1.
Uutelan Juha, leskimies, istui pöytänsä ääressä ja lopetti parranajoaan.
Hän pani veitsen syrjään ja katsahti peiliin. Hiljainen kirkastus levisi hänen kasvoilleen.
»Kuinka tuo leuanalusparran ajaminen miehen nuorensi!» puheli hän ajatuksissaan. »Tuskin enää tunnen itseäni.»
Hän yhä istui ja katseli.
»Ryppyjä?—No, nuo eivät ole vielä mitään vanhuuden ryppyjä», ajatteli hän taas, silitellen sormellaan nenänjuuresta lähteviä juovia ikäänkuin ne poishangatakseen. »Nyt niitä tuskin huomaakaan.»
Sitten hän nousi ylös—suu hymyssä ja pienet viisaat silmät sädehtien leveän otsan ja pitkien hyväntahtoisten otsaryppyjen alla.
Hän pesi kasvonsa ja korjasi parranajovehkeet pieneen seinäkaappiin.
»Vai vanha?» hymähti hän silitellen kammalla vankkaa, tumpuraa tasatukkaansa. »Eihän tämmöinen mies vanhaksi tulekaan!»
Näin ajatellessaan hän tunsi itsensä suoraksi ja jänteväksi kuin nuori poikanen.
Mutta hän ei tyytynyt vain tuohon tuntoon, häntä halutti myöskin nähdä. Niin hän meni avoimesta väliovesta kamariin ja väänsi siellä säilikön päällä olevan kääntöpeilin sopivasti vinoon—hartiansakin nähdäkseen.
Hänen lyhyt, tanakka vartensa oli todella vielä suora. Niskassa tosin oli syvähkö vanhuudenvako ja kuivahtaneilla hartioilla lepäsi vuosien huuhkain, mutta niitä hän ei itse nähnyt.
»Minkähän ikäiseksi vieras mahtaisi minut arvostella?» hymyili hän näkemäänsä tyytyväisenä, kävellen lyhyin vanhanmiehen askelin takaisin tupaan.
Hän meni perälle ja alkoi katsella ikkunasta lumen alta vapautunutta harmaata kevätluontoa. Silloin hän vasta ikäänkuin muisti millä pohjilla koko parranajo ja kaikki muukin lepäsi.
Hän vaipui niin noihin ajatuksiin, ettei hän ensinkään huomannut kun huoneen ovi hiljaa avautui.
»Päivää Juha!» kuului tuttavallinen ääni oven luota.
Uutela miltei säpsähti.
»Päivää, sisar!» vastasi hän—äskeinen hymy vielä huulillaan ja silmät hiljaa sädehtien.
Mutta sisar jäi oven luo seisomaan ja katseli hämmästyneenä.
»No, mitäs tämä?» ihmetteli Uutela, vaikka sisaren hämmästys sai hänen yhä lämpöisemmin hymyilemään.
»Kun olet niinkuin...niinkuin naimaan menossa!» naurahti sisar puristellen iloisena hänen kättään.
»Vai niin sinusta näkyy», myhäili Uutela. »Mistäs tiedät vaikka menisinkin?»
»Oikeinko totta?» alkoi sisar hätäillä. »Sitä vartenkos sinä minut kutsuitkin?»
»No no!» rauhotteli Uutela.—»Vaan kumpikos meistä nyt kahvit keittää?» käänsi hän leikkisästi toisaanne. »Hellassa on vielä tuli.»
»Kyl'maar minä sitten», ilostui sisar ja ryhtyi heti toimekkaasti puuhaan.
Uutela puolestaan toi puita lisäksi ja istahti sitten lavitsalle uutisia kyselemään—taannoinen hymy yhä huulillaan ja syvällä asuvissa pienissä silmissä hiljainen säteily.
»Kyllä sillä jotain on», ajatteli sisar, tarkastellen tuontuostakin salavihkaa hänen kasvojaan.
»Oikein minua ihmetyttää», alotti hän kautta rantain. »Kun vielä tuon partasikin ajoit...»
»Mitäs niistä talvitakuista», naureskeli Uutela leikkisästi silmää iskien.
»Kyllä kai sillä sentään joku tarkotus on?» uteli sisar nyt rohkeammin.
Uutela katseli pitkän aikaa sisartaan salaperäinen hymy kasvoillaan. Sitten hän sanoi alennetulla, melkein hellällä äänellä:
»Kyllähän asia, Karoliina, nyt taitaa olla niinpäin, että minä todestaan vielä ajattelen mennä naimisiin.»
Sisar oli pudottaa kahvipannun kannen.
»Sitä minä en olisi uskonut!» pääsi häneltä.
»Etkä toivonut—niinkö?» kysyi Uutela hiukan terävästi. Mutta hän katui heti ja jatkoi veljellisesti:
»Kyllähän minä olen itsekin sitä asiaa ajatellut. Onhan synti että vieras pääsee perimään, kun meidän välimme...»
»Varjelkoon!» huudahti sisar. »Että otat tuommoisia puheeksikaan. Minulla on yllinkyllin loppuiäkseni—mutta...» Hän keskeytti epätietoisena ja katsahti taas veljensä kasvoihin.
»Mitä mutta?»
»Kun sinä sentään olet jo noin vanha», sanoi sisar hiljaa, veljen hymyilystä rohkaistuneena.
»Vanha?» myhäili Uutela. »Etkö sinä äsken puhunut toisinpäin?»
»Mitäs minä ulkonäöstä. Mutta kun on ikää jo melkein seitsemänkymmentä. Ja kun on ollut neljäkymmentäviisi vuotta naimisissa, niin...»
»Niin muka riittää...» hymyili Uutela tahallisen kaksimielisesti. Mutta hän katui taas heti, että oli eksynyt vanhalle miehelle sopimattomaan leikintekoon ja jatkoi vakavasti:
»Kukas ne toisen tarpeet tietää, tarpeita on niin monenlaisia. Ja jos minulla nyt sattuisi olemaan sellainen, vaikket sinä sitä tunne?»
»Enhän minä tunnekaan. Aattelin vain, että sinun on nyt niin hyvä olla sen jälkeen, kun myit talosi ja rupesit tähän vanhanmiehen päiville. On rahaa ja on tavaraa, olet saanut kaikkea mitä olet tahtonut.»
Uutelan pienet silmät välähtivät.
»Vaan jos ei olisikaan saanut kaikkea mitä on tahtonut? Jos vielä yksi puuttuu?»
Sisar katseli hämmästyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt veljensä silmien noin leimahtavan eikä kuullut äänen niin rinnan pohjasta tärähtävän.
»Sinä et näy ymmärtävän koko näitä asioita», jatkoi Uutela nousten ja mennen aivan sisarensa luo. Sitten hän katsoi silmästä silmään ja kysyi kahdenkeskisen hiljaa:
»Luulitkos sinä, että Maija-vainaa ja Lumikankaan torppa oli ensimäinen, mihinkä minä silmäni iskin?»
»Niinhän minä...»
»Eipäs ollutkaan, suurempia minä silloin tähtäilin!» Hän oli silmäränpäyksen vaiti ja hänen nenäpielensä alkoivat värähdellä. »Niinkuin muistat, niin minä palvelin silloin Anttilassa... Ja minä olin kyllin hyvä makaamaan Anttilan ainoan vieressä, saman peiton alla. Mutta kun minä otin puheeksi että rupeisimme olemaan päivilläkin rinnatusten, silloin minä olin—äpärä ja renki! Jokos nyt ymmärrät?»
Sisar katseli ja kuunteli kuin puusta pudonnut:
»Etkä sinä ole tuosta minulle mitään puhunut!»
»Koskas ihminen kaikkea puhuu, mutta sinun minä luulin hoksanneen.—Niin, silloin minä jumal'aut...»
»Älä kiroo!» ehätti sisar.
»Se on minun asiani!—Silloin minä vannoin, että minä vielä näytän kaikille talon pojille ja talon tyttärille ja kaikille aviolapsille kuka on äpärä ja renki!»
Nyt sisarenkin silmät välähtivät, sillä veljen puheessa oli eräs kohta, joka oli hänelle yhtä arka kuin toisellekin.
»Entäs sitten?» kiirehti hän.
»Sitten minä otin Maija-vainaan ja Lumikankaan, vaikka Maija oli melkein kymmentä vuotta vanhempi. No, hyvä ihminen muutoin, niinkuin tiedät, oikea työhullu. Ja sitten minä aloin näyttää. Kyllähän sinä muistat kuinka minä ostin Lumikankaan ja tein siitä talon. Vaan oli siinä, Karoliina, tekemistäkin. Viinapannu porisi melkein yötä päivää, minä itse ajoin Turut ja Porit myymässä, ja pitkät talviyöt sahata kihnutettiin lankkuja pärevalkean valossa metsässä—en minä niinä vuosina monta yötä Maija-vainaan vieressä maannut. Entäs kun minä sitten ostin Pertun talon, tiedätkös mitä minä silloin aattelin? No, Anttilan ainoa, ja te muut, aattelin minä, mitäs te äpärästä ja renkipojasta nyt sanotte? Entäs kun minusta tuli Uutelan isäntä? No, Anttilan ainoa ja te muut, aattelin minä—jokohan äpärä ja renkipoika alkaisi kelvata!»
Sisar oli aina pitänyt veljeään tavallista merkillisempänä miehenä, nyt hän ei tiennyt mitä aatellakaan.
»Kyllä sinä sentään olet, sinä Juha!» sanoi hän katsoen ihastuneesti veljensä silmiin. »Ja nyt sinä olet antanut äpärästä niin että riittää.»
»Ei vielä!» sävähti Uutela sellaisella äänen värähdyksellä, että sisar miltei säpsähti. »On vielä jotain näyttämättä!»
Hän kääntyi äkkiä ja meni ikkunan luo—niinkuin hän olisi kamppaillut näkymättömien voimien kanssa, jotka tahtoi toiselta salata. Sitten hän taas tuli luo ja puhui miltei kuiskaten:
»Miksen sitä sinulle sanoisi... Kun minun silloin täytyi väkisin luopua niistä tuumistani, niin minä päätin, että jos minä joskus jäisin leskeksi—sinähän muistat että Maija-vainaa oli kymmentä vuotta minua vanhempi—niin minä vielä näyttäisin kuka ottaa talontyttären ja nuoren. Ja nyt minä sen otan korkojen kanssa—että kerrankin muistavat äpärän ja rengin!»
Hän lausui tuon lopun sellaisella kiivauden voimalla, ettei sisar osannut heti mitään sanoa. Hän vain ihmetteli kuinka tuo tavallisesti niin tyyni veli oli nyt aivankuin toinen mies.
»Kenenkäs sinä sitten oikein otat?» kysyi hän vihdoin.
»Arvaa!» kehotti Uutela ja jännitys hänen kasvoillaan lientyi hymyilyksi.
»Mistäs minä arvaisin.»
»No—Keskitalon Mantan. Nyt sen tiedät.»
Sisar katseli ja ihmetteli.
»Mikäs nyt tuli?» myhäili Uutela.
»Ei mikään, ei mikään», puheli sisar hajamielisesti. »Minä vaan aattelen sitä iän eroa...Kun se Manta ei taida olla vielä kahtakymmentäviittäkään?»
»Kahta vailla!» hymähti Uutela kuin kiusotellen.
»Mutta eikös se sentään ole vähän liian nuori? Tuleekos siitä oikein?»
»Mitä?!» kivahti Uutela ja hänen silmänsä taas välähtivät. »Juuri hänen minä otan, en vuottakaan vanhempaa—menköön sitten vaikka...!»
Sisar seisoi aseettomana.
»Vahvassa maassa nokkoset kasvaa...» lausahti hän kuin itsekseen.
»Niin juuri! Minä olen istunut ja hautonut tässä vanhanpäivän töllissä kohta kaksi vuotta kuin mikähän takavaari. Nyt siitä saapi tulla loppu. Minä tahdon taas ottaa ohjat käteeni—ja ajaa omilla hevosilla!»
»Niin niin», sanoi sisar hajamielisesti. »Tuo kahvikin vallan unohtui.»
Hän rupesi hommaamaan kiireisesti kuppeja pöytään.
Mutta Uutela käveli pitkin askelin nurkasta nurkkaan.
»Äläkä sinä, Karoliina, siinä yhtään...» sanoi hän hetkisen päästä leikillisesti silmää iskien. »Täytyyhän äpäräin pitää yhtä.»
»Enhän minä mitään...tiedäthän sinä...» vakuutteli toinen kuin anteeksi pyytäen.
Sisarukset istuivat pöydän ääreen ja alkoivat juoda äänettöminä kahviaan.
He tuskin huomasivat, että ovi avautui ja aukeamassa näkyi laihat, kaitaiset kasvot, ovelan leikkisä hymy ohuilla huulilla.
»Jaha, kotona ollaan!» puheli avaaja. »Pistin pääni sisään, kun sattui matka ohitse.»
Sisarukset vaihtoivat merkitsevän silmäyksen ja Uutela pyyhkäsi kädellä otsaansa, ikäänkuin karkottaakseen kasvoiltaan äskeisen mielenliikutuksen viimeisetkin jäljet.
»Satuit paraaseen aikaan, naapuri», puheli hän hymysuin kättelemään mennessään.
»Vaan en oikein paras mies siihen asiaan», naureskeli tulija hattu toisessa kädessä ja toisella tukkaansa silitellen.
»Eikös Keskitalo kahvista pidä?» ihmetteli sisar.
»Rinta!» yskähti Keskitalo lyhyen, kuivan yskähdyksen. »Minä kyllä pitäisin, vaan kun se ei pidä, niin minkäs mahtaa», jatkoi hän kuin itsestään pilaa tehden.
»Istu nyt sentään!» kehotteli Uutela, yhä hymysuin ja silmät säteillen. »Minä tässä juuri siskolleni kerroin, mitkä tuumat meillä nyt on mielessä. Vaan tuo sisar pakkaa minua jo vanhaksi takseeraamaan.»
»Vanhaksi?» Keskitalo räväytti suuret, ulkonevat silmänsä avaraan ihmettelyyn. Mutta ne jäivät luonnostaan samaan asentoon, kun hän katsahti tarkemmin Uutelan kasvoihin.
»Jo nyt ihmeitä!» huudahti hän. »Sinähän olet ajanut partasikin, ja näytät nyt ainakin kymmentä vuotta minua nuoremmalta, vaikka minun kai tässä pitäisi iän mukaan olla saman verran sinua nuorempi. Jokohan minunkin täytyy ottaa veitsi käteeni?»
»Anna sinä vaan olla», myhäili Uutela. »Kun minusta kuitenkin tulee vävypoika ja sinusta appi—että olisi edes joku ero meidän välillämme.»
»No sitten ei sovi.»
He rupesivat kaikin nauramaan.
»Niin, Karoliina», puheli Keskitalo sisareen kääntyen. »Me aiomme tässä Uutelan kanssa ruveta vielä vanhalla iällämme ihmeitä tekemään. Minä olen ollut aina vähän kivuloinen ja pojat eivät ymmärrä isännyydestä vielä mitään, mutta kun minä saan tuommoisen vävypojan avukseni.» Hän sipristi silmälaudoillaan, ikäänkuin sisimpien ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten.—
»Vai mitäs Karoliina tuumii?»
»Tietysti, tietysti ... leikkiähän minä vaan.—Kotivävykös siitä Juhasta sitten tulee?»
»Niin on ajateltu», iski Keskitalo silmää.
Uutela hymyili tyyntä hymyään:
»En kai minä tässä rupea talontyttärestä mökin muijaa tekemään. Ja touhuun minun jo taas mieleni tekee.»
»Niin oikein!» ihasteli Keskitalo. »Mitäs aattelet, naapuri—emmeköhän nyt päättäisikin sitä lopullisesti?»
»Mutta mitäs Manta itse sanoo—noin vanhasta miehestä?» ehätti sisar puolittain leikillä, puolittain tosissaan.
»Manta itse?» hymähti Keskitalo. »Kiittäköön Jumalaa, kun saapi tuollaisen miehen! Ja muutoin»—hän iski Uutelalle silmää—»vaimo vaietkoon seurakunnassa—kyllä kai Karoliina sen lauseen tuntee?»
Karoliinan olisi tehnyt mieli sanoa jotain koska hänkin oli vaimoihminen, mutta hän vain hymyili, kun muutkin hymyilivät.
»Pidetään sitten päätettynä», myhäili Uutela. »Minä tulen lauantaina kihlat tuomaan.»
»Ja sitten asiat reilaan!» sanoi Keskitalo, sipristäen taasen silmälaudoillaan. »Ja niin me vielä ennen helluntaita istumme kukin viinapuumme ja viikunapuumme varjossa.»
He nauroivat kaikki.—Keskitalon raamatunlauseet sattuivat aina paikalleen, se oli tunnettu asia.
Keskitalo oli mennyt.
Mutta Uutela käveli pitkin permantoa, molemmat kädet takintaskuissa ja silmät hiljaa säteillen. Sitten hänen suunsa vetäytyi nauruun—kuului pieni myhähdys.
»Kumpikos meistä nyt oikein kosi?» sanoi hän sisareen kääntyen.
Sisar katseli ihmetellen: »Sinä kai—kukas muu?»
»Kyll'maar me kosimme yhtä paljon molemmat», nauroi Uutela hiljaista nauruaan. »Katsos, Karoliina—Keskitalo on kyllä hyvä talo ja suku arvossa pidetty, mutta siellä on kaikki velkana, niin että tämmöinen vävypoika on enemmän kuin joulu taloon—taitaisi muutoin pian vasara paukkua. Sillä raamatunlauseet eivät kelpaa velkojen maksuksi!» pisti hän kuin pilkaten. »No no, hyvä mies ja viisas mies—kyllä me toisemme ymmärrämme.»
Sisar ei voinut olla ihailematta veljeään—hän oli taas tuo sama tasainen Juha, jonka pinnalla ei näkynyt muuta kuin hymy ja viisaitten silmien hiljainen säteily. Se iän ero tosin vielä kerran pyrki mieleen nousemaan, mutta hän piti sitä jo itsekin lapsellisena.
Mutta Uutela yhä hymyili, jatkaen omia ajatuksiaan:
»Katsos, Karoliina! Minä en ole koskaan juossut onnen perään, minä olen vaan katsonut sitä lujasti silmiin, ja se on juossut minun perääni. Ja niin taitaa nytkin olla»