tyttö, 10-12 v. ikäinen, sanoi olevansa kihloissa mutta tulevansa viettämään häitä vasta kolmen vuoden kuluttua.
Toimitettuani kylässä mitä olin voinut, läksin minä kotiin päin. Hiukan alakuloisena jätin nämä usko- ja heimolaiset kaukaiselle kirgiisiarolle, saadakseen seuraavan kerran apua Jumala tietää koska joltain toiselta luteerilaiselta papilta.
Kolmenkymmenen virstan päähän kyyditsi minua eräs suomalainen Makkonen, Bugenesta muuttanut. Seuraavaksi kyytiväliksi sain venäläisen kyyditsijän, mutta sitten oli minun koetettava päästä kulkemaan omin päin kirgiisien keskuudessa. Puoli-yön aikana tulin erääsen kirgiisiauliin ja vaivoin saimme muutamia viistosilmäisiä kirgiisejä herätetyksi. Nyt ruvettiin kulkemaan aulista auliin. Kello kuuden aikana aamulla tulin minä erääsen auliin, jossa asui kirgiisivanhin, jolla sanottiin olevan tuhannen hevosta. Minut vietiin telttiin, vaikka se ehkä ei ollut niin aivan sopivaa, sillä staarostan kaksi nuorta vaimoa oli vielä vuoteissaan, toinen toisella seinällä jurttaa ja toinen toisella. Muuten on tavallista että kirgiiseillä on monivaimoisuudessa eläessään jokaista vaimoaan varten eri jurtat ja että mies asuu vuorotellen viikon kunkin luona. Staarosta oli harteva kookas mies, noin 25 v. ikäinen. Pian olivat kaikki jaloillaan jurtassa ja eräs tataari Pavlodarista saapui paikalle. Tämä kysyi minulta venäjäksi enkö halunut juoda samppanjaa. Vaikka minulla oli sääntönä etten maistanut mitään väkijuomaa matkoillani, niin olin kuitenkin utelijas saamaan nähdäkseni oliko heillä tosiaankin samppanjaa tarjottavana ja pyysin saada. Nyt tarjottiin minulle malja kumisia, jolle tataari oli antanut tämän nimen. Sill'aikaa oli teekeittiö kiehunut ja asetettiin ympyriäinen pöytä jossa oli noin korttelin korkuiset jalat, keskelle jurttaa ja levitettiin sille liina, joka oli niin likainen etten sen vertaista ole nähnyt. Tällä pöytäliinalla rupesi emäntä pyyhkimään kuppeja, joihin hän meille kaatoi teetä. Tuo oli nyt liian ilkeää katsella, niin että minä, unohtaen ehkä mitä katsottiin sopivaksi kirgiisien luona, otin käsiliinan laukustani, huuhdoin ja pyyhin yhden kupin itseäni varten. Aurinko rupesi jo tulemaan hyvin lämpimäksi kun minä jatkoin matkaa toiseen auliin, osaamatta vaihtaa sanaakaan kyytimieheni kanssa. Nämä kirgiisit, jotka harvoin tulevat tekemisiin venäläisten kanssa, ymmärtävätkin sen vuoksi hyvin vähä venäjää. He elävät karjanhoidosta. Moni viidenkymmenen vuoden vanha mies ei kuulu koskaan maistaneen leipää. Kun he ensin maistavat leipää, kuuluvat he usein sylkevän sen suustansa pois ensimmältä. Mutta kyllä useimmat näyttävät jo tottuneet siihen. Merkeillä ja liikkeillä antoi kyytimieheni tietää että hän mielellään söisi palasen leipää. Käsitettyäni mitä hän pyysi, leikkasin hänelle hyvän kappaleen leipää, jonka hän ilman vastenmielisyyttä nautti. Eräs toinen kyytimies tahtoi tietää kuka minä olin, ja kun ilmoitin hänelle olevani "tshinovnik", niin näytti hän tulevan siitä mitä suurimman ihailun ja kummastuksen tilaan. Maiskuttaen suullaan ja heiluttaen päätään molemmille puolille sanoi hän: "hoi voi".
Saadakseni pian hevosia auliin tultuani otin minä, niin pian kuin joukko miehiä oli kokoontunut minun ympärilleni, esiin painetun podorozhnani, joka oli varustettu kahdella venäläisellä kotkalla, ja luin painokkaasti ensimmäiset sanat "Me Aleksanteri III:s" ja lisäsin: "hevosia heti!" Sanoilla oli hyvä vaikutus ja kuin tuuliaispää ratsasti joku tabunin (lauman) luo ja toi hevosia. Eräs kyytimies osasi hiukan venäjää mutta ajoi niin kamalan hurjasti että minä olin hiukan peloissani. Hän vakuutti kerran kyydinneensä erästä tohtoria ja vaikka tämä oli maannut ja nukkunut kuomissa, niin oli kaikki käynyt hyvin, jonka vuoksi minun piti rauhoittua. Hetken päästä kysyi hän olinko tyytyväinen vauhtiin, ja kun olin siihen myöntänyt, kysyi hän vielä olinko niin tyytyväinen että hän voi toivoa pientä juomarahaa. Kun olin hänelle vakuuttanut sitä tulevani antamaan, tasaantui hän hiukan. Viimeisessä hevostenvaihto-paikassa ennen Pavlodaria ei ollut mitään muuta kuljetuskeinoa saatavana koko aulissa kuin noin kahdentoista kyynärän pituisella aluksella oleva kori, jolla aluksella tavallisesti kuljetettiin pitkiä rakennushirsiä. Mutta mitäs oli tehtävä. Minä valjastutin sen eteen hevoset ja tulin sillä ajaen Pavlodarin kaupunkiin. Minkälaista naamaa katsojat ikkunoista näyttivät, en voi sanoa, mutta hiukan nolona risteilin kirgiisini kanssa katuja pitkin siellä täällä, etsien majalaa.
Sellaisen sainkin viimein erään porvarin luona, mutta itse sain minä toimittaa itselleni sekä ruoan että sängyn. Minun oli pakko odottaa kaksi päivää höyrylaivan lähtöä Omskiin, joiden kuluessa minulla oli hyvää aikaa katsella kaupungin merkillisyyksiä. Näitä ei ollut muuta kuin moskeea ja venäläinen kirkko. Tataarilais- eli kirgiisiläiskoulu oli kaupungissa, mutta oppilaat näyttivät kehnoilta ja pörröisiltä. Irtish oli täälläkin tulvinut niin että vastapäinen ranta ja aro olivat veden alla 16-20 virstan matkalta. Oli kuljettava tämä matka lossilla, jos aikoi Karkaralin kaupunkiin päin, joka on 331 virstan päästä lounaseen Pavlodarista. Tämä kaupunki on juuri aron ja vuoriseudun rajalla. Siellä kuuluu olevan hautakumpuja ja keskenjääneitä kuparilouhoksia, joita asukkaat kuuluvat kutsuvan tshuudilaisiksi kuparilouhoksiksi. Siis muinaistutkijoille tärkeä paikka. Samassa vuoriseudussa, hiukan luoteesen, on pieni Koktsetan kaupunki. Kun sen läheisyydessä on havumetsää ja vuorijärviä, matkustaa ylimystö Omskista ja ne, joilla on aikaa ja varoja siihen, sinne viettämään osan kesäänsä vuoristossa. Tutkivan silmäyksen loin minä oikeanpuoliselta ja korkealta Irtishin rannalta sinne ylitse, mutta tiesin myös etten sinne koskaan tule menemään. Kuitenkin on aina ihmetyttänyt minua miksi matkailijat niin harvoin käyvät katsomassa näitä pohjois- ja keski-Aasian vuoriseutuja, vaikka elämä sekä arolla paimentolaisten keskuudessa, ylhäällä vuoristossa ja synkeissä metsissä tarjoaa niin paljo luonnollista virkistystä ja niin paljo uutta huvittavaa, että ihmisen, joka on kiusaantunut liiaksihienostuneen maailman pakosta ja rauhattomuudesta, luulisi halusti hakevan lepoa ja virkistystä juuri semmoisissa paikoissa kuin nämä. Mutta ovathan mieliteot ja halut niin erilaisia täällä maailmassa.
Odotettuani, kuten sanottu, pari päivää Pavlodarissa, saapui eräs hinaajahöyry, jolla matkustin Omskiin. Tämä matka, jolloin olin tilaisuudessa nähdä kirgiisejä heidän oikeassa kotipaikassaan, pysyy hauskimpien muistojen joukossa, mitä minulla Siperiasta on.