6. AURINGON NOUSTESSA
»Mikäkö on ihanin hetki?» vastasi verenpisara lämpimin äänin. »Se, joka paraikaa käsillä on! Yötä minä ihailen, sille minä ylistystäni laulan.»
»Kaunis se minustakin on», palsami vastasi, »kun näin kahden hämärässä kuiskailemme, kun vain aavistamalla toisensa tuntee ja ainoastaan silmäin väikkeen selvästi näkee. Mutta onpa aamukin ihana—juuri silloin kun aurinko nousee, kun kastepisarat välkkyvät ja heräävä tuuli puiden lehtiä väräyttää.»
»Totta, ystäväni—elämä on oikeastaan aina kaunista! Aamu on kaunis, kun kukko virtensä virittää, linnut livertävät ja vastikään havahtuneet lapset riemuiten pihalla tanhuilevat. Päivä on kaunis, kun aurinko tanssii kedolla ja työväki kulkee helmeilevin otsin ja loistavin silmin pihan poikki aterialle. Ja ilta on ihana, kun varjot pitenevät ja kotiinpalaavan karjan kellot kalkkavat metsänlaidassa. Mutta ei kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja—katsoppas, vasta silloin me löydämme oman itsemme.»
»Löydämme oman itsemme…?» virkahti palsami. »Nyt vasta minä alan sinua ymmärtää!»
»Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian ohut ja kirkas», jatkoi verenpisara. »Päivällä me kuulumme koko maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, lähenee oma hetkemme. Se hiipii hiljaa ulkona puiden alla ja istahtaa sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin. Taimet uinuvat, marrot ja ikäliköt nukkuvat, valveilla ovat…» Valkean käsivarren liike häivähti peränurkassa hämyn läpi, »Valveilla ovat…?» kysyi palsami pidätetyin äänin. »Vain ne jotka—kukkivat!» kuiskasi verenpisara.
»Jumala, kuinka sinä olet ihana, sinä minun Tumma tyttöni! Sinä olet kuin yö—huumaava ja kiehtova kuin yö, salaperäinen ja sulettu kuin syysyö, jota ainoastaan kirkkaat elosalamat valaisevat.
»Nyt vasta minä ymmärrän mitä nuoruus ja rakkaus on! Kuinka se on suuri ja kaunis, kuinka se tulee kuin kuningas kultaisissa vaunuissa, ja viittaa meidät luokseen ja tempaa meidät mukaansa.»
»Mutta miksi väriset, armaani? Miksi kätesi niin kuumasti puristaa ja silmäsi niin kummasti katsoo?»
»En minä tiedä… Minun on liian kuuma. Ei, ei; minä olen liian onnellinen…»
»Liian onnellinen—?»
»Ei, ei, en minä tiedä… Minä toivoisin jotakin…»
»Sano se toivomus minulle!»
»Ei, ei; en minä mitään toivo, enkä minä osaa mitään sanoa. Minä…»
»Mitä sitte? Etkö voi sitä minulle sanoa?»
»En minä voi, enkä minä tiedä. Minä … pelkään.»
»Pelkäät—? Minua?»
»Ei, ei; kuinka minä sinua pelkäisin! Minä vaan…»
»Sano, sano se minulle! Minä ymmärrän sinua puolesta sanasta.»
»Minä pelkään… Ei, ei; en minä osaa sitä kuitenkaan sanoa—voi kuinka äärettömästi minä sinua rakastan!»
»Ja kaikkein ihanimpana kaikista kauniista hetkistä», kuiskasi taasen palsami, »on minun mielessäni säilynyt se hetki, jolloin ensi kertaa kukkaan puhkesin, kun terälehdet avautuivat ja aurinko suuteli suoraan sydämeen.»
»Siinä sinä oikein sanoit», virkkoi verenpisara liikutettuna. »Minä sen tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana. Ja aavistamme ja riemuitsemme ja kyselemme itseltämme: joko pian, joko tänään? Ja toivomme ja pelkäämme, emmekä tiedä itsekkään mitä toivomme ja pelkäämme, ja kuitenkin sen tiedämme. Emmekä ajattele mennyttä emmekä tulevaa, vaan juuri sitä lähenevää hetkeä… Vihdoin se tulee, ja terälehdet punertuvat ja avautuvat, ja kaikki hiukenee, ja me tunnemme sulautuvamme valoon ja lämpöön.»
* * * * *
Onni seisoi vuoteen ääressä ja katseli hiljaisesti hymyillen.
Tytön valtoimet suortuvat lepäsivät kuin musta silkkihuivi valkoisella päänalusella. Niiden päällä uinui nuorukaisen pää.
He pitivät toisiaan molemmista käsistä ja katselivat syvälle toistensa silmiin. Onni oli seisonut pitkän aikaa heidän vuoteensa ääressä, mutta ei ollut kuullut heidän sanaakaan sanovan, oli vain nähnyt heidän koko ajan noin toisiaan katselevan ja hellästi hymyilevän.
Aurinko kiipesi hiljalleen harjun rinnettä ylös, hypähti sinne päästyään yhdellä askeleella kedon poikki ja kurkisti ikkunasta sisään.
Tyttö kohotti katsettaan.
Aurinko katsoi tyttöä suoraan silmiin.
Tyttö kavahti. Niinkuin hän olisi havahtunut syvästä unesta, niinkuin kaikki olisi näyttänyt toisenlaiselta, oudolta ja kummalliselta:
»Onko auringollakin silmät…? Onko se muinakin aamuina minua katsellut…?»
Kului hetki. Hän kohotti uudelleen arasti katseensa.
Aurinko katsoi suurin, kysyvin silmin—juuri niinkuin äiti katsoo, kun hän ei mitään puhu, vaan ainoastaan katsoo.
Tyttö tunsi veren tyrehtyvän suonissaan, katse vaipui eikä enää noussut—kaksi suurta kyynelhelmeä väreili silmäripsissä.
»Mitä—?» sanoi nuorukainen säpsähtäen ja kohosi toisen kyynärpäänsä varaan. »Mikä sinun nyt tuli, minun Tummani?» Hän puristi tyttöä lämpimästi kädestä: »Miksi alaspäin katsot?»
Kyynelhelmet värähtivät—ja putosivat raskaasti vuoteelle. Tyttö painoi äkkiä päänsä tyynyyn ja kääntyi kasvoilleen.
»Voi minun Tummani!» hätäili nuorukainen, tuntien palavaa halua puhua hänelle lohduttavia sanoja.
Tytön paljastuneet hartiat alkoivat värähdellä ja pidätetyt nyyhkytykset huokailivat raskaasti kasvojen alla.
Niinkuin kylmä rauta olisi tunkeutunut nuorukaisen lävitse, niinkuin hän äsken olisi lentänyt sinisissä korkeuksissa, mutta nyt äkkiä pudonnut ruhjotuin siivin terävään louhikkoon ja kuullut ympärillään ääniä, jotka itkivät ja valittivat.
Nuorukainen vaipui raskaasti suulleen ja upotti kasvonsa mustiin suortuviin.
Kaksi ihmislasta, kahdet värisevät hartiat, kahdet kyynelissä kylpevät kasvot—raskaat huokaukset täyttivät huoneen.
Onni painoi kätensä korvilleen ja hiipi hiljalleen ovelle. Aurinko kääntyi poispäin ja peitti himmentyneen silmänsä. »Suru!» kuiskasi verenpisara ja punainen kyynel tipahti ikkunanlaudalle.
Niinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin ruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet ja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa—ei nuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi ilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa.
»Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?» kysyi nuorukainen väräjävin äänin.
»Anteeksi—?» vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa.
»Etkö koskaan minua pahalla muistele?» kysyi taasen nuorukainen.
»Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut minulle kaikki?—Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?»
»Niin, miksi meidän pitää nyt erota?» huokasi nuorukainen, tietämättä mitä vastaisi.
»Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!»
»Ja jos sinä tietäisit … voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille voin?»
»Älä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille mitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut minulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua nähdä—joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.»
»Ehkä minä tulen sinua katsomaan…»
»Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!»
Nuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja näytti sitte tytölle.
»Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua päästää?»
»Ja kuinka minä voin mennä?—Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan päivä!»
»Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio—en minä nyt sitäkään pelkäisi, en yhtään… Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa sinua vielä kerran, näin, tällälailla—etten minä sinua koskaan unohtaisi.»
»Voi voi, minun Tumma tyttöni!» sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen rintaansa kohosi hätä ja tuska—niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu ja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. »Yksi rukous minulla vielä sinulle olisi»—hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto—»ettet sinä tämän jälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran omaksesi valitset.»
»Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?» sanoi tyttö ihmetellen.
»Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.»
»Ei, ei, se olisi väärin. Silloin täytyy!»
»Sen vaan minä yksin tiedän», sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen sekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään.
»Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin rukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee», pyysi nuorukainen.
»Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin», vastasi tyttö vetäen nuorukaisen itseensä kiinni.
He irtautuivat ja nousivat.
Tyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä—huulet tapasivat toisensa.
Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin niinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin ilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja sitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää ilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö olisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja ummistuivat—tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean, verettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen, häviämätön merkki.
»En minä voi mitenkään sinusta näin erota!» sanoi nuorukainen tuskaisesti. »Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen sinua katsomaan—ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että ennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.»
Tytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen katsonut—ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta ulos.
7. PlHLAJANTERTTU
»Tiedätkö, miksi minä olen sinut Pihlajantertuksi ristinnyt?» kysyi nuorukainen, pitäen vieressään istuvan nuoren tytön kättä omassaan.
»Varmaankin senvuoksi, kun minä niin kauheasti punastuin silloin, kun sinä minua ensi kertaa puhuttelit», tyttö kainostellen vastasi.
»Ei, ei! Etkö osaa paremmin arvata?»
»En minä osaa, en minä ole koskaan sitä ajatellut. Minusta vaan Pihlajanterttu on ollut niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä iloinen.
»Rumankos minä olisin voinut sinulle antaa?» hymyili nuorukainen. »Mutta sen takana on paljo, hyvin paljo, kun sinä vaan voisit minua ymmärtää.»
»Ehkä minä ymmärrän», tyttö sanoi, katsoen häntä luottavasti silmiin.
»Et sinä minua kokonaan ymmärrä—eikä se ole tarpeenkaan. Mutta pääajatuksen sinä kyllä ymmärrät… Katsoppas! Minusta viime kevät oli niin ylen kaunis, ja minä olin niin onnellinen että elämä oli niin kaunista. Mutta sitte tuli kesä ja syksy, ja ruoho alkoi kalveta ja lehdet kellastua, ja minun tuli niin kovin ikävä.»
»Niinkö, että sinulla on ollut ikävä kesä…?» sanoi tyttö hellästi.
»Kovin ikävä—näetkös, kun minä en voinut unohtaa sitä minun kaunista kevättäni, vaan sitä alati ikävöin. Kun minä olisin edes ollut niillä samoilla paikoilla, vaan kun minä olen tällainen kulkija…»
»Minkästähden sinä sillalailla kulet?»
»Kun minä olen kulkemaan luotu», huokasi nuorukainen ja jäi eteensä tuijottamaan.
»Mutta missä sinä silloin olit…?» kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen, ja katsoi häneen tutkivasti.
»Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää—en minä nyt enää kevättä muistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte näytti että syksykin on kaunis.»
»Näyttikö sen joku?»
»Näyttipä niinkin—tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin näin.»
Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.
»Se näyttäjä oli—muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle—ei, ei, et sinä mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai menenkö ohitse?»
»Olisitko sinä mennyt ohitse…?»
»Kyllä minä niin ajattelin—kun minä kuitenkin olen ohimenijä… Minä en tietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.»
»Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.»
»Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani… Mutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on ollut näin kaunis syksy.»
»Ja minulla…», kuiskasi tyttö.
»Niin—sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee ja mitä ihminen etsii.»
Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen:
»Puhu vielä—siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua niin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!»
»Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei elämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään. Ilman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se ilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen silloin muuttuu aivan toiseksi?»
»Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?»
»Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka ihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu kokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma kirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman kauniiksi.»
»Juuri niin—kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä kaikki on kuin kaunista unta.»
»Ja muistatko juuri sen ajan, kun sinä rupesit minusta pitämään?»
»Sen minä aina muistan, aina!»
»Voi voi, kuinka kaunis sinä silloin olit—kun sinä vuoroin punastuit ja vuoroin vaalenit, etkä tietänyt minne katsoisit, ja rintasi tykytti, etkä uskaltanut itsellesikään tunnustaa minkävuoksi se tykytti. Minä katselin sinua silloin kuin varkain ja olisin toivonut ettet sinä olisi minua ollenkaan nähnyt, vaan että minä olisin voinut jostakin lymypaikasta koko ikäni sinua sellaisena katsella.»
»Mutta sinä et tiedä kuinka rauhaton minä silloin olin—en minä olisi voinut sitä kauvan kestää.»
»Kyllä minä sen tiedän… Ja vielä kauniimpi sinä olet sitte ollut, kun sinä minulle avauduit ja minä olen voinut sinun silmistäsi lukea kaikki niinkuin avatusta kirjasta, ja voinut sinua kiittää siitä, että sinä minulle elämän jälleen kauniiksi teit.»
»Enhän minä mitään…», sanoi tyttö, punastui ja painoi katseensa alas. Mutta nosti sitte jälleen silmänsä, tarttui molemmin käsin nuorukaisen takin rintapieliin, ja tehden kohoutuvan liikkeen katsoi häneen kysyvästi.
Nuorukainen hymyili vastaukseksi.
Tyttö vetäytyi hiljalleen ylös syliin ja pani molemmat kätensä hänen kaulansa ympäri:
»Saanko minä olla näin?»
»Saat—juuri sillälailla», sanoi nuorukainen ja laski toisen kätensä hänen vyötäisilleen.
Tyttö lähensi päätään kysyvin katsein…
»Ei, ei!» sanoi nuorukainen ja laski kuin hellästi torjuen toisen kätensä hänen olkapäälleen.
»Miksi ei nyt?» kuiskasi tyttö kuin rukoillen.
»Siksi, että näin on parempi. Sinun tulee vaan ikävä, kun minä olen tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.»
»Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi.
»Ei, ei; minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle.
Tytön silmissä kuvastui syvä mielenliikutus, mutta hän ei sanonut sanaakaan, antoi vain päänsä vaipua alas nuorukaisen rinnoille.
Nuorukainen tunsi selittämätöntä iloa, niinkuin hän olisi voittanut suuren voiton itsensä yli. Tytön lämmin hengitys huokui kuin kesäinen päiväpaiste hennon paidanrinnan läpi ja hän silitteli onnesta hymyillen tytön ruskeita suortuvia.
Hän aikoi juuri sanoa, että etkö sinä nyt itsekkin myönnä että näin on kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi polttavan hengähdyksen rinnassaan, ikäänkuin tulenkieleke olisi sattunut paljaaseen ihoon—kuumat huulet puristautuivat kiinni ja painoivat tulisia suudelmia paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat äkisti niskasta ja kiertyivät alempaa tiukasti hänen vartalonsa ympärille.
»Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen tuskaisella äänellä, ottaen tytön käsivarsista ja aikoen irtautua. Mutta hän tunsi samassa noiden suuteloiden menevän kuin polttavan hyväilyn koko olemuksensa läpi—niinkuin maanalainen tuli olisi äkkiä puhjennut hänen sisässään ja hukuttanut kaikki, mistä hän äsken oli iloinnut.
»Voi voi, Pihlajanterttu!» sanoi hän melkein itkusta väräjävällä äänellä, tempasi kuin huumeissaan tytön ylemmäksi, yhdytti kiihkeästi hänen janoovat huulensa ja sulki hänet niin rajuun syleilyyn, että molempien hengitys salpautui.