5. TUMMA TYTTÖ
Pilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen vierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja. »Antaa tulla!» huusi alhaalta pitkä, voimakas koski.
Kosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen ympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli parahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan, ennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut ruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki.
»Talonpojalla lämmin sänky ja pehmeä pumpulipeitto; tukkipojalla turvetuutu ja taivaan kasteesta peitto. Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais, vaikka saataisi sata markkaa; kun tukkipojan rinnalla se talonmies on parka!»
Koski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla tukkikasoilla, »kossilla», istuvat vahtimiehet liikahtivat.
»Kun tukkipojan rinnalla
se talonmies on parka!»
kertasivat lähinnä olevat vahtimiehet. Ja sitte vieri laulu kuin vauhtiin viskattu kiirikka kossalta kossalle, rannalta toiselle, aina kosken alapäähän saakka, jopa siitäkin eteenpäin allaolevien sumansoluttajien joukkoon.
Sitte oli taas kaikki hiljaa, sillä sydänyö ei pidä laulusta, vaikka sietääkin tuommoisen lyhyen, miehestä mieheen kulkevan tervehdyksen. Se kuuntelee mieluummin virran tarinoita joenhaltijasta, joka vaatii joka vuosi uhrin, lapsen tai aikuisen, mutta joka vuosi ainakin yhden.
Silloin valtaa juhlallinen hiljaisuus mielet. Miehet istuvat kuin kirkossa ja tuijottavat veteen, raaimmankin huulilla kuoleutuvat sanasutkaukset. Useimmat muistelevat omia näkemiään, kuinka mies katoo kuin näkymättömän käden tempaamana, kuinka leski vääntelee vaikeroiden käsiään rantatörmällä, taikka orporaukat epätoivoissaan nurmella viereksivät. Ovatpa nähneet haltijan sormenjälkiäkin vainajan vyötäisillä, jalassa tai kaulassa, taikka itsensä haltijan jonakuna sydänyön hetkenä uida viilettävän virtaa pitkin veden alla, niin että vain kohisevat aallot sen kulkua osottavat. Kenenkä nyt taasen on vuoro? Kenkään ei tiedä, mutta kaukana ei onnettomuus silloin ole.
Pieni nuotiotuli lekotti laskupaikalla, koski alensi ääntään. Miehet istuivat sanaa sanomatta, veteen tuijottaen ja virran sydänyön tarinoita kuunnellen.
Silloin kuuluu äkkiä kosken alapäästä voimakas huuto. Miehet säpsähtävät.
»Puomi kiinni, puomi kiinni!» jatkaa huuto.
»Jumalan kiitos!» huokaavat tarinamaailmasta havahtuneet miehet, joista ääni ensin kuului hätähuudolta. Kaikki ponnahtavat pystyyn, keksit nousevat poikkipuolin päiden yläpuolelle, merkiksi että väylä on tukossa, ja »puomi kiinni, puomi kiinni», vierii viesti miesryhmästä miesryhmään koskea ylös aina laskupaikalle saakka.
»Puomi kiinni!» vastaavat laskumiehet ja syöksähtävät nuotionsa äärestä joenrantaan. Puomivarppi irrotetaan patsaasta ja puomin pää vedetään rantaan.
»Kyllä jo pysyvät!» virkahtaa muuan. »Mutta pelkäänpä että siitä tuli pitkä kahvitunti koko sakille. Ei nyt lähde kukaan ruhkalle, jos se vaan lie vähääkään tiukempi. Käydään katsomaan!»
Laskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin.
Heihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan sikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse.
»Missä se oikein on?»
»Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä vasten!»
»Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!»
Pyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla.
»Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!» selittivät alapään koskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle, koetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan.
Pyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta kohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa suvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit enimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut tavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti poikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta kummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi vähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka. Se oli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja rannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta. Tavallisesti tultiin kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen kiire veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta pois.
»Vieköön minut se ja se», kuului uittopäällikön ääni rannalta, »ellen ensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme nyt mennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.»
»Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa—jos sen hyvinkin voisi lauaista?» kuului joukosta nuori, reipas ääni.
»Sitä minä en usko», sanoi tukkipäällikkö, »vaan eihän ole haitaksi katsoa.»
Nuori mies hypähti ruhkalle ja kiisi kuin sukkula kiveä kohti, keksi koholla ja vartalo vasempaan kaartuneena. Perille päästyään hän kumartui ja puuhaili siellä kotvan.
»Hohoi!» kuului hetkisen päästä kiveltä. »Kaikki riippuu yhdestä ainoasta puusta, ei se tarvitse kuin kirvestä niskaansa.»
»Sitäpä!» vastattiin rannalta. »Kuka sen niskassa nyt sydänyönä kirvestä heiluttaa?»
»Eikö sitä voi varpilla vetää?» kysyi päällikkö.
»Ei, ei käy varppipeli laatuun!»
Nuorukainen palasi rannalle.
»Saako kirves jäädä veteen?» kysyi hän päälliköltä.
»Vaikka kymmenen kirvestä, ennenkun puolensadan miehen parin tunnin työnseisaus.»
»Sitte minä sen laukasen! Missä on kirves?»
»Ei pidä uhmata kuoleman kanssa!» huudettiin joukosta. »Älkää laskeko häntä, päällikkö!»
»Mitenkä sinä olet ajatellut takaisin tulla?» kysyi päällikkö.
»Juoksen yläviistoon väylälle ja lasken tukkien kanssa alas.»
»Uhkapeliä!» huusivat miehet.
»En kiellä enkä käske», sanoi päällikkö painokkaasti. »Enkä ketään muuta päästäisikään, mutta tiedän että minkä Olavi ottaa suorittaakseen, siitä saa syrjäinen olla huoletta. Oletko asiastasi varma?»
»Varma! Kirves tänne!»
Hän otti kirveen ja keksin samaan otteeseen molemmin käsin ja alkoi viilettää kiveä kohti. Kiisi kuin varjo, kohoten ja laskeutuen ruhkan epätasaisuuksien mukaan.
»On siinä päätä!» sanoivat jotkut.
»Hullu!» murahtivat toiset tyytymättöminä.
Varjo oli ennättänyt kivelle saakka. Laski keksin viereensä, vilkasi pikaisesti väylällepäin ja otti asennon. Kirkas terä välähti ilmassa ja iskun kaiku tomahti rannalle. Sitte toinen ja kolmas—sitte ei kuulunut kotvaan mitään.
Miehet rannalla seisoivat eteenpäin kurottuneina, katseitaan terottaen.
Varjo tarttui keksiin, iski sen kären kevyesti eteensä tukkiin ja nojausi varteen vasemmalla kädellään. Oikea käsi kohosi ilmaan, terä välähti ja laski. Kuului pehmeä isku ja samalla heikko risahdus.
Miehet rannalla kurottautuivat yhä eteenpäin, hengitys herkesi.
Varjo vilkasi vielä kerran pitkään, tutkivasti väylällepäin. Oikea käsi kohoutui korkealle, terä välähti—ja vaipui.
Kuului repäsevä räsähdys, niinkuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit rytisivät ja parkuivat ja patoutunut koski mylvähti kuin vihainen härkä.
Varjo kiisi kuin nuoli vinosti ylös- ja rannallepäin ruhkaa myöten, joka jo liikkui kauttaaltaan. Juoksija oli nyt keskiväylällä, keksi heilahti ilmassa ympäri, solakka vartalo käännähti kuin väkkärä ja nuorukainen mennä viiletti jo huimaa vauhtia tukkien kera alaspäin.
Mutta sitte hän äkkiä horjahti—horjahti ja katosi.
»Herra Jumala!» kuului molemmilta rannoilta.
»Enkö minä sitä jo sanonut!»
»Voi minua, että minä sentään hänet päästin!»
Puut ryskivät ja koski ulvoi, tukkia vaipui ja toisia nousi. Tummia varjoja juoksi hätääntyneinä rannalla.
»Alaspäin, miehet, alaspäin!» kuului päällikön ääni. »Vastaanottamaan, jos rantaan ajautuisi—ruuhi kiireesti vesille!»
Tummia varjoja juoksi alaspäin…
»Se on jo pystyssä!» kuului äkkiä ääni toiselta rannalta. Kaikki pysähtyivät.
Laskija oli tosiaankin pystyssä ja hyppi kevyesti kuin västäräkki hurjasti kiitävillä tukeilla, jotka näyttivät myllertävän, nousevan ja laskevan kuin niisienpolkimet kangaspuissa. Sitte hän pysähtyi jollekin tukille koskenlaskijan varmaan asentoon ja viiletti keksi koholla ja ruumis vasemmalle kaartuneena alas.
»On siinä poikaa!»
»On on! Paremmat silmät jaloissa kuin monella päässä.»
Miehiä kihisi mustanaan rantaan nousseen nuorukaisen ympärillä.
»Mitenkä se kävi? Kuinka sinä pääsit?»
»Ei siellä mitään hätää ollut, kuori vain luiskahti jalkani alta ja silloin minä lensin kumoon, mutta tukit olivat vielä tiukassa. Pianhan siitä ylös pääsi, ja se loppukyyti sitte korvasi kaikki», puheli nuorukainen hymyillen.
»Miehen työ!» sanoi päällikkö. »Vaikka en minä sentään sinulle toista samanlaista kyytiä soisi. Voit nyt mennä loppuyöksi lepäämään—ja vaikka päiväksikin päälle!»
»Kiitän!» vastasi nuorukainen, katsoi salaperäisesti hymyillen kelloaan ja viskasi keksinsä ruohikkoon.
* * * * *
Pienessä saunakamarissa makasi nuori tyttö valkoisten ikkunanuudinten takana.
Oli jo puoliyö, eikä tyttö ollut vieläkään saanut unta. Sillä illalla oli tapahtunut sellaista, joka oli häneltä unen vienyt.
Se oli niin kummallista, niinkuin satua taikka unta—ei hän ollut kuullut että kenellekään olisi sellaista sattunut. Hänen tarvitsi vain ummistaa silmänsä, niin hän näki kaikki uudelleen ilmielävänä edessään.
Ja kun hän oli niin moneen kertaan sen yhä uudelleen nähnyt, niin se oli muuttunutkin aivankuin saduksi. Hän itse oli muuttunut kuin syrjästäkatselijaksi, ja hän näki tytön ja sen toisen ja kuinka kaikki tapahtui.
Hän seisoi porstuassa—se tyttö nimittäin—ja siivilöi lämmintä iltamaitoa suureen korvoon.
»Kylläpäs ne ovat heruneet!» ajattelee tyttö ja hymyilee.
Silloin tuvan ovi avautuu ja joukko tukkilaisia rientää porstuan läpi yötyöhönsä. Tyttö seisoo selin menijöihin ja vastailee olkansa yli niihin leikkisanoihin, joita tukkilaiset ohimennen virkkovat.
Mutta se, joka viimeksi tulee, ei menekkään, vaan jää kuin ihmeissään tyttöä katselemaan. Se on pitkä, solakka nuorukainen. Takki on avoinna, hattu hiukan oikealle kallellaan ja ahavoituneilla kasvoilla leikkii veitikka.
Mutta tyttö ei tiedä mitään, sillä hän luulee tukkilaisten jo menneen.—Häntä, syrjästäkatselijaa, niin naurattaa, kun ei tyttö mitään tiedä… Mitäs siitä mahtaa tulla?
Silloin nuorukainen hymyilee ja hiipii varpasillaan tytön taakse—syrjästäkatselijaa naurattaa yhä enemmän ja hänen tekisi mieli huutaa tytölle että pidäppä varasi!
Kaksi kättä ojentuu ja painautuu takaapäin varovasti tytön silmille.
»Hui!» kirkasee tyttö. »Kuka se sillälailla?» Kirkasee ja kääntyy äkkiä puoleen ja näkee nuorukaisen edessään.
»Iltaa!» sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan.
Ja hän—syrjästäkatselija—näkee kuinka tyttö punehtuu eikä osaa mitään vastata.
»Kylläpä minä taisin tyhmästi tehdä!» virkkoo nuorukainen. »En minä mitään pahaa tarkottanut.»
»Ei ei, ei se mitään; minä vaan niin säikähdin!»
»Etkä ole enää minulle vihainen…?» kysyy nuorukainen.
»En suinkaan, mitäs minä leikistä.»
»Sitähän minäkin. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, niinkuin me olisimme olleet vanhat tuttavat—en vaan muistanut nimeäsi ja pysähdyin sitä kysymään.»
Kuinka kauniisti ja tuttavallisesti se nuorukainen hymyilee! ajattelee hän—syrjästäkatselija.
»Tummaksi tytöksi minua sanotaan», vastaa tyttö kainostellen, »mutta…»
»Älä sano muuta!» ehättää nuorukainen. »Tumma tyttö sinä olet, en minä muuta halua kuulla!»
Sepä taitaa ollakkin sattuva nimi, ajattelee hän, syrjästäkatsoja, koska tuo outokin siihen niin mielistyy.
»Entäs te…?» tyttö kysyy.
»Te…?» nauraa nuorukainen että porstua helisee. »Etkö sinä heti tuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka takana seisoi?» Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella, ettei tyttökään voi muuta kuin nauraa—ja hän, syrjästäkatselija, nauraa myöskin.
»Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'».
Sitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: »Pidätkö sinä kukista, Tumma tyttö?»
»Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara ja palsami», vastaa tyttö.
»Punaista, punaista vaan!» nauraa nuorukainen. »Ikkunallasiko sinä niitä pidät?»
»Kuinkas muuten.»
»Näkyvätkö ne pihallekin?»
»Näkyvät, näkyvät; varsinkin nyt kun kukkivat!»
»Mutta missäs se sinun ikkunasi on…?» sanoo nuorukainen ja veitikka hymyilee silmässä—»että minäkin voisin joskus ohikulkeissani niitä sinun kukkiasi katsella.»
Tyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkahtaakin sitte äkkiä:
»Enpäs sanokkaan!»
Voi voi kuinka hieno hän on! ajattelee syrjästäkatselija. En ole ennen semmoista nähnyt. Jokainen muu olisi kysyä tokaissut suoraan että missäs sinä nukut? Ja silloin tyttö olisi ihan varmaan suuttunut. Tämä vaan kukkasista puhuu.
»Tuvassako?» nauraa nuorukainen.
»Ei!»
»Aitassa?»
»Ei sielläkään!»
»Saunakamarissa sitte?»
»Ei, ei!», hätäilee tyttö. »Siellä kaikkein vähimmän.»
Nuorukainen hymyilee. »Nyt en minä osaa enää mitään arvata—kylläpäs sinä olet kovasydäminen!»
Kuinka hieno taaskin! ajattelee syrjästäkatselija. Jokainen muu olisi remahtanut nauruun ja sanonut että kyllä nyt tiedän—ja tytön olisi täytynyt punastua.
»Ollaankos me nyt oikein ystäviä?» nuorukainen taasen kysyy.
»Tuskin—mitäs sitte?»
»Minä vaan ajattelin, että jos me olisimme oikein ystäviä, niin minä kysyisin—ei, en minä sentään kysykkään!»
»Kysy, kysy vaan!» kehottaa tyttö uteliaana.
»Minä vaan kysyisin että … onko kukaan saanut sinua kädestä puristaa?»
»Ei!» tyttö vastaa ja karahtaa punaiseksi. »En minä anna kenenkään kädestäni ottaa!»
Kuinka hienosti taas senkin! ajattelee syrjästäkatselija. Ja kuinka kauniisti hän katsoo silmiin.
»Voinkos minä siihen luottaa?» nuorukainen taasen sanoo.
»Mutta pian minä siitä selvän saan—annappas kätesi tänne!»
»Mitä varten?»
»Minä näet osaan katsoa kädestä ja tiedän siitä kaikki.»
»Sinä?»
»Minä juuri.—Etpäs uskallakkaan!»
»Kyllä vaan senvuoksi.» Ja tyttö ojentaa kätensä.
Mitäs siitä nyt tuleekaan? ajattelee hän—syrjästäkatsoja.
»Totta sinä näyt puhuneen», sanoo nuorukainen vakavasti. »Ei ole kukaan saanut kädestä ottaa. Mutta täällä ulkona ikkunan alla—kylläpäs niiden on tehnyt mieli sinun kukkiasi katsomaan!»
»Mistäs sinä sen tie… Ei, ei, et sinä mitään tiedä, omiasi vaan latelet!»
»Hiljaa, tietäjä puhuu! Ja nyt minä ennustan sinulle tulevaisuutesi.—Hyvä ihme mitä minä näenkään! Enpä minä olisi uskonut…»
»Mitä, mitä sinä näet?» tyttö hätäisesti kysyy.
»En minä uskalla sanoa, sanon vaan että enpä minä olisi uskonut!»
»Sanot, kun ei ole mitään sanomista!»
»Sanonko minä sitte?» kysyy nuorukainen ja katsoo ihan silmäteristä sisään.
»Sano, jos osaat!»
»Mutta sinä et saa suuttua.» Hänen äänensä alenee miltei kuiskaukseksi:
»Katsoppas tuota tuossa! Se tulee—ja ensi yönä.»
»Kuka se?» tyttö levotonna kysyy.
»Se, jonka tuleman pitää—se, joka kädestä ottaa.»
»Valehtelet!» tyttö huudahtaa. »Ei ikinä tule semmoinen!»
»Hiljaa—en minä saata toisin puhua kuin mitä täältä näkyy», sanoo nuorukainen, »Kyllä se nyt tulee! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut; se vaan napauttaa kolmasti lasiin, hiljaa, mutta varmasti—siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä kukaan muu… Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!»
Hattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas.
Ja hän—syrjästäkatselija—näkee kuinka tyttö jää hämmentyneenä seisomaan, kuinka hän sitte astuu hiljalleen porstuan ovelle ja katselee pihtipieleen nojaten kauvan nuorukaisen jälkeen.
Satu on lopussa—tyttö avaa silmänsä.
Silloin loppuu aina se ihana satutunnelmakin, joka kiersi kuin lämmin maito hänen suonissaan, ja tuskaiset kysymykset kohottavat päitään.
»Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?»
Hän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi lyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin iloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen ollenkaan tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi.
»Mutta jospa hän ei tulekkaan?» välähti taas mieleen. »Jos hän teki vain pilaa?» Ja se tuntui vieläkin tuskallisemmalta. »Kunpa hän kuitenkin tulisi! Vain ikkunan taa—ja katselisi minun kukkiani—eikä naputtaisikaan!»
Hän palasi taasen sadun alkuun—porstuaan ja maitoa siivilöivään tyttöön.
Kolme lyhyttä, hiljaista naputusta helähti lasiin.
Tyttö hypähti miltei kohoksi vuoteellaan. Tuntui niinkuin veri olisi pysähtynyt hänen suonissaan ja ilma loppunut hänen keuhkoistaan.
Tyttö kohotti päätään ja katsoi pelokkaasti ikkunaa kohti. Verenpisara ja palsami tuijottivat ikkunanlaudalta suurin, kysyvin silmin: »Mitä sinä nyt teet, Tumma tyttö?»
Ja niiden takaa häämötti uudinten läpi tumma varjo. Hän tunsi että se katsoi uudinten raosta suoraan häneen: »Nyt minä tulin, Tumma tyttö!»
Niinkuin se katse olisi vaatinut häntä tilille jostakin lupauksesta. Hän painoi kasvonsa tyynyyn ja veti peitteen päänsä yli. Sydän jyskytti vuodetta vasten niin, että koko vuode tuntui väräjävän.
»Eikä hän pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut…» Tyttö kohousi hitaasti ylös ja jäi istumaan vuoteen laidalle, kädet helmassa ja jalat alas riippuen.:
»Kun hän naputtaisi edes kerrankaan vielä, niin se olisi niinkuin ratkaisun lykkäys ja vielä voisi miettiä…»
Tumma varjo ei liikahtanut, verenpisara ja palsami eivät silmää räpäyttäneet.
Tyttö hivuutui hiljaa lattialle ja astui pari epäröivää askelta. Varjo liikahti, tyttö vavahti ja tarttui hätäisesti sängynpylvääseen.
Samalla varjokin pysähtyi. Se seisoi kuin tilille vaatien.
Tyttö painoi katseensa lattiaan ja astui ovea kohti—hitaasti ja hapuillen, niinkuin sydän olisi tahtonut, mutta jalat panneet vastaan. Hän tunsi kuinka varjo kiersi nurkan taitse ja kuuli kuinka se nyt läheni ovea. Hänen rintansa löi niin, että hän pelkäsi sen halkeavan—käsi piteli kuumeisesti ovenhakaa.
Vihdoin haka nousi, hiljaa, ääntä päästämättä, ja tyttö syöksyi juoksujalkaa läheiseen uuninnurkkaan ja peitti käsillään silmänsä.
Ovi avautui, sulkeutui jälleen ja haka painui kiinni.
»Missä sinä olet, minun Tumma tyttöni—uuninnurkassa?»
Nuorukainen meni luo ja otti hänen molemmat kätensä:
»Kädet silmillä—ja väriset…?»
Nuorukainen katsoi pitkään, äänetönnä.
»Minä menen paikalla takaisin», virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen. »En minä arvannut että se niin kovasti sinuun koskisi.»
»Ei, ei», sanoi tyttö hätäisesti; »en minä sitäkään tahdo.»
»Mene sitte vuoteeseen ja peitä itsesi hyvin, muutenhan sinä aivan vilustut. Minä istun vain lyhyen pimeimmän hetken luonasi ja menen taas heti.»
Tyttö juoksi hämillään vuoteeseensa ja peitti itsensä kokonaan.
Nuorukainen katseli häntä hetkisen. Otti sitte seinäviereltä tuolin, asetti sen vuoteen ääreen ja istuutui, toista kyynärpäätään päänalaseen nojaten.
»Miksi sinä silmäsi kätket ja olet hämilläsi, sinä minun Tumma tyttöni? Siksikö, että minä olen luonasi? Anna minulle kätesi—sille, joka kädestä ottaa…
»Etkö sinä tietänyt, että minun piti tulla? Eikö käki sitä jo keväällä kielinyt, eikö arpaheinä kuiskannut että tänä kesänä se tulee, ja eikö harakanhattu samaa vakuuttanut? Ja nyt, kun minä tulen, niin sinä katselet minua niinkuin outoa. Siksikö, että tuon kaiken niin äkkiä todeksi huomaat?»
Tyttö puristi nuorukaisen kättä: »Sinä olet niin erilainen kuin kaikki muut!»
»Eikö minun sitte pitäisi erilainen olla? Sinä et ole kehenkään muuhun suostunut—ketä sinä sitte olet odottanut? Toisiako samanlaisia? Vastaa, minun Tumma tyttöni!»
Tyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa ja vetäysi lähemmäksi.
»Ja ketä minä olen odottanut?» puheli nuorukainen hellästi. »Noita samanlaisiako? Minä olen niitä nähnyt kymmeniä, enkä ole heidän puoleensakaan katsonut, mutta heti kun sinut näin, tiesin minä ketä sinä olit odottanut ja ketä minä olin etsinyt…»
Tyttö liikahti levottomasti. Ulkoa kuului askeleita ja useampia tummia varjoja näkyi liikkuvan uudinten takana.
»Voi voi!» hätäili tyttö.
»Ovatko ne niitä samanlaisia?» kysyi nuorukainen levollisesti.
»Ovat. Mene piiloon, mene piiloon jonnekkin; ne katsovat joskus tulitikulla ikkunan läpi!»
»En minä sellaisten herrain vuoksi minnekkään mene», sanoi nuorukainen päättävästi ja nosti kuin uhmaten kädet rinnoilleen ristiin. »Ja ole sinäkin vaan levollinen!»
Tumma varjo näytti kiipeevän ikkunaa vasten ylös. Kuului raapasu ja kirkas välähdys tunkeusi hetkiseksi huoneeseen.
»Siellä se on, ja istuu kuin isäntä pöydän takana!» Varjo hyppäsi alas.
Sitte kuului hiljaista supatusta ja poistuvia askeleita.
Kului hetkinen ja taas kuului supatusta ja läheneviä askeleita. Sitte tömähti jotakin painavaa ovea vasten, tömähti ja vielä hiljalleen natisi.
»Soov sött, se on nuku makeasti! sanoo ruotsalainen», kuului ulkoa ivallinen ääni. Sitte voimakas, moniääninen nauruntirskahdus ja poistuvia askeleita—sitte oli kaikki hiljaa.
»Retkaleet!» Nuorukainen vapisi vihasta. Hän törmäsi ovelle, nosti haan ja ponnisti voimakkaasti. Ovi ei nikahtanutkaan. Veri kiehahti koskena ja hän ponnahti kuin pallo koko ruumiinsa painolla ovea vasten. Se rusahti, mutta sen takana oli telje, vankka kuin kallio.
»Hyvä on», sanoi hän painokkaasti, »että ilmasivat äänensä.—Ehkä minä vuorostani toivotan heille hyväähuomenta!»
»Voi, voi!» vaikeroi tyttö. »Nyt sen saavat kaikki tietää, emmekä me pääse täältä poiskaan.»
»Ole huoletta! Jos he kykenevät oven telkeemään, niin kykenen minä vaikka hirren seinästä kiskomaan!»
Hän läheni ikkunaa ja painoi voimakkaasti toista puolikasta.
Kiinnitysnaulat taipuivat ja puolikas myöstäsi ulospäin.
»Näyttää sitä pääsevän entisistäkin aukoista. Minä sitte kyllä telkeet hävitän ja pidän huolen että heidän suunsa pysyy kiinni—siitä saat olla varma.»
Hän läheni tyttöä levollisena ja hymyillen:
»Voi sinua, minun Tummani, kuinka vähästä sinä hätäännytkin!—Ethän ole enää levoton, ethän?»
»En minä nyt enää, kun sinä taas olet luonani.»
»Ja tiedätkö mitä?» sanoi nuorukainen miltei vallattomasti. »Juuri näin sen piti käydäkkin, muutenhan se olisi ollut … sitä samanlaista!»
He pyrskähtivät molemmat nauramaan ja tyttö katseli nuorukaista kyynelten välitse. Heikko aamunsarastus pilkisti ikkunasta sisään.
»Etkä sinä tiedäkkään vielä kaikkea. Annappas kun kerron—se on alusta loppuun niin erilaista. En minä tullutkaan tänne aivan tavallisella tavalla, vaan kosken kuohujen lävitse ja kuoleman suun sivutse.»
»Mitä, mitä sinä puhutkaan…?»
»Meillä oli ruhka juuri ennenkun minä läksin. Kukaan ei mennyt laukasemaan, enkä kai minäkään olisi mennyt, ellen olisi sinua muistanut ja ikäänkuin kuullut sinun huutavan: erilaista, erilailla sinun pitää tullakkin! Ja sitte minä menin ja laukasin, ja kaaduin ja kaikki luulivat minun hukkuvan. Mutta sitte minä jälleen nousin ja viiletin kuohujen läpi, jotta aallot tyrskyivät saapasvarsia vasten. Ja kun tulin rannalle, sanoi päällikkö: hyvin tehty, nyt saat mennä—sen luo, joka sinua odottaa!»
»Älä, älä! Nyt sinä narraat.»
»No, ei hän ihan sitä viimeistä sanonut, sen minä lisäsin itse. Ja sitte meidät teljettiin tänne, että kaikki olisi erilaista. Tämmöisenä minä sinusta vasta pidänkin, sinä minun Tumma tyttöni, kun minun täytyy kuohujen ja telkien takaa sinua etsiä.—Mutta oletko sinä minun … sitä en minä vielä ole sinulta itseltäsi kuullut?»
»Olenko minä sinun, Olavi—?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa nuorukaisen kaulan ympäri.
Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön käsivarsille vienon punerruksen.
»Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara palsamille.———
* * * * *
Aurinko tervehti loivasti viettävää joenrantamaisemaa, veti keuhkonsa öistä raikkautta täyteen ja joi välkkyviä kastepisaroita aamumaljakseen—alhaalla joella souteli vielä vieno utu. Olavi astui reippaasti rinnettä alas, mieli keveänä, sydän onnenpisaroita täynnä.
Joen rannalla, kosken alla seisoi ryhmä nuoria miehiä, kylän poikia, jotka tupakkarahoja ansaitakseen valvoivat joskus lyhyen kesäyön tukkijoella.
Olavin katse sattui ryhmään—pisarat jääksi riittyivät.
Hän tunsi äkkiä raskaan riihenparren puristusta olkapäässään. Taannoin, kun hän sen ovelta olkapäälleen otti ja takaisin riiheen kantoi, oli hän niin onnellinen, että se tuntui miltei huvittavan, mutta nyt…
»Kunpa ne nyt sanoisivat yhdenkään ivallisen sanan tai heittäisivät ainoankaan ilkamoisen silmäyksen, niin minä olisin tyytyväinen. Mutta jos ne eivät ole tietävinäänkään, niin en minä mitenkään ilkiä heille huomentani sanoa.»
Tumma puna paloi nuorukaisen kulmilla, kun hän astui ryhmän luo—vaaniva katse tarkasti kiinteästi joukkoa.
Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Olavi otti keksinsä ruohikosta ja pyyhkieli sen varresta vitkalleen kastetta—vaaniva katse yhä vartioi kulmien alta.
Niinkuin muuri, kukaan ei ole tietävinään.
Nuorukainen puri huultaan: »Näine hyvinenikö minun lopultakin täytyy mennä?»
Hän astui joukon ohi, silmä tulena palaen.
Silloin, juuri kun he olivat jäämässä hänen olkapäänsä taa, kuului ryhmän reunasta pieni nauruntirskahdus.
Silmänräpäys, paukahtava korvapuustin läjähdys, ja nauraja lensi ojona märkään ruohikkoon.
»Mikä penteleen riikinkukko sinä luulet olevasi?» Kaksi miestä syöksähti nuolena nuorukaista kohti.
Hän tarttui ensimäistä toisella kädellään kaulukseen ja toisella jonnekkin alemmaksi, lennättäen hänet sylimääriä pää edellä ilmassa. Toista hän tempasi takkineen paitoineen rintapielistä, kohotti korkealle ilmaan ja viskasi sitte kuin märän kintaan kauvas ruohikkoon.
»Retkaleet! Salasyntiset!» Ääni vapisi vihasta, silmät paloivat pystyvalkeina ja nyrkkiin puristetut kädet kohosivat uhmaten lanteille: »Tulkaa nyt yhtaikaa joka sorkka, niin on tilimme selvä!»
Kiihtyneestä joukosta kuului vihaista murinaa, mutta se hälveni erään äänen vuoksi, joka puhui tyynesti ja miehekkäästi:
»Minun mielestäni olet sinä, vieras, saanut jo liiaksikin hyvitystä niin pienestä kepposesta. Ja jos olet mies, niinkuin sanoistasi tekisi mieli uskoa, niin voit ymmärtää että oli siinä hiukan muutakin kuin pelkkää kiusantekoa. Me olemme vähän niinkuin ylpeitä siitä tytöstä, eikä kukaan ole tähän yöhön saakka saanut hänen oveaan avautumaan. Sitte tulee joku maankulkija tukkijätkä ja menee kuin oman vaimonsa luokse…»
»Itse jätkiä olette!» Hän astui uhkaavan askeleen puhujaa kohti.
»Älä suotta elämää pidä!» jatkoi ääni tyynesti. »En minä sillä sinua solvata tahtonut. Me olemme hänelle lapsuuden tovereita, vaan sinä olet vieras, ja sanon vieläkin että se sellainen käypi sekä tytön että kylän kunnialle. Jätä sinä vaan tyttö rauhaan, äläkä saata häntä tukkimiehen nimiin ivailtavaksi!»
»Ja te tiedätte mikä minä olen!»—kädet nousivat ylpeästi rinnoille ristiin. »Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet hänen ikkunansa takana—kauniita paimenia, totta vie! Tietäkää nyt, niin monta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren makuuhuoneeseen, ja minä käyn sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö, niinkauvan kun tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin kävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse, jos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai heittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon—eikä hän ikänä nouse!»
Sanoi ja astui ylpeästi rinnettä ylös. Ryhmä katseli sanaakaan sanomatta hänen jälkeensä.