12. VEDENNEITO JA AHTI
Virta vieri hiljalleen—virta vieri, kaisla huojui.
Virran toisella rannalla asui vihreä havumetsä, toisen olivat niityt ja pellot itselleen vallanneet. Viimemainittujen keskitse, muutamia kymmeniä syliä rannasta, kulki maantie.
Maantietä astui nuori tyttö—levotonna, epäröiden, tuon tuostakin joelle katsoen.
Tyttö pysähtyi. Joella kajasti tukkilaisten puomi, toisella rannalla valkoisia keksiä. Ja vielä joku—mies, joka loikoi metsänrannassa pää käsivarren varassa.
Tyttö katseli. Mies ei hievahtanut.
Tyttö yhä epäröi, astui askeleen, toisen jo takaisin. Astui vihdoin päättävästi maantieltä niitylle ja hävisi puronojanteeseen, joka kulki sillä kohti suoraan rantaan.
Jälleennäkemisen ilo kamppaili loukatun ylpeyden ja katkeruuden kanssa nuorukaisen rinnassa. Hän olisi tahtonut juosta veden yli, rientää vastaan ja sulkea tytön syliinsä—mitään ajattelematta, mistään välittämättä. Mutta välillä oli jotakin, kylmää ja kirkasta kuin se vesi, joka heidät erotti.
Tyttö saapui rannalle, pysähtyi ja katseli veden yli—hievahtamatta, sanaa sanomatta.
Nuorukainen ei voinut enää itseään pidättää, vaan ponnahti ylös.
»Sinä tulit!» sanoi hän miltei lämpimästi, astuen rantaan.
»Tulin—en minä voinut olla tulematta», vastasi tyttö niin hiljaa, että se tuskin kuului toiselle rannalle.
»Enkä minä sinua ajattelematta…»
Joki katsoi kumpaistakin silmiin: »Kunpa minä nyt olisin jäässä!»
»Etkö sinä voisi mitenkään tulla tänne—hetkiseksi vain?» kysyi tyttö empien.
»Sitä minäkin juuri ajattelin. Mutta me emme voi siellä olla, sillä miehet tulevat heti illalliselta.»
Hän mietti hetkisen.
»Etkö sinä tahtoisi tulla tänne, jos minä noutaisin—täällä on metsä?
Uskaltaisitko tulla kopukalla?»
»Kyllä minä uskallan.»
Nuorukainen otti keksinsä ja irrotti puomista »kopukan»—kaksi kuusennäreillä soutulautaksi yhteenliitettyä tukkia—ja souti ripeästi toiselle rannalle.
»Niinkuin hyvä, kauvan odotettu sisar!» ajatteli nuorukainen, ojentaen tytölle molemmat kätensä ja taluttaen hänet kopukalle. Tyttö tarttui lujasti hänen käsiinsä ja katsoi syvälle silmiin, mutta ei puhunut mitään.
»Nyt sinun täytyy istua tuolle poikkitelalle—et sinä voi seisoa, sillä tämä keikkuu soutaessa.»
Tyttö istui, nuorukainen sousi.
»En minä olisi uskonut, että sinä sellainen ystävä olit!» sanoi nuorukainen, kun he astuivat rannalle.
»Ystävä!» virkkoi tyttö luoden hellän, kiitollisen katseen—että nuorukainen löysi niin oikean nimen sille, joka oli hänet tänne tuonut ja jonka tähden hän oli niin paljo epäilystä ja tuskaa kärsinyt.
* * * * *
Aurinko oli jo mailleen menossa. Kaksi ihmistä saapui hiljaisesti puhellen rantaan.
Siellä he vasta ikäänkuin havahtuivat ja katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Joki oli tyhjä, ranta tyhjä—takaisinpaluuta ei kumpainenkaan ollut ajatellut.
»Mitä nyt?» kysyivät kummankin silmät.
»Etkä sinä voi palata tämänpuoleistakaan rantaa—sen minä kyllä ymmärrän», sanoi vihdoin nuorukainen.
»En, en minä voi kulkea koko Vähän-Kohisevan läpi ja sillan poikki—ja minun pitäisi viedä mennessäni vasikatkin kotiin.»
»Eikä täällä ole missään venettäkään?»
Metsä katsoi neuvotonna, päivännoudot toisella rannalla painautuivat miettimään.
»Minä niin mielelläni teitä auttaisin!» virkkoi joki.
Nuorukaisen silmissä leimahti rohkea välähdys.
»Osaatko uida?» huudahti hän tyttöön kääntyen.
»Uida—?» vastasi tyttö hämmästyneenä. Mutta sitte hänen silmänsä avartuivat ja kirkastuivat:
»Kyllä, kyllä minä osaan!»
»Ja uskallatko uida—minun kanssani, jos minä kuletan vaatteesi yli?» kysyi taasen nuorukainen.
Tyttö värisi ehdotuksen rohkeudesta ja sen salaperäisestä hurmaavaisuudesta.
»Kyllä minä uskallan—sinun kanssasi!» huudahti hän ja he katsoivat toisiaan pitkään.
»Riisuudu sinä tähän!» puheli nuorukainen. »Ja kääri kaikki vaatteesi puseroosi ja vedä sitte hihat solmuun. Minä riisuudun tuolla alempana. Kyllä se hyvin käy!».
Hän riensi nopein askelin alaspäin.
Mutta tyttö karahti punaiseksi ja katseli hämillään, niinkuin olisi luvannut semmoista, jota ei voinutkaan täyttää.
Hän katsahti vihdoin neuvotonna nuorukaiseen. Tämä istui rannalla, poispäin kääntyneenä, ja riisuutui nopeasti.
»Kuinka minä olen lapsellinen!» huudahti tyttö ajatuksissaan ja astui nopeasti rantaan, painautui alas ja alkoi kiireisesti riisuutua.
Vesi solahti—nuorukainen miltei hävisi rantakorteikkoon. Otti saappaansa ja asetti ne, varret kaksinkerroin käännettyinä, niskaansa, kiinnittäen ne toisella saapasremmillä kaulan ympäri. Asetti sitte vaatemyttynsä saappaiden päälle ja kiinnitti sen toisella remmillä leuvan alle.
»Minä olen jo valmis!» huudahti hän olkapäänsä yli, katsellen alaspäin joelle.
Tyttö kietoi kiireisesti vaatteensa puseroon. Valkea ruumis värisi kainoutta ja maltitonta uhkarohkeuden riemua. Vesi solahti, valkea varsi katosi aaltoon, ui ylöspäin ja kätkeysi korteikkoon.
Nuorukainen lähti ylöspäin melomaan, vieno hymy kasvoillaan ja silmät koko ajan rannalla olevaan vaatemyttyyn kiinnitettyinä. Hän tarttui siihen toisella kädellään, sitoi vyöremminsä sen ympärille ja kiinnitti sen omien vaatteittensa päälle leuvan alitse.
Se olikin koko kuorma, kohoten korkealle pään yli.
»Kyllä ne hyvin säilyvät», nuorukainen vakuutti, »kun vaan en hätäile.»
Hän läksi uimaan toista rantaa kohti hitain, voimakkain vedoin.
Tyttö lepäsi liikahtamatta rantakorteikossa, katsellen nuorukaisen uintia.
»Kuinka kummallinen, voimakas ja rohkea hän on!» ajatteli tyttö. »Joki ei estä, vesi ei erota, kaikki taipuu häntä tottelemaan. Sellaisen kanssa ei pelkää mitään!»
»Siellä on hänen vaatteensa!» ajatteli nuorukainen. »Ja minä niitä kuletan. Ja siellä on meidän ystävyytemme, joka alkoi uhmaten, jonka tähden on kuolemaa halveksittu ja rannalla hätäilty, tuskaa ja kärsimystä tunnettu—mielelläin sitä kulettaa!»
Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.
»Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon —huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.
»Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä—minusta oli niin hauskaa katsella kun sinä uit.»
»Tulisinkohan minä sinua vastaan—jos se tuntuisi turvallisemmalta…?»
»Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi.
Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava tuli.
Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.
»Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen uintinsa.
»Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, heittäytyen uimaan.
»Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät rinnakkain toista rantaa kohti.
Vesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon tuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka paistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa.
»Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!»
»En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna.
»Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla.
»Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä.
»Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa», jatkoi nuorukainen. »Jossa kaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me muutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme iloitsee.»
»Niin minäkin sen tunnen», tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna.
He saapuivat hiljalleen rantaan.
»Kuinka kapea se olikin!» virkkoi nuorukainen ja erkani kaihoisin mielin omia vaatteitaan etsimään.
Hän pukeutui kiireisesti ja riensi tytön luo.
»Saanko minä puristaa veden sinun letistäsi?» kysyi hän hellästi.
Tyttö vastasi silmillään.—Vesi vieri hopeapisaroina nuorukaisen sormien lomitse.
»Ja nytkö meidän täytyy erota?» sanoi Olavi liikutuksesta vavisten…
»Minä tulen sinua saattamaan tielle saakka.»
Hän loi vielä kerran joelle kaihoisan katseen, ikäänkuin sen ainiaaksi mieleensä painaakseen.
He astuivat sanaa sanomatta ojannetta ylös maantien varteen ja seisahtuivat siihen.
»Voi Jumala», huudahti nuorukainen tarttuen hänen molempiin käsiinsä, »kuinka vaikea minun on sinusta erota!»
»Ja minun vielä vaikeampi», sai tyttö vaivoin sanotuksi.
»Voinko minä ikänä saada sinua mielestäni, sinua ja tätä iltaa?»
Tytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas.
»Kyllikki!» sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. »Älä kätke minulta silmiäsi!—Kyllikki…?» sanoi hän uudelleen, toivo ja epäilys katseessaan—irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen hänen vyötäisilleen.
Tytön vartalo värähti—kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja kietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa.
Kuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti syliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta—tyttö kietoi käsivartensa yhä lujempaan.
Nuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui—häntä miltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas.
»Saanko minä…?» kysyivät hänen silmänsä.
»Saat!» vastasivat tytön silmät—huulet yhtyivät———.
Kun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne olivat aivan kuin toiset—hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni veripisara.
Nuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi selittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän ystävyyden salaperäinen sinetti—hän joi kiihkeällä suutelolla veripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä hetkenä hukkunut.
Eikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla vai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut horjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa.