NELJÄS NÄYTÖS.
KORPEEN!
Paikka: sama kuin proloogissa. Kuuvaloyö. KAIN ja AADA istuvat puun alla oikealla.
AADA. Kain! Kuu jo valostaa. Lähdön hetki on tullut.
KAIN (mietteistään havahtuen). Totta. Olin unohtaa ketä olemme — ja missä.
AADA. Sen voimmekin — kyllin että olemme.
KAIN. Ja kulemme!
(Äänettömyys.)
AADA. Niinkin. — Katso ympärillesi, Kain! Ilma on niin kevyt ja raitis — se kutsuu. Metsän harteilla kuun hohtava vaippa — se kutsuu. Ja sinä olet taas tyyni ja tahdot elää — me olemme valmiit!
KAIN. Tahdon elää — kun elämä on välttämättömyys!
AADA. Saman tekevä! Tahdot ymmärtää tämän välttämättömyyden ja jännitys on lauennut.
KAIN. Vaan jos sen mukana on kaikki muukin lauennut —?
AADA. Muukin?
KAIN. Niin. Minussa oli ennen jotakin, joka täytti, paisutti ja jännitti — olin kuin viritetty jousi.
AADA. Ja sinä tulet jälleen vireeseen.
KAIN. En koskaan — kaarestani selkä katkesi!
AADA. Ei, vain hetkeks herposi. Sinä tulet vireeseen — aikaa myöten.
Ja sinä olet jo vireessä.
KAIN. Ivaatko minua?
AADA. En.
KAIN. Tulla vireeseen — siihen tarvitaan aate.
AADA. Niin.
KAIN. Tulevaisuuden aate, päämäärä jonka eteen elää.
AADA. Niin!
KAIN. Minä tavotin vapautta, se oli aate — ja minä riistin toiselta kaikkein ensimäisimmän vapauden, vapauden elää. Ymmärrätkö mitä se merkitsee?
AADA. Ymmärrän. Mutta juuri siitä voi alkaa vapauden tie, vaikkemme sitä vielä käsitä.
KAIN. Minä etsin selvyyttä ja luulin saaneeni selvyyden langasta kiinni — se katkesi, ja sen pää löi minua vasten silmiä, että näköni soentui. Ymmärrätkö mitä se merkitsee?
AADA. Ymmärrän. Mutta sen säikeen voi aika jälleen solmia.
KAIN. Ei aika, ei mikään! Tulevaisuudenaate on minussa kuollut — ja niin olen itsekin kuollut.
AADA. Sinä elät!
KAIN. Kuollakseni.
AADA. Et, noustaksesi!
KAIN. Ei, ei! Sinä tiedät kaikki, mitä on tapahtunut, ettei ole mitään, minkä eteen me kaksi eläisimme.
AADA. Täytyy olla, ja minä olen varma että me vielä kerran sen löydämme.
KAIN (painokkaasti). Löytyykö sekin, jota ei ole — jonka on omin käsin tappanut?
AADA. Oi Kain, Kain! Älä käytä noita sanoja. Sinä saatat minut jälleen epätoivoon.
KAIN. Miksen käyttäisi? Emme voi katsoa eteen emmekä taakse.
AADA. Ja kuitenkin meidän täytyy katsoa eteenpäin — tulevaisuuteen!
KAIN. Tyhjyyteen! — Oh, oh, oh; en surmannut vain veljeäni, vaan oman lapsenikin: tulevaisuuteni!
(Lyhyt äänettömyys.)
AADA. Lapsesi —? Sehän…
(Syvä mielenliikutus kasvoilla, joille vähitellen kohoo outo kirkastus. Painaa käsillään kahden puolen sydänalaansa, kuuntelee.)
Kain! Se elää! Se on löytynyt! Se on minussa!
KAIN. Mitä —? Mikä sinun tuli? Oletko järjiltäsi?
AADA. Olen — ilosta! Elämä! Voitto! Se elää, se liikkuu!
Kaikki elää, liikkuu, väreilee, säteilee. Käsi tänne, Kain!
KAIN. Sinä hourailet! Mikä liikkuu?
AADA. Elämä — tulevaisuus — sinä — minä — Jehova liikkuu minussa! Etkö ymmärrä? Lapsi! Meidän lapsemme! Hän, josta olemme niin paljon uneksineet, vaan jonka olemme surussamme unohtaneet. Kätesi tänne, Kain!
KAIN (kauhistuneena). Tämäkö käsi?
AADA. Juuri se — tänne, sydämen alle. Sen kautta sinä tunnet tulevaisuuden sydämentykytykset, ja ne tykytykset saavat omankin sydämesi jälleen sykkimään.
KAIN (liikutuksesta vavisten). Jumalani! Hän elää — hän elää!
(Tarttuu kiihkeästi Aadan käsiin, katsoo syvälle silmiin:)
Äiti!
AADA. Isä!
(Äänettömyys.)
KAIN (vetäytyy äkkiä irti). Isä! Mutta hänen isänsä on — veljenmurhaaja!
AADA. Miksi taas tuota? Anna minulle kätesi, Kain — ei: isä, isä, tuhannesti isä! Mitä hänellä on osaa meidän hairahduksissamme? Ei sinussa vielä silloin synkät ajatukset liikkuneet. Hän on parasta, mitä sinussa on ollut, ja rakkaudessa annettu. Kaikki, mitä sinussa ja minussa on hyvää ollut, elää hänessä.
KAIN. Nuo tykytykset voivat yhtä hyvin olla vastaisten hairahdusten hurjia suonenlyöntejä.
AADA. Ei koskaan! Etkö voi uskoa että anteeksianto on mahdollinen, että se on armon ja lohdutuksen merkki, uuden puhtaamman maailman viesti?
KAIN. Minäkin olen ollut puhdas, minustakin on toivottu…
AADA. Ja sinun tiesi ei ole vielä loppuun kulettu — hänen polkunsa vasta alkaa. Rakastakaamme häntä, ja hän on sen rakkauden voimalla kulkeva uutta tietä ja avaava meillekin sovituksen polun.
KAIN. Sovituksen polun —? Niinkö luulet?
AADA. En vain luule, vaan joku ääni sisässäni huutaa ja vakuuttaa, että se on sitä tietä mahdollinen!
KAIN. Ettäkö hän olisi…?
AADA (riemukkaasti). — se uusi päämäärä! Ajattelehan: meidän lapsemme, kenties poika! Se on puhdas ja viaton, vastaisen sukupolven siemen, joka ottaa haltuunsa sen, mitä me hairahduksemme tähden emme itse voineet.
KAIN. Jatkaa siitä, johon meidän täytyi lopettaa; toteuttaa sen, jota me olemme haaveilleet…?
AADA. Juuri niin! Toivon kipinä, jonka viemme kanssamme korpeen.
KAIN (vakuutetusti). Ja jonka eteen kärsimme ja taistelemme!
AADA. Kiitos! Nyt taas tunnen sinut. (Puristaa hänen kättään). Olet entinen ja kuitenkin uusi!
Niin, me kärsimme ja taistelemme, uhraudumme kokonaan hänelle. Mikä korpea kaatuu, se hänen tähtensä kaatuu; mikä toukoa kasvaa, se hänen nimeään kuiskaa. Me itse vihdoin kaadumme ja unhotumme, mutta juurestamme nousee uusi, raitis vesa. Ja hän tulee kerran korvesta suurena ja kauniina ja puhtaana ja sanoo: minä tahdon kaikki sovittaa, minä olen niiden poika, jotka päättivät päivänsä unhotuksessa.
KAIN. Aada! Tiedätkö — minä tunnen niin kummallista…
AADA. Niinkuin nyt vasta elämä, se oikea elämä aukeaisi eteemme —?
KAIN. Jotain sentapaista. Vakaata ja raskasta, mutta kuitenkin rohkaisevaa. Niinkuin nyt vasta tapaisin sinut ensi kertaa, nyt vasta omakseni lupautuisit.
AADA. Ja niinkuin rakkaus ei olisikaan sitä, mitä se on meille tähän asti ollut — ymmärräthän — vaan jotain suurempaa ja syvempää?
KAIN. Juuri niin.
AADA. Kätkettyä, niinkuin mullattu siemen, mutta sentään elämän voimaa täynnä!
KAIN (innostuneesti). Niin, aivan niin!
AADA. Ja tiedätkö mitä, Kain?
KAIN. Mitä? Puhu, Aada!
AADA. Olen usein itseltäni kysynyt: mitä varten sinäkin, Aada, elät?
KAIN. Älä puhu noin, Aada — tiedäthän…
AADA. Niin, nyt sen tiedän! Minuakin tarvitaan — taisteluun! Taisteluun sinun kanssasi ja sinun puolestasi — meidän kolmen puolesta. Kain! Minä kasvatan sinulle pojan, jonka imetän rakkauden maidolla ja pesen sovituksen kyynelillä, jonka peitän rukouksen suudelmilla ja siunauksen käsivarsilla uneen tuuditan!
KAIN. Aada! Sinä olet minulle enempi kuin — mutta mitä se oli —?
AADA. Sinä säpsähdät — ohikiitävää pilvenvarjoa, joka hetkiseksi kuun kasvot peittää.
KAIN. Ja me, Aada, olemme uneksineet kuuvalounelmia, vaikka minun pääni päällä lepää isän kirouksen musta pilvi!
AADA. Kain! Miksi taas nuo synkät mietteet. Äidin anteeksianto ja minun palavat rukoukseni ovat sen torjuvat — tai ainakin lieventävät.
KAIN. Tehty ei tule tekemättömäksi. Minun rikokseni on suurempi, kuin että se voisi kostamatta jäädä. Veljen käsi veljeä vastaan, miksei seuraavassa polvessa pojan käsi isää vastaan; sehän olisi vaan —
AADA. Älä puhu noin julmaa! Sekö lapsi, jota rintani alla kannan, joka on koko elämäni sisällys?
KAIN (raskaasti). Niin olin minä kerran äidillemme.
AADA. Ei, ei; se ei ole mahdollista! Min' en kestä sitä ajatusta. Ah,
Jehova!
(Lyhyt äänettömyys.)
ÄÄNI. Kain, Kain!
AADA. Kuulitko jotakin? Joku ääni —?
(Outo valostus puiden lomasta. Kain ja Aada nousevat.)
MIKAEL (loistavassa puvussa, josta välkehtii koko maisemaa valaiseva kirkkaus). Kain! Näin sanoo Herra: minä en tahdo hairahtuneen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja itsensä parantaisi. Mitä ihminen kylvää, sitä hän leikkaa, ja niin olet sinäkin leikkaava työstäsi kärsimyksen viljan. Mutta joka Kainille kostaa, hän pitää seitsemän kertaisesti kostettaman, sillä kosto ei ole ihmisen.
KAIN. Jehova! Sinun tuomiosi on oikea ja pitkämielisyytesi suurempi kuin ansainnut olen. — Ethän kiroo siementäni mustan työni tähden?
MIKAEL. En. En ketään kiroo, ken ei itse tahdo kirouksen tietä astua. —
Kain! Käy lähemmäksi!
(Kain lähenee.)
Minä panen merkin sinun otsaasi, ettei kenkään sinuun kajoisi —
(koskee kädellään otsaan, valohäivähdys)
— ja kaikkein sinun jälkeläistesi otsaan, jotka ovat sinun kaltaisiasi. Olkoot ne seitsemän kertaa seitsemän kirotut, jotka niihin kajoovat kuin tätä merkkiä kantavat — se olkoon Jehovan kirous!
Ja nyt, Kain! Käy tietäsi ja taistele itsellesi sovitus! Ken tahtoo maailmaa hallita, hän oppikoon itseänsä hallitsemaan. Olkoot viimeiset tekosi otollisemmat kuin ensimäiset! — Herra on puhunut.
(Hämyhäivähdys. Mikael katoo. Äänettömyys.)
KAIN. Hän on poissa — vai oliko se vain ahdistetun sielun harhakuvailusta?
Ei, ei! Aada! Mikä on se merkki, joka kulmillani polttaa?
AADA. En mitään merkkiä huomaa, vain synkän pilven otsallasi ja silmissäsi oudon palon, niinkuin etsisit ja kärsisit ja kamppailisit enemmän kuin kukaan muu; niinkuin jokaisen, joka sinulle pahaa aikoo, täytyisi seisahtua vavistus sydämessään ja kärsiä sinun kanssasi niinkuin minä kärsin — ja rakastaa sinua niinkuin minä rakastan.
KAIN. Synkkä merkki, ja kuitenkin tuntuu niinkuin se minua rauhottaisi.
AADA. Niin, Herra on meitä vahvistanut. Käykäämme!
EEVA ja SILLA tulevat majan luona.
EEVA. Liian myöhäänkö? Ovatko he ennättäneet jo lähteä? — Jehovalle kiitos, he ovat täällä!
KAIN. Äiti!
Sinä, äiti, täällä — ja Silla?
AADA. Oi, äiti, äiti! (Syleilee). Onko se mahdollista? Ja sinä, sisar kulta! Me olemme —
EEVA (liikutettuna). — lähdössä. — Ja sinä, poikani —?
(Äänettömyys.)
KAIN. Niinkuin näet, äiti!
EEVA. Käärmeen kirous näin meidät hajotti. Hän kantapäähän pisti.
KAIN. Äiti! — Näitkö sen?
EEVA. Sinä epäilet —?
KAIN. Epäilen — ja en.
EEVA. Siitä on jo pitkä aika. Kuulin äänensä.
KAIN. Jospa se olikin — (osottaa rintaansa) - täällä?
EEVA. Käärme —?
KAIN. Sinulla silloin, minulla äsken.
EEVA. Näitkö sinäkin sen —?
KAIN. En sitä — ja sentään… Minun lienee ollut lintu.
EEVA. Lintu —?
SILLA. Punainen lintu?
KAIN. Niin — lentoon lähteissään. Ja jos se on aina — kaikilla?
EEVA. Niinkö —?
(Pitempi äänettömyys.)
AADA. Äiti! Herra on meille puhunut — enkelinsä kautta.
EEVA. Ah! Tuomiota, tuomiota!
AADA. Kain —?
KAIN. Myöskin…
EEVA. Lupausko?
KAIN. Ei, vaan käsky: taistele!
EEVA. Taistele —?
KAIN. Itsesi kanssa — itsesi voita!
EEVA. Itsesi voita! — Ei muuta?
KAIN. Ei.
(Äänettömyys.)
Entä isä?
EEVA. Huokailee murheissansa.
AADA. Isä parka!
KAIN. On aika lähteä.
EEVA. Nytkö jo?
Niin tänne jään kuin kuiva korsi. Kahajan, kaadun, maahan maadun.
Ja te —? Sinä, tyttöparka! Yksin — minä tunnen sen…
AADA. Yksin? — Äiti!
EEVA. Mitä, lapseni —? Silmäsi säteilevät niin kummallisesti?
AADA. Äiti, äiti!
(Heittäytyy Eevan kaulaan ja puhuu kuiskaten. Hetkisen äänettömyys, kaikki kolme naista syleilevät toisiaan ja itkevät ilosta.)
KAIN (syvästi liikutettuna). Silla! — Voitko antaa minulle koskaan anteeksi; minulle, joka olen niin paljo sinua vastaan rikkonut? Nyt vasta sen ymmärrän.
SILLA. Jehovaa vastaan, veljeni!
(Ojentaa kätensä.)
Minä … kärsin kanssasi (heltyy itkuun.)
(Hetkisen äänettömyys. Leijonan ääni kuuluu metsästä.)
KAIN. Nyt matkaan!
EEVA. Nyt — tuonne? Odottakaa kunnes aamu valkenee.
KAIN. Mahdotonta! Kellä korpi kotina, sitä ei saa korven äänet kammottaa. — Aada!
EEVA. Lapseni, lapseni!
(Menevät majaan.)
LUSIFER (tulee, ilkamoinen voitonilme kasvoilla). "Ja katso, ne kaikki olivat sangen hyvät" — heh heh hee!
MIKAEL tulee vastakkaiselta suunnalta.
Oho! — Noo, veli Mikael? Siellä ylhäällä kai on tänään ollut suuri riemupäivä ensimäisen hurskaan saapuessa herransa iloon?
MIKAEL. On ilkkas liian aikaista — se omaan rintaasi voi kilpahtaa.
(Aikoo mennä.)
LUSIFER. Oo! Noin nurpeissasi tuon pikku jutun vuoksi? Malttia! Me vuoroin maailman herraa näyttelemme — sinun isäntäsi vuoro…
KAIN, AADA, EEVA ja SILLA tulevat majasta. Mikael ja Lusifer vetäytyvät puiden varjoon. Kainilla aseensa mukana, Aadalla moniaita pieniä talousesineitä. Äänetön hyvästely. Eeva ja Silla pysähtyvät majan luo katsellen Kainin ja Aadan jälkeen, jotka kulkevat kentän poikki.
KAIN (pysähtyen). Hyvästi kotikumpu — ainaiseksi! Paljo onnea olet nähnyt — onnettomuutta enemmän. — Aada! Sin' et virka mitään. Eikö lähdön hetki ole raskas?
AADA. Raskas, vaan ei liian raskas, jos vaan ymmärrämme minkä vuoksi lähdemme.
KAIN. Minkä vuoksi ja miksi? Mun tieni viepi mustaan korpeen — mun, itse mustan, synnin mustan, murheen mustan. Minkä vuoksi? siinä solmu.
Mit' on ihminen? Luojan kuva? Jos niin — hän on kuva särkynyt. Eläin?
Jos niin — hän peto on. Molempia? Jos niin — eläin usein voiton viepi.
Vai savitönkkä? — Aada! Etkö mitään sano?
(Käyvät eteenpäin.)
AADA. En. Vaan hiljaa sydämessä toistan, minkä sinä ääneen lausut.
KAIN (pysähtyy liikutettuna). Mit' on elämä? Käsikö, joka tätä tönkkää sotkee, muodostaa? Jos niin — se valmistuuko joskus, vaiko käsiin särkyy? Vai onko elo syvä haava, joka aina vuotaa, kirveltää? Jos niin — puhdistuuko joskus veri, vaiko viime tilkkaan kuiviin juoksee? — Aada! Sinä veteen tuijotat?
AADA. Sekin aina juoksee, vaan ei koskaan kuiviin. Ei myös koskaan kokonansa puhdistu: väliin kirkas on, väliin taasen samentuu.
KAIN (yhä enemmän liikutettuna). Samea — samea on elon virta, sumuinen sen määränpää. Mik' on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu? Lähde, josta sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa, vaan ei koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat repii, piikit pistää — vain juosta, juosta!
(Käyvät eteenpäin.)
Tää synkkä polku eikö sua pelota, Aada?
AADA. Ei! Yön silmät tuolla valvovat, ja eikö samoin Herran silmä korvenkulkijankin askeleita?
KAIN (pysähtyen). Se silmä! Mit' on hän? Arvotuksen arvotus. Se kerran selviääkö? Ei kenkään, kenkään tiedä…
Aada! Nyt korven sumuja halkomaan — tai niihin haipumaan.
(Katoovat metsään.)
EEVA (viittaa toisella kädellään jäähyväisiksi, toisella peittää kasvonsa nyyhkyttää.)
MIKAEL (astuu esiin kirkkautta välkehtien). Eeva!
EEVA (varjostaa kädellä silmiään). Ah!
MIKAEL. Rauha sinulle — surujen äiti!
EEVA. Tää armo onko mahdollinen — taas Herra meille puhuu?
MIKAEL. Kautta halvan palveljansa.
EEVA. Ah, kirkkauden sanantuoja! Jo viime toivo katosi ja kaikki sumuun peittyi.
MIKAEL. Sumut voivat hälvetä! On yökin usein pimein juuri aamunkoiton edellä.
EEVA. Oi Herra! Ei koskaan meille aamu koita, ellet Sinä meitä tielle ohjaa.
MIKAEL. Vain se on tiellä, joka itse tiensä etsii.
EEVA. Herra, Herra! Sitä emme omin neuvoin koskaan löytää voi. Jo käärme voiton sai. Vain yksi vesa versoo — sekin veljenverin tahrittu (nyyhkyttää.)
MIKAEL. Vaimo! Herran tiet ei ole ihmisten. Siis kuule armon sanoma, se lohtunasi tietä etsi. Näin sanoo Herra, Herra: surusi olen nähnyt ja kuullut huokauksesi, eikä käteni ole lyhetty. Sinulle on syntyvä poika, jonka päällä lepää Aabelin henki. Hän on oleva suloinen saarnaaja ja elämäsi ehtoon lohdutus.
EEVA (lankeaa polvilleen ja suutelee hänen vaippansa lievettä). Jehova,
Jehova! Olen mahdoton näin suureen armoon.
MIKAEL. Jehovan on armo ja istuimensa rakkaus. Käy siunattuna tietäsi!
Ja sinä, Silla! Näin sanoo Herra: nöyrille minä olen armo ja vilpittömille laupeus. Sinulle on syntyvä veli, joka on surusi vaimentava, ja sinä itse olet kerran tulevaisuuden toivoa rintasi alla kantava. Ole siunattu!
SILLA. Suuri on Herra, Herra!
EEVA. Käsittämätön armossaan!
(Molemmat naiset nousevat ja poistuvat.)
LUSIFER (tulee esiin — purevasti). Joko nyt ovat kaikki siunatut ja saatetut —?
MIKAEL. Jo. — Vielä sana sinulle!
LUSIFER. Oo! Siunaus vai —?
MIKAEL. Se on täytetty! Mik' on nyt täytetty? Sä Luojan perintösäännön ihanan noin aijoit inhan kirouksen kahleeks muuttaa. Miss' on nyt suuri tuumasi? Aabel jälleen haudastaan on nouseva!
LUSIFER (raivostuen). Sen kuulin — ja myös kertasanomalla tajuan!
(Äkkiä itsensä hilliten.)
Hy! Yks pieni laskuvirhe, vai onko muita?
MIKAEL. On lapsi isän kuva — vaan ei vanhempaansa sidottu!
LUSIFER (kylmän uhmaavasti, kädet rinnoilla ristissä) Toinen!
MIKAEL. On nainen himon sytytin ja paula miehen polulla? — Hän miestä horjuvata tuki ja hänen kanssaan korpeen läksi!
LUSIFER (kuin edellä). Kolmas!
MIKAEL. On Kain jo pimeyden valtaan heitetty? — Sä näit: hän läksi taistellen!
LUSIFER (kuin edellä). Neljäs! — Joko loppui?
MIKAEL (ylevästi vaijeten.)
LUSIFER. Hyvä! Ja nyt sana sinulle!
Ensimäinen: Se uusi Aabel! (Karmivan ivallisesti). Ken oisi uskonut tuon ylvään herrasi noin innokkaaksi lammashoidon vaalijaksi — hy, hy!
Toinen: Ei lapsi isään sidottu — (rajusti) siis ei sen uuden Aabelinkaan lapsi!
Kolmas: Nainen korpeen meni. (Pilkallisesti). Totta kai — (hillityn purevasti) myös naarasluontehensa korpeen vei, ja muut' en pyydä!
Neljäs: Kain läksi taistellen! (Ilkkuvan uhkaavasti). Unhotitte että myöskin minä korpeen käyn — ja se on suuri laskuvirhe se!
MIKAEL. Ei Herran tarvis laskuja. Sun tuumas kyllä tunnetaan, vaan —
KAIN palaa, juosten kiihkeästi kentän poikki.
MIKAEL. Kain!
LUSIFER. No —?
(Äänettömyys.)
KAIN (tulee tulikaari kädessään, pysähtyy). Sinuako pelkäisin? Sinutko jättäisin? En! Sä seuraat, toveri ja veli!
(Kavahtaen.)
Toveri ja veli? — Toveri ja veli sittekin!
(Menee.)
LUSIFER (ylhäisen itsetietoisesti). No, Mikael? Se oli vain tuon kurjan virhelaskun jälkimainingeita. Myös voisit herrallesi ilmottaa: se ei ollut minun viime laskelmani!
MIKAEL. Sun laskelmasi, Lusifer parka! Niissä on ja tulee aina olemaan — yks pieni laskuvirhe.
LUSIFER. Kas kuin renki haastaa mahdikkaasti!
MIKAEL. Vapaasti palvelen ja vain sitä lausun, mitä Herran henki rinnassani kuiskaa.
Sua säälin, Lusifer — olinhan kerran toveris…
LUSIFER. Oh, niin armeljas tuon vanhan tuttavuuden vuoksi!
MIKAEL. … Sull' on voiman, tarmon suuri lahja, ja siitä ylpeilet. Vaan lahjan tuon sai kerran eräs ylienkeli — sun omaas on vain itsekkyys ja kapinan ja irrotuksen henki.
Sä olet muka toinen valtaherra. Siis loit kai itsesi ja toisen suunnan alku olet? Ja sentään tiedät: vain se on alku, joka kaiken alku on, muut on muotoja — ja niinpä sinäkin!
LUSIFER. Mun tapani ei sanoin taistella, vaan töin ja toimin. Siks lyhyeen: on yhtä milloin alkuni mä otin — vaan toinen olen ja toisena pysyn ja ihmiskunnan herrastasi irrotan!
MIKAEL. Se aikeesi — ei täytäntö. On Herran peruslaki rakkaus ja kaiken olevaisen yhteys. Siitä kaikki lähti, siihen kaikki kerran palaa, vaikka harhapolkujenkin kautta. Ja siihen kuulut sinäkin — nyt vielä eronneenakin.
LUSIFER (kuohahtaen). En koskaan!
MIKAEL. Ja sittenkin. Sä kyllä ihmislapset harhateille viet ja syökset lankeemuksen kuiluihin, vaan kärsimys ja tuska vain sielun puhdistaa ja syvemmälle elontajunnalle tietä avaa. Myös minä taistelen ja kaikki hyvät voimat kanssani. Ja konsa yö ja epätoivo yllättää, silloin Herra heille kirkkaat valot lähettää, mi synkkää polkuansa valaisevat.
LUSIFER (hämmähtäen). Vai … niin…! Kruunupäitä ruhtinaita — vai?
Perustavat valtakuntia — mitä?
MIKAEL. Perustavat. He hengen ruhtinaita ovat, rakkauden miekka aseenaan ja taistelun ja kärsimyksen kruunu otsallaan. He valtakuntia perustavat, kansoja veljestävät ja maan ja taivaan yhteyttä eksyneille julistavat.
LUSIFER. Hm. — Sanoitko kirkkaita valoja?
MIKAEL. Sanoin.
LUSIFER. Siis tiedä: kirkkaat valot luovat aina synkät varjot — ja varjot ovat minun! Mä nostan valon vastaan valoa ja kaikki sekasorron yöhön peitän. Ja lähettäkää vaikka auringoita, mä vannon: maa maana pysyy, pilvet pilvinä — ja minä välillä!
MIKAEL. Aikasi — et ainasti! Voit kyllä hetkeks valon sammuttaa, vaan yössäkin he alkuyhteyttään huokaavat. Ja siitä huokailusta syntyy toivon lapsi: uusi aika! Se syntyy hitaasti, vaan se syntyy kuitenkin, ja vapautuksen hetki kerran kärsiville lyö. Luonto jälleen sopuun sointuu, maa ja taivas lähenevät; viha, vaino katoaa, leijona ja lammas laitumella rinnan käyvät — Herran henki kaikki täyttää. Ja kun se hetki kerran tullut on, myös sinun loppus tullut on — sinäkin, sä taistelun ja kiistan hurja ääni, samaan sointuun sulat, häviät!
LUSIFER. Sä ennustelet — (kammottavan hillitysti) — ehkä voisin ennustella minäkin! Vaan sitä halveksin; vain se on olevata, mikä tapahtunut on — kaikki muu on toiveita ja luuloja. Se olen, mikä olen — olen yhtä ijankaikkinen kuin herrasi. Ja niin kauvan kuin olen, vaviskoon mun edessäni taivas sekä maa!
MIKAEL. Et ennen luovu?
LUSIFER. En!
MIKAEL. Siis on taistelumme ainainen!
LUSIFER. Ijankaikkinen!
Kuu on kadonnut ja ilma pimennyt. Hämyhäivähdys: Lusifer ja Mikael katoovat. Taivaanranta vaalenee ja aurinko nousee, heittäen maisemaan punervan valostuksen. — Lintu alkaa livertää puussa.
Esirippu.
End of Project Gutenberg's Ikuinen taistelu, by Johannes Linnankoski