18. KAKSI IHMISTÄ
Juna juoksi, penger jyrisi, vaunut hiljaa keinahtelivat.
Eräässä vaununosastossa oli ainoastaan kaksi ihmistä. Toinen oli nuori rouva, jonka suuret, siniset silmät näyttivät alati katselevan jonnekkin kauvas—häntä vastapäätä istui nuori mies.
——-»Siinä te epäilemättä olette oikeassa», vastasi nuori mies. »Ja siitä ehkä olisi paljokin sanomista—vaan tuskinpa minun sopii ruveta teidän kanssanne sellaisesta asiasta keskustelemaan…?»
Hän sanoi sen lämpimällä ja kunnioittavalla äänellä, mutta hänen suupielissään väreili salattu ylimielisyys ja uhka.
»Eikö jokaisen sovi lausua vapaasti mielipidettään?» sanoi nuori rouva. »Minä puolestani ainakin olen iloinen tavatessani ihmisiä, joilla on mielipiteitä.—Muuten», jatkoi hän matalammalla äänellä, leikillinen hymy haaveilevissa silmissään, »luulin minä teidän voivan lausua minulle ajatuksenne lupaa kysymättä—eihän meidän ensi tapaamisemmekaan sattunut aivan luvan perusteella.»
»Vieläkö te sitä muistelette?» nauroi nuori mies. »Sehän kuuluu kokonaan—herra Hanssonin 'Amorin' ansioluetteloon. Minkä minä sille voin, ettei herra 'Amor' suvaitse ymmärtää luvasta ja sopivaisuudesta vähääkään, vaan syöksyy teidän kimppuunne ja minä itseäni esittelemättä riennän avuksenne.»
Hän sanoi sen niin leikillisellä hilpeydellä, että nuori rouva ei voinut olla nauramatta.
»Teidän miehenne sitte on niin hyväntahtoinen, että kutsuu minut teidän kotiinne, ja te, rouva, suvaitsette tuon pikku tapauksen johdosta olla minulle, sivistymättömälle tukkilaiselle, ystävällinen—se asia on ollut ja mennyt, kyllä minä aina asemani muistan.»
Nuori rouva katsahti häneen pitkään, terävä pilke silmissään:
»Miksi puhutte tukkilaisesta ja sivistymättömästä? Teidän huulillanne se kuuluu pikemmin ylimielisyydeltä ja ivalta kuin vaatimattomuudelta.»
»Niinkö—?» Siinä tapauksessa pyydän anteeksi—se ei ainakaan ollut tarkotukseni. Ja minä kiitän teitä, rouva, siitä suosiosta, että puhelette minulle niinkuin ei tässä istuisikaan tukkilainen ja hieno rouva, vaan ainoastaan kaksi ihmistä.»
»Aivan niin—kaksi ihmistä, kuinka sattuvasti te sanoittekaan!»
Nuori mies loi häneen nopean, tutkivan syrjäkatseen ja hänen suupielissään väreili taasen ylimielisyys, salattu iva ja uhka.
»Ja se asia», puheli hän aivankuin muuttuneella äänellä, »josta meidän keskustelumme lähti, sekin koskee kahta ihmistä, niitä ihmistenvälisiä suhteita, joissa kolmannella ei ole mitään sanomista.—Sanotteko rouva…»
Hän keskeytti, sillä junapalvelija tuli vaunuun lamppuja sytyttämään, mutta jatkoi sitte matalammalla äänellä.
Liekit syttyivät, kylmä puu sai lämpimän sävyn, koko vaunu muuttui kodikkaaksi——.
——»Ja minun mielestäni», vastasi nuori mies miltei kuohuvalla lämmöllä, »se on koko meidän elämämme päätekijä, josta meidän kohtalomme riippuu yhtä tinkimättömästi kuin vuodentulo taivaan ilmoista.—Vaan sitähän ei sovi sanoa!»
»Ja miksikä ei, jos se kerran totta on?»
»Siksi, ettei tässä ole kysymys totuudesta, vaan hyvinkasvatetuista lapsista, joille haikara tuopi veljet ja sisaret ja aapiskirjan kukko lahjottaa pikkulantit», jatkoi hän miltei karmivan ivallisesti. »Rakkaus, sehän on pieni kiltti lapsi, jota me kasvatamme ja koulutamme kuin koiranpenikkaa—suokaa anteeksi ruma sana! Sitä siistitään ja kammataan, opetetaan sokerinpaloja ottamaan ja kiittämään … sitte huopatassut jalkaan, punainen silkkinauha kaulaan, nyt kaduille ja kujille ja talutusrihma ensimäisen vastaantulijan käteen: katso, tuleva haltijasi, jota sinun pitää kuolemaasi asti rakastaa!»
Nuori rouva puri huultaan, voimatta estää hymykuoppiensa väreilemistä.
»Ettekö puhu liian rajusti, ettekö suorastaan liiottelekkin?»
»Ehkä—suokaa anteeksi, jos loukkasin tunteitanne. Ja kuitenkin minun täytyy sanoa että se on tämä pieni lapsi, joka taluttaa meitä, emmekä me häntä. Me olemme ylpeitä kuin jumalat, mutta rakkauden edessä me matelemme matoina maassa. Me miehet olemme voimakkaita kuin leijonat, mutta kuitenkin voi hento tyttönen yhdellä suortuvainsa hapsella vetää meidät vaikka kadotukseen. Ja mitä teihin naisiin tulee … niin, siitähän minulla ei ole oikeutta mitään sanoa.»
Juna kiiti sillan yli—puhujain ääni hukkui teräskiskojen säestykseen———.
———»Sanotteko niin vakaumuksesta», kuului taasen nuoren miehen kiinteä ääni, »vaiko ainoastaan senvuoksi, että olemme maailman ajan sellaiseen puhetapaan tottuneet?»
»Kyllä minä vakaumuksesta sanoin!» vastasi nuori rouva terävästi.
»Siinä tapauksessa minä pyytäisin kysyä mitä hyötyä tuosta 'jostakin' on meille ollut? Sitäkö että punastumme, koska meitä on opetettu punastumaan? Tai että huulemme sanovat 'ei', vaikka silmämme huutavat: 'minä odotan!' Emmekö me kaikista siveyssäännöistä huolimatta ole valmiit mihin tahansa, kun se 'oikea' tulee? Emmekö me ole levottomia kuin kompassin neula, kunnes näytämme pohjoista, s. o. sitä, mitä sydämemme janoo?»
Nuori rouva katsoi hämmästyneenä—sillälailla hän ei ollut kuullut vielä kenenkään puhuvan. 'Mikä hän oikein on, tuo mies, ja mitä hän tahtoo? Miksi minä rupesinkaan hänen kanssaan sellaisesta asiasta keskustelemaan?'
»Ja vaikka minun täytyisikin myöntää, että on tapauksia, jotka oikeuttavat puhumaan, niinkuin te nyt puhutte», sanoi hän kuin torjuen, »niin minun samalla täytyy sanoa että se ei sovi kaikkiin. Ne ovat hetkellisiä tunteita ja suurin osa ihmisiä ne hillitsee, tietäen että niin on parempi.»
»Miksi parempi, sanokaa: kun niin on käsketty!» huudahti nuori mies ja iva ja uhka väikehti hänen suupielissään. Juna pysähtyi asemalle ja joukko työmiehiä työntyi vaunuun—nuori rouva huoahti helpotuksen huokauksen. Mutta miehet huomasivat välioven päällä olevan vaalean sinisen taulun, ja nauraen ja 'naisten karsinasta' sukkeluuksia lasketellen mennä kolistivat he toiseen vaunuun———.
———»Minä taasen loukkasin teitä», sanoi nuori mies omituisella verhotulla äänellä. »Mutta älkää itseänne ajatelko—jos teidän avioliittonne on onnellinen, niinkuin se on, niin miksemme silti voi puhua asiasta yleensä, ajattelematta että te olette naimisissa ja minä naimaton, vaan ainoastaan—niinkuin kaksi ihmistä?»
»Niin, niin, niinhän se on», sanoi nuori rouva, mutta hänen levottomuutensa yhä kasvoi. 'Arvaako hän jotakin, tarkottaako hän jotakin? Minusta tuntuu kuin hänen äänessään väreilisi iva?'
»Minä en tahdo ketään loukata tai lausua ainoatakaan halventavaa sanaa», jatkoi nuori mies hillityllä äänellä. »Mutta pitäisikö meidän vaijeta nähdessämme satojen syöksyvän onnensa hautaan kuin kalat mertaan? Vai tahdotteko väittää että merta on kalojen oikea koti—senvuoksi että se on vedessä?»
»Te ette saa puhua tuollalailla!» huudahti nuori rouva tuskaisella äänellä. »Teidän vertauksenne ontuu, eikä vain onnu, se on kokonaan väärä! Teidän pitää ymmärtää että minä ja minun kanssani tuhannet kunnioittavat sitä, mitä te uskallatte sanoa onnen haudaksi.»
Nuori mies loi pitkän, miltei säälivän katseen:
»Minähän ymmärrän—mutta miksi te taasen itseänne sekotatte! Minä luulin», jatkoi hän alennetulla äänellä ja katsoen häntä miltei hypnotisoivasti silmiin, »minä luulin teidän minua paremmin ymmärtävän, melkeinpä hyväksyvän, sillä minun käsittääkseni te naiset olette tässä asiassa vieläkin huonommalla puolella kuin me miehet. Minä luulin että teille, joilla on hienommat vaistot ja ehkä suuremmat odotukset, pettymyskin on suurempi.»
»Teettekö te meistä pilaa—tahdotteko te tahallanne minua piinata?»
»En, kuinka minä pilaa tekisin, mutta itse asia on räikeintä pilaa kuin ajatella saattaa.» Hänen äänensä oli matala, mutta tunkeutuva kuin pumpuliin kääritty naskalinkärki: »Sanokaa, rouva, minulle yksi asia! Eikö jokaisella nuorella tytöllä ole miehestä 'ihanne', josta hän haaveilee, ja eikö hän odota avioliitolta sitä suurta ja pyhää, jolle koko hänen olemuksensa väreilee?»
»On on, siinä te totta puhutte!» sanoi nuori rouva lämpimästi. »Mutta ne ovat tyttöajan haaveiluja, jotka eivät aina toteudu.»
»Eivätkö muka toteudu? Toteutuvathan ne! Eikö jokainen meistä kelpaa, jokainen vapiseva vanhus, jokainen kuihtunut ruumis ja jokainen raaka, kömpelö henki? Mehän olemme jumalallista sukua, me miehet—ihanteita kaikki tyyni!»
Hän sanoi sen niin kylmällä, repivällä ivalla, että puistatus kulki nuoren rouvan läpi.
»Ja te kulette näiden 'ihanteittenne' kanssa kuin kievarikyydillä jonkun tuntemattoman herran kanssa, kapsäkit samoilla kärryillä. Ja te istutte ja puhelette ilmoista ja maisemista, ja muuta yhteistä teillä ei olekkaan. Mutta matka sujuu, sillä kärryjen alla on vieterit. Ja aikaa myöten ilmautuu lapsiakin, vaikkette te kaikkina hetkinä voi käsittää kuinka teillä voi olla lapsia tuon miltei vieraan matkustajan kanssa.»
Hän katsahti rouvaan kysyvin, terävin silmin, ikäänkuin hän olisi päässyt siihen, mitä oli tähdännyt.
Nuoren rouvan kasvoilla kuvastui yhä suurempi tuska ja levottomuus.
»Eikö täällä ole liian kuuma?» sanoi hän nousten ylös.
»Aivan varmaan—miten huomaamaton minä olenkaan!» Nuori mies riensi ikkunan luo ja avasi sen, mutta jäi ikkunanpieleen nojaten seisomaan ja loi seuralaiseensa katseen, jossa ilkamoi ylimielisyys ja salainen voitonvarmuus.
Nuori rouva seisoi toisella puolella vaunua ja katseli ikkunasta ulos. Tuo mies ahdisti ja veti häntä—miksei edes ketään tule vaunuun? Hänen olisi pitänyt vastata, mutta mitä? Saamattomuuden tunne ja yhä jatkuva äänettömyys alkoi lopulta käydä sietämättömäksi.
»Mutta mitä te tuolla kaikella oikein tarkotatte?» sanoi hän hermostuneesti, kääntyen ympäri.
»Minä tarkotan—uskallankohan minä sanoakkaan?» puheli nuori mies tullen hänen luokseen. Mielipiteet ovat niin erilaiset… Minä tarkotan että rakkaus on vapaa, vapaa avioliitosta ja synnistä ja muista ihmisten keksimistä siteistä!»
»Ja te uskallatte tuollalailla puhua?» huudahti nuori rouva tulistuneena.
»Miksen minä uskaltaisi—pyydän vain anteeksi mikäli se teitä loukkaa. Rakkaus ei tunne eikä tunnusta mitään rajoja. Puhutaan sivistyksen ja samansäätyisyyden vaatimuksista ja puhutaan sivistyneitten muka 'hienommista tunteista'. Lörpötystä kaikki tyyni! Hieno neiti voi olla varreltaan siro ja vyötäröltään pyöristetty—ompelijattaren armosta. Ja hänellä voi olla pää täynnä korulauseita ja kirjavernissaa—koulujen armosta. Mutta rakkausasioissa hän voi olla raaka ja kömpelö kuin navettapiika. Ja joku sivistymätön 'piika' voi olla kuin notkea koivunvirpi sekä sisältä että ulkoa ja hän voi haaveilla tuntikausia kuvin ja tauluin, joita ei tapaa missään kirjassa—ja sitä hän on luonnon armosta! Ja aivan sama on meidän miestenkin laita.»
Nuori mies puhui yhä hillityllä äänellä, mutta se ääni oli kiinteä ja sen pohjalla virtasi tulta ja sen lomitse välähteli salamoita.
»Ettekö siis anna sivistykselle mitään arvoa näissä asioissa?» kysyi nuori rouva tietämättä mitä sanoisi, sillä tuo ääni alkoi huumata hänen kuuloaan ja aistejaan niinkuin kirkonkellojen ääni, kun sitä kauvan läheltä kuuntelee.
»En, enemmän kuin tekään! Te naiset pidätte kyllä kauniista vaatteista ja hienoista huonekaluista, mukavuudesta ja lemmenkujertelusta. Mutta ne eivät ole sitä, jota teidän sisimpänne janoo ja jolle te väreilette, vaan…»
Hän keskeytti, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa.
»Vaan…? Miksette sano suoraan, kun kerran olette jo näin pitkälle sanonut!» huudahti nuori rouva ja hänen maidonvalkeilla poskillaan paloivat tummanpunaiset täplät.
»Vaan te odotatte miestä, joka kykenee teidät ottamaan, ottamaan luonnon vapaalla valtakirjalla! Sellaisesta miehestä te unta näette, sellaisen perään teidän salaisimmat huokauksenne nousevat—miehen perään, joka ei lepertele, vaan ottaa teidät kahden lämpimän käden väliin ja kohottaa niin, että näette taivaan aukeavan ja tähtien tuikkivan. Ja vasta sellaisena hetkenä te tunnette mitä elämä on, ettei sen salaista voimaa kykene kukaan mittaamaan eikä rajottamaan.»
»Mutta eikö juna viheltänyt … eikö asema jo tule?» sanoi nuori rouva hätääntyneenä, ikäänkuin peläten onnettomuutta ja tahtoen rynnätä vaunusta ulos.
»Ei, ei vielä … tämä on pitkä väli.» Hänkin oli nyt levoton ja kiihottunut, silmät säihkyivät ja poskilla kukkivat kuumat veret———.
———»Ja tiedättekö, miksi minä teitä naisia sanoisin, sellaisina kuin te olette saadessanne olla oman luontonne mukaan?—Minä sanoisin teitä sabinittariksi!»
»Sabinittariksi—?»
»Niin. Muistattehan että heidät ryöstettiin, ja että heidän joukossaan oli sekä puolisoita että neitoja. Ja kun heidän miehensä ja isänsä tulivat heitä takaisin vaatimaan ja seisoivat miekka miekkaa vasten ryöstäjäin edessä, niin nuo neidot ja puolisot juoksivat hajallisin hiuksin ja revityin vaattein väliin ja vannoivat korkealla äänellä etteivät he tahdo palata, vaan jäädä ryöstäjäinsä roomalaisten luo. Ja jäivät, ja heistä tuli sen kansan esi-äidit, joka maailman vallotti.—Ontuuko minun tämäkin vertaukseni?»
»En minä tiedä—en minä ole koskaan sitä ajatellut siltä kannalta», vastasi nuori rouva hämmentyneenä.
Valaistuslaite oli joutunut epäkuntoon, kaasuliekit levottomina lepattivat.
Molemmat istuivat äänettöminä. Nuoren miehen veri kuohui ja kiihkeä maltittomuus kulki kuumepuistatuksina hänen lävitseen. Nuori rouva nousi seisoalleen, pyyhkien hikeä otsaltaan ja leyhyttäen nenäliinalla viileyttä kasvoilleen. Mutta käsi vapisi ja liina vierähti lattialle.
Nuori mies nousi nopeasti, otti liinan ylös ja ojensi sen rouvalle.
Mutta hän ei ainoastaan ojentanut, vaan tarttui samalla hänen käteensä.
Käsi värisi ja vääntelihe kuin tuskissaan—kaksi suurta sinistä silmää
katsoi häneen avuttomina.
»Ettekö pelkää minua?» huusi nuori mies miltei rajusti, tarttuen hänen toiseenkin käteensä.
Tuskainen, tukehtunut huokaus—nuoren naisen rinta kohoili kiihkeästi kuin väsyksiin ajetun otuksen ja hän puristi tietämättään nuoren miehen käsiä, niinkuin hukkuva puristaa epätoivoissaan mitä käsiin sattuu.
Nuori mies tempasi hänet lähemmäksi ja hänen kätensä, jotka yhä pitivät rouvan käsistä, kaartuivat taaksepäin sulkeakseen värisevän naisen syleilyyn.
Niinkuin ukonvasama olisi samana hetkenä piirtänyt hänen selkärankaansa pitkin, karsinut oksat ja polttanut ytimen. Hän päästi äkkiä kädet irti ja painui itse lysähtäen penkille.
»Kurjaa!» huusi hän ja löi raivostuneena otsaansa. »Miksi matkia roomalaista, kun en kuitenkaan ole roomalainen! Ja tuskinpa tekään tahtoisitte olla mikään sabinitar!»
Veri oli paennut nuoren rouvan kasvoilta ja hänen silmissään kuvastui jähmettynyt tuska ja neuvottomuus.
»Me olemme kurjia kaikki tyyni!» puhui nuori mies kuohuvalla raivolla. »Niin kurjia, että jos meidän lävitsemme voitaisiin nähdä, niin me emme uskaltaisi astua toistemme eteen. Me olemme sairaita, ja meissä on himoa ja salapahantekijän halua, mutta oikeata roomalaista verta ei pisaraakaan!»
»Älkää puhuko enää!» nyyhkytti nuori rouva nenäliinaansa. »Jos te tietäisitte kuinka onneton, kuinka äärettömän onneton minä olen…»
»Miksen minä sitä tietäisi, me olemme kaikki onnettomia!… Minä tiesin että te ette rakasta miestänne kokonaisesti!»
»Te—? Mistä te sen tiesitte?» huudahti nuori rouva kauhistuneena.
»Silmistänne—ne sanovat enemmän kuin sanat… Ja minä tiesin että te ette rakasta lapsiannekaan!»
»Älkää jatkako, minä en voi tätä kurjuutta kestää», rukoili nuori rouva.
»Kyllä te voitte, ja se onkin jo kestetty. Ja minä tiesin vielä muutakin. Minä näin että teidän talossanne luikerteli käärme, se sirosuinen lörppömaisteri, joka sattui olemaan teillä juuri sinä hetkenä, kun minäkin siellä kävin. Minä ymmärsin ettei teidän miehenne ollut voinut antaa sitä, mitä te kaipasitte, ja että te yhä haaveilitte 'ihannettanne'. Ja minä näin yhdellä silmäyksellä että tuo siloinen fariseus, jolla oli suu täynnä Goetheä, Schilleriä ja rouva von Steiniä ja joka katseli teitä kuin nälkäinen susi lammasta, luuli olevansa tuo etsitty miehen-ihanne. Ja tämän estetiseeraavan lörppöherran minä päätin tallata lokaan, jos minulle siihen tilaisuus sattuisi, ja näyttää ettei ainakaan hän voi antaa teille senkään vertaa kuin miehenne!»
Nuori rouva lyyhistäysi vaunun nurkkaan, niinkuin hän olisi ollut pahantekijä, jolle tuomiota julistettiin.
»Se oli pohjaltaan rehellinen ja kunniallinen ajatus», jatkoi nuori mies, »mutta siihen sekaantui muutakin—minun omaa kurjuuttani. Minun veressäni kuohui halu tehdä ivaa avioliitosta ja rakkaudesta, ja minun suoniani poltti kiihkeä halu syleillä toisen miehen vaimoa, sillä sitä arvolausetta ei minun kulkijankirjoissani vielä ollut. Mutta silloin ryntäsi minun toinen ihmiseni väliin ja huusi minun korvaani: sinä et ole roomalainen, sillä sinä et tahdo pitää etkä taistella sen ryöstetyn puolesta, vaan sinä olet samanlainen salavaras kuin kaikki muutkin!—Halveksikaa minua, sillä sen minä olen ansainnut!»
»Minäkö halveksisin—? Ja teitä…? Sanokaa itseänne miksi tahansa, te kuitenkin olette toisenlainen kuin monet muut.»
»Luulottelua! Tai ehkä sentään, ehkä minä lopultakin olen rehellisempi kuin monet muut, sikäli että annan joskus tuon toisenkin ihmiseni puhua—sen, joka on iloinnut ja kärsinyt, suudellut taivasta ja itkenyt mullassa.»
»Rehellinen te olette ja suora—siitä minä teitä kunnioitan», vastasi nuori rouva rauhallisempana.
Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte kuin arastellen:
»Ja miksen minäkin voisi olla rehellinen teitä kohtaan. Minun suhteeni mieheeni ja lapsiini ja minun haaveeni ja toiveeni te olette lukenut kuin kirjasta. Ja mitä siihen kolmanteen tulee … niin, te ette voi ymmärtää millaista elämää minä olen elänyt—meitä on satoja, jotka elämme vuosikausia sellaisten lörpötysten varassa. Sellainen on minun kohtaloni ollut, ja minä olen vain pelännyt ja vavissut että jos minä joskus tapaisin sen, josta minä olen haaveillut, mitä sitte? Mutta te … te olette tahtonut repiä ne haaveet hajalleen. Tahdotteko sanoa ettei 'ihannetta' olekkaan?»
»Tahdon, sillä me olemme kaikki raukkoja! Toiset meistä eivät uskalla ryöstää muuta kuin silmillään, toiset kyllä riistävät käsinkin, mutta he ovat kuin salavarkaat, jotka jättävät saaliinsa heti kun joku heidät huomaa. Jos me olisimme oikeita roomalaisia, niin me astuisimme teidän eteenne, olittepa naineita tai naimattomia, ja sanoisimme: sinä olet minun ja minä sinut otan! Ja te voisitte turvallisina luottaa sellaisiin miehiin. Mutta sellaisia ei ole, ja te turhaan odotatte roomalaisianne.»
»Ja mikä tämän kurjuuden ja toivottomuuden loppu on?» kysyi nuori rouva.
»Kurjuus! Sillä me olemme hulluja ja sairaita, ja se jota me lääkkeeksi luulemme, rakkaus, se on meissä yltynyt tuleksi, joka ei lämmitä, vaan polttaa ja kuluttaa, niinkuin tuli kuluttaa puun.»
Puhe katkesi. He istuivat alakuloisina ja masentuneina———.
———»Vain yhden kohdan minä tiedän koko rakkauselämässä, joka on kaunista ja puhdasta», puhui taasen nuori mies. »Sallitteko että minä sen sanon? Ehkä te ymmärrätte minua—toinen onneton toista onnetonta.»
»Oi sanokaa!» huudahti nuori rouva. Ja hän näki kuinka noihin äsken tulisina hiilinä hehkuviin silmiin kohosi vieno, surumielinen kimallus—hän tuli siitä niin liikutetuksi, että tuskin saattoi kyyneliään pidättää.
»Vain yhdellä asteella minä olen huomannut rakkauden kauniiksi», puhui nuori mies. »Vain silloin, kun sitä ei ole tyydytetty. Kun se vasta väräjää nousevana toivona rinnassamme, kun vain ajatus kuiskaa ja katse tekee hiljaisia, pyhiä tunnustuksiaan. Mutta kun käsi koskettaa, repii se kaiken hennon ja hienon hajalleen, himon viholainen itää ja mustasukkaisuuden orjantappurat kasvavat pistäviä piikkejään ja repivät meidän sydämemme verille. Siihen saakka oli paratiisi ja onnellisuus! mutta silloin ilmestyy käärme ja omena ja enkeli välkkyvin miekoin, ja meidät ajetaan armotta ulos, emmekä pääse enää koskaan takaisin.—Minä olen yksi niitä, jotka ovat ainaiseksi korpeen ajetut.»
»Oi, älkää noin puhuko! Te kuitenkin edes osaatte puhua paratiisista.»
»On parempi olla siellä, kuin puhua siitä katkerin mielin. Te, rouvani, olette vielä aidan tuollapuolella—tosin valheparatiisissa, jossa huokaatte ja haikailette, mutta se on luullakseni lopultakin parempi kuin korpi. Menkää miehenne luo, kyllä hän on yhtä hyvä kuin me muutkin! Mitä ette sieltä saa, sitä tuskin saatte täältäkään, sillä täällä on maailmanmarkkinat, joilla myydään huonoa tavaraa korkeasta hinnasta. Ken täällä tahtoo kauppaa tehdä, hänen pitää voida nauraa kylmä nauru kaikelle, mitä ympärillään tapahtuu—ja siihen teillä tuskin on kylläksi kylmä sydän.»
»Ettekö voi muuta sanoa—ainoatakaan lohdutullista sanaa?» kysyi nuori rouva kuin epätoivoksi kivettyneenä.
»En—tai ehkä sentään—ja aivan varmaankin! Teillä on lapsia, joita ette sano rakastavanne, mutta ne rakastavat teitä ja odottavat äitiään kotiin. Niissä on teidän vertanne, ja ne ovat lapsia, vaikkapa olisivat ventovieraitakin. Kasvattakaa niistä uutta polvea—tästä vanhasta ei ole muuta kuin leikata ja pätsiin heittää! Kasvattakaa heistä sellaisia, jotka uskaltavat ottamalla ottaa sen, jota rakastavat, ja pitämällä pitää, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä. Siinä on teille rakkauden-ihannetta kylliksi… Kuulitteko? Juna vihelsi!»
Hän nousi, tempasi rahalaukkunsa penkiltä ja heitti sen olkapäänsä yli.
»Ja nyt, rouvani, eroavat meidän tiemme! Suokaa minulle anteeksi—te silläpuolen aidan ette ymmärrä miten revityitä me tälläpuolella olemme. Hyvästi, minun tieni viepi markkinoille! Jos muistelette, älkää pahoin muistelko.» Hän puristi värisevää, kylmältä tuntuvaa kättä. Rouvan huulet värähtivät, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi.
Hattu heilahti ja nuori mies riensi nopeasti vaunusta ulos.
Nuori rouva näki hänet vielä vilaukselta ikkunan läpi hämärällä asemasillalla. Mutta sitte hän ei nähnyt enää mitään—kuuma virta himmensi hänen silmänsä.
»Mikä hän oli…?» kysyi nuori rouva ajatuksissaan, vaipuen väsyneesti penkille.
»Hän oli sittenkin roomalainen!» vastasi hän hetkisen päästä.—»Tai ainakin enemmän roomalainen kuin yksikään niistä, joita minä olen nähnyt…»