2.
Tämä oli hänen päivänsä, tämä toinen kuulutuspäivä.
Uutelasta tuntui niinkuin koko hänen entinen elämänsä, kaikki puuha ja ponnistus aina Lumikankaan ajoista asti olisi tarkottanut vain tätä päivää.
Hän heräsi jo neljän aikaan. Toukokuun aurinko helotti, kastehelmet kimmelsivät puissa ja ruohossa. Uutela ei ollut koskaan ennen huomannut semmoista kastehelmien paljoutta.
Kaikki muukin oli hänen mielestään niin toisenlaista. Ilma oli linnunlaulua täynnä, suurta ja pientä ääntä, viserrystä ja piipitystä.
Merkillisintä Uutelasta oli, että kukotkin olivat tänä aamuna aivankuin keskenään kilpasilla. Ensin lauloi Hankamäen kukko, sitten Alastalon ja aivan samaan aikaan jo Tuomalan, sitten oli koko kylä kukonlaulua täynnä. Ja taas joku!—Se kuului mäen takaa, Keskitalosta päin.
»Jokohan se Mantakin on mahtanut havahtua?» myhäili Uutela. »Luulisi jo vähempäänkin iloon heräävän!»
Kahdeksan aikaan Uutela läksi morsiustaloon—muhkean näköisenä mustissa verkavaatteissaan ja mustassa tasapohjaisessa lakissaan.
Hän ei voinut olla tiellä käydessään hymyilemättä, muistellessaan kuinka Hanna, morsiamen nuorempi sisar, oli arvellut että sulhasmiehenkin pitäisi ostaa itselleen hattu, niinkuin isällä ja muillakin oli. »Lapsettaa, lapsettaa», oli hän hymyillyt. »Lakissa minä olen laskenut koko ikäni.»
Aamiaisen hän söi Keskitalon väen kanssa. Morsian vain ei ollut mukana, hän vielä puuhaili kamarissaan, juhlatamineitaan kuntoon laitellen.
Sitten lähdettiin kirkolle.
Uutelan mieltä hiukan kaiveli, että hänen piti tehdä tämä matka toisen hevosella, vaikkapa apenkin. Hän oli kuitenkin omasta puolestaan ostanut uudet kärryt ja välähtelevät valjaat—se ikäänkuin tasotti asian.
Morsian—tanakkatekoinen, terveenpunainen tyttö—astui ulos silkkeineen, pitsireunuspuseroineen, pitkine kultavitjoineen ja sormuksineen.
Uutelan silmät säteilivät kirkkainta säteilyään. Hän oli vähällä sanoa ihastuneen sanan, mutta muisti samalla että sehän olisi kuin omansa kehumista, koska kaikki tuo komeus oli hänen morsiuslahjojaan.
Keskitalo pelasti pulasta.
»Kylläpäs se Manta nyt on korea—niinkuin Saaban kuningatar kunniassaan!» leikkasi hän kepeänleikkisästi raamatullisen vertauksen.
Morsian katsoi punastuen alas.
»Kaunis on—jumalan luomasta», myhäili Uutela. Nyt hän ei kehunut omaansa, ja asia oli kuitenkin sanottu.
Sitten he nousivat kärryille koko talonväen katsellessa. Uutela maiskautti hevosen liikkeelle.
Liinu oli tänään tavallista vinhemmällä tuulella—niinkuin hänkin olisi ymmärtänyt päivän merkityksen.
»Sinussahan taitaa olla oikein juoksijan vikaa», myhäili Uutela, kiinnittäen ohjia kireämmälle.
Hevonen iski yhä tulisemmin jalkaa, pyörät sirisivät ja valjaitten tinahelat välähtelivät—Uutelan omassa mielessäkin sirisi ja välähteli.
Hän ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.
»Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!» sanoi hän ääneen, ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen aika.
Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.
»Linnut niin laulavat!» sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.
Morsian ei vastannut.
Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro, kuletellen kevään viimeisiä vesiä.
»Purokin niin kauniisti solisee!» Uutela jälleen ihasteli.
Morsian oli yhä vaiti.
»Kas kun morsian on ajatuksissaan», hymyili Uutela. »No, antaa olla, aatelkoon ja iloitkoon nyt itsekseen, niinkuin minäkin.»
Metsä loppui ja Liinu puhaltihe loivaa alamaata rivakkaan raviin. Edempänä näkyi muutamia jalan kulkevia kirkkomiehiä.
He sivuuttivat ne vaihtaen hymyilevän hyvänpäivän.
»Kas vaan tuota Uutelaa!» luki hän heidän hymyilystään. »Eikös ottanut nuorta ja pulskaa niinkuin hyllyltä. No, joka on nuorena jotain, on vanhanakin!»
Sen jälkeen näkyi kirkkomiehiä tiheän päähän.
Seuraavien ohi ajaessaan Uutela ei malttanut olla lisäämättä: »Kaunis ilma tänäpänä!»
»Ja hauskat ajat!» vastasi joku iskien merkitsevästi silmää—toiset hymyilivät.
»Niin on, niin on», myhäili Uutela, yhä tyytyväisempänä.
Tie kulki nyt avaran vastakylvetyn peltovainion läpi. Pitkät väkevämultaiset sarat hyväilivät Uutelan maamiessilmää ja houkuttelivat hänen aivankuin vetämään kostean mullan keväistä tuoksua sieraimiinsa.
»Kelpaa nyt kauranjyvän itää!» virkahti hän iloisesti.
Morsian ei sanonut siihenkään mitään.
Mutta Uutelasta tuntui, että pitäisi heidän sentään jotain keskenäänkin puhua.
»Montakos hehtoa teillä tänä keväänä kauraa kylvettiin?» kysäsi hän. »Jouduitkos tietämään?»
»En!» vastasi morsian. Mutta hän säpsähti itsekin vastauksensa lyhyyttä ja lisäsi kiireisesti: »Kun en sattunut yhtään kuulemaan.»
»On se isäsi mahtanut ainakin kymmenen hehtoa», puheli Uutela tyytyväisenä.
Kirkkokin jo näkyi. Uutela päästi Liinun rivakkaan juoksuun.
Lähemmäksi jouduttuaan he ajoivat muutaman poikaparven ohi. Uutela tunsi pitenevänsä ja suorenevansa, hän kiristi Liinun pään ylpeästi koholle ja ajoi sivulleen vilkasematta ohi.
»Näin sitä tyttöä viedään!» teki hänen mieli huudahtaa. »Miltäs tuntuu?»
Kirkonmäellä oli jo runsaasti väkeä. Hevoset seisoivat pitkin aitovieriä ja kiinnitysjohteita. Ihmisiä liikuskeli sinne tänne tai seisoskeli pienissä ryhmissä hiljaa puhellen.
Uutela ajoi erään johteen luo. Hän aikoi oikein auttaa morsianta kärryiltä, mutta tämä pyörähti niin nopeasti alas, ettei Uutela ennättänyt kuin vähän hihaa sivuta ja hymyillä.
Sitten hekin lähtivät liikkeelle.
Uutelasta tuntui että kaikki katselivat vain heitä, ensi sijassa kuitenkin häntä, Uutelaa.
»Mitäs siinä nyt ujoilet», myhäili hän hiljaa morsiamelle, joka näytti hiukan kuin punastelevan ja vitkailevan. Itse hän asteli pystypäisenä, hymyillen lämpimintä hymyään ja nyökäytellen päätä oikealle ja vasemmalle, jopa väliin lakkinsa lippaakin kädellään sipaisten.
»Mennäänköhän kirkkopihaan kävelemään ja hautaristejä katselemaan?» ehdotti hän morsiamelle.
»Mennään vaan!» sanoi morsian ilostuen ja oikasi pientä sivuporttia kohti.
Uutela nauroi: »Ei nyt sentään takaporteista, mennään pääportista vain.»—Morsian seurasi hämillään.
Lähellä porttia seisoi muutamia tuttuja isäntiä. Uutela ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan ainoastaan nyökäytteli päätä ohimennessään.
»Ei taida Uutela nyt joutaa juttelemaan?» sanoi joku leikkisästi silmää vilauttaen.
»Toisen kerran, toisen kerran», hymyili Uutela olkansa yli jatkaen tyytyväisenä matkaansa.
Portin luona oli vehnästenkaupustelija, olipa limonaatiakin suuren tavaralaatikon kannella. Myyjä aivan erikoisesti iski Uutelalle silmää, katsahtaen samalla morsiameen.
Uutelan olisi tehnyt mieli ostaa—vain sentähden että tämä kaikki oli niin hauskaa ja ihmiset niin erityisen huomaavaisia. Mutta hän oli liian ylpeä tarjotakseen laatikon kannelta, siksi hän ainoastaan hymyili ja nyökäytti ystävällisesti päätään.
He astuivat sammaltuneella kiviaidalla ympäröityyn suureen kirkkopihaan, jonka toinen puoli oli hautuumaana. Koivut ja pajut jo vihottivat, haavat yksin seisoivat tummina ja alastoman vakavina.
Kihlatut lähtivät kiertämään hautuumaan käytäviä, aina väliin pysähtyen ja hautakirjotuksia lueskellen. Morsian ei puhunut juuri mitään, mutta Uutelalla oli tuontuostakin joku hyvänsävyinen sana entisistä nuoruuden tuttavistaan, joista monet jo lepäsivät mullassa.
He olivat pysähtyneet erään yksinkertaisen, hiotun kiven eteen.
»Kenenkäs se on?» kysyi Uutela, joka ei osannut latinaisia kirjaimia.
»Saksan Ingrid», luki morsian. Mitään muuta ei kivessä ollutkaan, ei edes syntymä- eikä kuolinpäivää.
»Vai niin, vai se nyt on sen Saksan Ingridin—ja oikein kivi!»
Morsian käveli edelleen, mutta Uutela jäi yhä kiveä katselemaan. Merkillistä! Nyt vasta hänelle ikäänkuin selvisi Ingridin tarina. Kuinka nuori vierasmaalainen nainen hoiteli Huhdin majuria, vanhaa miestä. Jaa-a, siinä on ollut paljon, kun sen oikein ymmärtää! Hänen teki mieli puhua tästä uudesta käsityksestään morsiamellekin, mutta sitten hän vasta muisti: eihän heitä, majuria ja Ingridiä, oltu edes vihitty—ja vaikeni.
Morsian oli sillä välin kulkenut pohjoista kulmaa kohti.
Uutelalle tuli melkein hätä—sielläpäin oli Maija-vainaankin hauta. Niinkuin siellä kulmassa, suuren haavan alla, olisi maannut köyhä sukulainen, josta ei mielellään puhu.
»Eiköhän mennä jo kirkkoon?» huusi hän morsiamen jälkeen.—»Kun ne eivät kuulu pitävän, että niille muistutetaan entisistä vaimoista», puolusteli hän itseään ajatuksissaan. »Ja mitäs meillä oikeastaan on kuolleitten kanssa tekemistä!»
He läksivät suoraan kirkkoon, katselematta enää sen enempää edes tien varrella olevia ristejä.
Kirkko oli jo melkein puolillaan, kun he astuivat pääkäytävän ovesta sisään.
Mutta morsian rupesi heti oven luona katselemaan sivuilleen.
»Eiköhän jäädä tänne?» kuiskasi hän. »Täältä näkee niin hyvin.»
Uutela pysähtyi ja katsoi kuin tutkistellen häntä silmiin. Mutta sitten hän taas hymyili tyyntä hymyään.
»Ei, kyllä me menemme lähelle alttaria», sanoi hän.—»No, eihän se niin ylötön ihme ole—täytyy nuoria ymmärtää», tyynnytteli hän itseään.
Tämä oli Uutelan mielestä hänen elämänsä kaikkein juhlallisin hetki, kun hän näin astui nuoren morsiamensa kanssa kirkon läpi, kaiken kansan katsellessa. Hän kulki hitain, varmoin askelin punaiseksi karahtaneen morsiamen rinnalla, jopa tervehti ohimennen muutamia tuttavampia katseella, koska päännyökäytys ei sopinut.
He istuivat lähelle alttaria—Uutela käytävän oikealle, morsian vasemmalle puolelle.
Jumalanpalvelus oli alkanut.
Mutta Uutela ei joutanut sen menoa paljonkaan seuraamaan; hänen mielensä oli täyttänyt uusi ajatus. Hän oli pappia odoteltaessa katsellut alttaritaulua, ja silloin hänen sielunsa läpi kulki kuin uusi valaistus.
Taulu esitti Mariaa ja Joosefia Jeesuslapsen kanssa. Uutela oli heikko raamatun tuntemisessa, mutta joku kohtaus heidän elämästään se mahtoi olla.
Maria oli kaunis nuoressa kukoistuksessaan—Uutelasta näytti että hänen kasvonsa olivat hyvin paljon Mantan kasvojen kaltaiset, vaikka tietysti kauniimmat, koska hän oli Jumalan äiti. Mutta se ei tässä ollut merkillisintä, vaan—Joosef. Kuinka hän nyt vasta ensi kerran huomasi, että Joosef olikin vanha mies, ainakin 60, ellei 70:kin ikäinen. Ja päälaki jo aivan paljas! Hän ei voinut olla ikäänkuin vertailematta—hänellä itsellään oli vielä aivan täysi vankka tukka, eikä hän muutenkaan missään tapauksessa näyttänyt noin vanhalta.
Tämä kaikki vaikutti häneen niin omituisesti, että hän tunsi hiljaista väristystä ruumiissaan, sen yhteydessä mitä äsken oli käytävällä tapahtunut, kun morsian melkein esteli astua hänen rinnallaan kirkon läpi. Aivan selvään näki, että Maria tuolla taulussa hymyili toisella puolella kasvojaan niin rakkaasti Joosefille, vaikka katselikin ensi sijassa lasta.
Hänen olisi tehnyt mieli välttämättä saattaa tuo ajatus morsiamenkin huomioon, kehottaa häntäkin taulua katselemaan. Mutta he istuivat erossa.
Uutela katsahti käytävän yli.
»Aivan oikein, jo se katselee!» riemastui hän. »Ensin tietysti Mariaa—no, muuta ei tarvita, kyllä sinä sen toisen sitten huomaat.»
Morsian havaitsi Uutelan katselevan hellittämättömästi itseään. Hän kävi kasvoiltaan punaiseksi ja painoi päänsä alemmaksi.
»Nyt se ymmärsi ja häpesi», ajatteli Uutela kääntyen taas taulua katselemaan.
Marian ja Joosefin historia esiintyi nyt hänelle aivan uudessa valossa. Hän ajatteli sitä koko saarnankin ajan. Kuinka Joosef oli mahtanut puuhata ja rakennella taloja Natsaretissa, kuinka hän sitten oli kosinut—olivatkohan hekin käyneet kirkossa? Tietysti!
Ainoastaan kuulutusten aikana hän ajatteli muuta. Hän istui suorana ja arvokkaana, tuntien ihmisten katseet selässään. Ja hänestä tuntui että rovasti luki tavallista painokkaammalla äänellä: Talon tytär, nuori neito Manta Kustaantytär.
Lähtösiunaukseen kumartuessaan hän rukoili, että heidän välinsä tulisi samanlaiseksi kuin Marian ja Joosefin—niinkuin se nyt tänään oli hänelle uudessa valossa selvennyt.
Kirkosta lähtijöillä oli kiire. Jotkut ostelivat vielä vehnäsiä, toiset heittelivät hyvästejä, hevoset kuopivat maltittomina kärryille noustaessa.
Uutela oli aivan ensimäisiä lähtijöitä. Hän ei paljon katsellut eikä kuunnellut. Hänen mielensä täytti yhä tuo yksi ajatus, mielihyvä siitä että heidän kirkossakäyntinsä oli saanut sellaisen sisällyksen.
Kun hevonen ensimäisessä ahteessa hiljensi käynniksi, ei hän voinut olla varmuuden vuoksi sentään kysymättä:
»No, mitäs pidit taulusta—eikös se ollut kaunis?»
Morsian hätkähti, ymmärtämättä mitä toinen tarkotti.
»Kyllähän se oli...» vastasi hän umpimähkään, miltei itku kurkussa.
»Niinkuin arvasin», hymyili Uutela. »Kyllä se sen ymmärsi.»