19. MALJA POHJAAN!
»Minä tahdon kohottaa elämän vaahtoavan maljan huulilleni ja juoda sen yhdellä siemauksella pohjaan!» puhui nuori mies itsekseen.
»Minä olen sen keväistä mahlaa juonut valkeanvälkkyvistä maljoista, ja minä olen sen kuohuvaa olutta juonut punasenhohtavista laseista, miksen minä joisi sen väkevää taaria tummista tuopeista ja maistaisi sen humalluttavia pohjasakkoja—minä, niinkuin muutkin!»
»Sillä juoda meidän pitää, kun kerran olemme makuun päässeet; elämän kuiluihin kurkistaa meidän pitää, jos tahdomme elämää lähteitään myöten tuntea—juoda hymyilevin huulin ja kulkea tietämme kohotetuin otsin!»
»Malja pohjaan, ja naura elämälle—ei sekään sinua itke!»
Ja nuori mies kulki ripein askelin laitakaupungin katuja ja saapui sille kadulle, jonka varrella pienissä huoneissa täyteiset lasit helmeilevät, puolihumalaiset tytöt istuvat miesten polvilla ja ihmiset suitsuttavat sille jumalalle, joka ei tule koskaan tyydytetyksi.
Kirkas, kuulakka kesäilta. Päivän äänet olivat sammuneet, kadulla ei liikkunut ketään. Niinkuin nyt olisi ollut sunnuntai-ehtoo ja ihmiset valmistautuneet iltakirkkoon—hän yksin päivästä erehtyneenä kulkenut arkitamineissa työhön.
Korkea, kapea ovi, sen keskellä pieni luukku. Mutta hän kulkee kuin osotteesta epävarmana pysähtymättä ohitse, tuntien kuinka rinnassaan kuristaa ja jyskyttää.
Se kuohutti. Hän kääntyy harmistuneena ympäri, rientää miltei juosten ovea kohti ja kolkuttaa hätäisesti.
Ei risahdusta. Niinkuin tuhat silmää tähystäisi hänen selkänsä takana, tuhat ilkkuvaa silmää, joiden katseita hänen pitää päästä pakoon. Hän kolkuttaa toisen kerran, rajusti ja hermostuneesti.
Lyhyt, kiusallinen hetki. Sitte ovenkäyntiä ja nopeita askeleita—luukku lennähtää auki.
»Hva' ä' de' för en drummel?» huutaa kimakka naisen ääni. »Bråskar de'? Packa dej i väg, din slyngel, och de' på eviga minuten!» Luukku lentää paukahtaen kiinni.
Kuuma veri syöksähtää Olavin kasvoihin. Hän tuntee kiihkeätä halua tarttua oveen ja temmata se pihtipielineen kadulle—kaikkiin koko katuvarren rakennuksiin ja hajottaa ne maan tasalle.
Ihmetteleviä päitä siellä täällä ikkunoissa. Niinkuin hän olisi pahantekijä, joka on yrittänyt murtovarkautta keskellä päivää—hän rientää miltei juosten keskikaupungille.
Siellä hänet tapaa uudelleen raivo—loukatun ylpeyden ja uhman raivo: 'olenko minä karjapoika?'
Rivi ajureita. Eräs kääntyy päin: »Pitäisikö olla?»
»Ei!»—Miten arvokkaan ja puhtaan näköiset kasvot niillä onkaan!
Rivin päästä hän sen vihdoin löysi—lihavan, punaisen naaman ja hätäräiset, vilkkuvat silmät.
»Kyllä vaan, kyllä tunnen!»—kiiluva silmä iskee tutunomaisesti. »Nuoria tyttöjä, hienoja tyttöjä, eikä rahalla väliä—niinkö?»
»Niin.»
»Herra on hyvä ja istuu!»
Katu jyrisee.—Niinkuin hän olisi saanut hyvinansaitun hyvityksen.
Portista pihalle. Ajuri nousee, Olavi nousee.
Ruoskanvarsi koputtelee luukulla varustettua ovea.
»Flickorna ä' int' hemma nu!»—luukku sulkeutuu.
»Mennään! Ajakaa vaikka tulimaiseen kattilaan, mutta ajakaa täältä pian!» huutaa Olavi.
»No no, ei sitä niin heitetä, kun kerran on reisuun lähdetty…» Ajuri kääntää kadulle ja kiertää täyttä vauhtia eräälle toiselle pihalle.
Olavi jää kuin tajutonna kärryjen viereen seisomaan.
Taasen koputusta … sitte nuorekas, sointuva ääni. Ja se nuorekas ja ajurin basso puhelevat hiljaa, tutunomaisesti.
»Selvä—ja nuori—eikä rahasta puutetta», selittää basso.
Olavin veri kiehahtaa. Onko hän markkinaraavas, josta rietasnaamainen ajuri hieroi kauppaa? Hän aikoo huutaa ajurin pois—silloin ovi raottautuu.
»Selvä on!» puhelee ajuri kiiluvin silmin——
»Iltaa—stig in, var så go'!» hymyili nuori, miltei hienosti puettu tyttö veitikkamaisesti Olavia vastaan.
Eteiseen, siitä pieneen salintapaiseen. Väkevä hajuveden tuoksu lemahtaa vastaan, huumaavana ja Olavin levotonta mieltä tyynnyttävänä.
»Istukaa!—Mutta miksikäs te noin totinen olette? Henttuko jätti… rukkaset antoi, vai?»
»Niin—miten ihmeessä te sen arvasitte?» huudahtaa Olavi keventynein mielin. Mikä onni että tyttö on noin hilpeä ja alkaa lörpötellä! Ja hän tuntee pakottavaa tarvetta itsekkin lörpötellä, lörpötellä ja valehdella—muuten hän ei voisi täällä viihtyä hetkeäkään kauvemmin.
»Kuinka minä en sitä arvaisi! Tännehän te aina tulette, kun teidän tulee siellä ikävä … ja siellä teidän onkin melkein aina ikävä.—Olikos se nätti?» kysyy hän silmää iskien.
»Nättipä tietenkin—melkein yhtä nätti kuin te…»
»Pyh!» Tyttö purskahti nauramaan. »Antoikos se edes suukkoa?»
»Ei ei, ei sinnepäinkään!»
»Ja sitte te nipistitte jotakin toista tyttöä poskesta—ja saitte rukkaset?»
»Ihme, millainen arvaaja te olette! Niinhän minä nipistin—nipistin ja taisin vähän näpistääkkin. Eikä muuta tarvittu.»
»Sellaisia ne ovat ne familjin naiset! Jes sentään, kuinka ne ovat raaria sen rakkautensa päälle! Niinkuin sitä ei olisi hevosenkuorma vielä hautaankin viedä.»
He nauroivat molemmat—toinen kevyttä ilkkanaurua, toinen vapauttavaa 'maassa maan tavalla' -naurua.
»Mitäs te mieluimmin haluatte? Sherryä—madeiraa—portteria? Minä juon mieluimmin sherryä.»
»Kaikkia!» huudahti Olavi.
»Kaksikymmentä yhteensä», nauroi tyttö, sai rahat ja katosi.
»Mitähän tästä tulee?» Olavi tunsi joka tapauksessa tyydytystä että huone oli siisti, melkein hienosti kalustettu, ja että tyttö osasi edes puhua.
Pullot tulivat, pullot ja lasit.
»Skool!» Tyttö kohotti keimeän viehkeästi lasiaan.
He joivat—Olavi ensi kertaa ijässään. Niinkuin kaikki se karvas ja levoton, mikä hänessä oli lainehtinut, olisi tyyntynyt ja sammunut sherryn aaltoihin.
»Ensikertaako te olette 'Iisakinkirkossa'…?» nauroi tyttö silmää iskien.
»Ensimäistä.» Niinkuin pala olisi tarttunut Olavin kurkkuun.
»Kaadatteko lisää?» ehätti hän kiireisesti.
»Mjuka tjänare!» Lasit kilahtivat.
»Onkos teillä paperossia mukana?»
Molemmat sytyttivät tupakan. Tyttö nojausi rennosti taaksepäin, kohottaen toisen jalkansa toiselle polvelleen ja puhallellen savukiehkuroita ilmaan.
»Eikös tämä ole erinomainen laitos?» puheli hän nauraen. »Yleinen hospitaali—kruunu pöllö vaan ei älyä antaa edes ilmaisia huoneita! Te tulette tänne sairaina ja totisina ja levottomina, ja kaikki te lähdette täältä terveinä ja tyytyväisinä. Eikös vain?»
»Kyllä kai…»
»Niin, hitto soi, lähdettekin! Ja mitenkäs te muuten tulisitte aikaankaan? Kuolisitte kuin kiiskit kuivalla maalla! Ja kuitenkin me olemme muka muita huonommat. Jes sentään niitä familjin naisia! Tuostakin kulkee joka päivä ohi muuan asessorinrouva—ylhäinen, ylpeä kuin viirikukko, ja ukko——
»Puhukaa jotain hauskempaa!» huusi Olavi ja hänen täytyi taasen huuhtaista sherryllä alas sitä, mikä alkoi uudelleen kohota.
»Hauskempaa? Kippis!—Joo, joo; hauskaahan teille olla pitää. Laulankos minä vai vihellän? Pidättekös te laulusta?»
»Kyllä, kun ette vaan rivoa laula.»
»Vai rivoa—fint ska' de' vara!
Sohva, sohva, sänky sekä sohva Eikös meill' ole mööpeleitä, sänky sekä sohva?
Hva' sa'? Kelpaaks?»
»Kyllä, kyllä se laatuun käy!»—Olavia laulun kevyt tanssipoljento viehätti.
»Täkki, täkki, tyyny sekä täkki! Höyhentyyny ja silkkitäkki, tyynyllä tyttö nätti!»
Olavin täytyi pakostakin nauraa.
Sitte taas puhetta, naurua, kaskuja—tyttö oli myötänään äänessä. Lasit kilahtelivat, tupakansavu yhä sakeni.
»Jes sentään kuinka minun on palava! En minä viitsi tällälailla paistua, kepeämpään minä itseni puen, ja paikalla!»
Tyttö nousi, posket hehkuvina ja silmät loistaen,—hän oli jo aivan nähtävästi humalassa—ja katosi viereiseen huoneeseen.
»Käyhän tämä laatuun!» myhäili Olavi, nojautuen veltosti sohvan selkämykseen ja puhallellen sinisiä savukiemuroita ilmaan. Kuitenkin tuntui niinkuin hän ei olisi ollut oikein kotonaan.
Tyttö palasi kuin ilmestys—kepeästi, keikaillen, jalassa vaaleat tohvelit, käsivarret puolipaljaina ja vaalea, hienoilla koruompeluksilla somistettu ohut viitta ainoana verhona.
»Oh!» pääsi Olavilta.
»Ohoh!» tyttö veikistellen nauroi. Ja hän sipsutteli punottavana aivan Olavin luo, nosti ujoilemattoman viehkeästi toisen jalkansa sohvalle ja kumartui Olaviin päin—hymy kasvoillaan ja rohkea, kysyvä ilme palavissa silmissään.
Olavi miltei typertyi. Siinä oli hänen edessään ihmistä, eläintä ja enkeliä, orjatarta ja valtijatarta, ja hullaannuttavaa huumausta, joka hehkui, kietoi ja kiihotti. Mutta sitä kesti vain muutamia silmänräpäyksiä. Häntä raivostutti oman kiihtymisensä tunto ja häntä iletti palavat, miltei janoiset silmät ja sherryn lemu, joka läikähti hänen kasvojaan vasten.
»Istukaa ja juokaa, ja sillä hyvä!» Hän tarttui rajusti madeira-pulloon, kaataen lasit täyteen.
»Oo!» huudahti tyttö silmät suurina, »Juomaankos te tulittekin?»
»Juomaan!»
Tyttö veti jalkansa alas ja hänen kasvoillaan väreili hermostunut iva.
»Jes sentään, millainen mies! Kunpa te olisitte kaikki sellaisia—joisitte vaan ja maksaisitte, ettekä olisi kuin… Te olette ensimäinen sellainen—maljanne!»
Ja hän joi, ja iva yhä väreili hänen suupielissään.
Mutta sitte hän vaipui pöytää vasten kyynärpäänsä varaan ja katseli sohvalla istuvaa miestä pitkään alasvaipuneiden silmänripsiensä alta. Katseli ja katseli, ja mies sohvalla imi paperossiaan niin kiivaasti, että se hehkui pitkänä tulipuikkona——
Tyttö oli istuutunut sohvan toiseen nurkkaan ja puheli puolihumalaisen hellällä äänellä:
»Miksi te sellainen olette—sellainen mies! En minä maksun edestä, en vaikka tarjoisitte. Ettekö te ymmärrä että minä rakastan teitä? Vai eikö 'tyttö' muka voikkaan rakastaa? Voipi, jumaliste, ja paremmin voipikin kuin nuo muut! Antakaa minun rakastaa ihmistä—kyllä minä olen elukoita tarpeekseni nähnyt. Jääkää te tänne koko yöksi…»
Olavin läpi kulki inhon puistatus.
»Juokaa!» huusi hän. »Juokaa, älkääkä puhuko tuhmia!»
Mutta inho muuttui ahdistavaksi alakuloisuudeksi, miltei sääliksi:
»En minä voi täällä viipyä, minun täytyy lähteä, ja pian täytyykin.
Juodaan pois!»
»Juodaan sitte!» huusi tyttö, nousi ylös ja tyhjensi lasinsa. »Ja juoda täällä pitääkin»—hän heittäytyi tuolille istumaan. »Juoda aamulla ja illalla, juoda yöllä ja päivällä … ilman noita tuolla ei täällä kukaan voisi ollakkaan. Tämä maailma on narrien pesä—hyi sentään, millainen minä olen!»
Hän pyrskähti itkuun ja vaipui pöytää vasten käsiensä varaan, nyyhkyttäen niin että koko yläruumis tärisi.
Olavista tuntui olo yhä tukalammalta. Hänen päässään läikähteli ja hänelle nousi itselleenkin itku kurkkuun nyyhkyttävää tyttöä katsellessaan.
»Sanonkos minä teille millainen tämä paikka on?» puhui tyttö nyyhkytystensä välistä rajusti. »Tämä on helvetti, ja helvetissä täytyy lakkaamatta kieltään kastaa—eikös niin sanota jossain kirjassakin? Oi, joi, joi…»
Hän hyrskähti yhä raivokkaampaan itkuun.
Olavi tunsi mahdottomaksi enää kauvemmin kestää. Hänen olisi tehnyt mieli puhua ja lohduttaa tyttöä, mutta hänen kielensä oli kuin kitalakeen tarttunut.
Mutta tyttö hypähti äkkiä pystyyn ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että lasit ja pullot tarjottimella helisivät.
»Mitä h——ttiä minä tässä itken ja löllään—niinkuin se siitä paranisi!»
Hän tarttui portteripulloon, kaatoi lasiinsa, joi yhdellä siemauksella ja heitti tyhjän lasin helähtäen kakluuninnurkkaan.
»Voi hitto, kuinka minun taas tuli ikävä!» puheli hän seisoen keskellä huonetta. »Ja silloin en minä voi olla yksin. Odottakaas, minä kutsun toverini, niin on hauskempi. Hän on vielä nuorempi kuin minä—vasta opissa. Mutta kaunis tyttö, kaunis kuin enkeli. Älkää vaan rakastuko, taikka minä tulen mustasukkaiseksi…»
»Ei, ei!» aikoi Olavi kieltää, mutta tyttö jo sipsutti eteisessä. Olavi nousi ylös—hänen päässään läikähteli ja jalat tuskin kantoivat.
»Täältähän se kullanmuru tulee!»
Kynnykselle ilmautui hento, kirkassilmäinen tyttö—ilmautui ja pysähtyi siihen hymyillen.
Niinkuin Olavi olisi nähnyt aaveen, niinkuin veri olisi seisattunut suonissa ja jäävuori syöksähtänyt päälle.
»Gaselli!» pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus.
»Olavi!» kuului ovelta miltei yhtaikaa.
»Herrasväki taitaakin olla vanhoja tuttuja! No, paiskatkaa toki kättä—ei, pussatkaa!»
Olavi tunsi maailman mustenevan silmissään.
Nuori tyttö kavahti kalpeaksi kuin lumi. Hän värisi kauttaaltaan, kääntyi sitte äkkiä ympäri ja juoksi eteiseen. Kuului kuinka käsi tempasi kiireisesti avaimen jonkun oven suulta ja ovi vetäytyi läiskähtäen kiinni—sitte ei kuulunut enää mitään.
Olavi seisoi yhä paikallaan, kuin lattiaan naulattuna. Hän näki vain epäselvää valon tuikotusta hämärän keskeltä. Vihdoin hän riistäytyi irti, hapuili hattuaan ja syöksyi sen löydettyään kuin pahojen henkien ajamana ovesta ulos.
* * * * *
Nuori mies istui tuolillaan ja katseli ikkunasta ulos. Yö oli ollut kylmä. Hänen edessään lepäsi ryhmä kattoja, joiden mustaa peltipintaa peitti hieno, valkea kuura—niiden takana seisoi kappale kylmänharmaata taivasta.
Hän oli istunut sillälailla koko yön, istunut ja ajatellut. Niinkuin tie olisi noussut pystyyn, tai hän olisi äkkiä vanhettunut eikä jaksaisi enää käydä, tai sairastanut vaikean taudin eikä jaksaisi nousta. Silmiä kirvelti, pää oli raskas, ajatus samea ja sydänalassa tuntui samantapaiselta kuin talvipakkasella jaloissa, kun ne alkavat kylmettyä ja jäykistyä.
Hän nousi ylös, pesi kasvonsa ja valeli niitä kauvan kylmällä vedellä.
Suki ja siisti itsensä, ja läksi ulos.
Ja hän astui suorinta tietä erästä katua kohti. Saapui pihalle ja kolkutti luukulla varustettuun oveen. Pihalla liikkui ihmisiä aamutouhuissaan, aikuisia ja lapsia, mutta häntä ei ensinkään hävettänyt—niinkuin hän olisi seisonut kirkon ovella kolkuttamassa.
Luukku avautui ja vanhahko ääni kysyi kummastellen:
»Mitäs te tämmöiseen aikaan? Tytöt vielä nukkuvat!»
»Milloinkas ne nousevat?»
»Parin tunnin päästä.»
»Jaha!» Hän katsoi kelloaan ja läksi pihalta. Kulki katua sinne ja toista tänne, lopulta tullista ulos maantielle.
Kun hän vihdoin palasi, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat ja jalkansa niin väsyneet, että tuskin kantoivat.
Kolkutti. Luukku avautui, kasvot kurkistivat—ovi avautui.
»No—?» kysyi avaaja, se eilinen tyttö—aamupukeissaan, samein silmin ja veltoin kasvoin. Olavi tunsi sherryn hajua, portterin ja oluen hajua ja kaiken maailman hajua—hän tuskin saattoi hengittää.
»Onko se toverinne jo ylhäällä? Olisi asiata», sai hän vaivoin sammalletuksi.
»Kyllä, jumaliste! Kyllä se ylhäällä on—katsokaa itse!»
Ja hän ryntäsi sisään ja tuli tuulena takaisin, ojentaen Olaville ruttuisen postipaperiarkin.
Olavi luki hätäisesti vedettyjä lyijykynän jälkiä:
»Kun sinä tätä luet, olen minä jo monen penikulman päässä. Pois minä menen, enkä enää koskaan tule, en minä täällä voi olla.—Elli.»
»Mitäs pentelettä tämä oikein merinteeraa?» kysyi tyttö miltei huutaen.
Mutta Olavi ei vastannut mitään. Paperiarkki vapisi hänen kädessään ja hän luki yhä uudelleen ja uudelleen.—Niinkuin raskas paino olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan.
»Saanko minä tämän?» kysyi hän kuumat veret kasvoillaan.
»Syökää se, jos haluttaa!»
»Hyvästi sitte ja voikaa hyvin!» puheli Olavi, tarttui tytön käsiin ja pusersi niitä niinkuin se, joka ei tiedä mitä tekee.
»Piru heitä ymmärtäköön—puolihulluja ihmisiä!» mutisi tyttö Olavin rientäessä miltei juosten portaita alas.