ENSIMÄINEN TOIMINTO.
ELOUHRI.
Puhelun ääntä — KAIN ja AABEL tulevat.
AABEL. — — — itsestään selvänä ilman erikseen päättämättä, ja sen vuoksi…
Kas tässä! Molemmat valmiina meitä odottamassa. Valitse, veljeni!
KAIN (tuskaisesti). Onhan ne — mutta kuule minua, Aabel! Jättäkäämme tämä uhri tällä kertaa.
AABEL. Minkä vuoksi? En ymmärrä sinua.
KAIN. Etkö näe? Mieleni on painuksissa. Se ei jaksa kohota.
AABEL. Sitä suurempi syy saada se rukouksen siiville nousemaan.
Ja tiedätkö mitä, veljeni? Minä aavistan, melkein uskon, että Jehova on tämän uhrin kautta tavalla tai toisella lähettävä uutta valoa vaellukseemme.
KAIN. Mutta min' en voi voittaa mieltäni tänä hetkenä. Miksi kiusaat minua? Uhraa yksin!
AABEL. Yksin? Isämme ja äitimme odottavat, Aada ja Silla juuri eloateriaa valmistavat — miksi häiritä näitä valmistuksia?
KAIN. Häiritä valmistuksia! Valmistuksista — aterioista — muiden odottamisestako uhri riippuu — vaikkei itse olisikaan valmis?
AABEL. Miksi tulistut, miksi tahallasi käsität minua väärin? Tiedäthän että pimitetty luontomme usein punoo näennäisiä esteitä.
KAIN. Mutta jospa olisi todellisiakin?
AABEL. Mitä sanot —?
KAIN. Jos en tiedä mistä minun pitäisi häntä kiittää?
AABEL. Ja sinä puhut noin?
KAIN. Puhun! Minä, näet, en saa mitään ottamatta. Niin että jos kerran kiittää pitää, tekisi mieleni kiittää (tekee voimakkaan liikkeen nyrkkiin puristetuilla käsillä) — näitä kahta!
AABEL. Kain!
KAIN. Ne suitsuttavat uhria joka päivä. Se on minun uhrini — ja se pitäisi riittää!
AABEL. Kain! Sinä et voi noin ajatella, minä tiedän sen. Se on vain hetkellistä ajatuksen harhailua.
Oi veljeni! Olet viime aikoina ollut niin kummallinen, niin synkkä ja levoton. Ajattelin että uhri sinua rauhottaisi ja sovittaisi. Samaa arveli Aadakin, kun —
KAIN (kuohahtaen). Aada! Vai niin —? Te järjestätte mitä minun pitää tehdä — sinä ja Aada!
AABEL. Jehova armahtakoon! En ymmärrä mistä tämä ärtyisyys, jo eilen illalla olit aivan käsittämätön.
KAIN. Niin, eilisiltapa — —
(Malttuu; taistelee itsensä kanssa, Aabel katsoo häneen hämmästyneenä.)
KAIN. Eilinen eilisenä, nyt on uhrista puhe! Ja mihin kelpaa uhri, johon käymme epäilevin mielin? Pitääkö teeskennellä? Ei! Eikö silloin parempi lykätä — tai vaikkapa kokonaan heittää?
AABEL. Ei. On Jehovalle otollista ja meille itsellemme hyödyllistä taivuttaa harhailevaa mieltämme korkeampaan päämäärään. Muuten sielumme maalliset siteet kasvavat liian vahvoiksi.
KAIN. Ja sen vuoksi on valittava taivaalliset pakkositeet — se on sitte uhri!
AABEL. Kain, Kain! Silmäsi leimuavat niin oudosti ja äänesi niin kummasti värähtelee. Olet liikutettu —
KAIN. Niin olen, sydänjuuriani myöten, rikki, hajallaan!
AABEL. Sepä juuri osottaa että todella kaipaat uhria. Uhri tuo aina siunausta, aina mieltämme tyynnyttää ja kohottaa. Valitse alttari!
KAIN. Anna minun mennä, Aabel! Tai salli ainakin olla itse uhria toimittamatta. Voinhan katsella, kun sinä uhraat, ja vaikkapa sitte yhtyäkkin — jos voin.
AABEL. Kas niin, veljeni! Mielesi tyyntyy vähitellen. Valitse alttari, niin käyn hakemassa sytykehiilet.
(Kumartuu korjaamaan paikoilleen erästä irtaantunutta turvetta
toisessa alttarissa.)
ÄÄNI. Hiilet! Missä on tulikaaresi, Kain?
KAIN (kuin havahtuen.)
AABEL (nousten). Sanoitko jotakin, veljeni?
KAIN (syvästi liikutettuna). En — minä vain ajattelin asiaa. Ehkä — ehkä sentään voisimme koettaa, mieleni tuntuu nyt … tuntuu … kepeämmältä.
AABEL. Nyt olet taas kuin ennen. Valitse, veljeni, valitse!
KAIN (arvellen). Ei, ei! — No, jos välttämättä täytyy, niin valitse sinä minun puolestani.
AABEL. Sinun puolestasi? Ei, Kain! Sitä en voisi koskaan tehdä — se on sinun esikoisoikeutesi.
KAIN. Mitä me synnyn oikeuksista — sinä olet näissä asioissa esikoinen.
Et suostu! No, niinkuin tahdot — minä olen valinnut.
AABEL (syleilee Kainia). Kiitos, Kain! Kuinka iloinen olen tästä päätöksestäsi.
Nyt rientäkäämme uhritarpeita hakemaan.
(Menee.)
KAIN. Oikeinko vai väärin? Mieskö? En! Liehijä? En, en koskaan! Vanhan tavan orja? Ei ei, en sekään! Mutta miksen sitte sano suoraan kaikkea?
Oh, kuinka nuo vanhat siteet ovat hirmuisen lujat! Maata ja taivasta, entistä ja tulevaista — ja nykyistä. Kaikki niin sekavaa. En saanut viime yönä rahtuakaan unta. Näyt — eilisilta! (Kiihtyen). Niin, eilisilta! Miksi hänen silmänsä Aabelille säihkyivät, vaikka hän on minun, yksin minun! On muka hyvä, että meitä on kaksi, että Aabel on kuin illan viileys, niin tyyni, niin… Jumala, jos se on totta, niin min' en takaa mitä.. Suonissani on jotakin paksua ja raskasta, joka tunkeutuu kaikkialle, puristaa, ahdistaa henkeä — —
(Äänettömyys.)
Ja sentään voipi kaikki olla vain kiihtyneen mielen harhaa! Katselin häntä yöllä salaa. Salaa? Luulen nukkuvata katselevani, ja minua kohtaa kaksi hellää, kyyneleistä silmää. Ne valvovat — ne surevat — voiko petos katsella sellaisilla silmillä? Ei, ei; olen melkein varma ettei siinä ole mitään. Mutta sehän se juuri leikkaa, ettei ole täyttä varmuutta! Oh, miksi tähän unohduin! Aabel kiirehtää.
(Menee. — Hetkisen päästä palaa Aabel, toisessa kädessä hiiliastia, toisessa valkoinen, teurastettu karitsa.)
AABEL. Kuinka kummallinen sentään on ihmismieli! Se hapuilee ja harhailee — lankeemuksen kirous ei ole vielä kokonaan verestämme kadonnut. Mutta hyvä kuitenkin voittaa. Ylistetty olkoon Jehova, että hyvän voima on niin suuri!
(Puuhailee alttarinsa luona.)
Kuinka hyvä sinä oletkaan pohjaltasi, veljeni! Vain hiukan liiaksi miettiväinen ja synkkä ja liiaksi raju. Mutta se on kummallista kun tuntuu niinkuin rakastaisin sinua sen vuoksi vielä enemmän.
(Äänettömyys.)
Hän viipyy. Tarkastanpa vielä kerran että kaikki on kunnossa.
(Kain tulee. Toisessa kädessä tulikaari, toisessa vasu, jossa on maan tuotteita.)
AABEL. Jopa tulet, veli! — Mutta muotosi on taasen niin synkkä?
KAIN. En tiedä — tuntuu taas niin vaikealta.
AABEL. Ryhtykäämme vain ripeästi uhrilahjoja asettamaan, niin mieli kyllä keventyy ja synkät ajatukset karkottuvat.
Miten kauniita sinun lahjasi ovat! Kuinka ihmeellisesti Herran siunaus niissäkin ilmenee. Käy, veljeni, toimeen; minä haen hiukan ruohoja ja kukkia alttariemme reunojen katteeksi.
(Menee syrjään.)
KAIN. Taas epäilen. Käsi käskee, toinen kieltää.
LUSIFER (ilmautuu puiden takaa tulipunaisessa puvussa — on Kainille näkymätön koko ajan). Uhraamaan käy, uljas peltomies, niinkuin veljes kehottaa!
MIKAEL (tulee puiden takaa, valkoisessa puvussa). Kain! Älä tällä kertaa uhriin kajoo!
LUSIFER (Mikaelille hillityllä raivolla). Sinä! — Uhriin käy, Kain!
On vanha hyvä tapa, että näin kiitosuhrin kannat Jehovalle!
KAIN. En mitään tee vain tavan vuoksi.
LUSIFER (ilkamoisesti). Ohoh!
MIKAEL. Oikein, Kain! Ole uskollinen itsellesi! Suotuisampi Jehova ilman uhria, kuin jos uhrisi ei sydämen syvyydestä kohoa.
KAIN. Niin sanoo sisimpäni ääni, vaikken Jehovan mieltä tunnekkaan.
LUSIFER. On sydämessä monta ääntä — mutta uhri, se on aina kaunis, ylevä. Sitä veljes pyytää, se mieleen on myös vanhusten ja siskojen.
KAIN. En tahdo olla kenellekään mieliksi!
LUSIFER. No, no! Lie sentään hyvä sopu aina ihmislasten kaunistus.
KAIN. Sekin totta. Oh tätä ristiriitaa!
MIKAEL. Se kyllä sopuun sointuu, kun vaan pysyt uskollisna itsellesi.
LUSIFER. Ja myöskin työllesi! Hedelmiäsi, rypäleitäsi, tähkiäsi katso — se olisi miehen uhri se!
KAIN (ottaa hedelmäoksan käteensä). Ne uljaat, totta tosiaan!
MIKAEL. Pois nuo ajatukset, Kain! Kauvas pois!
LUSIFER. Ne miehen hien hedelmiä ovat, ei itsestänsä kasvaneita!
MIKAEL. Ihminen kylvää ja ihminen korjaa, mutta elämän siemen oli ennen häntä ja on hänen jälkeensä — se muistaos, Kain.
LUSIFER. Niin, tuo vanha laulu muistaos: kaikki, kaikki lahjaa on!
KAIN. Kylliksi! En moista toitotusta kestää voi!
MIKAEL. Varo itseäsi, Kain! Ajatukset himon siittää, himo synnin, synti kuoleman.
LUSIFER. Lorua! — Toimeen käy!
MIKAEL. Kain!
LUSIFER (pyytävänrukoilevaa ääntä ilkamoisesti matkien). Kain!
AABEL (tulee). Seisot vielä mietteissäsi — no, alkuhankkeissa jo sentään. Reippaasti toimeen vaan, niin pian leppoisat uhrisavumme taas korkeuteen kohoovat.
(Aabel asettaa ruohoja ja kukkia alttarille, sen jälkeen karitsan.
Kain tähkäkimppuja, hedelmäoksia ja marjaterttuja.)
AABEL. Kas niin! Nyt on uhrini valmis. Kuinka puhdas ja viaton olet, karitsaiseni — puhdas puhtauden herralle korkeuteen kohoomaan.
(Menee Kainin alttarin luo.)
Ja sinun uhrisi, veljeni, melkein vielä ihanampi! Maan parhaat antimet noin kilvan Jehovalle kiitosta kantaa. — Nyt uhritulta sytyttämään, Kain! Mä hiilet käyn.
(Menee oman alttarinsa luo.)
LUSIFER. Hiilet! Se hiiliin puhukoon, ken hiilten orja on!
MIKAEL. Ylpeyttä varo, Kain! Se hiipien tulee sydämeen, mutta ovet murskain ulos lähtee. Kaareen älä kajoo!
LUSIFER. Ole mies! Kaari on sun!
AABEL (tullen hiiliastia kädessä). Tässä. Ota!
(Äänettömyys.)
Miksi viivyttelet? Niin tuskaiselta näytät.
KAIN. Se olenkin. (Äänettömyys, tarttuu kaareen). Minä — minä — min' en tarvitse sinun hiiliäsi!
AABEL. Et tarvitse —?
KAIN. En! Mulla on sekä hiilet että tuli tässä.
MIKAEL. Kain! Kavahda!
LUSIFER. Välähdä!
(Kain pyöräyttää oran kaaren jänteeseen ja ottaa tulta.)
KAIN. Siin' on tuli! Mitä siitä sanot?
AABEL (hämmästyneenä). Se onko totta? Vastako keksinyt?
KAIN. Vasta. Siinä se on mun punainen lintuni!
AABEL. Niinkö —?
(Äänettömyys.)
KAIN (epäluuloisesti). Käytkö sanattomaks, Aabel?
AABEL. En, en — minä vain aattelin. Ja nyt ymmärrän. (Lämpimästi). Oi kuinka iloitsen kanssasi, Kain! Jos olisit tämän ennen sanonut, olisimme kutsuneet vanhukset ja siskot kanssamme Herraa kiittämään tästä uudesta armonsa osotuksesta. Kahdenkertainen syy on sinulla nyt uhrata. Pian tulet leimuamaan!
(Menee.)
LUSIFER. Pokkaa Herraa, poikani — hän viskasi sulle kaaren taivaasta!
KAIN. Kaaren tein minä!
AABEL (kääntyen). Mitä —? Silmäsi taas leimuavat. Nöyrry, veljeni! Kaaren teit sinä, mutta ajatuksen antoi Hän, joka ajatustemme kulkua ohjaa. Iloitse että hän on sinut välikappaleekseen valinnut.
(Menee alttarinsa luo.)
LUSIFER. Kummallista! Vaikket edes jokapäiväisillä polvirukouksilla tätä kunniaa anellut. Vain suotta aikojasi puuta nakersit ja jännettä punoilit.
MIKAEL. Sulje korvasi, Kain! Pilkan henki hiipii ympärilläsi —
LUSIFER. — ja viheliäisine hiilineen sun kaartas ivailee!
MIKAEL. Jätä uhri tällä kertaa — olet liian kiihtynyt. Tai jos teet, se nöyrin mielin tee —
LUSIFER. — ja kysy veikolta saatko vielä tällä kertaa hiukan hiiltä lainata.
KAIN. Min' en tätä kestä — en, en! Jätän kaikki ja juoksen pois.
LUSIFER. Siinä uskalikko! Verratonta! Se mies vielä maailman kaataa.
AABEL. Minun uhrini jo syttyi!
LUSIFER. Lainaa hieman tulta, veikko kulta!
MIKAEL. Kain, Kain!
(Kain kiepauttaa kiivaasti tulta ja sytyttää uhrin.)
AABEL. Nyt polvistukaamme pyhään uhritoimitukseen. Aiota, veljeni!
KAIN. Minä —? Pilkkaako teet?
AABEL. Kuinka voit semmoista ajatella? Aiota, vanhempi veli!
KAIN. Mahdotonta! Olen tottumaton tähän toimeen. Kun kuulen sinun äänesi ja mieleni ennättää rauhottua, niin ehkä minunkin henkeni voi kohota.
AABEL (polvistuen). Jumala korkeudessa! Sinä ijankaikkinen kirkkaus ja kunnia, valta ja vanhurskaus, katsahda lastesi puoleen! Tässä polvistuu halpa palvelijasi piskuisen uhrinsa ääreen ja uskaltaa kohottaa silmänsä sinun puoleesi. Mitä on minun uhrini sinun edessäsi, jolle maa kaikkinensa on vain tomua ja tuhkaa? Ota se kuitenkin vastaan sydämeni uhrina; anna nöyryyden, rakkauden ja kiitollisuuden tehdä se itsellesi otolliseksi. Laskeu, oi ijäinen henki, poveeni, että sinun armosi valjun rintani täyttäisi ja heikot huuleni…
(Vaipuu hiljenevään rukoukseen.)
KAIN (seisoen alttarinsa ääressä). Jehova! Sinä, joka olet suoruus ja totuus, kuule miehen suoraa rukousta —
AABEL. Ole ylistetty, Herra — veljeni jo rukoilee! Sinä taivutat sydämet niinkuin —
KAIN. — Olen tottumaton sinua puhuttelemaan ja sanat kangertavat suussani, mutta sinähän olet kaikkitietävä ja näet etkä ainoastaan kuule —
LUSIFER. Tyhjät koristeet pois, asiaan! Alku ei ole hullumpi — ensikertaiselle.
KAIN. — En tee tätä tavan vuoksi; olen tuskaa täynnä, keuhkojani polttaa ja ääneni pusertuu ahdistetusta rinnasta —
MIKAEL. Herra tuskasi lieventää — häneen turvaudu!
LUSIFER. Jatka, jatka!
KAIN. — En myöskään tee tätä suosiota hankkiakseni enkä pyydä mitään armoa tai lahjaa; mutta minkä kerran itse hankin, sen pyydän myös itse pitää —
LUSIFER. Se miehen rukousta se! Jatka!
MIKAEL. Nöyrry, Kain, nöyrry! Synti on sydämesi ovella — sulje ovi!
KAIN. — Tahdon olla oikea, suora ja rehellinen sekä sinua että kaikkia muita kohtaan; tahdon myös nurisematta kärsiä omista teoistani, mutta toivon ettei minun tarvitsisi kärsiä vanhempieni eikä muiden ihmisten vuoksi, ei myös pahojen olentojen vuoksi, jos semmoisia on, sillä niiden avaruuteen saattamisessa ei minulla ole mitään osaa —
MIKAEL. Kain! Sinä uhmaat tietämättäsi taivasta vastaan. Synti kolkuttaa sydämesi ovella — älä päästä sisään!
LUSIFER. Mies käy suoraa tietä. Jatka!
KAIN. — Jos, niinkuin meille kerrottu on, sinä olet kaiken luoja, niin sinä olet totisesti suuri, sillä sinä olet maan ja taivaan suurenmoisesti suunnitellut ja sinun käsialasi ovat moninaiset ja ihmeelliset —
LUSIFER. Kas niin! Polvillesi, Herran koira! Suutele tomua ja ryömi nelinkontin — vaivainen mato!
MIKAEL. Pysy lujana, rauha sielullesi etsi!
KAIN. — Mutta elämä on nyt vielä taistelua ja ankaraa ponnistusta, sentähden minä pyydän: anna meidän liikkua vapaasti tämän näkyvän piirin sisällä — niin, kuinka sanoisin…
AABEL. — Me tosin menetimme paratiisin ilotarhan, mutta miksi sitä muistelisimme, kun tämä maallinen elämämme on vain lyhytaikaista vaellusta oikeata kotimaata kohti. Oo, Herra! Me odotamme sitä aikaa, jolloin sinä kutsut meidät luoksesi tuonne ikuisten vuorten kukkuloille, tuonne —
KAIN. — Ja kun meidän täytyy täällä kärsiä ja ponnistella, niin minä pyydän että saisimme jo täällä nauttia työmme ja taistelumme hedelmät — sillä tulevasta et ole mitään varmaa meille ilmottanut. En myöskään tiedä millainen sinä kokonaisuudessasi olet, sillä en ole koskaan sinua nähnyt enkä kuullut —
MIKAEL. Monestikin! Hyvän ääni sydämessäsi on hänen äänensä.
LUSIFER. Tuo pirisevä karitsanääni, joka sopii niin mainiosti maailmanvallottajalle. Oivallista!
KAIN. — mutta minä uskon että sinä olet oikeamielinen ja suot ihmiselle kaiken sen hyvän, minkä hän nyt tunnetuilla tai vasta löydettävillä keinoilla voi itsellensä vallottaa, niin ettei meitä ajeta taas korpeen, kun saamme itsellemme asuinpaikan viljellyksi —
MIKAEL. Kain, Kain! Sinä et tiedä mitä puhut! Lopeta rukouksesi.
LUSIFER. Jatka, Kain, jatka! Pelkäisitkö astua totuuden tietä?
AABEL. — Ja minä kiitän sinua, kaiken hyvän Isä, että olet meille taas uuden armon osottanut ja veljeni hengen tulenvirityksen keksinnöllä valaissut. Minusta tuntuu —
LUSIFER. Sulla onko korvat, Kain? Siellä toinen nokkelampi jo kiitosvirren tulikaarestasi virittää.
MIKAEL. Niin tee sinäkin — sulla syy kahdenkertainen.
KAIN. — Minä kiitän sinua, kiitän siitä ettet tehnyt itse kaikkea valmiiksi, vaan jätit jotain ihmisellekin. Minä kiitän sinua että annoit hänelle älynlahjan, jolla hän voi luomakunnan valtansa alle alistaa, ja minä kiitän niistä —
LUSIFER. Niin: kiitän, kiitän, kiitän — se sopii miehelle!
KAIN. — Minä iloitsen niistä voitoista, jotka jo nyt olemme saaneet luomasi luonnon yli —
LUSIFER. Oikein: sinun luomasi luonnon yli, joka meidän täytyy ase kädessä itsellemme vallottaa!
MIKAEL. Kain! Synti ryntää sisään — taistele vastaan.
KAIN. — luonnon yli, jonka sinä armossasi…
LUSIFER. — loit karuksi, verenhimoisia petoja täyteen, ikuiseksi taistelukentäksi!
KAIN. — jonka sinä, sinä — minä sekaun, ajatukseni eivät pysy koossa.
— Aabel! Kuule minua, Aabel!
LUSIFER. Jatka, jatka! Älä veljesi uhrimieltä häiritse!
MIKAEL. Puhu, Kain! Puhu veljesi kanssa. Vapauta sydämesi synkkien ajatusten taakasta.
LUSIFER. On uhri harras tehtävä, se itseensäsulkeumista vaatii. Etkö näe kuinka veljesi on pyhään hartauteen vaipunut?
AABEL. — Nouskoon sydäntemme suitsutus luoksesi kuin ihana uhrisavu kohoo korkeuksiin; se siellä —
LUSIFER. Tää pyhä uhripaikka on — kumma vaan, tuntuu kuin kuulisin jostakin lampaan ääntä, karitsan maaritusta.
MIKAEL. Kavahda, Kain, oi kavahda! Herran laupeus sinua vahvistakoon!
AABEL. — Sinun tiesi tosin ovat joskus meille käsittämättömät, mutta ken rakkautesi ymmärtää, hän ei kysele enää enempää —
LUSIFER. Aivan oikein: mää, mää, ja bää!
MIKAEL. Turvau Herraan — suuri vaara uhkaa sieluasi!
KAIN (syvässä tuskassa, polvillaan). — Jehova! Minä en tiedä — minä en ymmärrä; tässä on sinulle uhri — työn uhri — hien uhri — tuskan uhri —
AABEL (jonka uhri leimahtaa korkeaan lieskaan). — Kiitetty ja ylistetty, Herra, että palvelijasi puoleen katsahdit!
LUSIFER. Mutta työn ja hien uhri ei kelpaa! — Kain! Sinun uhrisi ei pala!
MIKAEL. Uhrisi on niinkuin sydämesi. Sydämesi uhri sytytä — hän ainoastaan siihen katsoo.
KAIN (tuskaisen kiihtyneesti). Minun uhrini ei pala, ei pala!
AABEL (kääntyy Kainiin). Rukoile hartaammin, veljeni, niin uhritulesi kyllä kohoaa!
(Vaipuu rukoukseen.)
LUSIFER. Etkö näe, etkö kuule, Kain? Makaa päiväpaisteessa ja katsele kuin lampaat vuonivat — niin olet hänelle otollinen. Ota lampaannaama, karitsanääni, imartele, matele, suitsuta hänelle verenhajua — niin olet hänelle otollinen. — Tuossa on vastaus rehellisen miehen uhriin!
(Tuulenhenki käy, savu painautuu Kainin silmille, joka
on joutunut alttarin sivuun tuulen alle.)
MIKAEL. Mielesi hillitse, Kain — väärennyksen henki kuiskuttaa korvaasi! Etkö näe että tuuli käy, että —
LUSIFER. — että tuulten herra tahtoo hiukan leikitellä kanssasi — sinä yksivakainen!
KAIN. Pilkkaatko minua, Jehova? Halveksitko rehellisen työn uhria?
Rakastatko laiskuutta, verta, uhrilampaan tuskia?
MIKAEL. Hahmosi muuttuu, Kain! Nöyryytä sydämesi, niin Jehova katsoo leppyisesti uhrisi puoleen.
LUSIFER. Miksi maassa makaat? Nouse ylös, ole mies!
KAIN. Minä pakahdun — veri puhkasee suoneni — jotain pyrkii ulos —
MIKAEL. Älä päästä sitä! Rukoile! Minä rukoilen sinun kanssasi ja puolestasi.
KAIN. Min' en voi — min' en osaa!
LUSIFER. Ole se kuin olet! Ylös nouse!
(Uusi tuulenhenkäys. Kain karkaa ylös ja tempaa alttarista puun käteensä.)
MIKAEL. Puu pois, Kain! Pakene, vielä on aika!
LUSIFER. Totuus esiin! Sydämesi puhtaaksi! Eteenpäin!
KAIN. Minä tiesin sen, minä tiesin sen! Ne eivät sovi yhteen — ja hän ei päästä irti. Mutta minä tahdon! Nyt — juuri — tällä hetkellä —
MIKAEL. Kain, Kain! Kuule minua! Tuo sielusi hurja kiihko —
KAIN (lyöden alttaria puulla ja hajottaen sen). Sinä matelijain luoja ja matelijain jumala! (lyö) Sinä imartelijain jumala! (lyö) Sinä käärmeenlähettäjä! (lyö) Sinä rehellisen työn ylenkatsoja! (lyö) Sinä lihan ja veren syöjä! (lyö) Sinä (lyö) sinä (lyö) sinä —
AABEL (nousten). Kain, Kain! Mitä sinä teet? Älä koske alttariin, se on Herralle pyhitetty!
KAIN. Älä sekau minun asioihini — alttari on minun! (lyö.)
LUSIFER. Oikein!
MIKAEL. Kain!
AABEL (käy Kainiin päin ojennetuin käsin, aikoen häntä hillitä). Älä jatka! Jehovan nimessä asetun tätä pyhän häväistystä vastaan!
KAIN (kääntyen päin). Vai niin —? Sinussa on sitäkin?
AABEL. On — mikäli se koskee Jehovaa ja hänen asiaansa.
KAIN (kuin havahtuen). Vai Jehovan nimessä? — Nyt ymmärrän mikä sinä olet! Pois tieltä!
AABEL. En askeltakaan!
MIKAEL. Oi Herran armo, älä jätä häntä!
KAIN (hyökkää Aabeliin päin, ääni raivosta särkyneenä). Etkö, etkö? —
Pois tieltä, perkele — ääh!
(Lyö. Aabel kaatuu. — Mikael peittää kasvonsa.)
LUSIFER. Se on täytetty! Minä, minä olen voittanut!
Väliverho.