11. LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA
»Miksi sinä tänä iltana niin surullinen olet, Olavi?» kysyi tyttö katsoen häntä lämpimästi silmiin.
»Miksikö minä surullinen olen?» puheli nuorukainen kuin itsekseen, leikkien hiljalleen hänen lettinsä tupsulla ja katsellen surullisesti eteensä. »Kunpa minä tietäisin sen itsekkään!»
»Etkö sinä ole itsestäsi selvillä—?» tyttö kysyi.
»En, en tällä kertaa—sehän se juuri kummallista onkin!»
Puhe katkesi———.
»Ei minun sovi sinun surujasi udella», sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mutta jos minulla olisi suruja ja minulla olisi ystävä, niin minä kertoisin.»
»Ja saattaisit sen ystävänkin surulliseksi—kun hän ei kuitenkaan ymmärrä.»
»Ehkä hän ainakin koettaisi ymmärtää.»
Mutta nuorukainen tuskin kuuli, mitä hän sanoi. Hän antoi tytön letin pudota alas, nojautui taaksepäin toiseen käsivarteensa ja katseli harhaillen eteensä.
»Elämä on niin kummallista!» sanoi hän kuin haaveillen. »Eikös se ole kummallista, kun on jostakin pitänyt, ja sitte tuntuu yhtäkkiä niinkuin se ei olisikaan mitään?» Tyttö katsoi kysyvin silmin.
»Esimerkiksi tämä minun elämäni! Se on tähän saakka ollut kuin kaunista satua, mutta nyt…»
»Mutta nyt…?»
»Nyt minä en tiedä mitä se on, onko se oikeastaan mitään. Kylästä kylään, koskelta koskelle, sadusta satuun…»
Puhe katkesi taasen———.
»Mutta miksi sinä sillälailla kulet?» kysyi tyttö hiljaa, kuin arastellen.—»Sitä minä olen usein ihmetellyt.»
»Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja että täytyykö minun, ja kuitenkin minun täytyy!»
»Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi…?» tyttö taasen epäröiden kysyi. »Eivätkö vanhempasi vielä elä—sinä et ole niistä mitään puhunut?»
»Kyllä, kyllä he elävät.»
»Jos olisit heidän luonaan…?»
»Minä en voi, sillä ne eivät minua kiinnitä!» sanoi hän miltei kylmästi.
»Etkö sinä pidä vanhemmistasi—?» tyttö kummastellen kysyi.
Nuorukainen oli hetken vaiti.
»Kyllä, kyllä minä pidän, niinkuin paljosta muustakin. Mutta minua ei kiinnitä mikään!»
Ja hän tunsi niinkuin hänen sisässään olisi alkanut paisua ja kuohua jotakin, jota hän oli kauvan pidättänyt.
»Ja minä toivoisin…» jatkoi hän kiivaasti, mutta keskeytti lauseensa.
»Mitä sinä toivoisit…?»
»Se koskee sinua, Kyllikki!» sanoi hän kuin uhaten.
»Sano vaan, kyllä minä sen voin kuulla», vastasi tyttö pahaa aavistaen.
»Minä toivoisin että me eroaisimme vihamiehinä!» sanoi hän melkein rajusti.
»Vihamiehinä—?»
»Niin. Me tapasimmekin miltei vihamiehinä, ja jos ero olisi samanlainen, niin se olisi parempi!»
»Miksi?»
»Siksi—sanonko minä suoraan?»
»Sitä minä toivoisin.»
»Siksi», sanoi nuorukainen, katsoen häntä kylmänterävästi silmiin, »ettet sinä ole ollut sellainen, kuin minä odotin ja toivoin! Minä olin ylpeä ja onnellinen, kun minä sinun ystävyytesi voitin. Mutta minä luulin samalla voittavani jotain muutakin—ja että se muu oli lämmintä, suurta ja kokonaista.»
Tyttö ei vastannut hetkiseen.
»Oletko sinä itse ollut lämmin ja kokonainen?» sanoi hän vihdoin väräjävin äänin.
»En! Mutta minä olisin voinut ja tahtonut sellainen olla, vaan sinä olet estänyt. Me olemme nyt olleet viikon toisillemme jotakin, emmekä kuitenkaan ole olleet mitään—minä olen tuskin uskaltanut sinua kädestä ottaa.»
»Mitä muuta sinun sitte olisi pitänyt—?»
»Mitäkö pitänyt? Omistaa sinut kokonaan! Kaikki, taikka ei mitään!»
Tyttö oli vaiti, taistellen sisäistä liikutustaan vastaan.
»Saanko minäkin sanoa sinulle jotain?» kysyi hän hiljaa.
»Sanovaan!»
»Omistaa minut kokonaan…?» Hän pysähtyi empien, mutta jatkoi sitte kalpein huulin: »Tänään omistaa ja huomenna lähteä—ja ehkä sitte joskus muistella, että olet kerran minutkin omistanut?»
»Minä voisin vihata sinua!» näkyi nuorukaisen silmistä, mutta hän ei sanonut mitään, ainoastaan katsoi.
»Ehket sinäkään ole ollut sellainen kuin minä odotin», jatkoi tyttö tyynesti. »Jos sinä olisit sellainen ollut, niin sinä…»
»Mitä sitte?» huusi nuorukainen kiivaasti, kuin syytöstä torjuen.
»Niin sinä et … puhuisi minulle niin, kuin sinä nyt puhut», vastasi tyttö kuin välttäen. »Ja ehkä se, mistä sinä nyt olet minuun suuttunut, onkin niin … ettet sinä voi saada enempää kuin mitä sinä voit itse ottaa?» Nuorukainen katseli häntä suurin, kummastelevin silmin.
»Ja ehket sinä», jatkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, »voi ottaa enempää kuin mitä jaksat—pitää?»
Tyttö katsoi hämillään alas, tietämättä oikein itsekkään mitä oli sanonut. Hänen vaan oli täytynyt sanoa.
Nuorukainen katseli häntä pitkään vaijeten, ikäänkuin olisi kuullut uutta ja odottamatonta, jota hänen piti miettiä.
»Minun pitäisi itse tietää, minkä vuoksi minä en voi pitää!» sanoi hän vihdoin.
»Kyllä minä sen tiedänkin», tyttö vastasi, »Sillä sinä et tahdo pitää!» Niinkuin hieno, terävä oka olisi tunkeutunut nuorukaiseen, katkennut ja jäänyt pistämään. He katselivat toisiaan sanaa sanomatta, silmää räpäyttämättä.
»Ja jos minä tahtoisin», sanoi nuorukainen tarttuen kiivaasti hänen toiseen käteensä, »uskaltaisinko minä tahtoa?» Veri pakeni tytön kasvoilta eikä hän saanut sanaakaan sanotuksi.
»Uskaltaisinko minä?» kysyi nuorukainen uudelleen.
»Eikö jokaisen täydy itse tietää, minkä verran hän uskaltaa?» sai hän vihdoin vaivoin vastatuksi.
»Oi Kyllikki, Kyllikki, jos sinä tietäisit!» huusi nuorukainen tuskissaan ja tempasi hänen molemmat kätensä.
Mutta sitte hän taas ikäänkuin jäykistyi.
»Ja jos minä sinuun ja itseeni nähden joskus uskaltaisinkin—mutta siinä on vielä joku kolmaskin!»
»Pelkäisitkö sinä häntä?» kysyi tyttö terävästi, katsoen häntä suoraan silmiin.
»En pelkäisi, mutta jos hän ajaisi minut pilkaten ulos?»
»Ja jos se pelko olisi esteenä», sanoi tyttö painokkaasti, »niin olisi parasta ettet menisikään. Sillä kumpaako sinä silloin enemmän rakastaisit, itseäsikö vai sitä, jota luulet rakastavasi?»
Nuorukainen tuskin kesti hänen katsettaan.
»Mutta jos minä pelkäisin sinun tähtesi?» sanoi hän miltei lämpimästi.
»Sitä sinun ei tarvitse, sillä minä luotan ettet sinä tee mitään, ennenkun olet täysin varma itsestäsi. Ja jos sinä kerran siitä olet varma, ei sinun myöskään tarvitse minun tähteni mitään pelätä.»
Nuorukainen katseli häntä ihmetellen ja ihastellen.
»Kuinka kummallinen tyttö sinä Kyllikki olet!» huudahti hän. »Nyt vasta minä alan sinua ymmärtää. Sinä et ole ollut semmoinen kuin minä toivoin, mutta sinä olet enemmän kuin minä toivoin… Kyllä minä tiedän mitä tämä on sinulle maksanut, enkä minä ole sitä koskaan unohtava.»
Mutta sitte hän tuli taasen alakuloiseksi ja tuskaiseksi.
»Niin, kyllä minä nyt sinun tiedän», sanoi hän miltei valittaen.
»Mutta kun en minä tiedä itseäni!»
»Kyllä sinä sen tiedon vielä joskus saat», sanoi tyttö hellästi.
»Kun olisi edes muutamia päiviä enemmän aikaa…»
Hän mietti hetkisen, syvät rypyt kulmien välissä.
»Me lähdemme huomenna iltapäivällä, ja jos minä sitä ennen sen tiedon saan, niin minä koetan käydä ennen lähtöäni teillä. Mutta minä käyn aivan viime hetkenä, sillä jos minun käy siellä niinkuin minä pelkään, niin minä en voi viipyä täällä enää hetkeäkään kauvemmin.»
Tyttö nyökäytti päätään. He nousivat.
»Kyllikki!» sanoi nuorukainen liikutettuna, pitäen häntä molemmista käsistä. »Voisi käydä niinkin, että tämä on viimeinen kerta, kun minä saan sinua kahdenkesken tavata. Älä minua tuomitse, että minä olen se kuin olen.»
»Et sinä voisi toisin ollakkaan», sanoi tyttö lämpimästi.
»Kyllä minä sinua ymmärrän.»
»Ja siitä minä olen aina sinua kiittävä. Ja ehkä … kuka tietää»—hänen äänensä katkesi—»hyvästi, Kyllikki!»
* * * * *
Oli sunnuntai-iltapäivä. Tukkilaiset tekivät lähtöä.
Kylän nuoriso, jopa joukko vanhempiakin ihmisiä oli keräytynyt Kohisevan alla olevan lahden rannatse kulkevalle maantielle lähtijöitä katsomaan.
Lahti oli jo tukeista puhdas, miltei tyhjä häntäpuomi liukui miesten vetämänä nopeasti suvantoa alaspäin. Jotkut kulkivat edellä, työnnellen ruohikkoon tarttuneita tukkeja virranvuolteeseen, toiset kävelivät jouten rantatörmillä, leikillisiä jäähyväisiä huudellen.
Lahden rannassa, katselijain kohdalla, oli yksinäinen tukki, pää matalalle vedettynä. Tukin kohdalla rannalla oli keksi.
»Se on Koskenlaskijan», selitti joku. »Kuuluu vielä olevan jossakin asioillaan.»
Joukossa erään sydän levottomasti sykähti.
»No sitte saamme nähdä sen vielä kerran pölkyllä—häntä varten kai se tuo on jätetty?»
»Tietysti. Mitäs se kävellä viitsii, jolla on sellaiset hevoset!—Tuolta hän jo tuleekin!»
Nuorukainen tuli kuin rajutuuli rinnetietä alas.
Eräs joukossa kalpeni. Hän näki askeleista miten asia oli päättynyt. Mitä tavatonta siellä onkaan tapahtunut, kun hän noin kuohuksissaan tulee?
Nuorukainen läheni. Hänen kasvonsa olivat kuin palttina, huulet yhteenpuristetut ja silmistä näkyi silloin tällöin säkenöivä välähdys, vaikka hän katsoikin koko ajan suoraan suvannolle.
Hän astui joukon ohi hattuaan kohottaen, mutta puoleen katsomatta.
»Mitä on tapahtunut?» kysyivät ihmisten silmät, mutta ääneen ei kukaan sanonut mitään.
Kalpea tyttö pelkäsi kaatuvansa ja tarttui rantatien johteeseen.
Nuorukainen tempasi keksinsä, työnsi tukin väljälle ja hyppäsi selkään. Sitte hän veti muutamia voimakkaita vetäsyjä ja kääntyi ympäri, katsoen tiellä seisovaan joukkoon. Etsi ja tapasi kalpeat kasvot.
»Hyvästi!» sanoi hän hattuaan heilauttaen.
»Hyvästi, hyvästi! Tule toistekin, sinä Koskenlaskija!»
Hatut heiluivat, jotkut tytöt liehuttivat liinojaan.
Nuorukainen seisoi yhä rantaanpäin kääntyneenä ja meloi hiljalleen takaperin lahdelle.
Rannalla seisojain olisi tehnyt mieli huutaa hänelle ystävällisiä jäähyväissanoja, mutta kukaan ei saanut sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan katsoi kalpeisiin kasvoihin.
Ne olivat kuin lumi, kun hän ne kohotti ja katsoi suoraan joukkoon, lakaten melomasta.
»Ne rahat, jotka vaskesta valetaan, ne annetaan vaivaisille. Tytölleni olisin kelvannut, vaan en kelvannut vanhemmille!»
Se tuli värähdellen kuin vihlova valitus, saaden kuulijat miltei säpsähtämään.
»Mikäs sen nyt on—ei se ole ikänä tuollalailla laulanut?» »Ole vaiti ja kuuntele!»
Nuorukainen katseli hetkisen veteen, meloen hiljalleen takaperin, ja jatkoi sitte toisella sävelellä:
»Kosken rannalla kotini seisoo, ja vaahto se seinään lyöpi. Maailman koskissa jalkani kastuu, sen tyrskyt ne kasvoille lyöpi.»
Kuulijat katsoivat hämmästyneinä toistensa silmiin: se laulaa itsestään!
»Eikä se ollut kevätpäivä, kun minä tänne synnyin; vaan se oli synkeä syksypäivä, kun minä kulkija synnyin.»
»Äitini itki ja kukkia katsoi, kun mua kuopusta kantoi; tulipunakukkaa äitini katsoi, kun mulle rintaa antoi.»
Nuorukainen oli nyt keskellä lahtea ja meloi taasen hiljalleen, kalpeat kasvot yhä veteen tähtäsivät. Rannalla ei kukaan hievahtanutkaan, jokainen vain odotti.
»Se kukka mun tielläni punotti, se oli niin kaunis ja suuri; sen riemuin rintaani painalsin, vaan siin' oli murheen juuri.»
»Sen kukan tähden kotoa läksin, ja isä se polki jalkaa; ja äiti itki ikkunan luona: nyt sinun surusi alkaa!»
Joku tyttö pyyhkäsi silmänurkkaansa. Kaikki olivat liikutettuja.
»Se on se tulipunakukka, tulipuna-, tulipunakukka! Sinä sen kukan kyllä tunnet, sinä tyttö, tyttö-rukka!»
Hän heilautti nopeasti hattuaan ja kääntyi joellepäin, alkaen ripeästi soutaa.
Hatut heiluivat ja liinat liehuivat. Ne liehuivat kauvan ja innostuneesti, mutta nuorukainen ei enää katsonut taakseen, vaan souti niin että vesi kohisi pölkyn nenässä.