21. PERINTÖKAAPPI
»Astu!» kehotti avain.
Mutta väsynyt mies yhä seisoi sen tunteen kivettämänä, joka oli hänet juuri oven takana vallannut.
»Astu—olet jo kyllin viipynyt!»
Ja väsynyt mies tarttui kamarin avaimeen, mutta tunsi itsensä kuin pieneksi lapseksi, joka kyllä yltää avaimeen, vaan ei vielä jaksa kiertää lukkoa auki.
»Kalakala!» helähti avain hermostuneesti reijässään hänen vapisevan kätensä alla.
Silloin hänen täytyi kiertää, kiertää ja astua sisään.
Niinkuin hän olisi astunut kirkkoon. Juhlallinen hiljaisuus istui tuoleilla ja harras odottavaisuus lepäsi ikkunanlaudoilla—aivan niinkuin silloin, kun hän pikku poikana astui ensi kertaa temppeliin.
Ja hänen silmänsä kääntyivät nyt, niinkuin silloinkin, ensiksi perälle. Ja häntä kohtasi tavallaan samanlainen näkykin—samanlainen ja kuitenkin niin erilainen. Se silloinen oli nuori mies, joka ojensi kätensä lapsia kohti; täällä lepäsi vanha, taudin kuihduttama vaimo—mutta kummankin kasvoilla asui suuri lempeys.
Vanhan vaimon silmät välkähtivät niinkuin hän olisi nähnyt ihmenäyn, ja siristyivät niinkuin hän olisi epäillyt väärin nähneensä, ja kirkastuivat niinkuin hän olisi uskonut ihmeen tapahtuneen. Tutiseva pää kohoutui ja heikko ruumis nousi kuin jousen ponnistamana istualleen, suu avautui ja kuihtuneet huulet liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut—ainoastaan laiha, vapiseva käsi ojentui sitä kohti, joka ovipielessä seisoi.
Ja se, joka seisoi, lähti liikkeelle ja saapui vuoteen ääreen. Ja vanha vaimo ja väsynyt mies tarttuivat toistensa käsiin ja puristivat niitä, ja katsoivat toisiaan silmiin ja tärisivät liikutuksesta, voimatta sanaakaan sanoa.
Vanhan vaimon silmiin hersyivät hiljaiset vedet, kurttuisille kasvoille levisi ikäänkuin ilta-aurinko syyslehdon rintaan, ja ohuilla, kuihtuneilla huulilla kiistelivät hymy ja itku, tietämättä kumpi oli voitolla.
»Sinä tulit», sanoi vihdoin vanha väräjävällä äänellä. »Minä tiesin että sinä kerran tulisit … ja olen iloinen että sinä juuri nyt tulit…»
Ja vanha vaimo vaipui väsyneesti takaisin päänaluselleen ja mies vaipui vuoteen vieressä olevalle tuolille—molemmat pitivät yhä toistensa käsistä.
Vanha vaimo lepäsi kyljellään poikaan päin kääntyneenä ja katseli häntä lempein silmin.
Mutta sitte hänen silmiinsä kohosi kuin avoin, vuosikausia odottanut kysymys.
»No, poikani…?» sanoi hän miltei kuiskaten.
Mutta poika ei voinut mitään vastata.
»Katsotko minua silmiin, Olavi?» pyysi vanha.
Ja se, joka vuoteen vieressä istui, nosti suuret, tummat silmänsä, joissa kuvastui väsymys ja jähmettynyt tuska—nosti, mutta laski ne taasen pian.
Hymy katosi vanhan kasvoilta. Ja hän katseli pitkään ja tutkivasti—terävää leukaa, laihoja poskia, raukeita silmänalusia, veretöntä otsaa, hiustenlahdekkeita, tukkaa … kaikkea.
»Ehkä se kaikki on ollut tarpeen», sanoi hän tuokion päästä—ei niinkuin pojalle, vaan niinkuin jonkun kolmannen kanssa neuvotellen…»Ja koska hän kaiken tavaransa tuhlannut oli, niin hän sanoi: minä nousen ja…»
Ääni katkesi ja Olavi näki vilahdukselta kuinka ryppyinen leuka tutisi liikutuksesta.
Silloin hänen omassa sisässään tuntui luhistuvan se kylmä ja jähmettynyt, joka oli häntä siihen saakka pystyssä pitänyt—hän lysähti polvilleen vuoteen viereen ja upotti nyyhkyttävät kasvonsa sairaan peitteeseen.
Niinkuin olisi oltu kirkossa ja nyt päästy siihen kohtaan, jossa kukin vaipuu omiin hiljaisiin rukouksiinsa.
* * * * *
Vanha vaimo lepäsi vuoteellaan ja hänen kasvoillaan asui sama surunvoittoinen lempeys, joka oli niillä jo vuosikausia asunut ja kaikista taudin karkotusyrityksistä huolimatta yhä vieläkin sen asuntonsa pitänyt.
Mutta tänään oli lempeyden poimujen lomissa alkanut hiipiä levottomuuden etuvartijoita ja otsalla oli näyttäytynyt tuskan kimaltelevia partiojoukkoja.
»Oletko tänään sairaampi, äiti?» kysyi vuoteen vieressä istuva Olavi, pyyhkien hikeä sairaan otsalta.
»En, en ensinkään. Minä vaan kutsuin teidät tänne sanoakseni jotakin—mutta nyt en tiedäkkään vaikka olisi parempi olla sanomatta.»
Olavi otti kuihtuneen käden hellästi omaansa:
»Miksi äiti sitä epäilee? Tiedämmehän me, että mitä äiti sanoo, se on aina hyvää.»
»Niin, tarkotus—kyllä, kyllä. Mutta sattuu joskus tapauksia, jolloinka ihminen ei tiedä kuinka pitäisi tehdä, vaan epäilee ja hapuilee. Ja sellainen on nyt tämä minunkin kohtani. Minä olen elättänyt vuosikausia sitä ajatusta itsessäni, että minä sen teille sanon ennenkun ummistan silmäni. Ja se on ollut minulle suuri lohdutus minun elämäni koettelemuksissa—mutta nyt, kun minun vihdoinkin pitäisi sanoa…»
Sairaan rinta kohoili kiivaasti ja joukko hikipisaroita pusertausi taasen otsalle.
»Oi, älä ajattele nyt niin kovin sitä asiaa», pyysi Olavi, kuivaten jälleen hänen otsaansa. »Kyllä se vielä selviää.»
»Kyllä … ja oikeastaan minä olenkin jo itse asiasta selvillä. Sillä jos minä sen jättäisin, niin minä pettäisin oman itseni ja teidät ja koko entisen uskoni ja toivoni—se alkuunpääsy vaan on niin vaikeata… Tulisitkohan sinäkin, Heikki, tänne lähemmäksi, niin minun olisi helpompi puhua?»
Vanhempi veli, joka oli tullut suoraan pellolta savisine kyntösaappaineen ja istuutunut ovipuoleen, siirsi tuolinsa hitaasti vuoteen ääreen.
Sairas makasi jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja ikäänkuin yhä vielä neuvoa kysellen. Sitte hän katsoi poikiinsa pitkään ja hartaasti.
»Minä en ole tahtonut kajota sanallakaan teidän välillänne kohta tapahtuvaan perinnönjakoon», sanoi sairas vihdoin, »sillä tiedän että te niistä asioista kyllä keskenänne sovitte. Mutta tässä talossa on yksi kappale, jonka tahtoisin erottaa muiden perujen joukosta ja jo eläessäni antaa sen teille omin käsin.»
Sairas huoahti syvään ja vaikeni—niinkuin hänen olisi pitänyt välillä levähtää. Pojat katsoivat henkeäpidättävä odotus kasvoillaan.
»Se ei ole mikään kallisarvoinen kapine, mutta siihen liittyy eräs tapaus ja eräs ajatus, joiden vuoksi se on minun silmissäni muuttunut niin tärkeäksi ja merkilliseksi.—Se on tuo kaappi tuossa!»
Pojat katsahtivat tuttuun kaksiosaiseen kaappiin—kaappiin ja sitte äitiin.
»Te näytätte hämmästyneiltä … kunhan minä nyt vaan osaisin sanoa sanottavani sillätavalla, kuin minä tahtoisin.»
Hän katsahti vaijeten ylöspäin, ikäänkuin voimaa pyytäen. Kääntyi sitte, omituinen kimallus silmissään, poikiinsa ja puheli miltei kuiskaten—niinkuin kummitusjuttua kertoen:
»Siitä on jo pitkä aika. Tässä samassa kamarissa ja tällä samalla paikalla makasi silloin eräs vaimo, joka oli neljää päivää aikaisemmin synnyttänyt terveen poikalapsen. Vaimo oli aina ollut hellä ja nöyrä ja uskollinen miehelleen, ja koettanut kaikessa täyttää hänen tahtonsa. Ja hän oli ollut onnellinenkin, hyvin onnellinen. Mutta jo ennen lapsen syntymistä oli salainen epäluulo alkanut kalvaa hänen mieltänsä. Ja kun hän nyt lepäsi viidettä yötä vastasyntyneen vieressä, pienen lampun palaessa tuossa alakaapin kulmalla, niin hänen sydämentuskansa kohosi niin suureksi, että hän nousi ylös ja meni tupaan, tullakseen vakuutetuksi että hänen epäluulonsa oli väärä…»
Sairas käänsi päänsä seinäänpäin, salatakseen niitä kahta kyyneltä, jotka olivat hiipineet varkain hänen silmänurkkiinsa.
»Mutta kun hän ei löytänytkään tuvasta sitä, jota etsi, niin hän, vaikka olikin lapsivuoteessa oleva, meni tuskansa vetämänä puolipukeissa ja avojaloin routaisen pihan poikki saunakamariin. Siihen aikaan poltettiin vielä viinaa, ja siellä saunakamarissakin poltettiin paraillaan. Vaimo avasi hiljaa oven ja näki takassa palavan tulen loimotuksessa kuinka peitteen alla vuoteessa makasi viinanpolttaja-nainen—hän oli vielä nuori ihminen—ja se, jonka tähden vaimo oli sydänyönä lapsivuoteesta noussut. Ja sinä hetkenä hänen sydämensä kuoli. Hän olisi tahtonut parkaista, mutta kurkusta pusertui ainoastaan kähisevää henkeä, ja hän läksi takaisin, peläten joka askeleella polviensa pettävän…»
Sairaan rinnankäynti seisahtui ja hänen ruumiinsa värähti niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista—kuuntelijat istuivat kivettyneinä.
»Mitenkä hän kamariinsa tuli», jatkoi sairas, »sitä hän ei myöhemmin itsekkään tietänyt, hän vaan istui vuoteen laidalla lapsensa vieressä ja paineli rintaansa, jonka pelkäsi halkeevan. Silloin kuului eteisessä kiivaita askeleita. Kului hetki, ja ne jo riensivät välikamarin läpi, ovi avautui ja sen aukeamasta tunkeusi sisään sanaton pedon murina, joka sai vaimon sydämen seisahtumaan. Kynnyksen yli astui mies, jonka silmissä näytti läikkyvän punaista verta, kun hän lävisti katseellaan vuoteessa istuvan tyrmistyneen vaimon. Kuului kauhea kirous ja sitä seurasi kamala karjahdus—molemmin käsin nostettu kirves kohosi miehen pään yli. Sen takana kuuli vaimo sisarensa kiljahduksen ja näki kaksi kättä haparoivan kirveenvartta kohti. Kirves irtautui kädestä, terä välähti lampun himmeässä valossa, vaimo heittäytyi selälleen—mitä sitte tapahtui, sitä hän ei enää tiennyt…»
Niinkuin kirves olisi juuri nyt välähtänyt ja iskenyt kaikkiin kolmeen. Äiti ummisti silmänsä, Olavi värisi kauttaaltaan, toinen poika lyyhistyi tuoliinsa tylsä kauhu kasvoillaan.
»Kun vaimo sitte tointui», jatkoi sairas vapisevalla äänellä, »istui mies tuolilla, pää käsien varassa, kasvot sinisinä ja silmät verestävinä—istui ja tärisi, niinkuin ankara vilutaudin puuska olisi kulkenut lakkaamatta hänen lävitsensä. Kirves oli lentänyt muutamia tuumia vaimon ja lapsen yläpuolelta ja iskeytynyt taempana olevaan kaappiin—se oli tuolla samalla paikalla kuin se nytkin on…»
Sairas huokasi syvään, niinkuin huokaistaan jännittävässä kertomuksessa, kun uhkaava vaara saa äkkiä onnellisen käänteen.
Olavi tarttui kiihkeästi vanhan käteen—tarttui, puristi ja katsoi häntä rukoillen silmiin.
»Kyllä, kyllä», nyökäytti sairas hänelle lempeästi. »Mies pyysi anteeksi, ja sai, ja he tekivät sovinnon. Ja mies haki vielä samana yönä kellarista kittiä ja täytti sillä kirveen iskemät haavat, ja siveli myöhemmin maalia päälle. Mutta … tahtoisitteko katsoa sitä korjattua kohtaa…?»
Olavi nousi ja asteli kuin kone kaapin luo, mutta vanhempi veli ainoastaan kääntyi tuolillaan, katsellen siitä sanaton kauhu yhä kasvoillaan.
»Niinkuin näette, sattui terä juuri kaappien liitekohtaan, iskien molempiin syvän haavan. Ja kitti ja haavat kajastavat tarkemmin katsellessa vieläkin maalin alta. Ja mitä vaimoon tulee…»
Lause katkesi, sairaan kasvot olivat aivan verettömät ja niitä tempoi tuska ja syvä liikutus.
»Niin, vaimo antoi anteeksi, eikä heidän välillään vaihdettu koskaan epäystävällistä sanaa, niin että syrjäiset pitivät heitä hyvin onnellisina. Mutta ne haavat, ne haavat…! Ei sellaisia voi kitillä eikä maalilla peittää—sellainen on vaimon sydän…»
Kertoja vaikeni, vain itkuja liikutus puhuivat hänen kasvoillaan.
Olavi palasi paikalleen, tarttui vanhan käteen ja suuteli sitä kerta kerran perään kuin anteeksipyytäen, kuumien kyynelten tipahdellessa. Nyt vasta hänelle ikäänkuin yhdellä näkemällä selvisi äitinsä koko olemus, sen lempeyden ainainen surunvoittoisuus. Eikä hän voinut karkottaa omituista, selittämätöntä tunnetta: niinkuin hän itse olisi jotenkuten syyllinen, vaikkei hän ollut tähän päivään saakka edes tietänyt mitään äitinsä salaisuudesta.
»Ja mitä mieheen tulee … niin, levätköön hän rauhassa. En ole tahtonut hänen muistoansa häväistä, mutta ajatellessani että tekin olette nyt kasvaneet miehiksi, ja että teilläkin tulee olemaan vaimot… Niin, kyllä hän oli jalo mies kaikessa muussa, niinkuin kaikki hänen käsialansa todistavat. Ja minä tiedän että hän sai siitä itsekkin paljo kärsiä, ja hänellä on tuomarinsa ja meillä on tuomarimme, ja meillä on kullakin kyllin vastattavaa omassa kohdassamme…»
Sairaan valtasi ankara liikutus, niin ettei hän voinut puhua pitkään aikaan. Olavi istui ajatuksissaan, silmät kyyneleitä tulvillaan— vanhempi poika oli edelleenkin tuoliinsa lyyhistynyt.
»Ja nyt minä tahtoisin antaa teille perintöni», puhui sairas tyynemmällä äänellä. »Siihen liittyy paljo ajatuksia, toivomuksia ja rukouksia, oikeastaan koko minun elämäni raskain ja rakkain. Enkä minä ole ainoa, joka olen sellaisia haavoja kantanut. Niitä on monia, vaikka maailma ei niistä tiedä, sillä vaimo voipi kärsiä suuria kärsimyksiä niitä kenellekään ilmottamatta. Ja olen kuullut myöhemmin että näiden seinien sisällä on jo ennen minuakin samanlaisia huokauksia huokailtu… Jospa minä voisin olla viimeinen tässä suvussa! Siksi olen tahtonut antaa teille tällaisen perinnön, toiselle ylä- ja toiselle alaosan—nuo, joissa on muistuttajat. Katsokaa niitä usein ja kertokaa niihin liittyvä muisto joskus lapsillenne. Ja kulkekoot ne sukuperintönä polvesta polveen—muistoineen, toivomuksineen ja rukouksineen, nimet vain unohdettakoon!»
Kaikki kolme katsahtivat syvän liikutuksen valtaamina korkeaan, kattoon saakka ulottuvaan kaappiin, joka näytti ikäänkuin kasvaneen ja seisovan kuin suuri sukuristi miespolvien yhteisellä hautakummulla.
Sairas kallistausi, levoton jännitys kasvoillaan, poikiensa puoleen:
»Tahdotteko ottaa tämän perinnön?» kysyi hän kiinteällä, odottavalla äänellä. »Kaikkinensa, mitä siihen liittyy…?»
Olavi painoi kosteat kasvonsa kiihkeästi sairaan laihoihin käsiin—se oli hänen vastauksensa. Vanhempi veli istui hievahtamatta, niinkuin hän oli koko ajan istunut, silmät räpähtelivät ja kasvot nytkähtelivät itkun väänteissä. Äiti luki vastauksen hänen sumeasta silmästään, joka katsahti kunnioittaen äitiin.
»Olen iloinen että kaikki on nyt ohitse», sanoi vanha keventyneellä äänellä. »Vain yksi lisäys tuohon perintöönne … minun siunaukseni!»
Hänen kasvoilleen levisi sama suuri lempeys, joka oli niillä vuosikausia asunut. Ja se vallotti ne kokonaan—hän katseli hellä loiste silmissään kauvan poikiaan.
»Olavi!» sanoi hän tuokion kuluttua, ikäänkuin havauttaakseen nuoremman poikansa mietteistään. »Se tapahtui siihen aikaan, kun sinä synnyit…»
Vanhempi veli katsahti kummastuneena äitiinsä, sillä hän ei ymmärtänyt miksi äiti selitti semmoista, jonka he olivat jo aikoja sitte sanomatta käsittäneet.
Mutta Olavi kohotti äkkiä päänsä, niinkuin hän olisi kuullut suuren, hämmästyttävän uutisen. Sillä väre äidin äänessä sanoi mitä hän tarkotti, ja ilme hänen silmissään valaisi sinä hetkenä kaikki, niinkuin aurinko valaisee äkkiä pimeän loukon.
Ja Olavi katsahti äitiinsä kysyvin, avartunein silmin, ikäänkuin ajatukselleen vastausta odottaen.
Äiti nyökäytti tuskin huomattavasti päätään:
»Sitä minä olen monesti ajatellut näinä viimeisinä surun vuosina.»
Olavista tuntui niinkuin myrskytuuli olisi äkkiä kaatanut tiheän korven, niin että hän nyt näki yhdellä silmäyksellä sen paljastuneen sydämen, rotkot, sammaloituneet suolammet ja salaiset hetteensilmät.
»Niin, niin … kuka sen kaiken ymmärtää», lisäsi sairas melkein Olavin korvaan.—»Mutta menkää nyt askareihinne, minä olen väsynyt ja haluan olla yksinäni.»
* * * * *
Pojat nousivat ja läksivät. Oven luota he vielä kerran katsahtivat äitiinsä, mutta tämä ei enää heitä huomannut, vaan makasi selällään, kädet rinnoille ristiin liitettyinä, ja katseli rauha kasvoillaan vanhaa kaappia, joka seisoi seinävieressä niinkuin suuri sukuristi miespolvien yhteisellä hautakummulla.