9. KIROJEN KUMPU.
_Urmaan pirtti.—Patsaan luona on matala, uutimeton juurakkovuode, jolta Urmas on vastikään noussut. Vuoteen vieressä matala istuin, jonka päällä pari maljaa. Pöydän etupäässä olevalla noja-istuimella lepää Urmas, nojaten päätään istuimen selukseen kiinnitettyyn pielukseen, jalat pienelle jakkaralle kohotettuina. Hänellä on päällään ainoastaan pitkä, valkoinen yöviitta ja peurannahkavirsut jalassa. Hän on hyvin vanhettunut ja riutunut—tukka ja parta lähes valkoiset. Vastapäätä, pöydänedusrahilla, istuu Rouka.
On varhainen aamuhetki. Ulkona vielä hämärtää, huonetta valaisee kaksi soihtua._
URMAS Ylös kattoon tuijottaen, painokkaasti: Tämä matka meidän olisi pitänyt jo aikoja sitten tehdä!
ROUKA
Niin, ystävä. Mutta vielä ei ole myöhäistä.
URMAS Kiihtyen: Ei myöhäistä? Kuka sen tietää! Raivona: Miksi? Miksi minua estitte? Mikä salajuoni se oli? Vastatkaa, taikka murskaan teidät!
ROUKA Rauhottaen: Se oli erehdys, ystävä, paha erehdys. Mutta kaikki tulee vielä hyväksi … mehän juuri valmistaudum—
URMAS Keskeyttää kiivaasti: Vanha? Minä liian vanha? Se on vale! Se on niitä teidän ainaisia parjauksianne. Niin juuri. Vale, vale! Istun satulassa yhtä hyvin kuin kukaan. Nostaa molemmat kätensä, huutaa: Miksi hevosia pidätätte, antakaa laukata! On tempaavinaan suitsista: Hei, Purmo, täyttä neliä! Ratsastaa, jännitettyjä käsiään nelistyksen tahdissa liikuttaen, niin että koko ruumis väräjää, kiivaasti läähättäen: Hih-hih-hih-hih-hih … kovemmin! … hih-hih-hih-hih-hih-hiiii. Painuu hiljaiseksi. Rouka, joka on noussut häntä rauhottaakseen, istuutuu.
Urmas kohoutuu lepoasennosta istualleen ja kumartaa syvään. Puhuu miehekkäällä, väliin värähtävällä äänellä: Niin, Merviasta olemme, ruhtinas—siitä maasta, joka on niin paljon kärsinyt. Puhumme nyt suoraan. Kansa ei voi tätä kauvemmin kestää … kauppareitit ovat Mervian viimeinen valtasuoni!
Äänettömyys, kuuntelee jännittyneenä.
Me olemme sen arvanneet… Aivan niin… Jos olisit tämän kaiken tietänyt, et olisi koskaan voinut sallia … sellaisen kurjuuden kirouksen … et koskaan! Äänettömyys. Kiitämme! Kumartaa, vaipuu lepoasentoon, silmät sulkeutuvat. Alkaa vääntelehtiä tuskissaan, tukehtuneesti: Ei ei! Väärä syytös! En minä armoa pyytänyt, en minä palkintoa määrännyt! Huutaa: Hallo, Hallo, Hallo, se jääsilmä se oli!… Ei sinne, ei sinne! Käärmeitä, Rajakorven käärmeitä! Nyt ne tarttuvat … auttakaa! Niinkuin vääntäisi jotain rinnoiltaan irti: Puristaa, puristaa … irrottakaa pää … minä tukehdun… Räytyy hiljaiseksi.
Ponnahtaa äkkiä istualleen: Parjausta, parjausta! Kaksikymmentäviisi vuotta…? Se on vale! Kuka uskaltaa minun työni särkeä? Pui nyrkkiä: Veenit, veenit, te Mervian kirous! Mutta tänään se on tapahtuva… Mervian päivän koittoa ei kukaan voi sumentaa! Vaipuu taaksepäin, kuin haaveillen: Ja merviläisyyden ihana puu kohoaa suurena ja mahtavana Rajakorven väkevästä mullasta… Äänettömyys. Rouka, joka on ollut hänen istuimensa ääressä, palaa paikalleen.
Urmas avaa silmänsä ja katselee ympärilleen, tuntee Rouan. Nousee pontevasti seisoalleen: Joko hevoset ovat satuloidut?
ROUKA Painaa hänet hiljaa takaisin: Orjat juuri sukivat—kyllä pian joutuu. Huokaa raskaasti.
URMAS Raukeasti: Levähdämme vielä sillaikaa… Pitkä on meillä matka… Vaipuu horros-uneen.
HELJÄ Kurkistaa oman huoneensa ovesta, tule varpasillaan, kuiskaa: Nukkuuko hän? Kuinka on nyt?
ROUKA Huonosti, valtijatar, huonosti. On raivonnut melkein koko aamuhetken, juuri rauhottui.
HELJÄ Tulee Urmaan luo, katselee häntä: Voi jumalat, kuinka syvästi meitä koettelette!
ROUKA Ei sinun, valtijatar, pidä olla noin toivoton. Minä luulen että se on ohimenevää.
HELJÄ
Kunpa olisi! Minä toivoin niin paljon tuosta matkasta.
ROUKA
Samoin minä. Siinä asiassa hänen ajunsa on nytkin selvä ja kirkas.
Juuri kysyi ovatko hevoset jo satuloidut.
HELJÄ Voi, ystävä, ei hänestä enää ole matkan tekijäksi. Tämä hänen sielunsa mursi. Hyväilee hiljaa hänen päänojapielustaansa, pyyhkäsee kyyneleen.
ROUKA Tuo onneton armonpyyntö, johon hänetkin saatiin yhtymään, sitten Hallon katalat puuhat nuorukaisen kiinniottamiseksi—
HELJÄ Jännittyneenä: Mutta häntä ei ole saavutettu…?
ROUKA Ei, eikä saavutettanekkaan… Alennetulla äänellä: Kansalla on siitä asiasta oma uskonsa…
HELJÄ Tulee luo: Mitä…?
ROUKA Hiljaa: Ettei se ollut ihminen—niin uskovat. Katsos, kukaan ei nähnyt ikkunasta hyppäävän eikä pakoon juoksevan, vaikka sotamiehiä seisoi aivan ääressä ja tiet vilisi väkeä.
HELJÄ Niinkö…? Katsoo ylös, nyökäyttää päätään: Niin … ihme, ilmestys! —Hän nukkuu niin rauhallisesti. Tule, Rouka, saamaan virvoketta, pitkän yön valvottuasi! Lähtee, kääntyy: Ulkona jo sarastaa, täällä vielä soihdut palaa. Avaa lakeisaukon sulkulaudan, sammuttaa soihdut. Kirkas aamuvalo tunkeutuu pirttiin.—Ovella: Jätämme raolleen, niin kuulemme milloin herää. Menevät. Lyhyt äänettömyys.
URMAS Unissaan: Mertsi! Mertsi! Sinäkö se olitkin, Mertsi…? Äänettömyys.
Tuskissaan: Joka nuoruutensa uskon hylkää … joka itsensä pettää … ah painaa, painaa! Vääntelehtii: Mervian soitten sumut … tukehtaa, tukehtaa, tukehtaaa…
Kuuluu vienoa tiukujen helinää: pöydän toiseen päähän on ilmestynyt Taakankantaja. Hänellä ei ole enää taakkaansa. Hän nyökäyttää ystävällisesti ja hymyilee.
TAAKANKANTAJA Lähenee hiljaa, tiuvut vienosti soivat: Urmas!
URMAS Kohottaa päätään, kuuntelee—raukeaa takaisin: Väsyttää … painaa…
TAAKANKANTAJA
Urmas!
URMAS Liikuttelee silmäluomiaan, mutta jaksaa ainoastaan hiukan raottaa. Kauhistuneena, käsillään torjuen: Pois, pois! Mitä sinä tahdot? On paremmin tuntevinaan: Sinäkö se oletkin…? Hivelee otsaansa: Olenhan minä sinut jossain nähnyt?
TAAKANKANTAJA
Nyökäyttää, hymyilee: Eh-kä.
URMAS Lämpimästi muistellen: Sinä kävit meillä … ja äiti antoi sinulle ruokaa… Sinä istuit pankolla … ja kerroit Mervan suvun muinaisista… Hivelee taas otsaansa: Olenko minä sinut joskus muulloinkin nähnyt?
TAAKANKANTAJA Nyökäyttää: Eh-kä.
URMAS Kuin haaveillen: Nyt minä muistan! Sinä ihanana keväänä, jolloin minä näin sen kauniin unen uhrikivestä ja Mervan suvun suuresta valasta…
TAAKANKANTAJA Nyökäyttää hiljaa: Aivan niin.
URMAS
Mutta siitä on jo pitkä aika! Tuskaisena: Nyt on toiset ajat, taatto!
Kirot, kirot! Torjuu molemmin käsin ylöspäin: Etkö näe tuota kirojen
kalliota? Nyt se putoo … ah, ah, aah… Lyyhistyy istuimeen.
TAAKANKANTAJA Käy istuimen taa ja sivelee lempeästi hymyillen hiljaa hänen tuskan-helmeilevää otsaansa.
URMAS Hengittää syvään, hymyilee: Nyt on niin hyvä … niin hyvä…
TAAKANKANTAJA Poistuu hiljaa takaperin, nyökäyttää päätään, tiuvut vienosti soivat: Olet väsynyt, Urmas. Näe hyviä unia! Viittaa kädellään: Rauha! Katoo.
URMAS Hymyilee unissaan, kasvoilla vilkas jännitys: Katsokaa, katsokaa! Noin mervit ryntäävät! Kas kuinka orjat hyökkäävät! Jo murtuu, murtuu sortajain rivit! Kohoutuu lepoasennostaan, heilauttaa kättään ja huutaa kovasti: Voitto—voitto—Mervian päivä on noussut!
HELJÄ ja ROUKA Juoksevat kiireisesti sisään ja painavat hänet hiljaa lepoasentoon.
URMAS Innostuneesti: Se oli kuuma ottelu, ystävät! Mutta yksikään ei horjunut, joka mies oli sankari!
ROUKA ja HELJÄ Nyökäyttävät myönnyttäen. Heljä kostuttaa rahilla olevassa kulhossa liinan ja käärii sen Urmaan pään ympäri.
URMAS Kohoaa virkeänä istualleen, koettelee käärettä, hymyilee onnellisena: Se oli liikaa, aivan liikaa! Nyökäyttää Heljälle: Mutta kiitos, kiitos—te Mervian nuoret neitoset! On ihanata puhua seppel päässä, on ihanata puhua Mervian vapauden juhlassa!
Katselee, kädellä silmiään varjostaen, ovelle päin, viittaa riemuisesti: Katsokaa tuota kansanpaljoutta, kaikki kukkulat ja rinteet täynnä! Sellaista juhlaa ei ole ennen Merviassa vietetty. Kas … yhä uusia joukkoja…
Kaukaa kuuluu pitkä, voimakas torventoitotus.
HELJÄ Säpsähtää, katsoo kysyvästi Roukaan.
ROUKA
En ymmärrä… Mitä ihmettä tämä tiennee…?
URMAS Nousee seisoalleen: Nyt minun täytyy—kuulittehan, torvi jo kutsuu puhujakivelle. Painaa Rouan ja Heljän itsestään irti: Minun täytyy, ystävät—kansa odottaa——Lähtee perällepäin.
Pysähtyy, silmissä outo loiste: Niinkuin seisoisin ijäisyyden niityn veräjällä!—Suokaa, jumalat, minun lausua julki mitä nämä tuhannet tänä hetkenä tuntevat. Astuu pöydän takapäähän, jonka kuvittelee puhujapaikaksi. Rouka ja Heljä katsovat toisiinsa neuvottomina, jäävät lähelle.
Mervian lapset! Matala olen minä tänä hetkenä puhumaan, matala jokainen ihmisestä syntynyt. Onko tämä unta? Katsokaa Mervian vapaudenpäivän aamunkoittoa! Syleilkää toisianne te uudestaan syntyneen Mervian lapset!
_Oven takaa kuuluu pieni kahakan temmellys, sitten ovi riuhtaistaan voimakkaasti auki ja sisään ryntää: Vaalea nuorukainen, Kovas, Kurkia, Horhoja ja kolme muuta. He ovat miekkavyöllä, eräällä köysikäärö olalla. Heljä on nopeasti rientänyt pirtinpatsaan luo ja temmannut viritetyn jousen, johon työntää nuolen ja ojentaa jousen uhaten tulijoita kohti. Rouka on tarttunut Urmaaseen, koettaen vetää häntä taapäin. Vaalea nuorukainen astuu Urmasta kohti.
Urmas irrottaa itsensä pontevasti Rouasta ja ojentaa riemuisesti kätensä tulijoita kohti_: Terve teille, Mervian aamunkoiton miehet! Vaalea nuorukainen ja muut jäävät hämmästyneinä seisomaan.
Eikö niin, ystävät: olemme nähneet pahaa unta? Mistä on ollut kysymys? Jokainen Mervian lapsikin voi tänäpänä vastata: siitä että kansan täytyy olla uskollinen itselleen! Emmekö sitä ennen tietäneet? Tiesimme, emmekä kuitenkaan tietäneet. Ei se niin vaarallista ole, sanoimme, jos vähän myöstääkin. Ja me myöstimme—myöstimme tämän, tuon säilyttääksemme—myöstimme tuonkin, vielä jotain säilyttääksemme. Sitten tuli tyhjyys eteen, hulluus käteen. Silloin vasta ymmärsimme ne kansan elämänehdoiksi ja otimme ne yksimielisellä ryntäyksellä takaisin.
_Kaukaa kuuluu toinen torventoitotus. Oven luona olevat katsahtavat merkitsevästi toisiinsa, Rouka ja Heljä ihmetellen.
Urmas riemuisesti_: Noin vapaudenaamun torvet pauhaavat! Varjostaa kädellä silmiään: Kas, Vuori-Mervian miehet! Terve, te asiamme uskollisimmat!
Hivelee miettien otsaansa: Mutta miksi olemme olleet niinkuin mielipuolet ja hullut miehet, miksi olemme toisiamme repineet niinkuin nälkäiset sudet paukkuvana pakkasyönä? Siksi, että meitä ovat painaneet keskeneräisyyden raskaat kirot. Olimme vasta kansakunnan raakale. Me, jotka olemme seisoneet lujin rinnoin muronnien juonia vastaan, kysymme ihmetellen miksi osa veljiämme poikkesi toisille teille? Mutta katsokaas: kansalla on itsensä suojelemisen vaisto myös sisäänpäin eikä ainoastaan ulospäin. Ulospäin! sanoimme me, ja se oli totinen tosi. Mutta veeniläisyyden kirous oli meitä painanut niin kauvan, ettei toinen osa tuntenut itseään sisäänpäin turvatuksi. Sisäänpäin! huusivat he ja erkanivat omille mutkaisille poluilleen. Vaalea nuorukainen kääntyy liikutettuna, toiset vaihtavat hiljaa jonkun sanan.
Nyt sen ymmärrämme. Kansa, joka ei ole sisältä kokonainen, ei ole ehjä ulospäinkään. Siksi ovat nämät karkeat jauhinkivet olleet tarpeen. Jumalat, kuinka karkeat ja raskaat ne ovat olleet! On silmänräpäyksen liikutuksesta vaiti.
Olemmeko jo tarpeeksi jauhetut? Minä vannotan teitä, Mervian miehet, että ymmärtäisitte tämän hetken tärkeyden, jolloin sydämemme taas kerran sulana läikkyvät. Jos te kiellätte niiltä, jotka heikkoudesta olivat toista mieltä, ihmisarvon ja teette heistä heittiöitä, niin te yritätte leikata heidät kansakunnan ruumiista irti—ja katso, he tekevät heikkoudesta hyveen, jonka puolesta ottelevat kuin pedot pentujensa. Ja heidän jatkokseen hiipivät kaikki onnenonkijat, kaikki kehnouden ruoppa ja sakka—kaikki he kulkevat päät pystyssä ja julistavat etteivät he mitään häpeä! Äänettömyys.
Katsoo ylöspäin kohottaen hiljaa kätensä, silmät syttyvät: Kuinka ihmeellistä! Nyt uskon olevan hetkiä, jolloin kohoamme kirkkauden vuoren tutkaimille ja näemme sumujen läpi. Kuuluu taas voimakas torventoitotus. Urmas katsoo kauvas etäisyyteen: Ah orjat, terve työn raatajat! Me epäilimme, me puhuimme kahdestakymmenestä viidestä vuodesta. Sumua, sumua! Kuinka kaikki näyttää toiselta, kun jumalat meitä jauhavat. Kuinka raskaasti veenit huokailivat niin kauvan, kun he yhä käänsivät kasvonsa Veeniaan päin ja tahtoivat eri joukkona elää. Kuinka nyt on selvää ettei pensas voi metsää hallita, eikä taas mitään hävittämällä hävittää, mikä elämään luotu on. Katsokaa kuinka kansan uusi elämänusko kulkee kohotetuin otsin päämääräänsä. Sillä sen otsaan on poltettu kansakunnan kokonaisuuden elämänmerkki. Äänettömyys.
Kansakunnan kokonaisuus, yksimielinen kansa! Siitä isät huokailivat, sen vuoksi me lapset vihasimme ja rakastimme. Nyt se on saavutettu.—Me vaikeroimme suuresta onnettomuudesta, raskaista kohtalon kiroista. Oliko tämä onnettomuus ja kirous, vai oliko se siunaus? Siunaus, sanon minä! Mikä muu kuin tämä aika olisi avannut korvamme orjien huokauksia kuulemaan? Mikä muu veeniemme silmät näkemään että kourallinen on vain kourallinen? Mikä muu meihin niin väkevästi kokonaisuuden tuntoa iskenyt ja luontomme syvät perintökirot paljastanut?…
Tämä, Mervian miehet, on tarina siitä kuinka sirpaleita kansaksi jauhetaan. Paljon on meissä ollut harhaa, mutta me painumme näiden kirovuosien hiljaiseen hautakumpuun. Siellä me lepäämme: veenit ja mervit, orjat ja vapaat, vihamme ja rakkautemme, harhamme ja kirkkaat tekomme. Mutta sen yli kulkee kansan uusi tulevaisuuden tie, sen vainaittenpuun oksalla kukahtelee kevään käki.
Osottaa, silmät intomielisesti säteillen, kauvas etäisyyteen: Katsokaa kuinka kirkkaana taivaanranta aukeaa! Sen huikaisevassa valossa viha sammuu, taistelu raukee, kaikki kehno karisee—kansa elää!
Kaukaa kuuluu voimakkaita riemuhuutoja.
Kuuletteko, kuuletteko Mervian tulevaisuuden ääniä! Niinpä huutakaa, en tahdo kauemmin pidättää. Eläköön Mervia, uutena, lujana, kirkkaana—eläköön!
Kohottaa kätensä ja huutaa, mutta kaatuu äkkiä suulleen, kirkas verisuihku ruiskahtaa suusta lattialle.—Toiset seisovat silmänräpäyksen kivettyneinä, rientävät sitten luo.
HELJÄ
Ah, Urmas!
HORHOJA
Tuonen tummilla vesillä!
KOVAS Kyynelettä murtaen: Missä viha sammuu, taistelu taukoo!
Nostavat kuolleen vuoteelle. Heljä viereen polvistuneena pyyhkii veren hänen suunsa ympäriltä.
VAALEA NUORUKAINEN On siirtynyt pöydän luo ja purskahtanut hiljaiseen nyyhkytykseen. Kääntyy kasvoiltaan lumivalkoisena vainajaan päin: Tulimme sinua vangitsemaan—sinut vangitsi toinen voima. Kiitän teitä siitä, jumalat—kiitän teitä siitä armon langasta, jonka minulle itselleni soitte…
Läheltä kuuluu torventoitotus.
Mervian päivä nousee!… Minun tehtäväni on loppuun suoritettu… Kaikki painuu kumpuun—kansa elää! Huudahtaa äkkiä hiljaisen »ah» ja painaa kädellä rintaansa, tarttuu toisella istuimen nojaan, vaipuu hervotonna istuimeen. Raukeana, vienosti hymyillen: Ja ihminen itse oli … vain nimetön suortuva! Painuu hengetönnä taapäin.
Toiset rientävät hämmästyneinä luo. Nuorukaisen pään vaipuessa alas putoaa hänen vaalea peitetukkansa lattiaan ja mustat suortuvat valahtavat esiin.
HELJÄ Lyyhistyy, kuin aaveen näkisi: Mertsi…?
TOISET Hämmästyksen valtaamina: Mertsi!?
ROUKA Liikutuksesta vavisten: Tikari-nuorukainen!—Tunsin hänet heti kun ovesta sisään astui.
TOINEN Yhä enemmän hämmästyneinä: Tikari-nuorukainen…? Äänettömyys. Katselevat toistensa silmiin.
HORHOJA
Niin kaihtelematta keskellämme liikkui, ettei kukaan mitään aavistanut!
TOINEN
Leimuavin innoin nuo äänet nosti, jotka nyt lähenevät!
KOVAS
Sanansaattajan kautta meidät Muronnian tyrmästä kutsui.
HELJÄ
Me näemme unta!
Ulkoa pirtin takaa kuuluu häliseviä ääniä, puheensorinaa ja jalankapsetta. Sisällä olevat nostavat Heljän viittauksesta pöydänedus-rahin Urmaan vuoteen viereen ja kantavat Mertsin sille.
HORHOJA Syvästi liikutettuna: Kansa elää… Rauha heille!
TOISET
Rauha!
ULKOA Raivoisia huutoja: Petturi! Konna! Vielä on Merviassa miekkoja! Repikää! Tilinteon päivä on tullut!
Samassa kuuluu valtava räsähdys: koko pirtin takaseinä reväistään maahan, niin että jälelle jää vain kehys- ja kiinnikepuut. Aamuauringon häikäisevässä valossa näkyy ääretön asestettu kansanpaljous, joka huitoo käsiään ja huutaa vimmatusti: Noin petturin käy! Surma armonpyytäjille!
KOVAS Rientää peräsillanteelle: Mitä tämä, te hullut? Käräjämäelle teidän piti!
VEENI-RUNONIEKKA FLÖJDE
Sinne menemmekin, mutta tilinteon päivä on tullut!
KOVAS Osottaa Urmaan ruumista: Kuolleet eivät tee eläville tiliä! Paljastaa päänsä: Kunniata kuolemalle!
JOUKKO Kuollut…? Hän kuollut…? Paljastavat päänsä, paitsi Flöide ja eräät muut.
FLÖIDE
Konnan edessä ei pääni paljastu, ei elävänä eikä kuolleena!
KOVAS Kiivaasti: Vaikene!—Kansalle: Meillä on hänen tervehdyksensä. Ja erään toisenkin. Käräjämäelle!
_Käy joukon etunenään. Toiset huoneessa olevat, paitsi Heljä ja Rouka, seuraavat. Kansanjoukko kulkee paljastetuin päin ohitse, oikeaan kaartuvalle rinnetielle. Käräjämäeltä kuuluu pitkällistä torventoitotustä.
Heljä ja Rouka vaihtavat muutamia sanoja, jonka jälkeen Rouka menee ulos. Sisään tulee Sätene, jonka Heljä viittaa luokseen._
SÄTENE Pysähtyy Mertsin ruumiin nähdessään hämmästyneenä ja kauhistuneena, katsoo epätietoisena Heljään.
HELJÄ Nyökäyttää hiljaa: Mertsi-valio!
SÄTENE Huudahtaa tukehtuneen »Mertsi-valio!» ja vaipuu kuolleen viereen hyväillen liikutettuna hänen suortuviaan.
TIEN KÄÄNTEESTÄ Vasemmalta kuuluu raskasta askeleitten töminää ja häliseviä ääniä, joiden joukosta erottaa selvästi: Pois sortajat! Pois tietäjät! Pois jumalat! Rautainen nyrkki lakaisee kuin myrsky!
Tiellä näkyy orjain joukko. He ovat asestetut: millä miekat, millä keihäät tai nuijat, useilla ainoastaan kanget olalla. He tulevat vinhaa vauhtia rinnettä alas, laulaen uhmaavaa, kiihdyttävää laulua, jonka loppupoljennot jymähtävät kuin nuijan iskut.
Orjain laulu:
Ei-ei, ei! Ei-ei, ei! Ei-ei auta ei jumalaiset, ei manalaiset! Ei-ei auta ei jumal-auta muu kuin rauta, orjan nyrkin, orjan nyrkin raudanraskas paino!
JOUKOSTA Huutoja: Hei, Urmas! Kakskymmentäviis vuotta, Urmas! Pysähtyvät ja jäävät hälisten ällistyneinä katsomaan.
JOKU Hiukan päihtyneesti: Se oli oikein pojat! Pois seinät, pois katot, nyt on vapaus—helee!
JOUKKO
Helee, helee!
HELJÄ Kuohuvan värähtävästi: Kuolemalle kunniata! Eikä hän ollut teidän vastustajanne.
JOUKOSTA Huutoja: Entäs kakskymmentviis vuotta!—Mitäs se ämmä nääköttää?—Kun ottais ja panis pakaroille että paukkuis!
JOLMA Rajusti: Huutia, pojat! Astuu esiin: Älä pane pahaksi, valtijatar! He ovat nyt vähän hurjalla päällä—tänään, ja ehkä vielä huomennakin. Osottaa orjien otsia: Katsos, nuo arvet kutkuavat yhden ihmisijän.— Mutta nyt on vapaus Merviassa!
JOUKKO
Nyt on vapaus—helee!
JOLMA Nyt mennään käräjämäelle, nyt ajetaan sortaja maasta. Hei, pojat, eteenpäin! Maahan sortajat!
JOUKKO
Maahan sortajat! Helee! Kiertävät oikeaan menevälle tielle:
Ei-ei, ei! Ei-ei, ei! Ei nyt estä sorron pahlat, Hornan hahlat! Ei-ei estä, ei hiis kestä, kun nyt vestää orjan nyrkin, orjan nyrkin raudanraskas paino!
HELJÄ _Seisoo Urmaan ja Mertsin ruumiitten ääressä katsellen orjain jälkeen, jotka katoavat näkyvistä.
Käräjämäeltä kuuluu valtava torvien pauhu ja sen lomitse orjien uhmalaulun jymähtelevät poljennot._