TURHA PELKO.
Tunnettu asia on, että maalla talonpoikainen kansa, etenkin entiseen aikaan ja vieläpä paikkapaikoin nytkin, pitkillä puhteilla, kun koko talon perhe on koolla, puhelee kaikellaisia kummitus- ynnä muita kummallisia juttuja, eikä ollenkaan välitetä, jos lapsetkin ovat niitä kuulemassa. Vieläpä pieniä lapsia peloitellaan ja sanotaan kun ne itkevät:
"Jos itket, niin surma (tahi mörkö) tulee ottamaan."
Tästä on seuraus, että lapset jo pienuudesta pitäen oppivat pelkureiksi, niin ett'eivät pimeän tultua tohdi yksinään mennä ulos, vaan pitää oleman joko aikaihminen tahi vanhempi lapsi keralla "surman palana". Tämä tapa, kun se kerran lapsena saadaan, kestää usealla, varsinkin "heikommalla" sukupuolella hamaan hautaan saakka. Se tarttuu niin tarkoin nuoreen sieluun, ettei sitä silloinkaan, kun kehittynyt järki ja omatunto puhuvat sellaista turhaa pelkoa vastaan, saa tarkoin luonnostaan eriämään, vaikka kyllä hyvin tietää, ett'ei pimeä pure, eikä siis ole sen pelättävämpi kuin päiväkään.
Varsinkin kuolleiden pelkääminen on tapana, etenkin Itä-Suomessa. [Katso Johannes Häyhän "Maahanpaniaiset" sivu 22.] Elävä ihminen, olkoon kuinka julma ja rähäkkä tahansa, ei peloita sillä tavalla kuin kuollut, vaikka se olisi ollut parhain ja hyvätahtoisin ihminen maailmassa. Kuollut peloittaa niin, että se on jo koko sankari, joka rohtii yksinään mennä ulos pimeällä, kun ruumis on talossa. Varsin urhollisena pidetään sitä, joka rohtii pimeän aikana mennä yksin siihen huoneeseen, jossa ruumis on.
Mutta pelätäänpä sitä muutakin pimeällä kuin kuollutta. Jos satut aralta pelkurilta kysymään, että mitä hän oikeastaan pelkää, niin ei hän tiedä sitä itsekään sanoa, mikä häntä peloittaa, mutta peloittaa se vaan. Monella raukalla ovat "sydänmunat selkäpiissä", jos täytyy jonnekin pimeällä mennä yksin. Varsinkin ulkoa tullessa, oven välissä se tiukkaa tekee, niin että täytyy leksahtaa tasajaloin yli kynnyksen, ikäänkuin seitsemän sarvipäätä olisi seläntakana. Ja varsinkin, jos jotain kummitusjuttuja iltasilla puhutaan, niin on seuraava yö-aika kahta kauheampi.
Pelkuruus, niin paha ja haitallinen kun se onkin rehellisille ihmisille, olisi sentään hyvä varkaille, rosvoille, yökyöpeleille ja kaikille niille, jotka pimeyden töitä harjoittavat. Silloin saisi moni rehellinen ihminen pitää kunniansa, omaisuutensa ja henkensä. Mutta onnettomuudeksi ovat nämä Belialin palvelijat pelkäämättömiä, jotka eivät muuta kammo, kuin lain ankaruutta.
Riittäköön tämä jo alkulauseeksi. Katsokaamme miten eräs nuorukainen sai itsestään pelon katoamaan.
V. 1856 läksi muutamasta Itä-Suomen pitäjästä eräs köyhä poika Viipuriin kouluun. Hän sai asunnon erään kamreerin leipomatuvassa, jossa ei ollut muita varsinaisia asukkaita. Kulku tupaan kävi pitkän, pimeän porstuan läpi, eikä itse tupakaan ollut kehuttavan valoisa, kun ainoastaan yhdestä, liki toista seinää olevasta akkunasta pääsi valo tupaan, joten selkiällä päivälläkin oli tupa hämärä. Tuskin ikävämpää ja kolkompaa asuntoa voi ajatella. Mutta opinhalukas nuorukainen oli tyytyväinen siihenkin, semminkin, kun kortteerista ei huolinut rahahyyryä maksaa, vaan sen sai työllä suorittaa, eikä työkään ollut raskasta: kartanomaan ja kadun lakaiseminen, kamreerin saappaiden kiillottaminen ja joskus asialla käyminen.
Tosin nuorukaisemme oli, niinkuin muutkin maalaisten lapset, "arkalasta kotoisin", mutta se ei auttanut, yksinään sitä vaan täytyi elellä. Ja jos joskus, etenkin pitkinä, pimeinä öinä vähän peloittikin, niin toiselta puolen oli siinä se hyvä etu, että sai rauhassa lukea läksynsä, kenenkään häiritsemättä. Näin kului syyskuu.
Tuli sitte lokakuun puoliväli. Eräänä kirkkaana päivänä tuli kamreeri tupaan, tervehti kohteliaasti koulupoikaa ja sanoi:
"Kuules Juhana! Pastori I. on kuollut ja minä rouvan kanssa menen nostamaan ruumista kirstuun, niin jos sinä seuraisit keralla. Olisi vietävä pari laudanpäätä sinne, jotka sinä saat tulla kantamaan."
"Hyvä on, kyllä minä tulen heti paikalla", vastasi Juhanaksi puhuteltu nuorukainen ja läksi samassa.
Laudanpäät kainalossa astui Juhana nyrsytteli herrasväen perästä katua myöten pastori I:n kartanoon. Häntä poikapahaa peloitti; jos viedään siihen huoneeseen, jossa ruumis on, niin sittehän tulevan yön makuusta ei tule mitään yksinäisessä tuvassa. Pelko ei ollutkaan turha, sillä talon rouva itse tuli avaamaan eteisen oven, osotti huonetta, jossa kuollut oli, ja pyysi astumaan sisään. Juhana tahtoi jäädä eteiseen, mutta kamreeri viittasi häntä tulemaan kammariin.
Nähdessään pitkän, laihan miehen ruumiin, säpsähti Juhana, ja olisi lähtenyt juoksemaan pois, jos vaan olisi uskaltanut.
"Tuossa hän lepää, lukion kaivattu opettaja, perheensä rakas ja hellä isä, minun armas sukulaiseni, ystäväni ja veljeni", sanoi kamreeri ja purskahti itkuun. Koko seurue, s.o. kaksi rouvaa ja vainajan lapset rupesivat myös itkemään; mutta Juhanaa ei vaan itkettänyt, kun hän pelkäsi kuollutta. Kohta tuotiin ruumisarkku sisään.
"Ei tässä auta itku eikä parkuminen", sanoi kamreeri. "Nostetaan vaan vainaja omaan kammariinsa."
Samassa otti hän ruumiin päästä kiinni, käski Juhanan ottamaan keskikohdalta ja rouvat ottivat jalkapuolesta. Juhana, kun ei rohtinut katsoa kuolleen kasvoja, käänsi päänsä toisaannepäin, mutta satutti kätensä kuolleen kylmään käteen, kun hän otti ruumista keskoisista kiinni. Tästä säikähti Juhana niin, että hän rupesi vapisemaan. Tätä ei kukaan läsnäolevista kumminkaan huomannut. Kamreerin käskystä läksi Juhana pois.
Jo eteisestä lähtiessä tuntui Juhanasta ikäänkuin vainaja olisi tullut hänen perästään. Kartanolta se oli kulkevinaan hänen edellään kadulle ja niin oli se seuraavinaan häntä, milloin edellä, milloin jälellä.
"Kumma tästä taitaa viimeinkin tulla", ajatteli tuo säikähtynyt poika parka. "Miten nyt tulen toimeen yksinäni. Joko minä kuolen, tahi tulen hulluksi: jompikumpi tässä on tarjolla."
Kamreerin talon paikalle päästyä, sulki Juhana pienen portin perästään, rukoili Jumalaa päästämään häntä kaikesta pahasta, eikä johdattamaan kiusaukseen. Sitte meni hän asuntoonsa. Tännekin oli tuo kummitus seuraavinaan häntä. Poikaraukka pani kätensä ristiin, luki ehtoorukouksen, valvo Herran, Isä meidän, ynnä monta muuta rukousta, mitä vaan suinkin sattui muistamaan ulkoa ja silloin mieleen juolahti. Vihdoin otti hän kirjansa ja alkoi lukea läksyänsä.
Vähän aikaa siinä luettuaan, kuuli Juhana tuvan oven lonksahtavan. Hän säpsähti ja ajatteli itsekseen:
"Nyt se on tuossa, ei kiellä mikään!"
Mutta eipä se ollutkaan. Se oli talon kyökkipiika, joka tuli sinne vaskiastioita puhdistamaan.
Niin kauan kun piika oli tuvassa, oli Juhana hyvässä turvassa ja luki läksyään, mutta piian mentyä alkoi häntä taas peloittaa. Se toki häntä lohdutti, kun piika pyysi häntä tulemaan kyökkiin ja "pouvaamaan" arpakirjasta. Piika itse ei saanut siitä oikein selvää, kun arpominen kävi moneen mutkaan ja senkin seitsemään temppuun.
Iltahämärässä otti Juhana kirjansa ja meni kyökkiin. Sinne tuli pian kamreerin veljen tytär Hannolapellon neiti Roosa, joka kävi kaupungissa koulua ja oli sedällään kortteeria. Roosa toi arpakirjan ja nappulat tullessaan.
"Mitäs Miinalle arvotaan?" kysyi Roosa-neiti naurussa suin lapsenpiialta.
"Arpokaa mitä tahansa, arpokaa vaikka minkälaisen miehen minä saan", vastasi Miina punastuen.
Roosa otti arpakirjan ja Miina heitti nappulat. Kun sitte nappulain reikäin mukaan otettiin arpakirjasta selko, niin saatiin vastaus:
"Luota itsesi sen päälle, että kaikki siat pimeässä mustat ovat!"
"Huono ennustus Miina raukalle", virkkoi lihava kyökkipiika Eeva.
"Mitäs Juhanalle arvotaan?" kysyi Roosa.
Juhana otti arpakirjan, katseli siitä kysymyksiä ja sanoi vihdoin:
"Arpokaa minulle: missä paraiten onneni saavutan", viskaten samassa arpanappulat kyökin pöydälle. Arpakirjasta saatiin vastaus:
"Yksinkertaisen kansan seassa sinä parhain menestyt."
"Vieläkö arvotaan mitä muuta?" kysyi Roosa.
Jos vielä arvottaisiin: "missä minä mahtanen kuolla?" vastasi Juhana.
Siihen tuli vastaukseksi: "Sinä kuolet Pietarissa."
Siinä sitte arvottiin yhtä ja toista. Vastaukset tulivat milloin mieleiset, milloin vastenmieliset. Vihdoin kysäsi Juhana:
"Mitäs Roosa-neidille arvotaan?"
Jospa vaikka arpoisi: "minkälaisen miehen mahtanen saada?" vastasi
Roosa ja heitti nappulat.
Vastaukseksi tuli: "Nenä on kuin kokko, huulet on kuin härällä ja silmät niinkuin pöllöt, mutta muuten on rakkaudessa voimallinen."
Tämän kuultua viskasi Roosa arpakirjan pöydälle ja juoksi sisään. Piiat paiskasivat paksun naurun; mutta Juhanaa säälitti Roosan kohtalo ja siksi ei hän voinut yhtyä toisten nauruun.
Heti tämän jälkeen tuli rouva kyökkiin ja käski piikain laittaa illallista. Tytöt kävivät toimeen ja Juhana alkoi lukea läksyään.
Illallisen perästä tuli rouva uudestaan kyökkiin ja kysyi:
"Mitenkäs Juhana näin myöhään on täällä? vai pelkäätkö sinä yksinäsi olla tuvassa?"
"Enhän minä juuri pelkääkään, mutta kun tupa on kylmä, niin lämmittelen täällä", vastasi Juhana.
"Eikö tytöt tänään tupaa lämmittäneetkään?" kysyi rouva.
"Kyllä se, hyvä rouva, meiltä unehtui lämmittämättä", vastasi sisäpiika
Mari.
"Ei pidä milloinkaan jättää velvollisuuksiansa täyttämättä", sanoi rouva. "Enhän minä ennätä teidän peräänne aina katsoa. Pitäisihän aikuisilla ihmisillä itselläänkin olla velvollisuuden tuntoa. Ja sinä Juhana saat ilmoittaa minulle, jos tytöt milloin jättävät tuvan lämmittämättä. Nyt Juhana saa olla kyökissä tämän yön, tytöt laittakoot tilan hänelle tuohon rahille."
Tämä jälkimäinen lause oli Juhanasta sangen mieluista. Häntä peloitti kovasti mennä yksin tupaan yöksi, vaikka ei hän sitä kenellekään viitsinyt sanoa. Jos olisi omasta kotiperheestä joku siellä ollut, niin kyllä hän olisi sille ilmoittanut pelkonsa, mutta vieraille ei hän uskaltanut sanoa, kun pelkäsi joutuvansa pilkan esineeksi.
"Kas nyt, Juhana, me saimme sinun tauttasi toria", sanoi kyökki-Eeva. "Olisit sanonut että tupa on lämmin kuin käen pesä, niin ei meitä olisi toruttu."
"Enhän minä voinut käydä valehtelemaan, enkä arvannut että te siitä toria saatte", vastasi Juhana alakuloisesti.
"Olisi ollut kaikkein parasta, jos olisit pysynyt kotonasi, siellä maalla, etkä tullut kaupunkiin kouluun ensinkään", virkkoi Mari vähän vihaisesti. "Eihän sinusta voi kuitenkaan herraa tulla, kun vanhempasi ovat köyhät, eikä jaksa sinua kauan kouluttaa. Jos koulun käyntisi jääpi kesken, niin et sinä sitte ole herra, etkä narri."
"Älkää te suotta-aikojaan Juhanaa toruko", sanoi Miina. "Rämpättäähän tämä meidän rouva paljonkin, kenenkään yllyttämättäkin. Hyväähän se tekee Juhanalle, vaikka hän vähänkin oppisi; pääsisihän hän vaikka siltavoudiksi. Katsopas, miten hyvästi Lamper, tuo sisaresi mies elää, kun pääsi siltavoudiksi."
"Ja sinä sitte taidat varustaida siltavoudin matamiksi, kun niin
Juhanaa puolustat", vastasi Mari pilkallisesti.
"Se on asia, joka ei kuulu tähän", sanoi Miina ja meni kammariin.
"Olisi Juhana saanut hyvin hyvästi olla tuvassa tämän yön, niinkuin ennenkin", virkkoi Mari.
"Eihän se raukka hirveä", tokasi siihen Eeva.
"Nuo maalaiset poloiset ovat niin arkoja kuin jänikset, etenkin jos kuolleen näkevät. Juhanakin tänäpäivänä kävi ruumiin luona ja siksi ei hän nyt rohdi yksin olla tuvassa, vaan jäi tänne meidän vastukkeeksi." —
"Antakaa Juhanaraiskan olla rauhassa", pyysi Miina, joka oli tullut takaisin kyökkiin. "Kun rouva käski hänen olla täällä yötä, niin hän on, eikä hänestä ole teille mitään vastusta."
"Tulehan sinä Miina ja käy siltavoutisi, tuon Jussin, viereen makaamaan, kun sinä häntä niin puolustat", sanoi Mari.
"Tämä menee jo liian pitkälle", vastasi Miina. "Minä kaipaan rouvalle."
"Oletko sinä hulluna, Miina? Jos me täällä keskenämme mitä lotajamme, niin pitäisikö rouvan kaikki tietää", virkkoi Eeva hätäisesti.
"Älä ole milläsikään, Juhana, mitä me tässä ollaan sanoneet. Minä laitan sinulle pehmoisen vuoteen ja sinä nukut kuin veteen ja makaat niinkuin Heikki huomisaamuun asti", lohdutteli Maria alakuloisesti Juhanaa.
Illallisen syötyä tehtiin tilat ja tytöt kävivät omaan sänkyynsä ja
Juhana kävi rahille, toiselle puolen kyökkiä makaamaan.
Päivän tapaukset, tämän illalliset arpomiset, torat, ynnä muut seikat olivat liikuttaneet niin Juhanan herkkää mieltä, ettei hän saanut kaualle aikaa unta, vaan mietti pitkin ja poikin tämän maailman menoa ja omaa tyhmyyttään, joka, vaikka kyllä hyvin tiesi ja ymmärsi, ett'ei kuollut voi liikkua, kuitenkin pelkäsi sitä, ajattelematta, että hänen itsensäkin pitää kerran kuoleman. Onhan tuo häpeää, että yksinkertaiset, koulunkäymättömät piikatytöt tekevät pilkkaa hänen turhasta pelostaan. Jos ei oppi valista sen vertaa ihmistä, että rohtisi yksinään olla, niin saapi sitte olla koko koulunkäynti tipposen tiessään. Hän tuskaantui itseensä niin, että häntä itketti. Sitte rukoili hän hartaasti Jumalaa varjelemaan itseään ja antamaan hänelle rohkeutta heittämään turhat pelot pois. Näissä ajatuksissa nukkui hän viimein.
Mutta yöllä havahtui Juhana, ja pelon kauhu valtasi hänet, kun kyökin akkunasta kävi kylmä veto ja sieltä kuului jotain liikettä.
"Nyt se on varmaan tuossa, se kuolleen haltia" [kansan uskon mukaan ei kuollut itse kävele, vaan hänen haltiansa], ajatteli Juhana itsekseen ja veti peitteen korvillensa. Hänen mielensä teki parkasemaan, mutta ei uskaltanut. Silloinhan piiat olisivat luulleet hänen tulleen hulluksi. Hän päätti siis odottaa ja kuunteli sangen tarkkaan liikettä.
"Tuleehan sieltä kun tuleekin" — ajatteli Juhana. — "Kyökin akkuna on varmaan auki, kun sieltä tulee kylmää sisälle, ja akkunasta joku tulee, se on varma, mutta kuka se sitte lienee, en vielä tiedä. Ehkäpä se pian selkenee koko salaisuus. Kerkeänhän minä sittenkin parkaista, kun se tulee minun luokseni."
Kummituksen tulo kesti Juhanan mielestä hirveän kauan. Se oli jo koko ijankaikkisuus. Vihdoin tuntui akkuna sulkeutuvan kiinni ja vähän ajan perästä alkoi kuulua puheen supinaa.
"Aha" — arveli Juhana — "nyt minä ymmärrän millainen kyöpeli se on. Ilmankos nuo tytön keukoset niin vihaiset olivat illalla, kun minä tänne yöksi jäin. Se onkin tyttöjen yökyöpeli. Kummahan se kuitenkin on, että sivistyneessä kaupungissa ovat samat raa'at tavat kuin maallakin, vaikka kaupunkilaiset niin halveksivat maalaisia, että haukkuvat heitä maamoukiksi. Varmaan tämä vieras on kaupungin moukka."
Tyttöjen luota kuului vaan yhä pientä liikettä ja supinaa. Yht'äkkiä pöydältä putosi lattialle jotain, joka tuntui särkyneen. Tästä kolauksesta havahtui pieni, Ami-niminen koira, joka makasi kyökin uunin alla. Se juoksi lattialle ja nosti aika mellakan. Pian suorihe yökyöpeli matkaansa, eikä viipynyt akkunasta mennessään, vaikka hän hitaasti siitä tuli. Tytöt alkoivat maanitella koiraa, ottivat sen syliinsä ja hyväilivät.
Vihdoin asettui koira ja kyökissä vallitsi taas hiljaisuus. Juhanaa nauratti tämä tapaus niin, että hänellä oli työtä tuskaa pidättäessään, ett'ei äänensä olisi kuulunut.
"Sellaista se on niiden kummitusten laita", ajatteli Juhana itsekseen. "Aina siinä on joku luonnollinen syy, jota ei viitsitä tutkia, vaan pelätään." Häntä hävetti sekä illallinen että äskeinen pelkonsa. Ja vaikka hänelle juohtui mieleen kuollut pastori, ei häntä se enää yhtään peloittanut. Hän päätti vakavasti totuttaa itseänsä rohkeammaksi ja koettaa ottaa selkoa, jos jolloinkin sattuisi jotain erinomaista kuulemaan tahi näkemään. Näissä vakavissa ajatuksissa nukkui hän uudestaan.
Seuraavana aamuna kyselivät tytöt Juhanalta, kuuliko hän mitään erinäistä kolinaa. Juhana sanoi kuulleensa koiran haukuntaa ja jotain semmoista. Tytöt kielsivät Juhanaa rouvalle mitään virkkamasta, jos olisi jotain kuullutkin. Sen lupasi Juhana ja pitikin sanansa. Ei hän puhunut siitä Miinallekaan, vaikka hän koetti sitä udella.
Tavallista aikaisemmin tuli rouva aamulla kyökkiin ja kysyi mikä meteli siellä oli yöllä ollut, kun se kuului makuukammariin asti.
Mari, joka oli ovelampi puheessaan, selitti kohta rouvalle, että kissa, joka huomaamatta oli jäänyt kyökkiin yöksi, pudotti savivadin pöydältä lattialle, ja se meni rikki. Sen kuuli "Ami" ja nosti siitä rähinän. Kyllä he ostavat uuden vadin särkyneen sijaan, joten talolle ei tule mitään vahinkoa.
Rouva torua kakotti vähänaikaa piikoja huolimattomuudesta ja siihen painui koko asia.
Tämän tapauksen perästä ei Juhana enää jäänyt kyökkiin yöksi, vaan asui kaikessa rauhassa pesutuvassa ja niin sai itsestään turhan pelon katoamaan. Samalla tavalla luulen minä jokaisen tulevan järkeensä, kun vaan lujaa tahtoa ei puutu.
Niinkuin Miinan puheista arvata sopii, piti hän Juhanasta sangen paljon ja puheli usein hänen kanssaan. Vihdoin kasvoi tuo pitäminen rakkaudeksi, jota Miina tavalla tai toisella tahtoi Juhanalle näyttää. Mutta Juhana, ollen viaton luonnon lapsi, ei sitä ymmärtänyt, pitäen vaan Miinan ystävyyttä kohteliaisuutena.
Eräänä päivänä, kun Juhana puolenpäivän aikaan tuli koulusta ja alkoi tutkia Eukliden alkeita, istuen tuolilla, selkä oveen päin, tuli Miina niin hiljaa tupaan, ett'ei Juhana sitä kuullut, laski takaapäin kätensä Juhanan kaulaan ja suuteli häntä. Tämä suututti Juhanaa niin, että hän, katsomatta, kuka se oli, lyödä napautti suuta vasten Miinaa niin, että tämän nenä alkoi juosta verta.
Miina juoksi kartanolle, jossa talon rouva sattui olemaan. Rouvan kysymykseen, mikä nenän saattoi vuotamaan, vastasi Miina että Juhana löi. Heti kutsuttiin Juhana siihen, ja hän tunnusti tekonsa.
Samaan aikaan sattui kamreerikin tulemaan siihen, jolle myös asia ilmoitettiin. Hän kysyi syytä, miksi Juhana löi Miinaa. Juhana selitti syyn, eikä Miinakaan kieltänyt sitä valheeksi. Tämän kuultuaan sanoi kamreeri:
"Antakaa te kaupungin imikot olla Juhanan rauhassa." Ja rauhan sitä perin Juhana saikin sekä "imikoista" että kummituksista.