22. OMA TUPA
Hautajaiset olivat ohitse…
Veljekset istuivat vakavina ja harvasanaisina välikamarissa, kumpikin tuolillaan ikkunan luona.
»——Ja sinä otat nyt talon ja isännyyden, ja hankit tietysti emännänkin, ja alat hoitaa taloa, niinkuin sitä on miespolvesta miespolveen suvussamme hoidettu», sanoi Olavi.
»Mitäs sinä sillä meinaat?» kysäsi vanhempi veli rykäisten kuivan, lyhyen rykäyksen.
»Sitä, mitä sanoinkin, että sinusta tulee nyt Koskelan isäntä», virkkoi
Olavi miltei hilpeästi.
»Vaikka tiedät että sinua on aina siksi ajateltu ja ettei minusta ole isännän saappaisiin. Kyllä minä tiedän paikkani miesten edellä työmaalla, mutta komento…»
»Siihen sinä pian totut», sanoi Olavi vakuuttavasti. »Sitäpaitsi luulen talon pysyvän paremmin talona, kun isäntä kulkee ase kädessä miesten edellä, kuin jos hän kulkee suu täynnä suuria sanoja niiden jälessä.»
»Hm», sanoi vanhempi veli, rykäsi taas kuivan, lyhyen rykäyksen ja jäi eteensä tuijottaen miettimään ja sormillaan tuolin sivuun rummuttamaan.
»Mitäs sinä sitte oikein itsestäsi meinaat?» kysäsi hän hetkisen päästä.
»Jäädä itsekseni ja ruveta rakentamaan omaa mökkiä—ja ehkä raivaamaan omia peltojakin.
»Mökkiä…?» ihmetteli vanhempi veli.
»Niin. Katsoppas, veljeni!» sanoi Olavi raskaasti. »Kullakin on omat polkunsa, ja minun elämäni on nyt joutunut siihen kohtaan, etten minä voi elää minkään ennenrakennetun päällä. Minun täytyy alottaa kaikki alusta ja rakentaa itse—ja jos minä kykenen alottamaan ja rakentamaan, niin minä kykenen elämäänkin.»
Vanhempi veli katseli häntä jäykin, hämmästynein silmin, niinkuin olisi kuullut vierasta kieltä—katseli ja alkoi taasen rummuttaa.
»Hm.—En minä sinun asioitasi tiedä, enkä tahdo tietääkkään», sanoi hän kotvan kuluttua kunnioittavalla äänellä, niinkuin ylempäänsä puhutellen. »Tiedän vaan, että niin on tehtävä kuin sinä sanot. Mutta uskotko sinä että Koskela pysyy minun käsissäni Koskelana?»
»Uskon!» vastasi Olavi sekä lämpimästi että vakuuttavasti.
»Olkoon sitte niinkuin sinä tahdot. Mutta jos jotain alkaa mennä vinoon, niin silloin täytyy sinun tarttua ohjaksiin.»
»Sen kyllä teen, mutta sen täytymisen sinä jo tänä syksynä kynnät peltoon viljaa kasvamaan. Olkoon nyt vaan kaikki onneksi uudelle isännälle!»
»No no! Hm.» Ja vanhempi veli taasen rykäsi.
»Minkäs hinnan talosta sovimme?»
»Ei mitään hintaa! Sinä otat talon semmoisenaan, niin olet heti hyvillä jaloilla. Minä pyydän itselleni ainoastaan Isonsuon ja kauramaan sen rannalta ja sen pienen metsäpalstan, mikä kuuluu samaan aitaukseen—ja mahdollisesti rakennuspuut talon metsästä.»
»Vai niin sinä olet ajatellut!» virkahti vanhempi veli pirteä välke silmissä. »Siitä tulee mainio pala, eikä siinä ole savikaan kaukana. Mutta kyllä se on monen hien takana—minä olen sitä katsellut. Hm, hirret! Tietysti, ja hevosapu myös. Mutta kyllä talosta hinta määrätään ja kaikki muukin pannaan tasan.»
»Ei nyt mitään määrätä eikä tasata, kaikki muu jääpi sinulle. Ymmärräthän, että kun kumpikin meistä tahtoo antaa enemmän kuin toinen huolii, niin siitä kyllä aina sovitaan. Jos minä myöhemmin tarvitsisin jotakin, niin minä kyllä tulen luoksesi, ja jos sinä tarvitset jotain, niin tietystihän ensiksi käännyt veljesi puoleen.»
»No, jos sitte sillälailla sovitaan—kyllähän minä koetan kaikki tallella pitää.»
Ja vanhempi veli alkoi taasen rummuttaa, tällä kertaa varmasti ja nopeassa tahdissa.
Mutta sitte hän ponnahti äkkiä hätäisesti ylös:
»Minä luulen että kotopellon karje tulee jo auratuksi—jos ne vielä riisuvat hevoset ennen aikojaan…!»
Ja hän riensi kiireisin askelin tupaan ja sitä tietä pihalle.
Olavi nousi hänkin ja meni jälessä tupaan. Pysähtyi ikkunan luo ja katseli kuinka veljensä harppasi pää itsepintaisessa etukumarassa ja kädet voimakkaasti sivuilla heiluen pitkin, vakavin askelin portista ulos.
»Kullakin on oma leiviskänsä», hymyili hän, tuntien liikutuksen sekaista hellyyttä, miltei kiitollisuutta veljeään kohtaan. »Ja sinun leiviskäsi taitaa lopultakin olla Koskelalle suuremman arvoinen, kuin kukaan on tähän päivään asti aavistanut.»
Olavi poikkesi maantieltä pienelle metsätielle—Olavi kirves olalla.
Oli syysaamujen juhla-aamu. Yö oli ollut kylmä, ja aamu oli niin raitis ja kevyt, että se ikäänkuin kohotti ihmisen ilmaan—jalat vain vanhasta tottumuksesta vielä silloin tällöin hipasivat maan pintaa.
Jo maantietä kulkiessaan oli Olavin vallannut outo tunnelma. Molemmin puolin tietä juoksevan aidan seipäitten väliin olivat hämähäkit kutoneet riippusiltojaan, rihmapaulojaan, verkkoaitojaan ynnä muita taidekudoksiaan—siellä täällä keinui rihmojen varassa ristihämähäkin mestariteos: suuri sädeaurinko. Ja kun yläilmojen aurinko juuri paraillaan nousi, välkkyivät näiden pienten kutojain rihmat kuin hopealangat, niin että Olavi tunsi kulkevansa kuin hopealla aidattua tietä, jonka varteen oli sinne tänne pistetty riemuin tervehtiviä sädelippuja.
Samoin metsässäkin. Sielläkin juoksivat hopealangat molemmin puolin tietä puusta puuhun ja näreestä näreeseen—lippujakin lieskui siellä täällä.
»Sanotaan hämähäkin ennustavan onnea», ajatteli Olavi itsekseen.
»Ainakin ne nyt näyttävät minulle tietä viitottavan.»
Ja väkevä halu kiidätti häntä miltei juoksujalassa eteenpäin.
»Eikö jo?» kysäsi kirves maltittomasti olalta.
»Ei, ei vielä, mutta pian», vastasi Olavi, kouraisten varresta lujempaan.
»Tästä päivästä se kaikki riippuu», ajatteli hän taasen. »Se on kuin koe—jos minä sen kestän, niin tie on ainaiseksi selvä! Mutta jos minun vaellusvuoteni ovat minulta kaiken ytimen ja ponnen vieneet, niin silloin en minä toden totta tiedä minne askeleeni käännän.»
Ja maltiton kiihko tarttui häneen ja lennätti häntä niin, että hiki pusertausi hatunreunan alta, ja sai hänet odotuksesta vapisemaan.
»Ehkä minä liiottelen ja suotta hätäilen», ajatteli hän taasen itsekseen. »Mutta kun se on minulle elämänkysymys, ja kun en minä tiedä itsestäni vähääkään, vaan ratkaisu voi kallistua yhtähyvin toiseen kuin toiseenkin puoleen.»
Hän ponnahutti kirveen korkeassa kaaressa olalta eteensä, piti sitä vaakasuorassa ja pystyssä, ja heilautteli puoleen ja toiseen. Kirves tuntui kevyeltä kuin lehti, ja hän riemastui niinkuin pieni lapsi—niinkuin tämä jo olisi ollut kokeen koe.
Vihdoin hän saapui määräpaikkaansa, mäenrinteeseen, jossa kasvoi pitkiä, sileärunkoisia kuusia ja mäntyjä. Tempasi takin päältään ja viskasi sen maahan, katsomatta mihin, ja hatun jälessä samaa tietä. Vilkasi kerran ylös puuhun, kirves kohoutui ja iski punervaan puunkylkeen—hänen ensimäisen kädenlyöntinsä tutulle kotimetsälle kuuden vuoden päästä.
Metsä vastasi raikkaalla kaiulla, vastasi kolmelta taholta ja niin kovaäänisesti, että Olavi pysäytti uudelleenkohotetun kirveensä ja katsahti hämmästyneenä vastaajiin.
Vastaajat katselivat häntä kohotetuin päin ja kirkkain otsin, ei päätä nyökäytellen tai hymyillen, vaan niinkuin miehet miestä tervehtien karskin katsein: »terve tulemastasi!»
»Terve!» vastasi Olavi välkähtävällä kirveenterällä.
Ja niin he alkoivat puhella, kysellä ja vastailla ja keskenään haastella———.
»Miksikö minä näin yksinäni häärään ja tällälailla reudon?» vastasi Olavi. »Se asia nyt on sillälailla että…» Ja hän kertoi koko asian punervien honganlastujen sinkoillessa ympärilleen.
»Vai niin—onneksi olkoon!» vastasivat puut. Vastasivat ja kaatuilivat toinen toisensa perään, niin että tanner jymisi ja metsä raikui.
Olavista tuntui niinkuin hän olisi ollut tulta täynnä, tulta joka yhä vain paisui ja jännittyi, mikäli sitä singahteli kirveenterän kautta ulos. Hän otti kuin kunnianasiakseen katkaista aina yhdellä iskulla oksan, olipa se suuri taikka pieni. Ja katkasi, ja innostui ja riemastui yhä enemmän.
»Tätä tässä minä ajattelen alushirreksi», puheli hän taasen. »Pitäisi siitä tulla!»
»Hyvin sinä meidät tunnet», vastasivat puut. »Tuollainen tervassydän kestää miespolvia. Muuten olkoon meidän kesken sanottu, ettemme me teistä kirvesmiehistä liioin pidä, mutta kun noilla sinun hommillasi on sellaiset pohjat, niin … iske huoletta, hymy huulillaan sitä silloin kaatuu!»
Ja Olavi iski niinkuin kaikkien niiden vuosien edestä, joina hän ei ollut kirvestä heiluttanut.
Kun päivällisaika joutui, lepäsi hänen ympärillään jo kokonainen hirsikaski.
»No, miltäs tuntuu?» kysäsivät puut, katsellen kuinka hän takki hartioillaan söi kiireisesti kuivaa päivällistään.
»Eipä hullummaltakaan—hyvää minä tästä toivon!» vastasi Olavi.
Taas välähteli kirves, taas ruskivat oksat ja tanner jymisi.
»Onpas tuossa paha mutka», puheli Olavi.—»Vaan sijansa se sekin saa, kelpaa hyvin ikkunain välipaloiksi.»
»Niin niin, itse sinä sen paraiten tiedät», sanoivat puut. »Vaan montakos niitä ikkunoita oikein tulee, ja montako huonetta—siitä sinä et ole vielä mitään virkkanut?»
»Kaksi huonetta vain, tupa ja kamari, mutta suuria molemmat», selitti Olavi. Ja hän kertoi kaikki tuumansa, ikkunat ja ovet, uunien sijan ja kuistin satulakattoineen—aivan kaikki niinkuin hän oli ajatellut.
»Vai niin… Mutta minnekkäs sinä sen talosi aijot sijottaa?» kysyivät taasen puut.
»Sille pienelle kummulle Isonsuon rantaan—niin minä olen ajatellut.»
»Isonsuon rantaan!» huudahtivat puut ja katsoivat ihmetellen toisiinsa ja Olaviin. Mutta sitte niiden kasvoille levisi voitokas ilo.
»Terve!» huusivat he yhteen ääneen. »Terve, ja menestys salvakoon seinäsi ja onni kaartukoon niiden yli katoksi—että vielä löytyy joku, joka uskaltaa metsässä elämänsä alottaa.»
»Sitä minä itsekkin toivon, sitä enkä mitään muuta.»
»Mutta eivätkös ne sano sinua hulluksi—ihmiset?»
»Eipä ne tiedä minua miksikään mainita, kun ne eivät vielä tiedä koko näistä minun tuumistani mitään, vastasi Olavi.
»Parasta onkin!» sanoivat puut. Sitte he alkoivat keskustella Isostasuosta, ja suurista viemäreistä ja mullan laadusta suon rantamalla, ja kaikista Olavin suunnitelmista.
Kirves yhä heilui ja lastut lentelivät, metsä raikui ja pakina jatkui. Ja sen kera vierähti päivä iltaan niin nopeasti, että Olavi aivan hämmästyi, kun huomasi alkavan jo hämärtää.
»No, mitenkäs se nyt kuuluu se päätös…?» kysäsivät puut odottaen.
Olavi ponnahteli rungolta rungolle ja luki puut, sai niitä neljäänkymmeneen—ja hymyili.
»Niin, että vielä minä ainakin huomenna tulen!» vastasi hän reippain mielin.
»Ja kun sinä tulet huomenna, niin sinä tulet aina», sanoivat puut.
»Näkemään asti!»
Olavi asteli iloisesti vihellellen kotiinsa päin. Hänestä tuntui niinkuin se mökkinsä olisi jo miltei valmiina hänen sisässään, nurkat salvettuna ja kattotuolit paikoillaan. Ja se oli niin suuri, että se täytti ja pingotti häntä, ja niin vankka kuin se olisi ollut uusi luisto, joka oli tänään hänen sisäänsä kasvanut.