8. ENSI LUMI
Se lankesi sinä vuonna tavallista myöhemmin, vasta muutamia päiviä ennen joulua. Siksi ihmisistä tuntui niinkuin taivas olisi hopeata satanut.
Lapset tervehtivät sitä raikuvilla riemuhuudoilla ja räiskyvällä lumisodalla, naiset kantoivat sitä lapiomäärin huoneisiin ja kylvivät lattialle lakasemaan ruvetessaan, ja miehet kiinnittivät heläjävät kulkuset hevostensa ajokatuihin.
Metsäteillä kuhisi hilpeämielisiä ajomiehiä ja kaupunkiin johtavalla suurella valtatiellä kulki kuin katkeamaton pyhiinvaeltajain jono. Eivätkä ihmiset malttaneet olla huutamatta vastaantulijalle iloista tervehdystä ja sanomatta jotakin lumesta, olipa tulija kuinka outo tahansa.
Ilta alkoi hämärtää.
Olavi oli juuri palannut metsätöistä ja istui nyt pienen torpan pienessä kamarissa, missä hänellä oli asuntonsa, kun sisään astui vanhahko mies, muuan sen kylän isäntiä.
»Iltaa—terveisiä kaupungista!» tervehti mies.
»Iltaa iltaa! Ettekö käy istumaan?»
»Eipä ole oikein aikaakaan … minulla vaan on teille vähän kaupunginterveisiä. Syötin toissa iltana Välimäessä hevostani, ja sieltä niitä lähetettiin—tällaisia näin!»
Mies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville.
Nuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin kiitetyksi.
Terveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan, vaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen:
»Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan antaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain…?»
»Kertokaa vaan—kyllähän minä mielelläni…», sanoi nuorukainen, yhä edelleen hämillään.
»Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte iltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä jonkun juoksevan takanani.—Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja pysäytän.
Se juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket punottavat.
'Jäikö jotain?' kysyn minä.
'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa.—'Te puhuitte että se Olavi on nyt siellä teidän kylässä?'
'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?'
'Minä vaan tunnen sen, ja minulla olisi asiata.'
'Oo!' sanon minä ja naurahdan.
'Ei muuta kuin terveisiä', tyttö hätäisesti lisää.
'Kyllähän niitä menee, onhan nyt hyvä keli!'
'Voipikos teihin luottaa?' tyttö taas sanoo.
'Ettäkö hukkaisin tiellä?' kysäsen minä.
'Niin—taikka pilkaksi kääntäisitte.'
'Kuinkas minä pilkaksi kääntäisin, vanha mies?'
'Siihen minäkin luotin', tyttö sanoo. 'Tässä ne olisi!'
Sitte se antoi tuon tuossa.
'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran.
'Niin—ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.'
'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä.
'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.'
'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon minä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu.
Niin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen—voikaa hyvin!»
»Hyvästi! Kiitoksia paljon … kaikesta!»
Nuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi mitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka tuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen, kirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut tuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan. Kuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne pääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt entistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi niminen nuori mies.
'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja keskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää mitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta joutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että jotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan kasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi.—'Se on niin rehellisen ja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?'
Ja sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain hakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta—jotakin, jota hän on kauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää vihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan solmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin avata—ja hymyilee.
Nyt tyttö palaa sisään—se pieni käärö taskussa. Matkamies hankkiutuu juuri lähtöön. 'Pitää tässä mennä lehmänhaudevettä valmistamaan!' tyttö sanoo, ja menee karjankeittiöön ja katselee sen ikkunasta kuinka matkustaja irrottaa hevostaan. Nyt se jo ajaa portista ja nykäsee hevosensa juoksuun niittytielle päästyään. 'Nyt!' ajattelee tyttö ja lähtee jälessä.
Ja nuorukainen näkee kuinka tyttö juoksee ja kuinka kiihkeästi hänen rintansa lyö, kun hän pysäyttää miehen ja alkaa puhella. Kuinka hän punastuu ja kuinka hän katsoo, ja kuinka hän on niin iloissaan, kun saa asiansa toimitetuksi, ettei muista edes kiittääkkään, vaan juoksee kuin sen ilonsa kanssa kilpaa takaisin. Ja kuinka hän pihalle päästyään katsoo joka taholle ympärilleen, ettei vaan kukaan olisi nähnyt, ja menee sitte karjankeittiöön…
Nuorukainen avaa käärön—hiljaa, riemuisin tuntein.
Suuri tummanpunainen omena lausuu tytön terveiset.
»Pihlajantertun värikin!» huudahtaa nuorukainen, ikäänkuin tyttö olisi varta vasten valinnut senvärisen suuresta varastosta, vaikka hän tietää että se epäilemättä on ollut hänen ainoansa.
Ja nuorukaisen sydän paisuu ilosta ja ylpeydestä, että tyttö yhä vielä häntä muistaa: »Sellainen tyttö, sellaiset terveiset!»
Ja hänen ajatuksensa palaa kauniiseen syksyyn, ja hän kierittelee kuin hyväillen omenaa kädessään ja katselee hymyillen ikkunasta ulos.
Silloin hän tuntee niinkuin omena jollakin kohdalla aina nykäsisi häntä kädestä, ikäänkuin jostakin huomauttaakseen. Ja hän kääntyy katsomaan mitä se oikein on, ja huomaa kuoren olevan eräässä kohti koholla ja kohouman ympärillä kuin veitsellä piirretyn pyörön. Hän kohottaa uteliaasti sen reunaa. Silloin kohoaa pieni pyöreä lohkare kuin sievonen kansi—kannen alta näkyy valkoista paperia.
»Vielä lähempiäkö terveisiä—?» huudahtaa nuorukainen ja ottaa ilosta vapisevin käsin paperin kätköstään ja alkaa kiehittää sitä auki.
Se on aivan pieni lippu ja sen toisella puolella on tottumattomalla kädellä kiireisesti lyijykynällä piirretyt terveiset::
»Nyt minä tiedän mitä ikävä on. Oletko Pihlajanterttusi kokonaan unohtanut, minä joka ilta nukun vaan sinua ajatellen.»
Omena vierähtää nuorukaisen syliin, paperilippu vapisee hänen kädessään ja silmiin nousee himmeä kimallus.
Nuorukainen katsahtaa ylös. Suuria viileitä lumihiutaleita putoo raskaasti alas.
Kuluu hetki ja toinen. Ilma tummenee ja vihdoin kokonaan himmenee, mutta nuorukainen istuu yhä entisellään, paperilippu kädessään ja katselee ulos.
Hän ei näe enää mitään, mutta hän tuntee kuinka suuria, viileitä lumihiutaleita yhä putoo raskaasti alas.