20. TIEN VARRELLA
Matkamies asteli maantietä pitkin—vaaleapohjaista, vihreäreunaista maantietä pitkin.
Hän kulki niinkuin kone, joka kerran on liikkeelle pantu: kysymättä, ajattelematta, sivulleen katsomatta—yhä vain eteenpäin.
Matkamies saapui mäen laelle, josta tie laskeutui laaksoon. Ja siinä hän äkkiä pysähtyi, ikäänkuin kone, josta käyttövoima loppuu tai jonka eteen voittamaton este ilmautuu.
Hänen edessään lepäsi pieni laaksomaisema. Ympärillä vihreät metsät kuin rauhanaita onnentarhan ympärillä. Itse tarhassa pieniä kunnaita, rinnepeltoja ja taloja, niittytäpliä ja kuhilasrivejä, heinäketoja ja viillossarkoja, pieni joki ja silta, kohiseva koski ja sen molemmilla rannoilla mylly.
Äkillinen liikutus valtasi matkustajan nähdessään tuon kaiken yhtäkkiä edessään. Yksi ainoa silmäys toi mieleen tulvan muistoja ja tapahtumia, jotka olivat jo aikoja sitte unohtuneet.
Kaikki näytti olevan ennallaan. Ja hän katseli jokea ja kohosi siitä kosken vartta ylöspäin. Myllyt katselivat toisiaan, kumpikin rannaltaan, niinkuin ne olivat maailman ajan katselleet. Mutta ne eivät olleet entiset hirsiseinäiset myllyt, vaan uudet, upeat, kiviseinäiset.
Ja se löi kuin välähdyksenä hänen mieleensä: onko mikään muukaan enää entisellään, vaikka puitteet näyttävät samoilta? Mitä kaikkea onkaan voinut näiden vuosien kuluessa tuossa pienessä kylässä tapahtua?
Matkamies kävi levottomaksi—niinkuin hänen olisi vaikea astua näin äkkiä ja tietämättömänä noiden kaikkien mahdollisuuksien keskelle. Ja hän lähti hitaasti, raskain askelin laaksoon laskeutumaan, ja kuta likemmäksi kylää hän läheni, sitä levottomammaksi hän itsensä tunsi.
Tie kaartui. Kaarroksen takaa kilahti heleä kello ja näkyi joukko syödä nykyttäviä lampaita—niiden kohdalla aidalla keikkui avorintainen, liinahousuinen lammaspoika.
Matkamiehen mieli ilostui—että edes lampaat ja lammaspoika olivat entisellään.
»No päivää!» tervehti hän poikaa kuin vanhaa tuttavaa. »Kenenkäs poikia se mies on?»
»Olenhan vaan semmoisen Tiinan poika», kuului aidalta reipas, ujostelematon vastaus.
»Vai niin, vai niin.» Matkamies astahti ojan yli tienoheen, istui ja pani tupakan.
»No mitäs tänne teidän kylään oikein kuuluu? Minäkin, näetkös, olen liikkunut täällä joskus ennen ja tunnen vähän näitä paikkoja, mutta en ole nyt pitkiin aikoihin kuullut mitään», puheli mies.
»Jaa mitäkö kuuluu?» sanoi lammaspoika ilostuneena niin suuresta luottamuksesta, ja laskeutui aidalta alas. »Jokos olette kuullut että Mattilan 'Tyttö' sai varsanäyttelyssä ensimäisen palkinnon?»
»En veikkonen!» vastasi vieras hymyillen. »Vai ihan ensimäisen? Entäs muuta?»
»Niin, mitäs sitä taas onkaan?» Pienissä viisaissa silmissä näkyi pirteä välke. »Niin! Tiensuun Maija on nyt mennyt naimisiin. Ja se sai oikein kaupunginsuutarin, ja niille laitetaan nyt tupaa—tuonne noin kokkoaholle! Näettekös?»
»Kyllähän minä näen. Kaunis siitä näyttää tulevankin…»
»Ja tulee oikein hella ja paistouuni… Niin, ja Niemellä oli kanssa häät, sille Annikille. Se meni nyt vasta naimisiin—vaikka kyllä siellä on paljo riijareita käynyt, joka vuosi vaan, ja isollisia.»
»Vai niin.» Matkamiehestä tuntui niinkuin joku olisi napauttanut häntä vasaralla rintaan, ja hänelle tuli kiire ja hätä tietää jotain muutakin.
»Entäs Koskelassa?» kysyi hän maltittomasti.
»Jaa Koskelassako? Se kuoli vanha isäntä jo keväällä, ja…»
»Kuoli—?» Niinkuin olisi isollamoukarilla iskenyt matkamiestä rintaan, niin että kaikki meni sillä yhdellä iskulla turruksiin.
»Niin, ja vietiin hautaan kahdella hevosella, ja oli valkoset lakanat hevosten selässä … ja arkku oli ihkasen täynnä hopeatähtiä—niinkuin taivas vaan.»
Matkamiehestä näytti niinkuin ilma olisi äkkiä pimennyt ja sen pimeän keskellä tanssinut pieniä hopeatähtiä.
»Olikos se tuttu?» kysyi poika, katsellen ihmeissään matkamiehen kasvoja.
»Oli», kuului tukehtunut vastaus.
»Ja emännän asiat on kanssa huonosti», innostui poika jatkamaan. »Se makaa nyt aivan viimeisillään…»
Matkamies tunsi ahdistavaa kuristusta rinnassaan.
»Niin ettei siinä nyt ole oikein isäntää eikä emäntää…»
Matkamies halusi nousta, mutta pelkäsi jalkainsa pettävän.
»Sanovat että se poika on jossain poissa, jota on isännäksi meinattu… eikä ole tullut kotiin.»
Matkamies nousi ja lähti eteenpäin.
»Hyvästi nyt vaan, poika!»
»Hyvästi!» kuului kummasteleva ääni tienohesta. Ja lammaspoika jäi katselemaan hitaasti kulkevan vieraan jälkeen, jonka raskaat askeleet rauskahtivat kuin hiekkaiset huokaukset maantien tiiviiksisullotusta rinnasta.