TOINEN TOIMINTA.
UKKOS-ILMA.
SILLA polvillaan ja AADA seisoallaan Aabelin ruumiin ääressä. KAIN syrjässä, istuen synkkänä maassa.
SILLA. Untako vai totta? — Nuo kirkkaat tähdet sammuneina, tummina nuo syvät lammet, joiden pinnalla vielä äsken taivaan kirkkahin säde liekitsi. Kalvenneina poskiesi ruusut. Ah sydämeni, sydämeni!
AADA. Sisar kulta, sisar kulta! Voi onnettomuuden päivää. — Vanhemmat?
(Äänettömyys. Nyökäyttää Sillalle merkitsevästi päätään.)
Voi heitä, voi meitä!
(Menee.)
Sillan valitus.
SILLA.
Äsken vasta päivä nousi,
Äsken lintuset liversi;
Nyt jo illan venho sousi,
Äkin lintuni vaikeni —
Ja varjot niin pitkät jo on.
Lehtien lepatus.
Linnut pesän laittoivat
Pieneen pihlajaan;
Senpä tuulet taittoivat
Maahan makaamaan.
Toinen sammalella
Sikein uinuaa,
Toinen oksasella
Surren vaikertaa. —
Näin taru lintujen päättyvi, näin!
SILLA.
Äsken vasta sulle armas
Annoin nuoren lempeni;
Nyt jo tuonen halla karmas
Sinut kylmi, suveni —
Ja syksy niin synkkä jo on.
Kukkien kujerrus.
Kasvoi kerran kedolla
Soma kukkanen;
Senpä sulhon otsalle
Solmi neitonen.
Kuihtui kedon kukka,
Sulho kalvastui;
Itki impi rukka,
Poski lakastui. —
Tää taru kukkien, neitojen on!
SILLA.
Äsken soihtu, nyt jo sammuit;
Minne matka, veljeni?
Tuoni julma, multa ammuit
Veikon, sulhon, kaikkeni. —
Oi unta vain elämä on!
Nurmen nyyhkytys.
Kysyi kerran poikanen:
Mit' on elo tää?
Hälle vastas äitynen:
Kolme syleilmää;
Ensin tuutii äidin syli
Elon unelmaan,
Sitten sulkee armaan syli
Lemmen onnelaan —
Kolmas maaemon syleily on!
SILLA.
Sulle soi jo tuonen lehto,
Unhon virrat hymäjää;
Siell' on, kulta, armas kehto,
Siellä oota ystävää. —
Oi ero niin katkera on!
Päiväkorentojen hyminä
(joella, jonka pinnalla kajastaa outo valostus.)
Tuonen lehdot leppoisat
Sulhon uinahtaa,
Tuonen virrat vilpoisat,
Siellä rauhan saa.
Hämyn linnut siellä soittaa
Ehtoosoittojaan,
Hämyn kukat siellä tuoksuu
Unhontuoksujaan —
Kuuttaren venhot ne vesillä on.
KAIN (tuskissaan). Oi Silla, Silla!
AADA, AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat kiireisesti.
AADAM (tullessaan). Mitä on tekeillä? — Me poikia odotamme eloaterialle — sinä kiirein tänne kutsut — et mitään selitä — silmäsi itkussa…
(Huomaa Aabelin.)
Herra Jumala! Mitä tämä?
AADA. Kuolema — kuolema on tullut!
(Ratkee itkuun.)
EEVA (kokoonlyyhistyen, kuin iskun tapaamana). Käärme!
AADAM. Jehova, Jehova! Sinä olet leppymätön vihassasi!
EEVA. Salaiset voimat ovat taas elämäämme tarttuneet.
AADAM. Kirous seuraa kirousta. Koska täyttyy rangaistuksemme mitta?
EEVA. Aamulla kaikki terveinä nousimme — oi rakkain lapseni, mun poikani, poikani! (itkee.)
AADAM. Mutta kuinka tämä on mahdollista? Mitä täällä on tapahtunut? Uhritulet vielä suitsevat — toinen alttari hajallaan — kuka tämän on tehnyt? Paha enkelikö?
AADA (Kainia osottaen). Käsittämätön, selittämätön häiriö on tässä täytynyt tapahtua. Jehova olkoon hänelle armollinen.
AADAM. Ettäkö Kain? Veljensä? Uhratessa? Mahdotonta! — Puhu, Kain!
AADA. Niin, kerro Kain, mikä pimeä henki tämän mustan työn on aikaansaanut.
(Äänettömyys.)
EEVA. Ettekö näe hänen silmiänsä? Jumalani, Jumalani! Toinen verissään, toinen…? Ah! Minulla ei ole enää yhtään poikaa!
AADAM. Kain! Sinä et vastaa, sinun vaipunut pääsi ja villi katseesi sanoo kaikki. — Oo! Eikö minun olisi pitänyt tätä arvata? Eikö hänen kielensä ole ollut uppiniskaisuuden myrkkyä täynnä ja salakavala silmänsä kiilunut kuin kyyn silmä ruohikossa?
EEVA. Voi tuskan päivää — se tuli sittekin! Olen yön hiljaisina hetkinä huutanut hänen tähtensä Herran puoleen — olen toivonut ja epäillyt. Käärmeenpään musertajaa olen hänestä toivonut sen voiman kautta, joka hänelle annettu oli, mutta samaan aikaan on outo pelko maannut kovana pallona rintani alla. Se päivä on nyt —
AADAM. Lopeta, vaimo — vielä häntä jaarit! Hän käärmeenpään polkija?
Hän itse on käärme, luihu kyy, joka pistää hoitajaansa —
EEVA. Isä!
AADAM. Vait! — Miksi, saatana, puit itsesi ihmishahmoon, toisen kerran meidät pettääksesi, lopunkin onnemme hävittääksesi? Pois täältä, vanha mato!
EEVA. Aadam, Aadam! Kuinka unohdat itsesi, kuinka käytät sanoja, joita taivaskin kauhistuu?
AADAM. Hänen tekoansa kauhistuu taivas ja maa ja meri ja kaikki mitä niissä on! Minä katkaisen kaikki siteet hänen kanssaan, minä kiroon hänet ijankaik —
EEVA. Maltu, Aadam, maltu! Älä uudella kauhistuksella onnettomuuttamme lisää.
AADA. Niin, rakas isä! Armahda häntä, minä rukoilen. Joku syvä hairahdus on täytynyt hänen henkensä pimittää —
AADAM. Te — te —?
EEVA. Voi, isä, isä! Minä rukoilen polvillani hänelle anteeksiantoa.
AADAM. Sinä rohkenet, sinä uskallat puoltaa murhamiestä? Mutta minä vannon Jehovan kautt —
EEVA. Älä vanno — kuule minua! Sinä uhkaat itse tehdä raskaan synnin, onnettomuus on sinut soaissut —
AADAM. Sinä — sinä omenansyöjä, sinä käärmeenkuuntelija!
EEVA. Herjaa minua, lyö minua — kunhan vaan annat hänen mennä kiroomatta. Sinä et ole häntä kantanut etkä imettänyt, etkä ymmärrä että se side on enempi kuin mikään muu side, lujempi kuin side miehen ja vaimonkin välill —
AADAM. Pois tieltä, vaimo! Käärmettä sinä olet povellasi imettänyt.
Kirottu olkoon hän, joka kätensä nosti veljeänsä vastaan ja elämän pyhän siteen katkaisi — kymmenkertaisesti kirottu! Ahnas maa, joka joit tuon viattoman veren, avaa kitasi ja niele elävältä veljenmurhaaja! — Ei, kostosi säästä; hän eläköön sata ihmisikää. Kuin vainottu peto kulkekoon hän paikasta paikkaan; joka puu purkoon, joka pensas pistäköön. Oo, mantu, väkesi hältä kiellä ja taivas kasteesi! Verta tihkukoot tähkät ja hedelmät, joita hän kasvattaa — verta olkoon vesi hänen lähteessään. Ja kirottu olkoon hänen siemenensä, se kupeihinsa kuivukoon —
KAIN (kuohahtaen). Seis, isä! Siemeneeni älä kajoo — se on viaton sekä sinun että minun synneistäni. Kunpa olisit itse kuiva ollut sinä yönä, jona —
AADAM (ryntää Kainiin päin). Sinä kirottu uskallat! Minä sinun —
EEVA (tarttuu Aadamiin, estää). Ei askeltakaan, Jumalan tähden! — Aada,
Aada!
AADAM. Pois näkyvistäni, pois!
Kuule sitte, sinä kyykäärmeen sikiö! Olkoon kirottu se yö, joka sinulle elonkipinän antoi, ja se päivä, jolloin sinä epäluoma maailman valkeuden näit! Siitä lapsia, siitä niitä korvet täyteen, ja ne tehkööt sinulle samoin kuin sinä teit veljellesi. Hänen verinen haamunsa ja omain lastesi koston pelko vainotkoon sinua unissasikin ja kauhun kyyneleet kastakoot vuoteesi tuliseksi järveksi. Ja kun lähdönhetkesi joutuu, olkoon se kamala ja hirmuinen! Maa kieltäköön kurjalta ruumiiltasi viimeisen suojan, myrsky kalistelkoon luitasi ketoja pitkin ja näkymättömät hampaat raadelkoot katalaa sieluasi ijankaikkisesta ijankaikkiseen!
EEVA. Ja minä rukoilen taivaan Herraa, että hän tekisi sinun julmat sanasi voimattomiksi ja antaisi hänelle anteeksi, joka ei ole tietänyt, mitä hän —
AADAM (polkee jalkaa). Suu poikki, vaimo! Muista kuka olet ja hillitse kielesi!
Ja sinä! Mitä sinä murhaajaa lähentelet? Pois sieltä paikalla!
AADA. Oi rakas isä! Eikö tätä voi mitenkään sovittaa?
AADAM. Sovittaa —? Murhaajaa ja Jehovan tahtoa? Onko perkele sinuunkin mennyt?
AADA. Ei, isä — olen ihminen!
AADAM. Siksi pois!
AADA. Sinä käsket, isä?
AADAM. Minä käsken!
AADA. Ja minä vastaan: en! En ikinä! — Nytkö hänet jättäisin, kun hänellä on korpi edessä ja kirous saattajana?
AADAM. Minä käsken isän oikeudella!
AADA. Ja minä vastaan vaimon oikeudella: en!
EEVA. Tätä hajaannusta, tätä hajaannusta!
AADAM. Te kapinoitte minua vastaan, te kapinoitte Jumalaa vastaan. Niinpä mene — menkää te kyykäärmeet! Kohdatkoon sinua sama kirous kuin häntä.
AADA. Sen olen itse valinnut — hänen kanssaan jakaakseni!
AADAM. Sinä uhmaat vielä? Pois paikalla silmistäni!
SILLA. Oi isä, isä! Kuinka sinä, joka olet aina ollut niin hyvä lapsillesi, olet tänä onnettomuuden hetkenä niin kova ja ankara? Minä rukoilen heidän puolestaan: älä aja heitä kiroten pois!
AADAM. Sinäkin! — Oletteko te kaikki liitossa Jehovaa vastaan? Sinä rukoilet miehesi murhaajan ja röyhkeän tyttären puolesta?
SILLA. Anteeksi, isä — ja antakoon Jehova minulle anteeksi jos väärin teen, sillä suru on vienyt voimani ja ajatukseni. Kuulen tänä hetkenä ainoastaan sydämeni äänen, ja minusta tuntuu kauhealta että minulta riistettäisiin yhtaikaa kaikki veljet ja sisaret.
AADAM. Sinä et tiedä mitä puhut… Miksi tässä viivyttelemme, kantakaamme kuollut majaan.
(Aadam ja Eeva lähenevät ruumista, samoin Aada.)
AADAM. Mitä sinä täällä teet! Uskaltaisitko kirottuine käsinesi sattua hurskaaseen vainajaan?
AADA. Hän on veljeni!
EEVA (päättävästi). Sinä olet käskenyt minun vaijeta, ja minä olen sinua totellut — mutta nyt en enää vaikene! Hajallaan on Eedenin perhe ja kiroukset risteilevät ilmassa siellä, missä meidän pitäisi polvillamme anella Jehovan laupeutta vainajan sielulle. Mikä sinä olet, Aadam? Sinä ukkosena jyriset ja kirouksia vyöryttelet, sinä kiellät sisarelta luonnolliset tunteensa paikassa, joka on kuolemalle pyhitetty. Katso häntä tuossa ja kiroo vielä, jos sinulla on uskallusta!
AADAM (liikutettuna). Vaimo, vaimo!
EEVA. Hänen henkensä avaruudesta alas katsoo, Jehova ja enkelit hämmästyneinä meihin silmää. Sen sijaan että pyhä vavistus täyttäisi sielumme, sen sijaan me kurjat raivoomme toisiamme vastaan.
(Ratkee nyyhkytykseen.)
AADAM. Eeva, Eeva! Ah meidän turmeltunutta luontoamme!
(Kumartuu Aabelin ruumiin yli.)
Anna anteeksi, poikani — anteeksi onnettomalle isä-raukalle.
(Äänettömyys, kaikki polvistuvat paitsi Kain, joka seisoo synkkänä syrjässä.)
AADAM. Voi minua kurjaa ukkoa! Hauta jo minunkin eteeni avautuu ja harmaat karvani vaipuvat murheella multaan. Mitä on ihmisen elämä? Surua ja murhetta on minun elämäni ollut ja vuoteni ovat paenneet niinkuin varjo, onnettomuus on onnettomuutta seurannut kuin pitkäisen jylinä leimausta — ja kun se on parasta ollut, on se tuskaa ja vaivaa ollut.
EEVA. Ja tällainenko on elämän päätös? Mykkä, vapisuttava salaisuuden veräjä. Ne, jotka ovat hänelle rakkaat olleet, ne jäävät tänne, ja ne, jotka ovat häntä vihanneet, nekin jäävät tänne. — Alasti hän tuli ja alasti hän…
(Nyyhkyttää, kaikki vaipuvat äänettömään rukoukseen — paitsi Kain.)
AADAM (nousten, syvän liikutuksen vallassa). Aada!
(Tarjoo hänelle kätensä, asettavat yhdistetyt kätensä Aabelin hartiain alle, Aadam kannattaa päätä vapaalla kädellään. Eeva ja Silla kantavat jalkapuolesta ja itkevät — Taamar seuraa jälessä.)
TAAMAR. Aabel nukkuu — Aabel on niin kalpea — Aabel on vuotanut ver-ta … a … aa… (Itkee hiljaisella äänellä.)
(Itkuun yhtyy tuulen hyminä puissa. Hyminä jatkuu, paisuen vähitellen vihlovaksi valitukseksi, lopulta puhutteluksi. Kain on vaipunut maahan, tuijottaa tylsästi eteensä.)
TUULI (hyminän välissä). Kain, Kain!
(Kain säpsähtää.)
TUULI (ankarammin) Kain, Kain!
(Äänettömyys, sen jälkeen ukkosen jyrähdys.)
TUULI. Kain, Kain!
Missä on veljesi Aabel!
KAIN. En tiedä. — Olenko minä veljeni paimen?
Urpujen kuiske (hiljaa puissa hymisten.)
Kasvoi kaksi kaunokaista,
Yhden emon lasta
Saman nurmikon nukalla,
Saman virran vieremällä;
Käkinä kukuit kotikummut,
Sorsina sousit kotilahdet —
Missä on veljyt nyt toinen?
PUUT (ankarasti.)
Missä on veljyt nyt toinen?
(Kain väänteleksen tuskissaan.)
TUULI.
Kain! Kain!
Mitäs tehnyt olet?
Kuule! Kuule!
Veljesi veri huutaa maasta!
Maaemon valitus (syvä, valittava ääni maan alta.)
Oi, voi, voi!
Voi maata ja merta!
Oi, voi, voi!
Miksi näin mun pitää
Juoda viatonta verta?
Mä emo koito kaiken katoovan,
Näin syliini he jälleen palaa;
Nukuitpa helmaan päivän armahan
Tai korven yöhön häivyit salaa,
He palaa, kaikki palaa!
Täss' ootan väsynyttä matkaajaa,
Täss' hyv' ois lapsukaisen uinahtaa,
Mut otsin veripunaisin
Ja synkin viimekatsehin
He elon tieltä palaa.
Oi, voi, voi!
Näin lapsosena palaa!
KAIN. Oi kurjaa, kurjaa!
AADA palaa, seisahtuu syrjään.
Laineiden loiske (joella, hiljaa rantaa vasten.)
Aabel lepää leppoisasti,
Kain se maassa makaa.
Verivelka vaaditahan
Vuosikautten takaa!
MYRSKYTUULI.
Verivelka vaaditahan
Vuosikautten takaa!
Ja nyt Kain, Kain!
Kirottu olkoon sun työsi!
Taistoa kulkijan-tiesi!
Matkalle valmistuos!
(Äänettömyys.)
AADA. Kain!
(Äänettömyys.)
AADA. Kain!
KAIN. Sinä? — Mene!
AADA. Minä —? Minne?
KAIN. Sinne, minne muutkin ovat menneet. Vanhempiesi, sisariesi ja veljesi luo. Erkane minusta kirotusta!
AADA. Ja sinä puhut minulle noin —?
(Äänettömyys.)
Kain! Mitä ovat nuo muut minulle? Vain vanhempia, veljiä ja sisaria, mutta sinä olet — (lankeaa hänen jalkaansa juureen, kädet Kainin polvilla, katsoo palavasti silmiin) — Kain, sinä tiedät sen — sinä tunnet sen!
KAIN. Aada —?
(Katsoo pitkään vaijeten.)
AADA. Mitä, Kain? Miksi noin katsot?
KAIN. Voi minua, minua! Ajatus on harhaillut, mutta käsi on kulkenut suoraan. — Sinä — sinä!
AADA (puristautuen lujasti Kainiin). Sinä — ja minä!
(Äänettömyys.)
KAIN (työntäen hänet takaisin). Ei, ei! Erkane minusta, minä teen kaikki onnettomiksi. Olen ohdake, joka kaikkia pistää, kaiken ilon tukehuttaa, turmiota ympärilleen levittää.
AADA. En ikinä sinusta luovu, seuraan sinua vaikka ijankaikkiseen yöhön. Ja jos estät, minä tulen kuitenkin — hiivin salaa metsiä jälessäsi — en luovu sinusta vaikka tappaisit!
KAIN. Etkö kuule? Metsä huokailee, maa on täynnä valitusta, vuoret voivotuksesta pakahtuvat. Ne äänet seuraavat minua…
AADA. Seuratkoot! Sekin on kahden helpompi kestää.
KAIN. Minulla ei ole mitään kestettävää — kaikki on lopussa!
AADA. Ei, Kain! Meillä on vielä elämä edessämme.
KAIN. Elämä? Silläkin, joka itse on elämän suonen katkaissut?
AADA. Silläkin — jonkunlainen elämä. Se on kuitenkin meidän elämämme, vaikkapa kulkijan ja pakolaisenkin.
KAIN. Mitä minä siitä — kunpa voisi kulkea ja paeta! Mutta kaikkialla on tuo sama maa ja kaikkialla tuo sama taivas, ne kaksi todistajaa, joita ei voi paeta — oi, oi!
AADA. Älä lankea epätoivoon, Kain. Meidän täytyy kestää!
KAIN. Mitä varten? — Mitä hän oli tehnyt? Paimentanut lampaita! Ja minä? Raatanut peltoja!
(Äänettömyys.)
On ja ei ole! Nyt on, ja samana hetkenä ei olekkaan. Tiesinkö minä sitä? Onko hän kuollut? Eikö hän seuraa kaikkialle — kysyvänä — kalpeana — verisenä? — — Oi veljeni, veljeni!
(Heittäytyy maahan.)
AADA. Kain, Kain! Koeta tyyntyä! Miten sinun otsasi on kuuma ja tukkasi märkä! Ohimosi niin oudosti tykyttää.
(Ratkee hiljaiseen itkuun.)
KAIN. Tykyttää — polttaa — pakottaa — särkyy — halkee! Anna minun olla!
AADA. Kain, Kain!
(Äänettömyys.)
KAIN. Aada! Sanotko minulle mitä elämä on?
AADA. Älä kysy, älä kysy — emme voi siihen nyt mitään vastata.
KAIN. Täytyy, Aada! Onko ihminen hiiri?
AADA. Jumala! Miksi tuollaista puhut?
KAIN. Onko se niin ihmeellistä? Onko hän hiiri — vai myyrä? Puuhaa, penkoo, juoksee, häärää, käytäviään kaivaa. Eräänä päivänä sattuu suuri jalka kohdalle — painaa. Kaikki valmista. Ojona kuin hiiri. Hiiren loppu — jumalankuvalla, hah hah haa!
AADA. Oi Kain, Kain! Sinä saatat minut epätoivoon.
KAIN. Miksen minä saanut olla tuo hiiri? Miksi minun käteni ovat tällaiset? — Jumala, maailma pimenee silmissäni!
AADA. Voi meitä! Sinä olet liian kiihtynyt, Kain. Sinun pitää levätä.
Lähdetään suojaan!
KAIN. Minne? Ei vuorikaan voisi minua suojata!
Miksi minun kurjan pitikään syntyä? Sinä olit oikeassa, isäni! Kirottu olkoon se yö, jonka sinä hyvin muistat, ja se päivä, jonka sinä, äitini, muistat!
AADA. Kain! Sinä et saa noin puhua. Sinä teet syntiä.
KAIN. Mikset ollut marras, äitini! —
AADA. Kain!
KAIN. — Tai minä kohtuusi tukehtunut, tai kuollut silloin kuin sinulle kipua saatoin — se olisi ollut viimeinen kipu, millä elämää haavotin. Tai mikset pestessä minua veteen painanut, tai kuivatessa kallioon paiskannut? —
AADA. — Sinä olet kauhistuttava, sinä et tiedä mitä puhut! Ilma pimenee. Minä rukoilen: lähtekäämme!
KAIN. Pimeneekö se? Kas vaan! Käsissäni ei näy enää ollenkaan punaista — miten kauniin mustat ne nyt ovat. Katsoppas tarkemmin — tänne! (Osottaa päätään). Eikö sekin ole musta?
(Tuuli kohahtaa.)
Soiko nyt? Niin, niin: soi tuuli, ulvo myrsky — silloin oli savua!
(Näyttää nyrkkiin puristettua kättään.)
Näetkös: käsi on musta ja ilma on musta ja pää on musta, pyörähdys — näetkös, kun et näe mitään, ja kuitenkin on varmaa että käsi liikkuu —
AADA. Jumala armahtakoon! Minä en hellitä, en!
KAIN. Niin, kyllä se on minun käteni — se on varmaa pitämättäkin.
(Salama.)
Kas! Eikös se ollut punainen lintu? Onko Hänelläkin tulikaari? Terve vaan, vastaan oiti! (Hapuilee vierestään). Mitä? Kirous! Hän on sen ottanut. Ja ampuu sillä keksijäänsä, konna. Hyi! No no — se on hyvin sinun tapaistasi, niinhän sinä olet aina tehnyt, hah hah haa!
AADA. Sinä puhut käsittämätöntä, Kain! Sinä herjauksia syydät. Kuule minua, tämä ainoa kerta!
KAIN. Mikä hätänä?
(Myrsky hohahtaa puissa.)
Kuulitko? Nyt paljetta painetaan: huu, huu! Eikö se ole mahtavata? Entäs tuo kilke? Et ymmärrä —? Minä sen kyllä ymmärrän. Siellä on kiire — niin, niin, kyllä ymmärrän! (Puiden nyrkkejään taivasta kohti). Mutta katsoppas: nämät ovat vielä vapaat! Mies miestä vastaan! Vielä minä olen Kain!
(Jyrähdys.)
Se oli isomoukari!
AADA. Jumalan nimessä: tule majaani Herran voima käy ja rajusade alkaa.
(Koettaa vetää Kainia.)
KAIN. Poisko? Oletko mieletön? Vai etkö uskalla katsoa häntä suoraan silmiin, kun hän on muka vihoissaan?
(Yhä uudistuvia salamoita.)
Ohoh! Se huimii jo käsillään. Sen saattoi arvata. Pitkät käsivarret, hah haa! — Sattuiko? Ei ei, ei se sinua lyö.
(Sadepisaroita lankee.)
Yhä parempaa! Eikös se nyt viskele kivillä? Juokse piiloon, piikaseni!
Ei; lennä, lennä! Ihminenhän voi lentää — hah hah haa!
AADA. Jumalani, Jumalani! Älä heitä meitä pimeyteen!
(Ankara jyrähdys, rajusade lankee.)
Esirippu.