HERRASMIES.
Tuonnoiseen aikaan oli eräässä maamme pikkukaupungissa pikku porvari.
Tälle pikku porvarille syntyi pikku poika juhannus-yönä v. 18—.
Kokeneet vanhemmat ainoastaan voivat tietää, minkä ilon lapsen syntyminen vaikuttaa, vaikka heitä olisi useampiakin, saatikka sitte ensimäisen lapsen.
Jo aikoja sitte olivat meidän porvarilliset puolisot toivoneet perheen lisäystä, ja niinkuin sanottu on, toteutui tämä toivo vihdoinkin.
Vaikka meidän pikku porvari ei ollut mikään juoppo, sanan varsinaisessa merkityksessä, niin kumminkin, kun kätilö hänelle ilmoitti pojan syntymisen, meni hän itse viinapuotiin ja osti sieltä parasta pomeranssi-viinaa, jonka sitte hyvän naapurinsa Rätvelinin kanssa tyhjensivät pikkupojan "varpaisiksi".
Sitte kun lapsen äiti oli vähin tervehtynyt, alettiin tuumia, mikä nimi pikku pojalle annetaan. Äiti tahtoi antaa Adolfin nimen, mutta isä sanoi:
"Minä olen jo tässä elähtänyt mies, enkä enää suuresti ristimänimeä kaipaa, semminkin kun vieraat minua kutsuvat sukunimellä ja sinä tietysti tästälähin kutsut minua papaksi, niin että minun ristimänimeni kokonaan joutuu unhotuksiin. Siksi annan minä pojalleni oman nimeni."
Asia jäi sillä kertaa lopullisesti päättämättä. Mutta seuraavana päivänä sanoi pikku-porvarin rouva herrallensa:
"Kuules pappa! Minä olen aikonut pojastamme kasvattaa herrasmiehen, annamme siis hänelle nimeksi Johan Adolf. Sitte hänellä on kaksi nimeä niinkuin muillakin herroilla, etkä sinäkään jää pahoillesi, ett'ei poika kanna isänsä nimeä."
"Kas niin, hyvä mamma", huusi ihastuksissaan pikku-porvari. "Sinä olet kekseliäs ja hoksaat pian asian. Sinulla on pää kuin partaveitsi. Minä suostun täydellisesti sinun esitykseesi."
Parin viikon perästä ristittiin lapsi ja annettiin nimeksi Johan Adolf.
Vanhemmat alkoivat lasta kutsua Junuksi, kun äiti ei osannut sanoa
Adolf, vaan se meni aina häneltä Aatolt.
Pikku-porvarin Junu kasvoi ja vauristui vähitellen, niinkuin muutkin lapset. Vanhempainsa mielestä oli hän muita lapsia eloisampi sekä ymmärryksensä että kykynsä puolesta, vaikk'eivät muut ihmiset siinä mitään erinomaista huomanneet, olihan vaan tavallinen terve ja järkevä lapsi.
Leikkiessä naapurin lasten kanssa, oli Junu aina leikin johtaja. Tämä huvitti sangen suuresti vanhempia. Hyvin iloiseksi tuli heidän mielensä, kun naapuri Rätvelin, joka oli Junun kummi, eräänä päivänä sanoi:
"Tuo teidän pikku Junu on kuin luotu toisten käskijäksi. Hän näyttää minusta niin herraspojan näköiseltä."
Jo aikaiseen alettiin Junua käyttää koulussa. Hän edistyi siellä hyvin ja toi aina hyvät todistukset. Tämä ilahutti sekä Junun vanhempia että hänen kummiansa, joka kehaisten sanoi:
"Herrasmies tuopi herrasmiehen numerot."
Tästä lähtein sai Junu "herrasmiehen" arvonimen, joka hänellä pysyi koko ikänsä.
Kun poika oli kolmannella luokalla kimnaasissa, niin alkoivat hänen vanhempansa tuumia mikä virka pojalle paraiten soveltuisi.
"Lukekoon poika papiksi", tuumasi äiti. "Se on paras ja arvokkain virka. Kuinka meitä ilahuttaisikaan, kun meidän Junu saarnastuolissa paukuttelisi ja ämmät kirkossa itkeä tihustaisivat. Entäs lukusissa, häissä, ristiäisissä, maahanpaniaisissa, y.m. sellaisissa tilaisuuksissa, kuinka suuri arvo niissä papille annetaan! Olkoon vieraita kuinka paljon tahansa, niin papille sitä ensimäiseksi tarjotaan."
"Niin, tarjotaan ja kunnioitetaan edessä, mutta seläntakana nauretaan ja pilkataan", jatkoi isä äidin puhetta. "Jos pappi on totisesti uskovainen, — joita, Jumala paratkoon, harvassa löytyy, — niin häntä snnotaan ahdasmieliseksi, raukkamaiseksi, jesuiitaksi, y.m. Jos hän taas on maallismielinen, niin sanotaan häntä ulkokullatuksi ja valehtelijaksi, joka ei itsekään sitä usko, mitä muille saarnaa ja opettaa. Hän siis työskentelee, ei aatteen, vaan leivän tähden. Ja entäs se pohjaton ahneus ja rajaton vallanhimo, joka on koko pappissäädyn leimana, se minua ilettää. Ei, minun poikani ei saa tulla ihmisten irvisteltäväksi, vaan hänestä pitää tuleman rehellinen mies, joka elää aineessansa."
"Niin sinä, pappa hyvä, nyt puhut kuin keitetystä lampaan päästä", vastasi äiti kiivastuneena. "Jos joukossa on lurjuksia, niin on väärin syyttää koko säätyä. Katsoppas esimerkiksi meidän kappalaista, kuinka herttainen ja ylösotettu mies hän on. Kaikki häntä kunnioittavat, sekä herrat että talonpojat. Ja mikäs meidän rovastin on eläissä? Hän asuu komeassa pappilassa ja ajaa vaunuilla parihevosilla. Eikös sinunkin mieltäs hyvittäisi, jos meidän Junu-poika olisi sellaisena mahtavana rovastina?"
"Ei ensinkään", sanoi isä. "Olla nuorena ahneen rovastin apulaisena, jolla tuskin on niinkään iso palkka, kuin pappilan pehtoorilla, ei ole mitään hauskaa. Tavallinen renki, joka on vuodeksi pestattu, saapi olla samassa paikassa, mutta apulaispappi, tuo 'konsistoriumin kyytihevonen', hän muuttaa vähän väliä. Mitä meidän kappalaiseen tulee, niin hän on tosin kunnon mies, mutta entäs rovasti: hän on kirkossa pappi, vaan muualla Matti. Hänhän se on, joka riitelee maalaisten kanssa kuntakokouksissa, ja saatavainsa otossa on hän ahne kuin susi. Viime talvenakin, kun Muikkulan Matti oli rovastin saatavia maksamassa, niin rovasti paineli kourallaan viljoja nelikkoon, joten Matilta jäi vähän vajaaksi, vaikka hän kotona oli viljat mitannut. Kun Matti tätä nureksui, niin sanoi rovasti:
"'En suinkaan minä liikoja ota; näethän, että minulla on ruunatut mitat.'
"'Niin kyllä on, mutta rovastilla pitäisi myös oleman ruunatut kourat', vastasi Matti.
"Tämänkaltaiset jutut, kun tulevat seurakuntalaisten kuuluville, niin ne herättävät ylenkatsetta ja paheksumista. Ja muutenkin on papin virka suuren vastuun alainen, niinkuin raamattu sanoo:
"Älkäät, rakkaat veljeni, jokainen pyytäkö opettajana olla, tietäen, että me sitä suuremman tuomion saamme; sillä moninaisissa me kukin puutumme." (Jaak. 3:1.)
"Kaikki virat ovat vastuunalaiset", virkkoi äiti. "Minä ehdottelen, että Junu, sitte kun hän tulee yliopistoon, saa itse päättää, miksikä virkamieheksi hän rupeaa."
Siihen isäkin suostui.
Vuosi vuodelta pienenivät Junun arvostelunumerot ja vihdoin oli niin ja näin, jos hän pääsi luokalta. Seitsemännelle luokalle päästyään sai hän jo ehdot. Herrasnumeroista ei enää ollut puhettakaan. Tämä tietysti huolestutti vanhempia. Pikku porvari kävi jo koulun rehtorillekin puhumassa tästä asiasta. Rehtori sanoi:
"Syy ei ole pojassa, vaan teissä, kun te hänet niin nuorena laitoitte kouluun. Hän on nyt kyllästynyt lukuun, kun lapsena täytyi kovin paljon lukea. Toivokaamme, että hänessä herää vielä entinen lukuhalu."
Oliko Junu todella laiskistunut? Sitä ei juuri kukaan voinut sanoa. Mutta hänen hommansa kohdistuivat käytännöllisille aloille. Hän puuhaili "kansanvalistuksen hyväksi": toimieli kansanjuhlissa, arpajaisissa y.m. semmoisissa hommissa. Jos tarvittiin johonkin seuraan juhlapuheen tahi esitelmän pitäjää, niin käännyttiin aina "herrasmiehen" puoleen. Nämä hommat tietysti ottivat aikaa enemmän kuin koulupojalta olisi riittänyt. Talvis-iltoina, kun milloin ei muuta hommaa ollut, kului aika luistinradalla, tahi kävellessä "tipo"-koulun oppilaiden kanssa. Siksi jäi läksyjen lukeminen syrjäasiaksi.
Päästyään seitsemännelle luokalle heitti Junu muut hommat syrjään ja rupesi todenteolla lukemaan. Nyt taasen kohosivat arvostelunumerot niin, että hän primuksena (ensimäisenä) pääsi kahdeksannelle luokalle.
Vihdoin tuli tuo tärkeä ylioppilastutkinto esiin. Junun kirjoitukset menivät läpi loistavasti. Sitten oli mentävä Helsinkiin suullisia tutkintoja suorittamaan ja siihen tarvittiin rahaa. Pikku-porvari antoi viimeiset rahansa ja kun "herrasmies" ei sanonut niiden riittävän, lainasi isä naapuri Rätveliniltä lisää.
Sykkivällä sydämellä eroisvat vanhemmat ja poika toisistaan.
"Jumala varjelkoon minun ainoaa poikaani tuolla suuressa maailmassa, jossa niin moni on itsestään miehen tehnyt, mutta myös monta on rappiolle joutunut", rukoili äiti.
Muutaman ajan perästä palasi Junu Helsingistä kotiinsa, valkonen ylioppilaslakki päässä ja lyyra otsassa. Vanhempain ilo oli ylimmillään.
"Nyt hän on todellisesti herrasmies, kun on jo virkalakki päässä", arveli Junun kummi Rätvelin.
Tästä lähtien kutsui koko tuo pikku kaupunki ylioppilas Junua "herrasmieheksi". Saman nimen antoivat hänelle toverinsa muuallakin. Herrasmiehenä ja oikein mahtavana piti tuo nuori keltanokka itseään; sillä
Hän käi, päätä keikutellen, keppiänsä heilutellen, oli mielestänsä miesi, kuinka suuri — Luoja tiesi.
Ensi lukukauden oli "herrasmies" kotosalla. Aamusilla makaili hän sangen kauan. Edellä puolen päivän mittaili hän kaupungin katuja ja päivällislevon perästä kävi hän seurahuoneella kiistelemässä vanhain herrain kanssa politiikasta y.m. päivän tärkeistä kysymyksistä. Näin kului syyslukukausi.
Kevätlukukaudella matkusti herrasmies Helsinkiin, jossa hän muiden aineiden tieltä suoritti pienen jumaluusopillisen tutkinnon. Muuten sanoi hän tutkivansa filosofiaa.
Vaikka "herrasmies" oleskeli monta lukukautta Helsingissä, ei tutkintojen suorittamisesta sen valmiimpaa tullut. Sillä aikaa olivat vanhempain varat jo kuluneet loppuun, joten "herrasmiehen" itsensä täytyi lainaan turvautua; vaan nekin rahat hupenivat niinkuin siivillä pyyhkien, eikä tutkinnoista tullut sen valmiimpaa. Tämä huolestutti kovin "herrasmiehen" vanhempia.
Eräänä päivänä meni pikku-porvari kaupungin mahtavimman miehen, herra Erikssonin pakinoille, saamaan hyviä neuvoja ja — apua. Herra Eriksson nuhteli pikku-porvaria siitä, kun tämä, suomalainen mies, uskalsi mennä niin korkealle, että tahtoi pojastansa tehdä herrasmiehen ja oikein virkamiehen, joka muka muuten kuuluu yksinomaan ruotsalaisille ja virkamiehille.
"Johan minä olen sen ennenkin sanonut", virkkoi herra Eriksson, "ett'ei suomalaisten lapsista mitään virkamiestä tule, kun ei heillä raukoilla ole niin paljon varoja kuin siihen tarvitaan. Minullakin on kaksi poikaa yliopistossa. Viisi ensimäistä vuotta he tyrysivät ja viftasivat Helsingissä, toiset viisi vuotta he lukivat ja sitte suorittivat tuomarintutkinnon. Mutta missä teillä ovat sellaiset varat? Paras olisi ollut, jos olisitte laittaneet poikanne joko kauppakonttooriin tahi seminaariin, eikä Helsinkiin, jossa moni varaton suomalainen on joutunut 'hampuusiksi'."
Eräänä keväänä laittoi "herrasmies" kotiinsa hyvin kauniin kirjeen, jossa hän ilmoitti suorittaneensa tärkeät tutkinnot ja vuoden perästä olevansa valmis virkaan astumaan, pyytäen samalla matkarahoja, jotta pääsisi tulemaan kotiin. Vanhemmat uskoivat poikansa totta puhuneen ja isä otti lainaksi rahaa eräältä kaukaiselta sukulaiselta, ja lähetti pojallensa.
Matkarahat saatuansa vietti "herrasmies" iloista elämää niin kauan, kunnes rahoja piisasi. Vasta sitte, kun rahat olivat lopussa, eikä muu neuvo enää auttanut, lähti hän jalkapatikassa matkalle kotiinsa. Päivän astuttuaan yöpyi hän erääsen taloon, jossa armelias emäntä antoi hänelle illallisen — ainoan aterian, mitä hän sinä päivänä oli nauttinut.
Seuraavana päivänä saapui "herrasmies" erääsen taloon, jossa talonmiehet olivat vanhaa riihtä purkamassa. Hän pyysi ruokaa talosta, mutta sitä annettiin ainoastaan sillä ehdolla, että hän ryhtyisi työhön talonmiesten kanssa. Muutaman päivän työskenteltyään sai hän vähän rahaakin, jotta pääsi matkaansa jatkamaan.
Kotokaupunkiin päästyään oli "herrasmies" sangen kurjassa tilassa: vaatteet kuluneina ja likaisina, ei mitään matkalaukkua, eikä muita tavaroita.
Tämä poikansa kurja tila pelästytti porvariperhettä niin, että äidin ennestään heikko terveys murtui ja hän kääntyi tautivuoteeseen, josta ei hän enää koskaan noussut. Pettyneet toiveet veivät hänet manalaan.
Vähitellen alkoivat pikku-porvarinkin voimat riutua. Sitte kun hänen vähäinen omaisuutensa oli veloista myyty, täytyi hänen itsensä, kun ei enää kyennyt itseään elättämään, muuttaa vaivais-huoneeseen.
Olisi luullut tällaisten tapausten vaikuttavan "herrasmieheen" ja hänen palajavan pahuuden tieltä, mutta niin ei tapahtunut. Sillä juoppous paaduttaa sydämen niin, että kaikki hellät tunteet kuoleentuvat. Juomari ei sääli itseänsäkään, sen vähemmin muita.
Köyhyys ja puute pakoittivat "herrasmiehen" hankkimaan itselleen jotain tointa. Hän vihdoin onnistui pääsemään tuomarille kirjuriksi ja ansaitsi vaatteet päällensä. Mutta sitte hän ratkesi taas juomaan entistä kiivaammin, niin ett'ei hän voinut kirjurinakaan olla. Uudet vaatteensa vaihetti hän vanhoihin, kuluneisiin repaleihin ja välirahat menivät kapakkaan.
Kerran kun "herrasmies" istui kapakassa ja kerjäsi ryyppyjä yhdeltä ja toiselta, sattui siellä olemaan eräs hänen isänsä entinen tuttava, joka sanoi:
"Hyi häpeä 'herrasmiehelle' istua kapakassa kerjäämässä. Sinä olet ensin juonut vanhempaisi varat, sitte saattanut heidät murheella hautaan ja nyt vielä kehtaat retkalehtia syntymäkaupungissasi ihmisten pilkkana. Menisit ehkä sinne, jossa sinua ei niin hyvin tunneta. Ja nyt ulos heti paikalla."
Tämän sanottuaan otti vieras "herrasmiestä" ryysyistä kiinni ja työnsi hänet ovesta ulos kadulle.
Tämän tapauksen perästä matkusti "herrasmies" läänin pääkaupunkiin ja päätti vakavasti alkaa uutta, raitista elämää. Siellä haki ja sai hän ensin puhtaaksikirjoittamista, jolla tienasi vaatteet päällensä. Sitte pääsi hän tuomarille kirjuriksi, jossa toimessa hän oli vuoden päivät. Senjälkeen tuli hän lääninhallitukseen ylimääräiseksi kanslistiksi ja alkoi ahkeralla työllään saada jo vähin erin yhtä ja toista pientä omaisuutta kokoon, niin että toivottiin hänestä tulevan kunnollisen ihmisen.
Mutta rietas henki tuli jälleen takaisin entiseen majaansa kahta kauheampana. Juomisen himo kiihtyi taas uudella vauhdilla ja tätä ei "herrasmies" voinut vastustaa, vaan antausi sen valtaan.
Näihin aikoihin harjoitettiin paljon salaviinankuletusta. Eräänä aamuna, kun kaupungin viskaali ajoi ulos kaupungista, sattui salaviinankulettaja tulemaan hänelle vastaan. Huomattuaan viskaalin, käänsi viinasaksa sukkelaan hevosensa ympäri ja alkoi ajaa karkuun minkä ennätti. Keventääksensä kuormaansa viskoili viinasaksa lekkereitä tiepuoleen. Miten viinasaksalle vihdoinkin kävi, emme tiedä, vaan sen me tiedämme, että viina-astiat rikkoontuivat maahan viskattaessa.
Samalle paikalle, johon viina-astiat olivat viskatut, sattui "herrasmieskin" tulemaan. Hän oli ollut yötä maalla eräässä torpassa, jossa harjoitettiin salaviinankauppaa ja sieltä hän nyt tallusteli kaupunkiin. Huomattuaan erään pohjalla olevan viinaa, alkoi "herrasmies" sitä särppiä, ja ottikin niin runsaasti, että käpertyi maantien kallaalle ja siihen heitti vihdoin henkensä. Sivukulkijat huomaisivat kuolleen ja ilmoittivat asian poliisille, joka korjasi ruumiin leikkuuhuoneeseen.
Kun lääkäri tuli ruumista avaamaan, saadakseen tietää kuoleman syytä, niin hän aukaisi ensin vatsan, josta viina puhalti ulos ja paha löyhkä lemusi. Tämä pahoitti tuon vakavan lääkärin mieltä niin, että hän sanoi vihoissaan:
"Ähä, sen lalli, saitkos kerrankin viinaa kyläksesi!"
Kun vanha rovasti sai kuulla "herrasmiehen" surullisen lopun, sanoi hän:
"Koska himo on siinnyt, niin se synnyttää synnin. Ja koska synti on täydelliseksi tullut, niin se tuottaa kuoleman. Joka luulee seisovansa, katsokoon, ett'ei hän lankea."