LAUTAMIES.
Köyhän talollisen poika, Heikki Hilkkonen, ei ollut muita lapsia nerokkaampi, vaikka viekkaampi oli hän, kuin moni muu hänen ikäisensä, josta syystä isänsä piti häntä hyvinkin veiteränä, kun hän osasi tehdä monellaisia kepposia ja kujeita. Näitä isänsä mielellänsä kertoi vieraillensa, jotka kävivät häntä tervehtimässä. Silloin Heikin äiti tavallisesti huo'aten virkkoi:
"Kavaluus ei ole viisaus ja petollisuus ei ole toimeliaisuus."
Eräänä syksynä, kun Pitkäjärven jää ei ollut vasta kun yhden yön vanha, meni Heikki iltahämärissä liukua laskemaan. Kohta tuli sinne myöskin samassa kylässä asuva loismies Simo, verkkojansa korjaamaan talviteloille, mertalavaan. Heikki, nähtyänsä Simon, jota koko kyläläiset kutsuivat Simosedäksi, päätti narrata häntä.
Kun Heikki huomasi Simosedän aikovan lähteä kotiinsa, alkoi hän huutaa minkä jaksoi:
"Simosetä, älä jätä, mull' on hätä: jää on mätä!"
Simo-ukko, joka luuli Heikin uppoavan heikkoon jäähän, kääntyi takaisin ja huusi Heikille:
"Pitelei, poikaseni, jääkielekkeestä kiinni siksi, kunnes minä haen nuottalavasta nuottasalon ja ojennan toisen pään sinulle. Tartu sitte nuottasalon päähän, niin minä vedän sinut rannalle."
Heikki huusi luikahutti pari kertaa, niinkuin hukkuva ainakin, ja sillä aikaa kun Simo setä nuottasalkoa haki, juosta kipelsi Heikki maalle ja pistäytyi piiloon rannalla olevain pensaiden sekaan. Simosetä tuli salkoineen sille kohdalle, jossa kuuli Heikin viimeisen kerran huutaneen, ja työnsi nuottasalon jäälle, kehoittaen Heikkiä tarttumaan nuottasalon päähän. Mutta jäältä ei enää kuulunut mitään ääntä, vaikka Simosetä olisi kuinka huutanut. Nyt arveli Simosetä Heikin vajonneen ahvenien valtakuntaan ja läksi sitä kylälle ilmoittamaan.
Tiedon saatuaan kokousi kylän väki, ken vaan kynnelle kykeni, rannalle, hukkunutta hakemaan. Kun nyt jo alkoi pimeä päälle pakata ja jää oli heikko, niin haettiin kylältä päreitä ja lautoja. Päreet sytytettiin palamaan, ja niiden valossa laudat työnnettiin jäälle, joten poikamiehet uskalsivat lautoja myöten mennä etsimään kadonnutta. Heikki vaan katseli pensasten välistä miesten kiirua ja naisten hätää sekä nauroi itsekseen, kun oli saattanut koko kyläväen liikkeelle.
Kun etsiminen pimeällä kävi mahdottomaksi, niin päättivät kylänmiehet kokoontua huomenna päivän valetessa uudestaan etsimään hukkunutta. Siksi toivoivat he jäänkin vahvistuvan yön aikana, kun taivas oli pilvetön ja pakkanen tuntui kiihtyvän. He menivät siis jokainen kotiinsa siinä varmassa vakuutuksessa, että Heikki oli hukkunut. Vähän ajan perästä meni Heikkikin muun rahvaan perästä kylään.
Nyt pälkähti Heikille uusi tuuma päähän. "Kun kuolleiden sanotaan kummittelevan, niin minäkin tästä heittäydyn kummitukseksi ja peloittelen kyläläisiä aikalailla", tuumi ja saneli Heikki itsekseen, ja niin hän tekikin.
Likinnä järveä oli se talo, jossa Simosetä oli läksiämenä. Heikki hiipi sen talon tuvan ikkunan luo, pani kasvonsa ikkunan ruutua vasten ja katseli lasin läpi tupaan. Pian huomasi joku tuvassa olija nainen Heikin, vaan ei heti tuntenut kuka se oli. Vihdoin, kun hän tarkemmin katsoi, huomasi hän akkunassa olijan hukkuneeksi Heikiksi ja kirkasi:
"Ai, ai, Hilkkosen Heikki on tuolla akkunassa!"
Kaikki tuvassa olijat kavahtivat katsomaan kummitusta, vaan silloin Heikki läksi livistämään toiseen taloon, niin ett'eivät katsojat ennättäneet kun vilaukselta nähdä häntä.
Toisessa talossa aukasi Heikki tuvan oven, näyttäysi ovelta vaan ja juoksi sitte aika kyytiä pois. Senkin talon asukkaat pelästyivät ja luulivat kuolleen kummittelevan.
Vielä kävi Heikki kolmannessakin talossa kummittelemassa. Hän meni tuvan porstuaan ja alkoi siinä koluta ja jyskää. Isäntä, sen kuultuaan, sytytti päretulen ja meni porstuaan katsomaan jyskettä. Heikki livahti siitäkin kiireesti ulos ja katosi yön pimeyteen, jott'ei isäntä ehtinyt muuta kun vilahdukselta nähdä häntä.
Tupaan tultuaan kertoi isäntä näkemänsä talon väelle. Se vaikutti perheessä niin suuren pelon, ett'eivät rohtineet mennä asioillensa ulos yksinänsä.
"Hutkale oli hän eläissänsä ja siksi kummittelee kuoltuansakin", virkkoi Simosetä, kuultuansa että isäntä oli nähnyt Heikin hahmon.
"Kaikkihan ne kuuluvat kummittelevan, jotka tapaturmaisesti kuolevat", sanoi talon emäntä.
Jokaisessa talossa koko kylässä puhuttiin Heikki-vainajasta: toiset kiittivät häntä nerokkaaksi ja kekseliääksi, vaan toiset moittivat häntä pahankuriseksi ja leuhkoksi pojaksi.
"Paras oli, että Heikki kuoli, ei hänestä olisi kuitenkaan kunnon miestä tullut", arveli Mikkolan Antti.
"Konnan tavalla hän eli ja koiran tavalla hän kuoli", sanoi Antin vaimo.
Heikki olisi vielä mielellään jatkanut ilveitään, mutta häntä rupesi viimeiseltä itseäänkin peloittamaan pimeällä kulkeminen. Hän meni siis vihdoinkin kotiinsa, jossa hän tapasi vanhempansa itkemässä. Heikin nähtyänsä pelästyivät ensin vanhempansakin, mutta kun Heikki vakuutti olevansa ihka elävänä eikä koskaan hukkuneensa, vaan tahtoi vähän narrata Simoukkoa, kertoi laveasti koko seikkailunsa, niin sitte vasta tulivat vanhemmat siihen vakuutukseen, että heidän vallaton Heikkinsä oli todellisesti aivan elävänä.
"Nyt, jos sinä oikea isä lienet ja tahdot pojastasi kunnon miestä tulevan, niin anna hänelle aika selkäsauna, kun hän semmoiset räähkät laati ja koko kylää juoksutti ja narrasi", sanoi Heikin äiti miehellensä vakaisesti.
"Moisesta asiasta minun pitäisi piiskata lastani, en ensinkään", vastasi isä. "Joshan kyläläiset juoksivat rannassa, niin tämäpähän on asia. Siinähän heidänkin aikansa meni rattosammasti. Olihan tämä jotakin vaihetta heidän yksitoikkoiselle elämälleen. Kas minäpäs en kuritakaan poikaani näin mitättömästä asiasta."
"Tuo minusta on kumma, että pahuutta ei tunnusteta pahuudeksi, vaan puolustetaan sitä. Tässä käypi toteen raamatun lause: 'Jumalaton tekee pahaa ja kerskaa siitä.' Ehkäpä vielä saat tuta, että se on tosi: joka vitsaansa säästää, hän vihaa lastansa, vaan joka sitä rakastaa, hän aikanansa sitä kurittaa", virkkoi äiti pahoilla mielin.
"Vaikka lue koko raamattu ulkoa, niin en minä sittenkään poikaa rankaise", päätti isä.
Tuntien miehensä luonteen kovuuden, ei äiti enää virkannut mitään, vaikka mielensä oli monen makuinen poikansa tähden.
Seuraavana aamuna saattoi Heikin isä sanan kylälle, ett'ei Heikki hukkunutkaan, vaan on terveenä kotona, kertoen entiseen tapaansa mielihyvällä poikansa kepposista.
Kun kylänvanhin, joka asui toisessa päässä kylää, sai tietää Heikin kujeet, meni hän Hilkkolaan ja sanoi vakavasti Heikin isälle:
"Kuules, hyvä naapuri! Sinun poikasi on monta kertaa valehdellut ihmisiä ja sinä vaan kuulut nauravan hänen kujeillensa, etkä ensinkään rankaise häntä pahoista teoistansa. Ja kun tämä eilinen tepponen on jo julkista petosta, niin minä, kylänvanhimman viran puolesta, vaadin sinua rankaisemaan poikaasi. Tahi jos et sinä sitä tee, niin minä ilmoitan asian rovastille ja hän saa tehdä mitä hän hyväksi näkee. Heikkisi ilkeys käy jo sietämättömäksi."
Tämän uhkauksen kuultuaan lupasi Hilkkonen rangaista poikaansa. Mutta kylänvanhin ei sanonut ennen tyytyvänsä, ennenkuin oli omin silminsä nähnyt pojan saavan selkäänsä, muuten hän sanoi kaipaavansa rovastille.
Kun Hilkkonen näki asian olevan niin kireellä, ett'eivät mitkään verukkeet auttaneet, kutsui hän poikansa, selitti hänelle yhdessä kylänvanhimman kanssa valheen ja petoksen vahingollisuuden, sekä antoi samalla aimo selkäsaunan eilisistä ja muista kujeista. Itkussa silmin lupasi Heikki parantaa itsensä.
Heikki kasvoi ja vauristui vähitellen, eikä hän enää sen perästä mitään suurempaa kepposta tehnyt. Vallaton hän tosin oli, mutta ei pahanilkinen, eikä siis muita nuorukaisia pahempi.
Kahdeksantoista vuotias oli Heikki ijältään, kun hän meni rippikouluun. Siellä ei hän ollut ollenkaan "selvien kirjoissa." Sisältä hän tosin osasi lukea, mutta ulkoluku oli niin ja näin. Jos hän milloin malttoi kuunnella papin selityksiä, niin osasi hän vastailla "ymmärryksen perään", mutta milloin ei kehdannut kuunnella, niin vastaili hän "puita heiniä", jolle toiset rippikoulupojat saivat nauraa.
Tämä tietysti harmitti pappia ja hän sanoi vakaisesti Heikille:
"Sinä, Hilkkonen, näyt olevan aika näsäviisas: kun et viitsi kuunnella minun selitystäni, niin sinä latelet omiasi ja luulet niiden kelpaavan vastaukseksi. Jos tätä menoa kestää ja ei tule parannusta, niin saat käydä kymmenen koulua, ennenkuin ripille pääset."
Tämän jälkeen alkoi Heikki olla ahkerampi, joten hän pääsi kun pääsikin ensi koululla ripille.
Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä pääsi Heikki kotivävyksi rikkaan Kanalan taloon, vaikka morsian ei ollut hänestä oikein mieluinen. Mutta arvo päästä rikkaan talon ainoaksi perilliseksi miellytti toiselta puolen Heikkiä, joten hän suostui naimiskauppoihin Kanalan valkean Annin kanssa, joka otti Heikin ilomielellä; sillä Heikki oli pulska poika ja sukkela kuin vedenkala.
Kanalan talo oli maantien varrella, mäen töyryllä, josta oli kaunis näköala Pitkällejärvelle. Aina, kun pitäjän vallasväki kulki joko kaupungissa tahi naapuripitäjässä, kävivät he Kanalassa, jossa heitä syötettiin ja juotettiin. Heikki, joka oli nuori ja nopsa, sai ottaa vieraita vastaan, riisua niiden päällysvaatteet tultua ja pukea ne lähtiessä, juottaa ja korjata vierasten hevoset, sekä toimittaa monta muuta pientä palvelusta. Tästä toimesta sai hän vierailta vähän juomarahaa, josta Heikki hattua nostaen luki kiitokset.
Pitäjän nimismies, paksu ja pitkä nalisilmä herra, kävi usein Kanalassa ja oli tuttu talossa. Matkustellessaan ryöstöretkillä, maantien syynillä, ynnä muilla virkamatkoillaan, kävi hän aina Kanalassa syömässä ja juomassa. Siinä tuli hän tuntemaan talon vävyn, Heikki Hilkkosen.
Kerran hyvällä tuulella ollessaan sanoi nimismies Kanalan isännälle:
"Kuules, hyvä ystävä, mitä minä olen tuuminut?"
"Mistäs minä sen voisin arvata, mitä herra vallesmanni tuumaa? Meidän, tuhmain talonpoikain on mahdoton tietää herrojen tuumia", vastasi isäntä.
— "Minä olen miettinyt näin: Kun sinä olet jo vanha mies, ja 'vanhasta ei enää tule konkaria', mutta tuo sinun vävysi näyttää olevan viksi poika, niin minä olen ajatellut tehdä hänestä lautamiehen. Se on hyvä virka, joka tuottaa rahoja taloon. Entäs arvo sitte? Se se vasta jotain maksaa. Mutta ennenkun hän siihen virkaan soveltuu, pitää hänen oppia vähän kirjoittaa höngertämään. Ei lautamiehen kirjoitus tarvitse niin kaunista ja hyvää olla, kuin herrojen, mutta pitää se sentään olla sellainen, että siitä selvä saadaan. Lautamiehen, näetkös hyvä ystävä, pitää osata kirjoittaa syynikirja, manuukirja, joka tuvan oven päälle naulataan niille lurjuksille, jotka karkua käyvät, sekä manuutodistus. Siitä nyt näet, hyvä ystävä, ett'ei lautamies voi mitenkään tulla toimeen ilman kirjoituskonstia."
— "Johan minäkin olen salaisesti sitä ajatellut ja vähän toivonutkin, että meidän Heikistä pitäisi tulla joko kirkonmies, lautamies tahi joku muu oltava mies, kun hän on luonnostaan niin näppärä; mutta en ole tohtinut ajatustani ilmoittaa kenellekään, en ehk'edes teillekään, armollinen herra vallesmanni, vaikka me olemme jo monta vuotta olleet tuttavat. Olkaa niin hyvä ja toimittakaa meidän Heikki lautamieheksi, niin kyllä minä koetan teille kunniallisesti ja rehellisesti palkita."
— "Kyllä minä teen mitä vaan suinkin voin. Asia näet hyvä ystävä on sellainen, että Rönkkään herrastuomari on jo niin vanha mies, ett'ei hän enää jaksa itse toimittaa tärkeää tehtäväänsä, josta syystä hän olisi jo aikaa sitte heittänyt virkansa, vaan meidän tuomari ei ole hänen eropyyntiinsä suostunut, kun ei ole tunnettu toista sellaista miestä, jota olisi voinut sijaan ottaa. Mutta jos teidän Heikki tahtoo siihen virkaan valmistaida, niin minä jo tulevana vuonna ehdottelen Laagmanille hänet Rönkkään sijaan lautamieheksi, ja siinä tapauksessa sinä, hyvä ystävä, et kehtaa minulta kieltää tuota mustaa orittasi."
Tämä viimeinen ehdotus ei ollut Kanalan isännästä oikein mieluinen. Hän oli toivonut saavansa oriillaan vähintäinkin sata ruplaa, ja nyt se menisi ihan ilmaiseksi. Se pani isännän pään niinkuin vähän pyörälle. Siksi hän, vähän aikaa ääneti oltuansa, sanoi:
"Kyllähän me herra vallesmannin kanssa palkinnosta sovimme, kun vaan asia ensin toimeen tulee."
"Ei, veli kulta, se niin saa olla", virkkoi nimismies, ja taputti isäntää olkapäälle. "Rehellisillä miehillä ei saa koskaan olla mitään epärehellistä mielessä. Jos sinä luovut oriistasi, niin saat vävysi lautamieheksi, ja minä saan oriin vaivoistani. Sehän pitää meillä olla selvillä kumpaisellakin, mitä me kumpikin siitä tulemme voittamaan. Jos lautamiehen arvo ja virka on sinusta niin halpa, ett'ei se yhtä oriin pukeroa maksa, niin pidä oriisi ja minä taas hankin oriin itselleni mistä tahansa, tahi olen ilman. Minun ehdotukseni on rehellistä, eikä siinä ole mitään salaperäistä."
"Jätetään se asia toiseen kertaan ja päätetään sitte", ehdotteli isäntä. "'Ensin pitää asia miettiä ja sitte nukkua, ja huomenna tehdä lopullinen päätös', sanoi ennen isävainajani ja niin hän tekikin. Minä olen koettanut noudattaa hänen esimerkkiänsä."
Lopullinen päätös jätettiin siis toiseen kertaan ja erottiin ystävällisesti. Heikki auttoi turkin nimismiehen ylle, ajoi hevosen rappusten eteen, kääri peiton hyvästi nimismiehen jaloille, antoi ohjakset käteen ja nosti hattuaan jäähyväisiä sanoessaan. Nimismies pisti kymmenen kopekan hopearahan Heikin kouraan ja ajoi matkaansa.
Seuraavana iltana kutsui Kanalan isäntä kammariin emäntänsä ja vävynsä, joille hän jutteli mitä he olivat vallesmannin kanssa tuumineet ja nyt tahtoi kuulustella heidän mielipidettään. Tähän virkkoi emäntä:
"Minä olen lautamiehen tytär ja tiedän aivan hyvin mitä lautamiehen virka vuosittain antaa. Siinä virassa ei tarvitse montakaan vuotta olla, kun ansaitsee oriin hinnan. Ja entäs arvo sitte? Meidän taloa sanottaisiin Kanalan lautamiehen taloksi. Sinä, ukkoseni, olisit lautamiehen appi, niinkuin nyt jo olet lautamiehen vävy. Ei pidä oikeassa asiassa olla milloinkaan liian kitsas. Mitä tällä rikkaudella tekee, kun ei ole arvoa? Voivathan moukatkin olla rikkaita, vaikk'ei heillä ole mitään arvoa ymmärtäväisten ihmisten parissa. Asiassa näet tarvitaan miestä, vaan puita hakkaa pöllömpikin."
"Mutta jos onni seuraa, niin voipihan meidän Heikki päästä lautamieheksi ilman orittakin ja oriilla me saamme vähintään sata ruplaa. Ajattelepas sitä, eukkoseni", vastasi isäntä.
Tähän virkkoi emäntä kiivaasti:
"Sinulla, ukkoseni, on monta sataa ruplaa velkana ihmisten takana ja ne eivät sinua kutsu muuten kuin Kanalan Tommiksi, paitsi silloin, kun joku tulee sinulta rahoja lainaamaan, tahi sovittelemaan ett'et käräjään menisi velkatuomiota tekemään. Silloin he sanovat sinua isännäksi, mutta vaan silloinkin sinulle itsellesi, miellyttääksensä sinua. Mutta jos olisit lautamies, niin jokaisen täytyisi sinua karahteerata virkanimeltä, oisi hän sitte ystäväsi tahi vihamiehesi. Eikä meidän taloa nyt sano kenkään lautamiehen taloksi, vaikka meillä olisi sata tuhannen ruplan maksavaa oritta. Ja sinä, ukkoseni, hyvin tiedät, että vallesmannin sana on kuin Jumalan sana. Sitä kuulevat sekä herrat että narrit. Kun hän kerran esittää ja kiittää meidän Heikkiä laakmannille, niin Heikki otetaan lautamieheksi. Jos ei taas vallesmanni ketä puolusta, niin ei se pääse lautamieheksi, vaikka antaisi kymmenen oritta. Ymmärrätkös nyt! Ei suinkaan Laakmanni tunne ketään niin tarkoin, että hän tietäisi sanoa, kuka siihen virkaan kelpaa ja kuka ei. Hänen täytyy siis uskoa muita. Ja se on tunnettu asia, ett'ei hän siinä suhteessa usko ketään muita niin hyvin kuin vallesmannia. Sen sinä, ukkoseni, kyllä hyvin ymmärrät, vaikka tämän maailman mammona pitää sinua niin orjanansa, ett'et pidä lukua muusta kuin siitä. Jokainen tunnollinen vanhempi soisi lapsillensa parempaa kuin itsellensä. Eikö tuo olisi kaunis kuulla, kun meidän Annia sanottaisi lautamiehen emännäksi?"
"Heitä tuossa vihdoinkin saarnasi ja anna suunvuoro muillekin", sanoi isäntä. "Mitä sinä, Heikki, sanot siihen asiaan?"
"Minulla ei ole oritta, eikä siis toivoa päästä lautamieheksi. Jos minä saisin asiassa päättää, niin kyllä minä raatsisin oriin vaihettaa lautamiehen virkaan", vastasi Heikki.
"Täytynee minun sitte vanhalla iälläni antaa ylpeyden valloittaa itseni ja luopua oriistani, tyydyttääkseni teidän kunnianne himoa", virkkoi isäntä alakuloisesti.
"Ei suinkaan, hyvä appiseni, ei ainakaan minun tauttani tarvitse sinun luopua oriistasi. Minä olen yhtä tyytyväinen olemaan mikä nyt olen, talon vävynä, kuin lautamiehenäkin", sanoi Heikki.
"Mutta minäpä en olekaan yhtä tyytyväinen", huusi emäntä. "Minä olen tähän taloon tuonut myötäjäisinä tuhatta ruplaa ja minulla pitää oleman myöskin sananvaltaa jossakin asiassa. Minä olen tähän asti aina tyytynyt siihen mitä sinä, ukkoseni, olet sanonut; mutta nyt en anna perää, vaikka maa revetköön. Jos sinä, sen natale, et raatsi antaa oritta vallesmannille, niin minä 'käännän turkkini nurin' ja sitte saat nähdä kuinka monta oriin hintaa menee tuulille ja pohjoisille. Jokos nyt älyät, vai jatkanko minä puhettani?"
"Tukkia nyt jo leipälaukkusi ja anna ihmisten järjellisesti keskustella asiasta", sanoi isäntä tyynesti. "Jos nyt päättäisimme asian ja Heikki aikoisi lautamieheksi, niin miten sinä oppisit kirjoittamaan?"
"Kyllähän siihen keinon keksimme", vastasi Heikki. "Minä hankin kirjoitus-aapisen ja taulun ja alan opetella kirjoittamaan. Voinhan pyhinä käydä koulumestarin luona. Kyllähän hän opettaa minua maksoa vastaan."
Niin tapahtuikin. Heikki harjoitteli ahkeraan ja oppi viimein kirjoittamaan jotenkin hyvin. Hän näytti kirjoituksensa nimismiehelle, joka sanoi:
"Tämä on jo liiankin hyvää lautamiehen kirjoitukseksi. Kyllä sinä nyt pääset lautamieheksi."
Seuraavissa käräjissä otti herrastuomari virkaeron ja nimismiehen ehdotuksesta otettiin lautamieheksi Heikki Hilkkonen. Se kun ilmoitettiin saarnastuolista, niin moni sitä ihmetteli. Kanalan kylänvanhinkin pudisti päätänsä ja sanoi:
— Sen se rikkaus ja herrojen tuttavuus vaikuttaa, että
"Tyhmätkin ne pääsee herroiksi ja kihlakunnan lautamiehiksi: kas se, se maa on onnellinen."
Muutama aika sen jälkeen, kun nimismies kulki virkamatkoillaan, poikkesi hän Kanalaan ja sanoi isännälle:
"Huomenna, kun minä palajan, niin varusta minulle orit ja sata ruplaa rahaa."
"Hyvä on", virkkoi isäntä, mutta säpsähti nyt kumman tulleen, kun mokomasta virasta, kuin lautamiehen ammatista, pitää antaa orit ja sata ruplaa rahaa. Kuitenkaan ei hän hiiskunut kenellekään koko asiasta.
Huomenna tuli nimismies takaisin ja sanoi Kanalan isännälle:
"Annatko nyt oriin minulle, niinkuin puheemme oli?"
"Sanasta miestä ja sarvesta härkää", vastasi isäntä.
"Hyvä on, jos niin on", virkkoi nimismies. "Mutta meidän tulee kaikissa asioissa olla varovaiset, jos tahdomme maineemme säilyttää. Laita sinä nyt kutsumaan pari ystävätäsi hevoisharjakaisille. Sillä aikaa sinä annat minulle sata ruplaa. Me sitte vierasten miesten läsnäollessa hieromme hevoskauppoja ja sovimme vihdoin sataan ruplaan. Minä annan sinulle rahasi takaisin ja vien oriin mennessäni. Sitte ei kenkään voi sanoa, että sinä ostit vävyllesi lautamiehen viran oriillasi, eikä myöskään, että minä otin oriin lahjaksi, vaan kaikki käypi niinkuin tavallinen hevoskauppa."
Isäntä teki neuvon mukaan. Vierasten miesten nähden antoi nimismies isännälle sata ruplaa oriin hintaa ja niin oli hevoskauppa päätetty. Harjakaisia juotiin aikalailla. Lähteissään vei nimismies oriin kerallaan ja niin se juttu päättyi.
Lautamieheksi päästyään ei Heikki enää pitänyt talon töistä niin suurta lukua kuin ennen. Hän kulki kylillä "virkamatkoillaan". Isäntä renkien kanssa toimitti talon tehtävät. Ensi alussa antoi lautamies apellensa kaikki rahat, mitä hän sai ansaituksi. Tämä oli isännästä hyvä ja pian hän unohutti sadan ruplan maksavan oriin, jonka oli nimismiehelle antanut.
Kylillä kulkiessaan, kun yksi ja toinen tarjosi lautamiehelle ryyppyjä, oppi hän vähitellen maistelemaan vihovaa. Hän koetteli sitä tehdä niin salaisesti, ett'ei kotoperhe siitä mitään tiennyt. Isäntä tosin oudostui Heikin lihomista, mutta Heikki selitti sen tulevan siitä, että oli helpommalla työnteolla, ja siis jouti paremmin lihomaan.
Nimismiehen neuvosta ei Heikki ensimmäisissä käräjissä paljon puhunut oikeuden istunnossa. Vastasi vaan silloin kun kysyttiin. Muuten oli hän ääneti ja kuunteli asiain menoa. Tästä syystä piti käräjäkirjuri Mellin uutta lautamiestä typeränä ja haukkui häntä seläntakana pölkkypääksi.
Olipa Hermelinillä, kuten lautamiehet häntä kutsuivat, toinenkin syy, jonka tähden hän Hilkkosta hammasti. Mellin nim. tahtoi lautamieheksi pitäjän pääpohattaa Huikkolan Heikkiä, joka puolestaan lupasi Mellinille antaa vaimoksi ainoan tyttärensä. Mutta kun asia kävi toisin, niin suuttui Mellin siitä, ja oli, vaikka syyttä, vihainen Hilkkoselle, joka viran sai.
Kun käräjät olivat päättyneet, niin piti tuomari lautamiehille loppiaiskekkerit, joissa oli myöskin nimismies ja kirjuri Mellin. Siinä meni juotinki samaten kuin muukin meno säännöllisesti niin kauan kun herrat siinä olivat; mutta puolen yön aikana, kun tuomari ja nimismies olivat pois menneet, alkoivat jälelle jääneet lautamiehet elämöidä omalla tavallaan. Hutikkaan tultuaan osotti kirjuri Hilkkosta ja sanoi:
"Kas tuota jäkkäniskaa, pölkkypäistä, sen vatsaa paksua ja ympyräistä."
Tämä tietysti suututti Hilkkosta, mutta hän koki hillitä itseänsä ja sanoi ainoastaan:
"Jos minä olisin yhtä tyhmä kuin Hermelin, niin antaisin minä hänelle ympäri korvia, mutta kun raamattu sanoo: 'Te kärsitte mielellänne tyhmiä, että te viisaat olette', niin en minä häntä rankaise sen enempää, sanonhan vaan:
"Sä olet köyhä kirjuri, ja halpa ompi säätysi; vaan ihminenhän siekin oisit, jos vähemmän vaan viinaa joisit."
Tämän kuultuaan töytäysi kirjuri Hilkkosen tukkaan. Hilkkonen viskasi Mellinin lattialle, jotta koivet hoilahtivat. Sieltä noustuaan otti hän tuolin, jolla tahtoi lyödä Hilkkosta, mutta toiset lautamiehet estivät sen. Tästä sydäntyi kirjuri niin, että uhkasi lopettaa kaikki lautamiehet sukupuuttoon ja särki pöydältä kaikki astiat. Tähän hätään riensi käräjätalon isäntäkin, ajoi kirjurin ulos ja lukitsi ovet. Mutta ei lautamiestenkään kestinpidosta enää tullut mitään. Näin päättyivät nämä lautamies Heikki Hilkkosen ensimmäiset käräjät.
Vähitellen taipui lautamies Heikki Hilkkonen juoppouteen. Se ei enää kestänyt salassa hänen kotoväeltänsäkään. Heikki pysyi kotoa poissa useampia päiviä, jopa joskus viikkomääriäkin. Väliin tuli hän hutikassa kotiinsakin, ei kuitenkaan päivällä, mutta öillä, jolloin jo kotoväki makasi, Vaimonsa koetteli häntä kaikin tavoin ohjata oikealle tolalle, mutta siitä ei apua ollut. Kerran jo appensakin nuhteli häntä, mutta ei sekään mitään vaikuttanut. Heikki vaan pitkitti entistä elämätään. Tämä tietysti huolestutti kotoväkeä, mutta eivät he sille mitään voineet.
Kerran tapahtui Hilkkoselle lystillinen seikka. Hän oli juomassa samassa kylässä olevassa Kievarissa. Jotenkin päihtyneenä läksi Heikki menemään kotiinsa. Tultuaan naapurinsa riihen kohdalle, muisti hän, että naapurin emäntä lepää kuolleena riihessä. Tätä Heikki pelkäsi, eikä tahtonut uskaltaa tulla riihen sivuitse. Vihdoin hän rohkasi luontonsa ja tuli kun tulikin riihen ohi. Mutta vähän matkaa astuttuaan huomasi hän tiepuolessa pitkän, valkean olennon, joka kumarsi häntä. Heikille häilähti hätä käteen, miten olla, kuin eleä. "Ei tässä auta muu kuin urhoollisuus", tuumi Heikki itsekseen. Hän koetteli manata kummitusta, mutta ei se siitä huolinut; se vaan kumarteli kumartelemistaan. Vihdoin otti Heikki aidasta seipään, jolla hän lyödä mätkitteli kummitusta ja hakkasi sitä niin kauan, että se vaipui maahan ja herkesi kumartelemasta. Sitte riensi Heikki kotiinsa, eikä uskaltanut katsoa taaksensa.
Kotona kertoi Heikki vaimolleen tuon kummallisen tapauksen, johon vaimonsa sanoi:
"Se oli piru, jota sinä juomisellasi niin hartaasti palvelet. Nyt sinä kyllä voitit hänet, mutta täst'edes ei hän annakaan itseänsä voittaa ja sitte sinä olet hukassa."
Seuraavana aamuna meni Heikki siihen naapuritaloon, jossa vanha emäntä oli kuollut, ja kertoi siellä yöllisen tapauksen. Kaikki kuuntelivat halulla kertomusta, mutta nuori emäntä vihdoin oivalsi asian ja sanoi:
"Johan sinä, hyvä naapuri, taisit hakata palasiksi minun uuden lakanani, jonka minä eilen iltapuolella asetin pehkon päälle kuivamaan. Tuuli kun huojutteli pehkoa, niin sinä luulit, että kummitus kumartelee."
Tämän sanottuaan meni nuori emäntä katsomaan miten asia oikeastaan oli. Pian palasi hän, tuoden tullessaan rikkinäisen lakanan, jonka sanoi olleen pehkon juurella, seipään luona.
Nyt selveni asia kummituksesta sekä Heikille että muille. Tämä harmitti ja hävetti Heikkiä niin, että hän päätti vast'edes olla maistamatta tippaakaan väkijuomia.
Kerran kun nimismies liikkui sielläpäin, kutsutti hän lautamies Heikki
Hilkkosen luoksensa kievariin ja sanoi hänelle:
"Minä olen kuullut, että sinä olet ruvennut juomaan ja kirjuri Mellin sanoi minulle että hän saattaa sinut humalasakkoon. Sitte tietysti sinä menetät virkasi. Mutta minä koettelin ylipuhutella Melliniä, ett'ei hän sitä tekisi. Jos nyt sinussa on vielä yhtään miehuutta, niin heitä hitolle koko ryyppiminen. Muutoin minäkin saan häpeät hattuuni sinun tähtesi, kun minä sinut saatoin lautamieheksi."
Heikki ei yrittänytkään puolustamaan itseään, vaan sanoi vakaasti päättäneensä heittää juomisen. Ja sen hän tekikin, eikä kukaan sen päiväsen perään ole sanonut, että lautamies Heikki Hilkkonen olisi ollut humalassa.
Kun Heikki jätti juomisen, ryhtyi hän innolla työn tekoon, mikäli vaan suinkin virkatoimiltaan jouti. Hänen kotonsa, Kanala, rikastui rikastumistaan. Hän laittoi poikansa Kallen kaupunkiin kouluun; mutta kun koulut siihen aikaan olivat ruotsalaisia, täytyi Kallen ensin yksityisesti lukea ruotsia vuoden ajan, ennenkuin pääsi "suureen kouluun."
Jo seuraavan lukukauden alussa kirjoitti Kalle kotiinsa, että koulun rehtoori oli muuttanut hänen nimensä, niin ett'ei hän nyt enää ole Kalle Hilkkonen, vaan Carl Hillkopp. Lautamiehestä oli tämä nimenmuutos mieluinen, mutta hänen appensa pudisti päätään ja sanoi:
"Sillä tavallahan meidän suomalaiset vieroitetaan kansasta, kun kieli, mieli ja nimikin muutetaan. Virkaan päästyään eivät he enää tunne olevansa kansan lihaa ja verta, vaan jotain suurempaa sukua. Siksi alkavat he halveksia kansaa ja pitää sitä ala-arvoisena, joka on luotu vaan virkamiehiä elättämään."