2. NIMETÖN SUORTUVA.
_Urmaan pirtti. Keskellä pirtinpatsas: kasvava honka, jonka latva on katkaistu katon yläpuolelta. Patsaan rungon molemmin puolin, vankkojen oksien haarukoissa ylhäällä lepää kaksi pitkin pirttiä juoksevaa ortta, pirtin emosta, joiden päihin seinärakenteen ristikkokehys tukeutuu. Itse seinämä on paksua olkipannikkoa, katto emosten kantama.
Pirtin vasemmassa ylänurkassa on koristelaudoin vyötetty kivikiuvas. Sen edessä kahden juurakon puitokseen punottu matala liesiverho. Vasemmalla ulko-ovi. Ovenpuolella on polettu maalattia, patsaasta oikealle sekä perällä kiukaan etureunaan saakka puinen korokesilta kaksine askelmalautoineen. Korokesillalla, oikealla seinällä, on pitkä pöytä, jota kantaa kaksi laajajuurista juurakkojalkaa. Pöydän takana seluksellinen seinärahi, molemmissa päissä raskaat, käyristä puunrungoista muodostetut nojaistuimet. Oikeassa ylänurkassa samoin muodostettu avokaappi. Kaapin ja uunin välillä perällä uutimilla varustettu vuode, kaapin ja pöydän välillä oikealla ovi kylkeissuojaan. Pirtinpatsaaseen lyödyissä vaarnoissa riippuvat Urmaan aseet, torvi y.m. Oviseinällä on rahvaanrahi, uunin luona pari juurakko-istuinta._
Valo lankeaa osaksi vasemmalla olevasta, rakolla verhotusta leveänmatalasta ikkunasta, osaksi suuresta lakeisaukosta pirtinpatsaan vieressä.
URMAS Istuu kahden toverinsa Rouan ja Horhojan kanssa pöydän ääressä, iskee kätensä pöytään: Heidän täytyy! Jokaisen mervin täytyy taipua yhteisyyden alle!
ROUKA
Mutta mitä sanomme noille metsäläisille?
URMAS Lujasti: Te kysytte eivätkö he vielä ole kuulleet mitä täällä neljän viimeisen kuun kuluessa on tapahtunut.
ROUKA Vastauksen tiedämme: mitä laakso heitä liikuttaa, heillä on omat asiansa!
URMAS Yhä lujemmin: Te sanotte ettei ole yhtään kiveä eikä kantoa koko Merviassa, joka ei nyt liikuta jokaista! Sinä, Rouka, kerrot kuinka Niitty-Mervian ja Järvi-Mervian miehet miekan iskutta sopivat kuumaksi tulistuneen kiistansa. Te kerrotte mitä täällä on uhrattu, mitä tehty ja toimeen saatu. Te vannotte että ne, jotka näin tekevät, eivät voi sallia heidän siellä toisiaan veristävän! Nousee: Niin, itse tiedätte.
Olkoon matkanne onnekas—minä puolestani lähden huomenna
Viiron-Merviaan.
HORHOJA
Viiron Merviaan? Uskotko siitäkin jotain syntyvän?
URMAS En tällä kertaa, Horhoja. He ovat asuneet liian kauvan liittualaisten kanssa vieri vierin mitään tajutakseen. Mutta minä isken ensi loven tuohon kovaan kamaraan. Usko, toverit! Kun itse uskoo, uskovat muut.
ROUKA
Ja me uskomme! Jää hyvästi. Lähtevät.
URMAS Joka on saattanut heitä ovelle, palaa jälleen korokesillalle. Käy etualalle päin: Nyt vasta tunnen eläväni! Mervia on kuin käypä olut-allas, pohjia myöten kuohuksissa.
Seisoo hetkisen mietteissään: Kuinka kireäntäpärä tämä aika ja tehtävä on! Olemme kuin hajainen heinäsuova nälkäisten laumojen keskellä. Liittua ei koskaan unohda että olemme kerran sille veroa maksaneet. Veenia on pieni, mutta vahvuu vuosi vuodelta kuin matalajalkainen jäärä. Muronnian verot tosin eivät meitä maahan lyyhistä, mutta Muronnia vasta kokoo laajoja liepeitään.—Katsahtaa ovelle, josta joku tulee, ja huudahtaa iloisen hämmästyneenä: Orpa! Sinä, äiti…? _Rientää nopeasti vastaan.
Sisään on orjatytön saattamana astunut vanha vaimo. Hänellä on lempeä katse ja hopeata hiuksissa._
Tule tervennä, äiti!
ORPA
Jumalat taloon, lapseni! Puristavat pitkään toistensa molempia käsiä.
URMAS Hartaasti olen sinua kaivannut näinä ihmeellisinä aikoina.—Onko enoni nyt tervehtynyt?
ORPA Hän on … vihdoinkin. Hymyilee lämpimästi: Ja minä olen taas kotona. Käyvät sillannetta kohti.
URMAS Osottaa verhottomia seiniä: Tällaiset ovat nyt seinäni! Kaikki riistin: verhot, taljat, omat ja isänikin kaatamat.
ORPA Nyökäyttää päätään: Olen siitä iloinnut, lapseni!
URMAS Auttaa hänet askelmista ylös: Vain yksin karvasteli sydäntäni… Asettaa pöydän päässä olevan istuimen mukavasti Orvalle… Sinun heleät antisi, äiti! Niitä riisuessani epäröin.
ORPA Nyökäyttää hiljaa: Olen sinusta ylpeä, poikani!
URMAS Arvasin mielesi—sinustahan se kaikki on minussakin. Ja niin se alkoi. Kymmenet tempasi sama into, ja nyt—niin, sinähän et vielä tiedäkkään!
ORPA
Mitä, hyvä lapsi…?
URMAS Kuohuvan riemuisena: »Mervan karhu», sukumme ensimäinen kauppahaaksi, lähti eilen etelään ja »Mervan havukka» lepää Uiron rannassa teloillaan, odottaen vain päiväänsä. Siellä, niiden mastoina ja laitoina, on kaikki mitä Mervan köyhästä suvusta irti saatiin.
ORPA Painaa hiljaisen riemuisesti kätensä rintaa vasten: Suvussamme siis on vielä voimaa nousta!
URMAS On, jokainen päivä tuo jotain uutta. Se on kuin uusi usko, äiti! Sitten käräjämäenpäivän se on kulkenut kuin arpakapula kylästä kylään, kutsuen miehiä taisteluun.
ORPA Jumalat siunatkoot hehkuvan intosi! Ja oikea asia aina menestyy. Hiljaisen kiinteästi: Mutta omat asiasi, Urmas…? Sinä niistä ilmotit lyhyesti orjamme kautta.
URMAS Raskaasti: Niin … ne asiat. Ne ovat minulta riistäneet monen yön unen. Mutta siinä oli niin tehtävä eikä toisin.
ORPA
Monen yön unen…? Katsoo pitkään: Oletko nyt varma?
URMAS Olen. Sekin oli lopulta kansan asia ja liittyi erottamattomasti heimojemme onneen.
ORPA Ihmetellen: Heimojemme…? Kuuluuko sekin heimoihin?
URMAS
Kuuluu. Mertsi on sen heimon tytär, jonka kanssa taistelu käy. Minä ja
Mertsi—ei äiti, se olisi saanut monen pudistamaan päätänsä.
ORPA
Olisiko sinua sentähden epäilty?
URMAS Ei, ei minua. Mutta veeni-naiset mervien pirteissä ovat syöneet merviläisyyttä niinkuin salainen kotivarkaus. On pantava heikoille sulku, on nostettava yhteisyyden henki! Urmas ja kaukaisten vuorimervien mahtavimman miehen tytär on liitto, joka tempaa vuorelaiset mukaan, ja tuon suvun monet haarat ovat kuin syttyvät tervaslastut siellä täällä muualla. Urmas ja ylevä Heljä on kuin kerän pohja, jonka ympärillä merviläisyyden langat yhtyvät.
ORPA Totta poikani. Ja sentään on kysymys jostain muusta, joka kuuluu ainoastaan sinuun! Katsoo kiinteästi: Ketä rakastat…?
URMAS Tuskaisena: Äiti! Mertsi oli minun nuoruuteni unelma. Mutta sen unelman täytyi särkyä.
ORPA
Täytyikö sen? Ja voitko sen noin särkeä—myös häneen nähden?
URMAS On hetken vaiti: Voin. Meidän välillämme ei ole siitä asiasta koskaan sanaa vaihdettu.
ORPA Hiljaa: Puhutaan joskus sanoittakin … enemmän kuin sanoin.
URMAS Puhutaan, puhutaan—ja meidän välillämme on puhuttu. Siksi olen ystävämme Mannon kautta saattanut tekoni syyt hänen tietoonsa.
ORPA Jännittyneenä: Onko hän jotain vastannut…?
URMAS
Ei … ei vielä…
ORPA Kuin itsekseen: Moni ei vastaa koskaan… Äänettömyys. Entä Heljä? Mitä hän on sinulle?
URMAS Lämpimästi: Hän on jalo, äiti! Olen häneen mieltynyt ja sukumme asia liittää meitä päivä päivältä lujittuvin sitein.
ORPA Sukumme asia, taas…? Niin niin… Hiljaisen värähtävästi: Ennen meitä raastettiin väkisin miehen taljoille, sitten meitä myytiin suurista lunnaista. Tuleeko nyt asiat, kaikkinaiset asiat … ei koskaan se yksi? Sekin olisi ollut uusi usko, poikani. Hiljaa: Täytyykö minun nyt jäädä minun uskoineni?
URMAS Lyhyen äänettömyyden jälkeen: Sinun täytynee, äiti—ellet tyydy siihen, ettei meidänkään välimme ole kokonaan sitä uskoa vailla. Heljä se on oleva! Hän, kirkas mervi-nainen, minun pirtissäni paistaa ja kotini hiiloksessa merviläisyyden lieskaa kanssani vaalii.
ORPA Hiljaa: Niin, sinun pirttisi, teidän hiiloksenne—vaan Mertsi…? Tiedätkö sinä miten syvästi hän on tästä asiasta unelmoinut? Pettyneen sydämen polut … pettyneen sydämen kirot, poikani——Katkeaa äänettömäksi.
URMAS On pitkän aikaa vaiti, ankara mielenliikutus kasvoillaan: Minä olen taisteluni taistellut ja päätökseni tehnyt. Kohtaako minua sen vuoksi onni vai onnettomuus, sitä en kysy. Enkä sitäkään, kärsiikö ehkä joku toinenkin sydän. Olen uhrikivellä leikannut itseni irti kaikesta muusta paitsi kansani asiasta. Jos minua sen vuoksi kirot kohtaavat, ne kohdatkoot—ne ovat kansani onnen kirot!
ORPA Syvästi liikutettuna: Ymmärrän—sinun kohtalosi on ratkaistu.
URMAS Käy äkkiä sillanteen reunalle—sisään on astunut muuan orja.
ORJA Isäntäni Orhas tervehtii sinua! On saapunut Metsä-Merviasta miehiä iloisin uutisin, tärkein asioin. He odottavat sinua.
URMAS
Tulen heti—niin tervehdi isäntääsi! Orja poistuu.
Iloisia uutisia, tärkeitä asioita—kuulitko sinä, äiti? Niin, se kasvaa kuin vyöryvä lumipallo! Miehiä menee, miehiä tulee, kirot suistuu, kiistat talttuu. Ja vaikka se nyt on veeniläisyyttä vastaan, niin se kuitenkin sulkee ja lopulta itseensä sulattaa kaikki, veenit ja mervit. Ja niin nousee vapaa, voimakas Mervian kansakunta, jonka ei tarvitse kumartaa itään eikä länteen, vaan joka on kerran näyttävä mikä on Mervian miehuus ja ponsi!
ORPA Hiljaa: Taivas suokoon, että niin kävisi! Pyyhkäsee kyyneleen silmänurkastaan: Nyt minä menen omaan pirttiini, lapseni. Nousee.
URMAS Nytkö jo…? _Tarttuu heltyneenä hänen käsiinsä, katsovat hetkisen ääneti toistensa silmiin. Menevät sillanteelta alas.
Orjattarelle, joka on seisonut sen aikaa oven luona:_ Sätene! Saata Orpa-valtijatar ja tule sitten tänne—pirttini jää sinun vastuullesi. Hiljemmin: Jos Heljä-valio sillaikaa tulee, pyydä istumaan—sano että viivyn tuskin hetkeä.
SÄTENE
Sanon. Poistuu Orvan kera.
URMAS _Palaa sillanteelle, käy pirtinpatsaalta päähineensä, menee.
Huone on hetkisen tyhjänä. Sitten ovi avautuu hiljan-hiljaa raolleen ja aukeamassa näkyy hunnuntapaisella pääliinalla suojaavasti verhotut naisen kasvot. Hän kurkistaa varovasti ympäri huonetta, vetäytyy sitten sisään, huoahtaa vapautuneesti ja työntää pääliinansa syrjemmä._
MERTSI Kalpeana, jännittynyt ilme kasvoillaan. Katsahtaa tarkastellen ympärilleen, hämmästyneenä: Näinkö köyhää ja autiota Urmaan kotona…? Peittämätön olki seinänä…? Missä ovat sarvet, taljat, uutimet ja peitot? Missä Orpa-äidin kirjoverhot, joista jo lapsena kuulin puhuttavan? _Äänettömyys.
Muistaa äkkiä_: »Mervan karhu», »Mervan havukka»! Näinkö alastomaksi, näinkö kaikki…? Äänettömyys. Liikutettuna: Mikä ihana voima, mikä säälimätön ankaruus! Nyt ymmärrän senkin… Sinun seinäsi ovat puhuneet, Urmas!
Astuu nopeasti sillannetta kohti, mutta kääntyy säikähtyneenä ympäri kuullessaan oven avautuvan: Ken…? Talon orjatarko?
SÄTENE
Orjatar.—Isäntäni ei ole kotona.
MERTSI Tiedän. Pieni äänettömyys. Minulla on isännällesi viesti—heitän tänne pöydälle—jätä minut hetkiseksi!
SÄTENE
En voi—niin on isäntäni käsky.
MERTSI Neuvottomana: Et voi…?
SÄTENE En. Pienen äänettömyyden jälkeen: Mutta tahdon olla niinkuin minua ei olisi. Kääntyy kiukaaseen päin.
MERTSI Iloisesti liikutettuna: Niin … ole niin!—Mikä onkaan nimesi, tyttö?
SÄTENE
Sätene.
MERTSI
Sätene! Isäntäsi antama?
SÄTENE Loistavin silmin: Isäntäni!
MERTSI Nousee sillanteelle ja pysähtyy pöydän päähän. Ottaa povestaan pienen hopealangoilla somistetun tuohilippaan, jonka ympäriltä irrottaa silkkisen siteen. Laskee lippaan pöydälle, side kädessä tuskaisena: Kuinka vaikeata, kun hetki lähenee… Nojaa pöydän päässä olevan istuimen käsinojaan, hämmästyy: Tämä on hänen paikkansa…? Heltyen: Niin, tässä hän istuu… Ja tuolla on… Menee lapsellisen innostuneena pöydän taa, istuutuu rahille: Näin…? Ei, lähempänä! _Siirtyy, hymyilee, nyökäyttää päätään—niinkuin istuisi toisen kanssa pöydässä.
Nousee, käy nopeasti peräalaa kohti_: Tuolla liesi! Kuinka suuri… Puut räiskyvät… Loimon punerrus askelmissa, hongan kylessä … ehkä aina täällä saakka?
_Katse siirtyy vuoteeseen, sitten kaappiin. Käy sen luo ja sivelee kädellään kuin pölyä koetellen: Kas! Pyyhkäsee tulusturmiollaan kepeästi.
Käy patsashongan luo, katselee. Ottaa säilän vaarnasta, ojentaa kuin tarjoten_: Tässä, Urmas!… Onpa se painava. _Panee pois.
Astuu kylkeissuojan ovelle, seisoo hetkisen. Kääntyy pää koholla, kasvot säteilevinä. Astuu ripein askelin sillanteen reunalle. Käskevän kutsuvasti_: Sätene!
SÄTENE Nousee nopeasti: Mitä käsket, valio?
MERTSI Kuin havahtuen, painaa kädet ohimoilleen: Ah!! Ei mitään, ei mitään, istu rauhassa. Kääntyy äkkiä pöydän ääreen ja purskahtaa hiljaiseen itkuun. Kohottaa sitten päättävästi päänsä: Nytkö itkisin? _Astuu pari askelta eteenpäin.
Samassa ulko-ovi avautuu—sisään astuu nuori vaalea nainen orjattaren saattamana._
TULIJA Huomaa Sätenen: Onko isäntäsi kotona, orjatar?
SÄTENE Kumartaa syvään: Ei … mutta saapuu hetken päästä. Isäntäni— _Keskeyttää havaitessaan hänen kasvonilmeensä muutoksen.
Tulija on huomannut Merisin. Molemmat naiset katsovat toisiinsa kalpeina ja jäykistyneen jännittyneinä. Sitten leimahtava välähdys silmissä, sitten katseitten nopeata puhelua._
MERTSI Koettaen tyyntyä: Olet Heljä… Tunnetko minua?
HELJÄ
Olen nähnyt… Olen kuullut… Äänettömyys.
MERTSI Voittaa kuohuntansa, käy päättävästi sillanteelta alas ja ojentaa kätensä: Terve!
HELJÄ
Terve itsellesi! Äänettömyys.
MERTSI
Orjattaret! Jättäkää meidät. Toinen orjatar menee.
SÄTENE
En saata, valiot… En häiritse. Kääntyy perälle päin.
MERTSI Tarttuu Heljän käsivarteen, vie hänet etualalle: Heljä! Me voisimme vihata toisiamme!
HELJÄ
En tiedä…
MERTSI Kiihtyen: Me voisimme otella elämästä ja kuolemasta! Me voisimme murskata toisemme sen onnen tähden, jota emme voi jakaa!—Etkö tunne vihaavasi minua? Äänettömyys.
HELJÄ Varmasti: En. Enkä soisi sinunkaan. Tiedät asian ja syyt…
MERTSI
Tiedän. Mutta tiedätkö sinäkin erään asian…?
HELJÄ
Tiedän … kaikki. Ellet olisi veeni-tytär—
MERTSI Kuohuen: Niin, ellen olisi veeni, niin!! Mutta jos sinä olisit veeni etkä mervi, niinkuin olet, niin sinä et olisi … niin me emme olisi koskaan joutuneet toistemme tielle!
HELJÄ Hiljaa, kyyneltyvästi kuohahtaen: Miksi solvaat minua, Mertsi! Mistä sinä tiedät mitä minä olen … olenko minä tahtonut, olenko minä pyrkinyt? Mistä sinä tiedät kumpi meistä on enemmän kärsinyt, ennenkun olen tämän tehnyt? Mervi olen ja kohtaloni tietä astun, mutta sinun kanssasi en ole vihoin.
MERTSI Katselee häntä pitkän aikaa vaijeten, ojentaa sitten liikutettuna molemmat kätensä: Anna minulle anteeksi, Heljä! Totta: me emme ole vihoin. Minulla oli rakkaus, sinulla merviläisyys, kohtalo ratkaisi meitä kumpaakaan kysymättä… Taas hiljaa kiihtyen: Yhden asian tahdon sinulle kuitenkin sanoa. Vetää hänet oviseinän rahille istumaan. Se on minua loukannut, se on minua kuohuttanut! Hiljaisen kiinteästi: Olen veeni, vaan tuskinpa minä olisin tässä tapauksessa ollut huonompi mervi kuin sinä tai kuka muu tahansa! Äänettömyys.
HELJÄ Minäkin tahtoisin sanoa sinulle—se on minua loukannut. Minäkin rakastan, ja tuskinpa minun rakkauteni on pienempi kuin sinun … ehkä myöhempi, ehkä hiljaisempi.
MERTSI Pienen jännittävän äänettömyyden jälkeen, värähtäen: Uskon … emme pääse niitä koskaan vertailemaan.
Nousee: Nyt hyvästi, Heljä—tahdon olla hetken yksin. Katselee häntä pitkään, sulkee sitten omituisesti liikutettuna hiljaa syliinsä ja katsoo syvälle silmiin: Meidän tiemme nyt eroovat … ole onnellinen!
HELJÄ Liikutettuna: Sinä sanoit sen sydämestäsi?
MERTSI Sanoin. Puristaa hänen käsiään: Ole onnellinen! _Kääntyy kiireesti etualalle päin. Heljä menee.
Mertsi seisoo pitkän aikaa liikahtamatta. Käy sitten päättävästi sillanteelle, pysähtyen pöydän ääreen_: Näin nuorena kuolla…? Lapsena aina aattelin: kun kasvaisin, kun kasvaisin, tekisin tekemätöntä! Sitten tulit sinä … sitten sinun aatteesi kuin leiskuva uhrituli. Siinä se on, ajattelin! Se on sinun työsi, mutta siihen liittyy minunkin työni, veenitytön—teen tekemättömiä: liityn, heimoni liitän! Käy mietteissään eteenpäin: Tähänkö se nyt päätyikin…? Valui kuin leikatut rihmat käsistäni…
Avaa hiussiteen ja irrottaa erään suortuvan esiin: Kuinka olenkaan teitä vaalinut… Aattelin aina: hänelle, hänelle ne hoidan! Hän kerran armain käsin niitä hellii, väsyneen päänsä niille nojaa, sanoo: kauniit ovat! Saattaisin itkeä… Äänettömyys.
Hupsu olen—sinähän ne saat! Tarttuu rintavitjoissa riippuviin keritsimiin. Syvästi tuskaisena: Urmas! Lähelläsi olen nyt. Kun morsian äidilleen leikkaa suortuvan, niin emo tietää eron hetken tulleen—kun
neito armaalleen tämän nimettömän viestin lähettää, armas tietää mitä vain tuonelaiset tietävät. Työntää suortuvan keritsinten väliin.
SÄTENE Joka on seurannut jännittyneenä, sitten tuskaisena: Valio! Minä rukoilen—
MERTSI Hievahtamatta: Älä häiritse, orja!
SÄTENE
Oi, elämä on suuri, elämä on rakas—
MERTSI Kuin ennen: Onko elämä orjallekin rakas…?
SÄTENE
Jokaiselle… Kun olemme nuoria…
MERTSI Keritsimet ja suortuva vaipuvat. Tuijottaa hetken vaiti eteensä. Yhä tuskaisempana: Elämä on rakas! Miksi minulle suotiin tämä kohtalon kovuus, etten voi elää enkä kuolla… Minä—tunsin tehtävän … minäkin tahdoin nousta uhrikivelle… Synnyinkö minä liian aikaiseen…? Kädet rinnoilla ristissä, rukoillen: Jumalat, kuinka minä olen avuton!… Eikö ole … sitä elämän ja kuoleman välistä saarta … jossa voisi piillä elämää … kun se ei meidän uhristamme huoli…? Jäykistyy pää taaksepäin sanattomaksi, eleettömäksi, verettömäksi, Niin, niin se on oleva! Kietoo kuin unissaan suortuvan kätensä ympäri, tapaa toisella keritsimet, leikkaa huudahtaen hiljaisen »ah»—suoristautuu, hengittää syvään.
SÄTENE Kääntyy selin, itkee.
MERTSI _Peräytyy pöydän päähän ja panee suortuvan lippaaseen, sitoo lippaan nauhalla ja laskee sen pöydälle. Käy sitten sillanteelta ovelle.
Oudolla, muuttuneella äänellä Sätenelle, joka yhä itkee:_ Jää hyvästi! Vetää liinan kasvojensa suojaksi ja lähtee, mutta kääntyy vielä ovella ja luo pikaisen, harhailevan katseen huoneeseen. Nyökäyttää hiljaa Sätenelle, menee.
SÄTENE Painaa alas kyyneleiset kasvonsa. Hetkisen päästä: Kaikki lienemme orjia—elämän orjia. Istuutuu. Äänettömyys.
URMAS Tulee iloisena: Onko Heljä-valio käynyt?
SÄTENE Levottomasti: On… Lupasi tulla myöhemmin…
URMAS Nyökäyttää hymyillen päätään, nousee sillanteelle ja vie päähineensä patsaaseen: Eikö muita ole käynyt?
SÄTENE Neuvottomana: On… viesti … pöydällä. Purskahtaa itkuun, menee kiireesti ulos.
URMAS Katsoo hämmästyneenä hänen jälkeensä—rientää pöydän luo—ottaa lippaan käteensä—irrottaa siteen—