8. KANSAN SINETTI
Urmaan pirtti.
URMAS Seisoo kalpeana ja tuskaisena pöydän luona: Kun pääsisi taas tämänkin päivän! Käy mietteissään eteenpäin: Jos ne, jotka tämän meille tuottivat, omin silmin näkisivät mihinkä kärsimysten kuiluun he kokonaisen kansan syöksivät, totisesti: he kauhistuisivat astua Tuonen maille!
Muistaa jotain, käy Heljän ovelle ja huutaa häntä.
HELJÄ Tulee, katsahtaa hänen liikutettuihin kasvoihinsa: Sinulla on taas vaikea päivä, Urmas.
URMAS Vaikein kaikista—sen inhotuksen tähden, mitä tunnen! Voisin melkein uskoa jonkun äkki-ihmeen tapahtuvan, joka meidät tästä kurjuudesta pelastaisi.
HELJÄ Elävästi: Sinäkin…? Minulla se on jokapäiväisenä palavana rukouksena. Joku suuri, leimahtava ilmestys, joka taas kohottaisi ja puhdistaisi!
URMAS Keventyvästi: Niin, jumalain sallimukset ovat monet. Hänhän voisi sairastua… Tai voisi sattua vielä ratkaisevampaa: nousta myrsky järvellä—nyt tuulee, on tuullut kaiken yötä…
HELJÄ Katsoo häneen hämmästyneenä. Masentuneesti: Niin … niin… Lämpimämmin: Niin, voisihan niinkin sattua.
URMAS Tai ruhtinas äkkiä kuolla… Uusi ruhtinas, uudet toivot… Tuskaisena: Mutta tästä päivästä ei sekään pelastaisi! Miltei rukoilevasti: Tulethan kuitenkin häntä tervehyttämään…?
HELJÄ Hiljaa, mutta päättävästi: En saata, Urmas!
URMAS
Mutta ajattele: veronhaltija—ruhtinaan edusmies—maan tapa—
HELJÄ Värähtävin äänin: En voi—kansani häpäisijää—kodissamme—en!
Oven takaa kuuluu puheen ääntä, reutomista ja tiukujen helinää. Sisään tunkeutuu Taakankantaja Sätenen koettaessa häntä pidättää.
URMAS
Mitä tämä? Kuka se?
SÄTENE
Taakankantaja … en voinut mitään…
HELJÄ Anna onnettoman tulla.—Minä olen kuullut hänestä, Urmas. Sätene poistuu. Urmas käy korokesillalta alas.
TAAKANKANTAJA Joka on muuten entisellään, paitsi taakassa entisen lisäksi molemmissa päissä riippuvat kahleenkappaleet ja laella pieni vetohihnoilla varustettu vene, läähättää hiljaa taakkansa alla, vilkasee hätäisesti ympäri huonetta, salaperäisen kiihkeästi:
Siis tämä se on se paikka… Kas äänet, äänet!… Kääntyy Urmaaseen:
Ja sinä olet Urmas?
URMAS
Minä… Onko asiata?
TAAKANKANTAJA Häntä kuulematta, sillanteen reunalla seisovaa Heljää osottaen: Ja tuo tuolla on Mertsi!
URMAS Hätkähtää, vaihtaa silmäyksen Heljän kanssa: Ei—Mertsi on kuollut.
TAAKANKANTAJA Varjostaa kädellä silmiään, ihmetellen: Kuinkas minä väärin näin…? Vai on Mertsi kuollut … nauraa outoa naurua.—Astuu sitten Urmaan luo, kiivaan läähättävästi: Taakka, Urmas, taakka? Sinulla sanotaan olevan niin paljon … en ole ennen ennättänyt. Osottaa taakkaansa: Katsos: tunnethan sinä nämät…? Ah, painaa, painaa…
URMAS Omituisesti liikutettuna: Niin … taakkaa meillä on, mies-rukka…
TAAKANKANTAJA Kiivaasti, outo palo silmissä: Urmas! Tarttuu hänen mekkonsa hihaan ja vetää kiireesti muutamia askeleita etualalle päin. Kiinteästi silmiin tuijottaen: Urmas! Kissat syövät ruohoa!
URMAS Vähän levottomasti: Niin niin.
TAAKANKANTAJA Yhä kiinteämmin: Kissat syövät ruohoa!
URMAS
Niin niin … kyllä olen huomannut.
TAAKANKANTAJA Kissat syövät ruohoa—sähähtäen: tulee sade! Jää takanojoon vetäytyneenä tuijottamaan kammottavasti avoimin silmin.—Hätkähtää äkkiä, kuuntelee: Kuulitteko, kuulitteko!? Kiire, kiire, kiire… Ryntää ulos, tiuvut rajusti soivat.
HELJÄ Kalpeana: Se oli tavatonta! Minä vähällä pelkäsin, vähällä säälistä itkin.
URMAS Raskaasti: Ja kuitenkin—kuka tietää vaikka hän olisi tätä nykyä onnellisin ihminen koko Merviassa!
SÄTENE
Muuan vanha vaimo pyrkii puheille!
URMAS Odottakoon hetkisen.. Ei, anna tulla heti.—Puhumme siitä sitten, Heljä. Heljä menee.
VAIMO Tulee. Hän on vanhanpuoleinen, niukan kumarainen rahvaannainen, päässä täyshuntu, joka varjostaa jossain määrin kasvojakin. Katse maahan luotuna, syvä mielenliikutus äänessä:
Olen Laudusta—sen tytön äiti, joka—
URMAS Sinä…? Tyyntyy, käy luo ja ottaa häntä kädestä, jonka vaimo ojentaa suuresti hämillään: Se tapaus on minuun koskenut.—Istu, äiti parka!
VAIMO Hievahtamatta: Kuulin että tyttöni turmioon saattaja aikoo käydä luonasi. Että aijot ottaa hänet täällä vastaan niinkuin ystävän ja vieraan—
URMAS Tietäisit, vaimo, kuinka se itseänikin inhottaa! Ja kuitenkin—enhän voi sulkea oveani ruhtinaan edusmieheltä.
VAIMO Värähtäen: Rukoilen tyttäreni ruumiin kautta.—Kuulin muidenkin käyneen siitä puhumassa.—Elleivät miehemme olisi luottaneet, ei olisi mitään vastaan otettavaa.
URMAS Ymmärrän—koettakaa tekin minua ymmärtää. Lupasin miehillenne että sanon tästä asiasta ankarat sanat. Mutta voidakseni niin tehdä, saattamatta maata vaaraan, minun täytyy ottaa hänet vastaan, koska hän on ilmottanut tänne tulevansa.
VAIMO
Rukoilen: älä päästä häpäisijää kotiemme kynnyksen yli.
URMAS Liikutettuna: Kun tämä on ainoastaan minun kotini, eihän kellään pitäisi olla valittamista.
VAIMO Hiljaa kuohahtaen: Sinun kotisi, vanhimmainen, on Mervian ensimäinen! —Miltei tukahtuneesti: Sinä siis et tahdo…?
URMAS Tuskastuneena: Tahdo…? Minä en voi!
VAIMO Työntää huntunsa niskaan, jolloin mustat suortuvat tulevat näkyviin, astuu askeleen, suoristautuu täyteen mittaansa. Muuttuneella äänellä: Urmas!
URMAS Peräytyy kauhistuneena taapäin, kohottaa torjuvasti kätensä: Mitä…? Nousevatko kuolleet haudoistaan…?
MERTSI Hiljaisen läpitunkevasti: Ei, vaan elävät, jotka ovat yksinäisyydessä odottaneet hetkeänsä.
URMAS Yhä kauhuissaan: Mitä tahdot minusta, Mertsi…?
MERTSI Tahdon sinut siirtää puoli ihmis-ikää takaperin. Minä, elämästä irtileikattu, jäin eloon, koska Mervian tulevaisuus oli minulle liian rakas. Tahdon sinua muistuttaa siitä nuoresta miehestä, joka kerran lupasi tämän Mervian liittää lujaksi ja kokonaiseksi, mutta joka nyt seisoo sekasorron ja hajaannuksen keskellä, horjuen oman itsensäkin edessä.
URMAS Tyytyneempänä, mutta syvästi liikutettuna: Silloin myöskin tiedät miksi minun nuoruuteni unelma särkyi.
MERTSI Tiedän. Siksi, että hylkäsit nuoruutesi uskon ja eksyit laskelmien poluille. Siksi että horjahdit vihaan, silloin kun olisi enin rakkautta kaivattu.
URMAS Sisäisestä kuohunnasta vavisten: Mertsi! Jos tämä oli minun hairahdukseni, mikä silloin on sinun heimosi osa tässä hajaannuksessa?
MERTSI Minun heimoni…? Pienen äänettömyyden jälkeen: Olin jo unohtanut kuuluneeni johonkin heimoon… Niin, »minun» heimoni syyt ovat monet ja raskaat. Mutta pitikö sinun, jolle jumalat olivat uskoneet suuren ajatuksen, painua niiden tasalle, joilla oli vain sirpaleajatus? Pitikö sinun, joka rakensit kansakunnan suurta tulevaisuuden pirttiä, kompastua … matalaan arkkuun? Ja oletko sinä, joka nousit kiroja poistamaan, koskaan ymmärtänyt minun heimoni kiroja?
URMAS Hämmästyneenä: Sinun heimosi kiroja…?
MERTSI
Niin. Juuristaan irtireväistyn sirpaleen epätoivoisuuden kiroja!
URMAS Kuin itsekseen: Niitä kiroja minä totisesti en ole tullut ajatelleeksi… Äänettömyys.
MERTSI Menneet menneinä. Astuu askeleen lähemmäksi: Urmas! Sirpaleet huutavat ympärilläsi. Se rakennus, jonka rakkaudellesi kohotit, on sortumaisillaan. Se kansa, jonka korpien hajanaisista joukoista liitit ja nostit, on epätoivoon painumaisillaan. Anna sille tänään uskonsa takaisin, anna sille merkki!
URMAS
Merkki…? Ja se olisi…?
MERTSI Kuohahtaen: Miksi kysyt? Kyselitkö silloin, kun uhrikivellä annoit merkin?
URMAS Liikutuksesta vavisten: Ajat ovat nyt toiset, Mertsi.
MERTSI Ajat ovat samat! Minä tulen suoraan uhrikiveltä, uhrikiven usko sielussani!
URMAS Katsoo häneen hämmästyneenä: Sinä…? Uhrikiveltä…?
MERTSI Nyökäyttää hiljaa.
URMAS Tuskaisena: Mutta etkö ymmärrä että hänellä voi olla ruhtinaan asia?
MERTSI Hän käyköön vanhimpain pirttiin. Mutta Mervian kodeissa, sinun kodissasi ei sen tytärten raastajalla ja miesten telottajalla pidä oleman jalan sijaa!
URMAS Levottomasti: Miksi tämä päähänpisto? Olen noista kaikista sanova.
MERTSI
Sanat ovat ilmaa. Ainoastaan teot seisovat. Anna merkki!
URMAS Käy käsiään väännellen edestakaisin: Miksi kiusaatte minua? Miksi vaaditte tekoa, josta ei ole maalle mitään hyötyä, vaan varmasti turmiota?
MERTSI Astuu aivan hänen eteensä. Hiljaa: Minä tulen uhrikiveltä … minäkin kohotin silloin käteni. Kansan häpeällä ja alennuksella on joku raja, josta se joko painuu ainiaaksi taikka alkaa taas nousta. Se raja on nyt meillä. Anna merkki!
URMAS Sitä merkkiä minä en voi antaa.
MERTSI Mitään muuta ei ole. Äänettömyys.—Rukoillen: Urmas! Sinä tiedät mitä Laudussa oli vähällä tapahtua… Tämä on viimeinen säije, josta pidämme yhteisesti kiinni—älä anna sen katketa! Jää eteenpäin kurottuneena, jännittyneenä odottamaan.
URMAS Lyhyen ankaran mielenliikutuksen jälkeen: Minä rukoilen jumalilta sitä armoa, ettei minun tarvitsisi häntä koskaan nähdä. Mutta jos hän tulee— minä en ole oikeutettu saattamaan maata vaaraan.
MERTSI Lyyhistyy takaperin, kalpeana: Onko se sinun viimeinen sanasi, Urmas…?
URMAS
Sen täytyy olla—ymmärrä minua.
MERTSI Suoristautuu ja katsoo häneen hetkisen ääneti. Jäykistyy sitten kalmankarvaiseksi, silmät sulkeutuvat.
URMAS Hätääntyneenä: Mitä…? Mikä sinun tuli, Mertsi?
MERTSI Avaa silmänsä, tuskin kuuluvasti: Ei .,. mikään. Kohottaa hunnun päähänsä, nyökäyttää vitkaan—poistuu sanaa sanomatta.
URMAS Joka on seisonut hetkisen paikkaansa jähmettyneenä, rientää muutamia askeleita hänen jälkeensä: Mertsi, Mertsi! Miksi sinä noin menit…? Pysähtyy, kääntyy takaisin: Sinä tulet kuin haudan takaa, etkä minua ymmärrä… Mutta sinun pitää vielä kuuleman ja ymmärtämän!
_Rientää jäntevästi korokesillalle kylkeissuojan oven luo ja huutaa. Sisääntulevalle Heljälle: _En vaadi sinua enää, Heljä. Jos hänellä on siitä jotain sanomista, hän on saapa vastauksen!
HELJÄ Katsoo ihmeissään hänen silmiinsä, sitten riemuisesti: Niinkö…? Ja sinä olet sanova hänelle rohkeasti totuuden?
URMAS
Olen sanova niin, että hän sen kerrankin kuulee!
HELJÄ Yhä riemuisemmin: Ja minä riennän koko tanhualta kuin pahaa unta pakoon!
SÄTENE Tulee: Rouka- ja Hallo-vanhimmat ovat tulleet!
URMAS Joko? Pyydä sisään!—Juuri niin, Heljä! On kyllin, kun minun täytyy olla hänen kanssaan samojen ortten alla.
_Heljä ojentaa hänelle molemmat kätensä, nyökäyttää kevein mielin, menee.
Rouka ja Hallo tulevat_.
ROUKA
Terve! Tulimme varalta hyvissä ajoin. Kattelevat.
URMAS
Kunpa pian tulisikin, että hänestä pääsisimme! Nousevat sillanteelle.
Minä olen päättänyt tänä päivänä sanoa vakavat sanat. Tästä on kerran tehtävä loppu!
ROUKA
Tuiki välttämätöntä, ystävä. Jo on aika!
HALLO
Tuosta naisjutustakin…?
URMAS Lujasti: Niin.
HALLO Olkapäätään kohauttaen: No, tapaus oli ikävä. Mutta enpä totisesti tiedä kannattaako muutamien tyttösten tähden panna koko neuvottelua alttiiksi—ja soveltuuko se ylipäätään meidän asemassamme olevien miesten puheitten pasmoihin. Naisjuttu … yksityisluontoinen asia—
URMAS Kiivaasti riehahtaen: Vaikene! Ellet halua kuulla, ummista korvasi!
HALLO Katsoo pitkään kylmäntutkivin silmäyksin: Neuvon sinua joka tapauksessa punnitsemaan mitä sanot.
Ulkoa kuuluu voimakas torventoitotus.
URMAS
Nytkö jo…? Rientää seuralaisineen ovelle.
VERONHALTIJA Tulee. Hän on kookas, miltei hyllyvän lihava mies, turkisreunaisessa viitassa, miekka veltosti vyöllä riippuen. Murtavalla soinnulla: Tervehdän ruhtinaan nimessä! Hupa tavata, nimi tuttu, mieli tuttu, vaikkei mies nähty. Kaikki ruhtinaani tiedossa, muistossa—hyvä muisto! Kättelee Urmasta, joka on karahtanut ohauksiltaan punaiseksi. Sitten Roukaa ja Halloa.
URMAS Väkinäisen kohteliaasti: Pyydän istumaan. Nousevat sillanteelle.
VERONHALTIJA Istuutuu mukavaan noja-asentoon pöydänpään noja-istuimeen: Istukaa, ystävät, myös! Toiset istuutuvat, paitsi Urmas, joka jää omituisen jännittyneenä lähelle seisomaan.
Minä olen paljo kulkenut. Minä olen hyvin mielistynyt teidän maahan. Hyvä maa, rikas maa, paljo nahkaa, paljo kalaa, paljo viljaa, oikein hyvä maa—ihana matka!
URMAS Toivon ettette pidä outona, että minun heti tämän yhteydessä täytyy koskettaa asiaan, joka on meitä syvästi loukannut. Ehkä ette tunne tapojamme, ehkä teidän maassanne kohdellaan naista toisin—
VERONHALTIJA Ah se—ah tytöt, Mervian tytöt! Sangen sievät, oikein sievät! Huomaa Urmaan silmissä harmin välkähdyksen, kääntyy puoleen: Eikö ymmärrä Mervian mies vaimon, raton päälle…? Luulin minä. Tyttö-ihminen ovenvartijana—hyvä maku, aattelin, oikein hyvä maku! Nyt näen: ei ymmärrä. Liian vakava, liian vakava—elämä ikävä. No, me jätetään se asia.
URMAS Painokkaasti: Mutta me puolestamme emme missään tapauksessa—
VERONHALTIJA Heilauttaa huolettomasti kättään, ilkkuvan painokkaasti: Me jätetään se, hyvä ystävä! Ei ymmärrä raton päälle, ei kannata haastella.
URMAS Katsahtaa neuvotonna Roukaan. Lujasti: Meillä on itse veronkannonkin suhteen vakavan muistutuksen syytä. Veromme ruhtinaalle on tarkoin määrätty. Nyt kuitenkin kuuluu joka taholta että kannetaan isot erät liikoja, niinkuin ei—
VERONHALTIJA Naurahtaen: Eikö ymmärrä sitäkään…? Määrävero ruhtinaalle, oma vaivanpalkka päälle. Ei ymmärrä? No, saapi oppia ymmärtämään! Nauraen: Kansa ymmärtää. Tuopi enempi, aina enempi—rikas kansa. Ei kelpaa tämä! Muronnia köyhä maa, suuri vero. Tämä rikas maa, lämmin pirtti, hyvä ruoka, vähä työ, vähä vero—ei kelpaa, ei kelpaa! Ei tarvis miekkaa kantaa, ei maata puolustaa—tarvis maksaa, paljon maksaa. Puhun ruhtinaalle, ruhtinas käskee. Puhun teille: itse tarjota—olis somempi itsellenne—
SÄTENE Tulee: Kirjeentuoja—arvoisalle veron haltijalle!
URMAS Katsoo kysyvästi veronhaltijaan.
VERONHALTIJA
Saapi tulla. Jatkamme sitten.
KIRJEENTUOJA Vaaleatukkainen, sorjavartinen nuorukainen tulee. Kumartaa syvään oven luona.
VERONHALTIJA Viittaa kädellään luokseen. Urmaalle, joka seisoo syrjempänä: Uljaat nuorukaiset teillä—minä kaikesta kauniista pidän!
NUORUKAINEN Ojentaa hänelle kumartaen kirjeen. Jää odottamaan.
VERONHALTIJA Murtaa sinetit ja avaa siteet, lukee. Kohoutuu äkkiä lepoasennostaan: Mitä…? Mitä tämä…?
NUORUKAINEN Kohottaa oikean kätensä ylös:
Jumalain tuomio, jonka alle kansa … painaa sinettinsä!
_Iskee povestaan tempaamansa tikarin kahvaa myöten veronhaltijan rintaan. Tämä vetää muutamia kertoja kiivaasti ilmaa, vaipuu hengetönnä taapäin.
Nuorukainen peräytyy kiireesti pari askelta, suoristautuu, syvän värähtävästi_: Urmas! Kansalla on taas uskonsa! Urmas, joka tuntee nuorukaisen Mertsiksi, huudahtaa tukahtuneen »ah», Hallo aikoo rynnätä ovea kohti. Nuorukainen astuu tielle: Säästä vaivasi, kurja! Osottaa tikarin kärellä rintaansa: Olen oma tuomitsijani, niinkuin tuon toisenkin. Astuu Urmaaseen päin, kohottaa tikarin rintaansa kohti: Urmas! Elämän polut yhtyvät ja eroovat… Kuuristautuu hämmästyneenä ja katsoo syvälle Urmaan pelokkaisiin silmiin, tikari vaipuu: Mitä…? Etkö vieläkään ymmärrä, etkö vieläkään usko? Kohoutuu vitkalleen suoraksi: Minun tehtäväni siis ei ole vielä lopussa… Työntää tikarin poveensa, lähtee kiireisesti sillanteelta ovea kohti.
HALLO On hiipinyt patsaan luo, lyö rajusti kurikalla kilpeen ja huutaa: Apua! Apua! Murha!
Urmas rientää hätääntyneenä Halloa kohti, sitten sillanteen reunalle. Ovesta ryntää sisään veronhaltijan asestettuja sotamiehiä. Nuorukainen katsahtaa neuvotonna ympärilleen. Hallo osottaa, huutaa: Murhaaja kiinni! Urmas vääntelee tuskaisena käsiään, syöksyy kuin apuun rientääkseen sillanteen askelmille. Nuorukainen ryntää ikkunaa kohti, survasee kätensä rakkoruutujen läpi—sotamiehet tointuvat, syöksähtävät päin—nuorukainen riuhtasee ikkunan puitteet ja heittää ne lattialle—hyppää ikkunasta ulos.