9. ANNANSILMÄ
Annansilmä ikkunalla kukki—pienen kamarin pienellä ikkunalla.
Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä—tämä Annansilmä jo talvella kukki.
»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, miksi sinä nyt talvella kukit», puheli ajatuksissaan nuori tyttö—»että ilo hänen ikkunallaan hymyilisi.»
Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia—tämä Annansilmä jo joululta alotti, koko kevättalven kukki ja päivä päivältä yhä vielä somentui.
»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, kuinka kauvan sinä kukit. Sinä silloin rupesit, kun minä sinut tuvasta tänne muutin—ja kun ei häntä enää ole, jonka iloksi minä sinut muutin, silloin vasta sinä kukkimasta lakkaat.»
Tyttö kumartui yhä syvempään kukan yli.
»Yksi ainoa kukkanen tytöllä on—niin kaunis ja vieno», kuiskasi hän, painaen hennot huulensa hyväillen vastapuhjenneita vaaleanpunaisia terälehtiä vasten.
»Yksi ystävä tytöllä on—niin hellä ja hieno», hymyili kukka vastaan, nyökäyttäen päätään pihallepäin.
Ikkunan editse, sujahti suksilla solakka nuorukainen, lakki takaraivoon työntyneenä ja pieni reppu selässä heiluen.
»Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja riensi juoksujalkaa tuvan ja porstuan kautta portaille.
»Terveisiä, Annansilmä!» virkkoi nuorukainen tuskin kuuluvin äänin, mutta sitä säihkyvämmin silmin, asetellen suksiaan ja sauvojaan aitanräystään alle pystyyn.
Tyttö nyökäytti päätään ilosta säteillen.
Nuorukainen riensi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön eteen.
»Terveisiä!» sanoi hän uudelleen nauraen ja painoi leikiten kätensä tytön poskille.
»No no!» nauroi tyttö ja tarttui molemmin käsin hänen ranteisiinsa.—»Minä olen sinua niin odottanut. Äiti on kylällä ja miehet viipyvät vielä kotvan metsässä.»
»Niin että sinä olet ollut aivan yksin ja tietysti pelännyt kauheasti», nauroi nuorukainen, pitäen käsiään yhä tytön poskilla ja työntäen hänet sillätavoin takaperin kynnyksen yli.
He menivät kisaten tupaan ja nuorukainen vei reppunsa kamarin naulaan.
»Arvaappas mitä minä olen tänään kotiin hiihdellessäni ajatellut?» sanoi nuorukainen tupaan tullessaan.
»En minä sinun arvotuksiasi osaa koskaan arvata. Mitä sitte?»
»Sitä vaan että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi nuorukainen, ottaen tytön kädestä ja vetäen hänet penkille viereensä istumaan. »Ja jos minä vaan löydän sopivat puut, niin pian minä ne vieläkin teen.»
»Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtääkkään.»
»Siksipä—että oppisit! Ja sitte sinun pitäisi tulla jonakin päivänä minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin.»
»Niitä sinun hirmuisia tukkikasojasiko?»
»Vaikkapa niitäkin, ja nostaisin sinut kaikkein korkeimman kasan huipulle istumaan—niinkuin peipposen vain! Ei, ei; jotain muuta minä tarkotin. Katsoppas, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan toisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa kirkkonsa ja pappinsakin, ja…»
»Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi.
»Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat nähdä puhunko satuja.—Meillä onkin nyt hyvää aikaa.»
»Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi mihinkään lähteä … ja tuskin koskaan.»
»Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!»
Hän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta pienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän:
»Nyt lähdettiin!»
Tyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella.
»Etkö sinä vieläkään ymmärrä?» nauroi nuorukainen, ottaen huivin käteensä. »Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari viikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo hiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa jo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme.—Katsoppas tuonne!»
Leikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja katsoi hymyillen pihalle.
»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä.—Mitäs nyt, kun äiti naputtaa ikkunanlasiin?
'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei se kuitenkaan pysy pystyssä.'
'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me ponnistaudumme liikkeelle.
Ja hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me hiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen poikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu.
Mutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin hankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä kiedot kätesi niin kauniisti…»
»Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!» huudahti tyttö kuin puolittain tosissaan.
»Älä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista ilman minun apuani.
Ja sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä ylös—tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja siitä se alkaakin jo hakkuualue.
Me olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on juuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla.
'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä. 'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat oksilla kuin sinun silmäsi.'
'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi uskonut että metsä voi olla niin ihana.'
'Ei sitä uskokkaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä taas. 'Ja katsoppas tuota suurta tietä tuolla alangossa—se on valtatie, jota myöten kaikki tukkikuormat lähtevät metsästä. Sinne ne kertyvät kymmeniltä ristiin rastiin kulkevilta haarateiltä, niin että siellä voi joskus kulkea parikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, kolmannet puhelevat tai huutelevat toisilleen, ilo ja riemu saattajinaan kulkevat tukki-kuormat jokirantaan. Ja katsohan tuonne mäenrintaan! Siellä nousee paraillaan kaksi hevosmiestä tyhjine rekineen—eikös se ole somaa?'
'On, on', vastaat sinä. 'Kyllä jo myönnän ettet satuja kertonut.'
'Ja yhä somenee! Kuuletko kuinka tuolta mäen takaa kajahtelee kirveiden kalke ja kiirii kuin tervehdys meitä vastaan?—Nyt meidän pitää mennä miehiä katsomaan!'
'En minä, en minä, kyllä jo uskon!' hätäilet sinä. Mutta minä vastaan että kyllä meidän täytyy ja että sinä saatkin pysytellä loitompana.
Sitte me laskemme Kultasenrinnettä alas—hui sitä vauhtia! Ja nousemme toisen mäen rinnettä ylös ja pysähdymme mäen laelle. Sieltä jo näemme kuinka miehet häärivät alangossa puiden kimpussa.
'Ihankuin muurahaispesä!' huudahdat sinä.
'Ihan', vastaan minä. 'Ja nyt mennään niiden luo—mutta laskekkin pulskasti, muista se!'
Kohvettunut lumi kahahtaa suksien alla. Miehet nostavat päitään ja tyhmimmät jäävät suu auki katsoa toljottamaan.
'Päivää!' sanon minä ja hiihdän luo.
'Päivää!' kuuluu vastaus ja jotkut tuuppasevat peukalollaan lakkinsa syrjää, kun eivät oikein tiedä minä sinua olisi pidettävä. 'Mikä heilake se tuo on?' näkyy kaikkien silmistä.
'Se on vaan muuan kaupunginneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt maalaiselämää—pyysivät minun näyttelemään sille näitä metsätöitä', selitän minä miehille.
'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas siinä neitiä!'
'On, on! Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä suomen sanaa—siksi se noin loitolla seisoo.'
'Ettäkö niin ummikko?' ihmettelevät miehet.
'Onhan niitä', minä vakuutan.
Mutta miehet katsovat sinuun, silmät kysymysmerkkeinä ja tyhmimpien suut entistäkin enemmän ammollaan. 'Se on vaan pukeutunut noin maalaisittain, ettei herättäisi huomiota', selitän minä taas. 'Jos se nyt olisi hatussa ja niissä muissa herrashöpenissä, niin aivanhan teiltä silmät hankeen putoaisi, kun jo muutenkin noin töllistelette', nauran minä.
Ja miehetkin remahtavat nauramaan, että metsä raikuu: 'Onpas se näppärä!'
Sitte minä jo tulenkin sinun luoksesi ja me hiihdämme taas eteenpäin.
Mutta sinä alat ihan tosissasi ottaa minua tiukalle, että mitä se semmoinen kujeilu? Tämähän on ihan hassua!
Minun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt millaisen ilon se miehissä synnytti. Ne kaiken ikänsä muistelevat sitä ummikkoruotsalaista kaupunginneitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vaan täytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun ruotsia ne harvat sanat, mitkä muiden kuullen sinulle puhun, ja kun et sinä ruotsia osaa, niin sinä vaan hymyilet ja nyökäyttelet päätäsi ja puhut silmilläsi, niin kaikki käy täydestä.
'En minä sellaiseen peliin suostu!' intät sinä.»
»Enkä suostukkaan!» virkahti tyttö.
»Vaan siihenpä on melkein pakko—ei sitä nyt enää voi auttaa, kun kerran tuli alotetuksi. Ja kyllä se hyvin menee. Tällä kulmalla ei ole ketään paikkakuntalaista hakkuumiehenä, niin ettei sinua kukaan tunne.'
Ja sitte me hiihdämme eteenpäin, miesryhmästä miesryhmään. Kaikki sujuu mainiosti.
Mutta erään ryhmän luo tultuamme miehet paraikaa laittavat tervaisesta kuivasmännystä nuotiota.
'Nyt ne rupeevat päivälliselle—ja niin teemme mekin ja istumme heidän nuotionsa ääreen', sanon minä.'
Sinä tietysti intät vastaan, vaan suostut lopulta, kun minä vakuutan että kaikki käy hyvin, kunhan sinä vain pysyt ummikkona tai korkeintaan sanot 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä jotakin tarjoan.
Miehet häärivät loimuavan nuotion ympärillä, kun me saavumme luo. Sinä olet pelkästä pelosta punanen ja valkonen, niinkuin oikea herrashetale ainakin.
Minä taas kertomaan vanhaa juttuani kaupunginneidistä, ummikosta ja maalaisvaatteista, ja kysyn että saisimmeko mekin istuutua tulen ääreen—ehkä se tämä neitikin söisi jonkun kipenän.
'Ettäkö? Ja mitäs se täällä syö…?' ihmettelevät miehet.
'No sitä samaa kuin muutkin', päästän minä kuin väännettyä vitsaa.
Miehet kilvan hakemaan havuja sinun allesi.
Sitte istutaan. Minä sovitan sinut aivan reunimaiseksi, että voisit olla ikäänkuin takanani suojassa, jos pulmapaikka sattuisi.
Miten ihanaa! Tuli loimuaa, lumi sulaa kuin voi nuotion alta ja ympäriltä, ja miesten kasvot loistavat tulen kuumotuksesta. Kuka paahtaa lihaa, kuka kalaa pienissä kuusenoksavartaissa, ja melkein kaikki paahtavat jäätyneen leipänsä, joka tulee siten pehmeäksi ja nuorteaksi kuin vastikään uunista otettu.
Minäkin teen vartaan ja paahdan meidän leipämme ja lämmitän lihankin. Panen sitte lihan leivänkappaleille ja leikkelen sinun osasi veitselläni pieniksi suupaloiksi.
Miehet unohtavat syöntinsä, niin uteliaina he katselevat noita minun valmistuksiani.
'Behagas det, fröken?' se on: saako olla, neitiseni? sanon minä ja tarjoan.
Sinä hymyilet ja nyökäytät kiitokseksi, ja tietysti otat ja haukkaat. Ja kun olet syönyt ensimäisen suupalan, niin avaat suusi, ja minä näen silmistäsi että nyt sieltä tulee mitä selvimmällä suomenkielellä: 'erinomaista, enpä minä olisi uskonut että…'
'Tag lite' tili, var så god', se on: ottakaa hiukan lisää, olkaa hyvä! tokasen minä kuin hukkuva ja ojennan hädissäni lihaviipaletta.»
Tyttö ei voinut enää itseään pidättää, vaan purskahti hillittömään nauruun.
»No, nauramaankos sinä muka rupeat?» sanoi nuorukainen. »Sinähän päinvastoin punastut ja nakerrat hämilläsi niin nätisti kuin mikähän pieni hiiri…
'Ka, ihanhan se käy kuin tavalliselta ihmiseltä, vaikkei olekkaan kahvelia eikä lautasia!' ihmettelee joku miehistä.
Minä voin vaivoin pidättää nauruani ja sinäkin puret huultasi siellä minun kylkeni suojassa.
Sitte minä otan meidän maitoleilimme, jota olen pitänyt jo kotvan tulen ääressä.
'Mitenkäs nyt käy?' sanoo joku miehistä—kaikki odottaen katsomaan.
'Saamme nyt tehdä kristillistä tasajakoa, ellei neiti tahdo maidotta olla', sanon minä vakavasti ja olen supattavinani jotakin sinun korvaasi.
Sinä nyökäytät, otat astian ja ryyppäät sen suusta ja ojennat sen sitte minulle.
'Såsom nyss mjölkadt, niinkuin vastalypsettyä', sanon minä: Sinä hymyilet—miehet hymyilevät.
Sitte ryyppään minä, ja sitte taas sinä—minä sentään aina pyyhkäsen hihallani leilin suuta omain huulteni jäleltä, ennenkun sen sinulle annan. Se tietysti on miehistä hirmuisen hienoa.
'Tuotapa minä en olisi uskonut!' sanoo joku ja miehet alkavat taas jatkaa syöntiään.
'Mikäs siinä—maassa maan tavalla', sanoo joku toinen rohkaistuneena.
'Maassa maan tavalla, niin se ollakkin pitää!' päätän minä asiantuntijan varmuudella, ja syönti jatkuu kuin leikkiä lyöden.
Sen päätyttyä me loikoilemme tulen ääressä. Joku miehistä ottaa repustaan lehtitupakkaa ja alkaa hienontaa sitä kirveellä vastasahatun valkopäisen kannon nenässä—oli niin kiire aamulla, ettei kerjennyt kotona. Kutsuu sitte kaikki tupakalle, ja minäkin panen piippuuni, vaikka olenkin kaupunginneidin seurassa.
Sitte me jo lähdemmekin.
Mutta muutamia syliä päästyämme minä käännyn äkkiä ja sanon: 'Kuulkaapas, Heikki! Kyllä teidän nyt pitäisi sanella tälle neidille pieni lähtösaarna—tuossahan se on meidän kirkkomme.'
'Ilkiäisiköhän tuota?' kysäsee Holo-Heikki.
'Ilkiää, ilkiää, minun vastuullani!' vakuutan minä. 'Sehän se kuitenkin on kaikkein parasta—ja Antti on apuna messuamisessa.'
'Menkää, menkää!' kehottavat toisetkin.—'Kun se kerran on tänne sitä varten tullut, että kaikki näkisi!'
Heikki nousee suurelle kivelle ja Antti jonkun kannon nenään, ja Heikki alkaa pomiloida Käkelän papin tunnettua messua:
'Onko Keiturilta ketäkään kir-ko-ossaa?' 'Olenhan minäkin suuri ja mahtava he-erraa!' vastaa Antti että metsä raikuu.
Messun päätyttyä alkaa Heikki saarnata. Siinä on hiukan Jukolan veljeksistä, siinä on ruotsia, siinä mustalaista ja kaiken maailman mangerrusta sikin sokin ja sellaisena tulvana kuin keväinen virta. Miehet nauravat ja sinä olet naurultasi aivan nikahtua.
'Neiti käskee kiittämään sekä pappia että lukkaria', sanon minä, kun kaikki on päättynyt. 'Ei sano ennen niin mainiota saarnaa kuulleensa.'
'Sen arvasi!' riemuitsevat miehet. 'Kyllä se Heikki toimensa tolkulla tekee.'
Miehet viipottavat lakkejaan jäähyväisiksi ja me lähdemme.»
»Että oikeinko se on sellaista» kysäsi tyttö ihastuneena.
»Tietysti, tietysti, mutta älä virka nyt mitään! Me lähdemme jo kotiinpäin, puhutaan sitte kotona.
Ja me nousemme mäelle ja laskea hurautamme loivaa rinnettä alas.
Sitte tasangolla sinä yllyt aivan kilpasille kanssani, niin että minun on vaikea pysyä siinä pyräkässä edes rinnallasi. Poskesi hehkuvat kuin punaiset ruusut ja sinä lämpenet niin, että irrotat huivisi ja sitaset sen kuin vyöksi uumillesi.
'Et sinä ole ikänä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun sinä hiihtelet siinä rinnallani paljain päin, jotta vaalea lettisi vain heilahtelee. 'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä kutomassa huivissa vain—se se kuitenkin on kaikkein kauniin!'
Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin—ja nyt me jo olemmekin kotona ja istumme täällä sisässä.»
»Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se kaunista oli, niin tavattoman kaunista ja hauskaa—kun se tällälailla tehtiin se matka.»
»Tehdään se vielä toisellakin lailla, kun kerjetään! Ja se sujuukin sitä paremmin, kun sinä nyt jo kerran olit mukana.»
»Älä, älä, en minä kuitenkaan lähde!» intti tyttö.
»Sittepähän nähdään», sanoi nuorukainen. »Siitä sinä vaan näet mitenkä reipasta ja raitista tämä talvinen metsäelämä on. Iloa ja väliin suruakin, tapaturmia ja onnettomuuksiakin, mutta aina reipasta. Onko ihme että minä olen kotiintullessani hyvällä tuulella? Ja sitte täällä kotona—täällähän minulla on toinen metsä, yhtä puhdas ja raitis kuin se äskeinenkin. Annansilmä—istuppa tuohon, että saan taas sinua oikein katsella!»
Tyttö istahti hänen syliinsä ja pani kätensä nuorukaisen toisella olkapäälle: »Älä vaan tee minusta pilaa—kun en minä kuitenkaan mitään ole.»
»Sitä sinä et itse tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän. Ja sanonko minä nyt kerran sinulle itsellesi, mitä sinä minulle olet?»
Tyttö hymyili onnellisena: »Kun vaan sanot oikein todesti?»
»Todesti tietysti, kuinka minä muuta voisin sanoa.—Kuulehan kun kerron! Minä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljo valkoisia marmorikuvia, semmoisia joita jo kreikkalaiset veistelivät—olethan sinä niistä lukenut, muistatko?»
»Muistan, kyllä minä muistan, vaikken ole koskaan nähnyt», sanoi tyttö.
»Siellä oli niitä paljo, valkoisia kuin lumi ja aivan kuin eläviä. Ja vaikka ne olivat alastomia eikä mitään paikkaa oltu salattu, niin niiden edessä seisoi kuitenkin rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen edessä. Sillä ne olivat niin kauniita, ettei muuta ajatellut kuin sitä pyhää kauneutta, minkä Jumala on ihmisen ruumiiseen kätkenyt. Ja tiedätkö mitä minä nyt aijon sanoa?»
»Kuinka minä sen voisin tietää?» sanoi tyttö katsoen kainostellen alas—niinkuin hän kuitenkin olisi aavistanut mitä toisen mielessä liikkui.
»Minä aijon sanoa, että sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen valkoinen ja viileä marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen kuin pyhyyttä ja kiitän Jumalaa, joka on sinut niin kauniiksi ja vilpoiseksi luonut.»
»Nyt sinä kuitenkin rupesit minusta pilaa tekemään», tyttö valitti.
»Ei, ei, ei se pilaa ole, anna minun vaan puhua. Sano itse onko meidän välillämme koko tänä aikana ollut ainoatakaan kiihkeätä suudelmaa tai hurjaa syleilyä?»
»Hurjaa—?» kysyi tyttö suurin silmin.
»Niin … kyllähän sitä voisi semmoistakin olla. Minä olen luonnostani kiihkeä, mutta kun minä katson sinuun, niin kaikki lauhtuu ja sammuu. Voit uskoa, kun sanon, että sinä olet ollut minulle kuin parantava ja rauhottava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen että sinä olet minut kokonaan parantanut ja ratkaissut koko minun tulevan elämäni.»
»En minä nyt ymmärrä sinua ensinkään.—Mutta oletko sinä oikein todella ollut onnellinen?»
»Olen, olen, niin sanomattoman onnellinen. Ja minä olen ollut niin iloinen tuntiessani itseni niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi. Ja minä olen monesti ajatellut, että kuka voisi arvata että näin pienen harmaan torpan seinien sisällä asuu niin paljon kauneutta ja onnea. Tiedätkö mitä minä luulen? Että kaikissa pienissä harmaissa mökeissä asuu tämmöistä hiljaista salattua onnea, josta eivät muut tiedä.»
»Ei kaikissa, Olavi—ei kaikissa ole sinun kaltaisiasi!»
»Eikä sinun! Ei tietysti aivan samanlaista kuin meidän, vaan kuitenkin sinnepäin.»
Hän veti tytön lähemmäksi—he vaipuivat pitkään, himottomaan suuteloon.
»Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?» kuiskasi tyttö hämillään, hellä loiste silmissään.
»Kyllä kai—en minä voi tietää.»
»Ei, ei; ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei kukaan puhu eikä kukaan voi suudellakkaan niinkuin sinä. Tiedätkö mitä minä aina ajattelen ja katselen, kun sinä suutelet?»
»En suinkaan, sano, sano!» puhui nuorukainen innostuneesti.
»En minä sentään kehtaakkaan.»
»Häpeätkö sinä minua—sinä Annansilmä? Kerro nyt sinäkin kerran minulle jotain, kerrothan?»
Tyttö loi katseensa alas.
»Mutta sinä et saa nauraa, se on niin lapsellista. Minä … aina katselen sinun vasenta kaulasuontasi, kuinka kauniisti se silloin tykkii. Ja minusta tuntuu niinkuin sinun sielusi kulkisi sitä suonta myöten minuun—ja se kulkee, minä sen tunnen!»
»Nyt sinä sanoit niin kauniisti», vastasi nuorukainen, »ettet sinä ole koskaan niin kaunista sanonut! Ei puhuta enää, katsellaan vaan näin toisiamme…»
* * * * *
Kevät joutui, aurinko ja pakkanen kävivät ilmi sotaa—hanget ouruina vierivät.
Olavin mielessä alkoivat kummat ourut kuohua.
»Hän rakastaa minua—lämpimästi ja vilpittömästi!» puheli nuorukainen itsekseen. »Mutta onko hänen rakkautensa oikein suurta ja syvää, sellaista joka on valmis maan ja taivaan unohtamaan ja kokonaan rakastetulleen antautumaan?»
»Ja voisitko sinä ottaa sellaisen uhrin vastaan—sellaiselta tytöltä…?»
»En suinkaan, enhän minä sitä tarkotakkaan! Mutta kun minä voisin edes kerran veressäni tuntea, että hän on kokonaan minun ja minun tähteni valmis kaikki uhraamaan.»
»Ja sekö se olisi rakkauden syvin tunnusmerkki—häpeä!» Iltataivas selkeni, tähdet syttyivät, kummat ourut jäähän riittyivät.
Aurinko helotti, kummat ourut puroina juoksivat—nuorukaisen jälessä, sivuilla, kaikkialla, samean veden soliseva soitto alati korvissaan.
»Ja kuitenkin minä tahtoisin sen tietää—koetella hänen rakkautensa syvyyttä!»
»Etkö ymmärrä että se olisi raakaa, että sen täytyy loukata sellaista tyttöä?»
»Mutta sehän on vain kysymys, vain leikillä!»
»Leikillä…? Onko se sellainen leikin aihe?»
Ourut purojen pohjiin painuivat, mutta taivaalla purjehtivat lämpimät pilvet.
Kummat ourut koskina kuohuivat.
»Voiko rakkaus loukkaantua—kysymyksestä, joka juuri osottaa kuinka palavasti itse häntä rakastan? Ei, minä en voi kestää tätä epätietoisuutta, minun täytyy siitä vapautua ja saada selvyys!»
»———». Se toinen ääni hukkui vaahtoisten vesien pauhuun.
Nuorukainen otti tytön käden omaansa ja puhui, kauniisti ja lämpimästi.
Tytön kirkkaalle otsalle nousi tumma pilvi—niin tumma, että nuorukainen miltei katui kysymystään.
»En minä olisi luullut, että sinä olisit voinut minun rakkauttani epäillä ja että sinä olisit voinut minulta sellaista pyytää», sanoi tyttö miltei kyyneliin liikutettuna.
»Voi voi, tyttö kulta!» nuorukainen ajatteli. »Jos sinä tietäisit, kuinka se on? Se yksi sana vain, ja minä kerron kaikki, ja meidän onnemme on kahdenkertainen.»
Ajatteli, mutta ei sanonut—eikä osannut enää muuta ajatellakkaan kuin sitä ilon hetkeä, jolloin hän ilmaisee että se olikin vain viaton koetus.
»Juuri senvuoksi, että minä sinua niin suuresti rakastan», puheli tyttö, »en minä uskalla siihen suostua. Meidän on nyt niin hyvä olla, mutta minusta tuntuu niinkuin silloin tunkeutuisi jotain vierasta meidän väliimme. Ja se olisi niin ikävätä, kun sinä muutenkin niin pian lähdet?»
He vaikenivat ja katsoivat toisiinsa kaihoisin silmin—niinkuin jotain vierasta jo olisi tunkeutunut heidän väliinsä. Niinkuin he olisivat tahtomattaan pahottaneet toistensa mielen, ja siitä kärsineet.
Eron hetki päivä päivältä läheni, taivas yhä kaihonpilvissä asui.
Silloin, eräänä päivänä, hiipi tyttö nuorukaisen luo, omituisena, hentona ja liikutettuna kuin iltatuulessa väräjävä koivunritva—hiipi, kietoi lämpimästi kätensä hänen kaulaansa ja katsoi kummasti silmiin.
»Mitä, Annansilmä—?» kysyi nuorukainen ilon ja tuskan tyrehtämänä.
»Olavi … nyt minä…», värähti liikutettu ääni ja kasvot kätkeytyivät nuorukaisen poskea vasten.
Raju riemu valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tuliseen syleilyyn ja avasi suunsa sanoakseen vihdoinkin salaisuutensa. Mutta hänen rintansa löi niin ankarasti ja joku ikäänkuin kuristi häntä kurkusta, niin että hän ei saanutkaan mitään sanotuksi, vaan ainoastaan puristi tytön itseensä ja yhdytti hänen huulensa.
Niinkuin kaksi kättä olisi repinyt häntä eri suuntiin, ja vihdoin se toinen temmannut hänet kokonaan. Hänen rintansa oli tuskasta haleta huomatessaan, ettei hän voinut eikä enää edes tahtonut mitään sanoa.
Ja kun tyttö vastasi tulisesti hänen puristukseensa, hiukeni tuska ja kiihkeä antautumisen riemu valtasi hänet kokonaan.
»Minä rakastan sinua niin, kuin ainoastaan äitisi on voinut sinua rakastaa!» kuiskasi tyttö huumeissaan.
Nuorukainen miltei tyrmistyi—niinkuin joku syrjäinen silmä olisi äkkiä yllättänyt heidät salaisessa hyväilyssään.
»Olavi!» jatkoi tyttö ääretön hellyys silmissään ja ikäänkuin hän olisi äkkiä muistanut jonkun tärkeän, unohtuneen asian. »Sinä et ole koskaan minulle kertonut millainen sinun äitisi on…? Ei, älä kerrokkaan—minä tiedän sen itse! Hän on suuri ja kookas, niinkuin sinäkin, ja hän ei ole vielä lainkaan kumarassa. Ja hänellä on samanlaiset säihkyvät silmät ja syvät lahdekkeet hiustenrajassa kuin sinullakin. Ja hänellä on aina päällään suuri tummarantuinen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku, jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus tiellä käydessäänkin kutoo sukkaa.»
»Mistä sinä sen tiedät?» huudahti nuorukainen iloisesti hämmästyneenä ja ikäänkuin tuskastaan vapautuneena. Selittämätön riemu täytti hänen mielensä, että tyttö puheli hänen äidistään sellaisella hellyydellä.
»Minä vaan arvaan», sanoi tyttö. »Ja tiedätkö, kun minä niin kovin mielelläni tahtoisin nähdä sinun äitisi—hänet, joka on…»
»Joka on…?»
»Joka… Sinä et voi arvata kuinka minä haluaisin häntä nähdä. Kiertää salaa käteni hänen kaulaansa ja… Sano, Olavi, minulle yksi asia—suuteliko sinun äitisi sinua usein?»
»Ei, ei usein.»
»Vaan silitteli sinun hiuksiasi ja puheli sinun kanssasi usein kahdenkesken—niinkö?»
»Niin, niin…»
Nuorukaisen kädet olivat heltineet. Hän ikäänkuin tietämättään loitonsi tyttöä itsestään ja katseli kuin kaukaiseen etäisyyteen, vieno hymy vielä kasvoillaan, mutta silmissä suuri vakavuus.
Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä.
»Mikä sinun nyt tuli…?» kysyi hän hätääntyneenä, ikäänkuin peläten taasen hänen mielensä pahottaneensa.
Nuorukainen oli niinkuin ei olisi mitään kuullut, katseli vain kaukaiseen etäisyyteen.
»Sano, Olavi, sano mikä sinun tuli?» hätäili tyttö yhä levottomampana.
»Äiti vaan puheli minun kanssani kahdenkesken», vastasi nuorukainen väräjävällä äänellä.
»Niinkö—?» huoahti tyttö syvään. »Nytkö hän puhui?».
»Juuri nyt.»
»Mitä hän sinulle puheli?» kysyi tyttö hellän arasti.
Kului hetkinen, ennenkun nuorukainen vastasi.
»Hän sanoi että minä olisin huono poika … ja että minä jo olin huono kun pyysinkään…»
Tyttö katseli häntä pitkään vaijeten, ja hänen silmiinsä kohosi syvä, hetki hetkeltä kasvava liikutus.
»Nyt vasta minä sinun äitiäsi oikein, oikein rakastan!» kuiskasi hän kietoen kätensä hiljaa nuorukaisen kaulaan.