11.
Yö oli joutunut.
Kuu kulki teräväkärkisenä rataansa Tähdet tuikkivat pistävinä. Taivas oli kylmä ja korkea.
Alla lepäsivät autiot hanget.
Siellä täällä lumikentän keskellä nukkui joku yksinäinen talo. Talojen vieressä vartioivat tummat, aavemaiset varjot.
Mutta pitkin kenttää kulki vihainen viima, yökoleana ja yksinäisenä.
Se tuli vaarojen kaidasta portista hiljaisena kuin huokaus, mutta leveni kentällä kylmänväkeväksi puhallukseksi. Se lakaisi pitkät taipaleet tyhjää, kunnes jostain tuiskujen kasvattamalta tieltä tai kunnaan töyräältä sai kahmalon irtainta lunta—harmahtavalla hangella juoksi valkeanvirisevä aalto.
Aukean reunamilla ja vaarojen rinteillä katseli kylmäntotinen, hiljaa huoahteleva metsä.
Tämän autiuden keskellä, kaitaisen järven lakealla jäällä kulki yksinäinen mies—etukumarassa, molemmat kädet lyhyen takin taskuihin työnnettyinä.
Vähänajettu tie oli äskeisen pyryn jäleltä epätasainen ja tupertava. Kulkija tuijotti omaan lyhyeen varjoonsa, joka häilyi sinne tänne hänen horjahtelevien askeleittensa mukaan.
»Niin olen nyt minäkin», ajatteli hän, »yhtä irrallinen ja häilyväinen.»
Viima vihlasi vihaisemmin, mutta hän ei sitä tuntenut.
»Miksi näin piti tapahtua?» ajatteli hän taas. »Minun elämäni on ollut nuhteeton ja kunniallinen. Harvoin mahtaa tämmöistä sattuakaan. Miksikä juuri minulle piti tämä kolaus?»
Hän huomasi äkkiä kuunvaloiset rantatörmät suoraan edessään ja pysähtyi—hän oli tullut järven päähän.
»Tästä minun pitäisi kääntyä?» huoahti hän raskaasti. »Vaan mitäs minulla on enää siellä tekemistä?»
Hän tunsi sellaisen yksinäisyyden ja autiuden sielussaan, että jos hänen edessään olisi ollut avanto, niin hän olisi aivan yhtä hyvin voinut astua eteen- ja alaspäin, kuin kääntyä takaisin.
»Olen aina ihmetellyt kuinka ihmiset voivat sellaista tehdä. Nyt en ihmettele. Kun ei ole maailmassa enää mitään, niin... Ja minulla ei ole mitään—eikä ole ketään, joka kaipaisi—Karoliinaa lukuunottamatta...»
Viima viilsi kylminä neuloina hänen ruumiinsa läpi—nyt hän sen tunsi, kun oli pysähtynyt.
Hän kääntyi hitaasti. »Onhan yhdentekevää minnepäin kävelen», ajatteli hän.
Mutta hänen ajatuksensa olivat sisarta muistaessa kääntyneet uusille laduille.
»Nyt ne paiskasivat minulle vielä kerran äpärän vasten silmiä!» kuohui hän katkerana. »Ja ehkä renkipojankin? Ehkä renkipojan äpärän entiselle renkipojalle ja äpärälle! Se vasta teko oli!»
Hän oli niin kuohuksissaan, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi—nyt kun viima hänen käännyttyään uhoi vasten kasvoja.
Ja niin hänen aivojensa läpi kulki koko hänen entinen elämänsä aina tähän yöhön saakka. Isättömän pojan ilottomat lapsuudenvuodet, vuosikymmenien taistelu, vastukset ja menestys, työn ilo, nuortuva vanhuus, joka ikäänkuin vain lämpeni ja syveni loppua kohti—niinkuin hyvän peltomiehen vaot syvenevät vuosi vuodelta.—Nyt tämä!
»Luulemme olevamme isännät ja herrat elämämme yli», jatkoi hän mietteitään. »Silloin tulee pieni sallimuksen mutka ja kaikki hajoaa—toinen mies tarttuu ohjaksiin ja sanoo: minä tässä isäntä olen!»
Hän tunsi sinä hetkenä sallimuksen käden suureksi monisyltäiseksi kämmeneksi, joka laskeutuu näkymättömänä takaapäin ihmisen hartioille niin raskaana ja musertavana, ettei voi paikaltaan liikahtaa, eikä enää ymmärrä mitään, ainoastaan tuntee sen painon.
»Ja onko tämä nyt Jumalan tahdosta?» ajatteli hän taas. »Mitä hän minusta tahtoo? Olisin minä luullut noita neuvottavia olevan muita ennen minua—niin minusta on näkynyt. Mitä hän tällä tarkottaa?»
Vaikka hän olisi kuinka miettinyt, niin hän ei voinut tuota tarkotusta ymmärtää. Kelvottomat ihmiset—niin hän päätti—tässä olivat rypeneet synnissä ja sitten vierittäneet kurjuutensa syyttömän niskoille.
»Tämäpäs merkillistä seulomista on!» huudahti hän ajatuksissaan. »Ihminen koettaa ja koettaa parastaan—ja sitten tämmöinen loppu. Tätä vartenko tässä on eletty? Mitä elämä sitten oikein on?»
Hän oli pysähtynyt ajatuksissaan. Hän kohotti päänsä ja katseli ympärilleen kuin vastausta etsien.
Mutta kukaan ei vastannut. Kaikki oli yhtä kylmää, autiota ja mykkää kuin hänen oma sielunsa.
»Elämä», päätti hän, »mitäs se muuta on kuin niinkuin tuo tie. Kiemurtelee, tupertelee, ja tuolla jo häviää näkyvistä. Ja ihminen on kuin nuo lumenrakeet, joita tuuli tuossa lennättelee. Nyt tuonne—hetken päästä tänne—aina niinkuin tuuli heittelee.»— — —
—
Hän lähti jälleen eteenpäin.
»Menisinköhän papin puheille?» ajatteli hän hetken päästä. »Jos se osaisi sanoa mitä tässä olisi tehtävä.»
Hän kulki pitkät matkat ajatellen tätä asiaa puolelta ja toiselta.
»Kyllä se sentään saapi jäädä», päätti hän vihdoin. »Ovat liian nuoria, niin kappalainen kuin rovastinsijainen.—Mitäs ne tämmöisissä asioissa! Taitaa olla vain yksin selviteltävä—kun se on yksin kannettavakin...»
Hän ajatteli kuitenkin edelleen, että olisi sentään kuin kuorman kevennystä, jos voisi jonkun kanssa puhua.
»Paremminkin poikain kanssa», arveli hän. »Ne ovat hyviä poikia—ja nyt minä niiden silmäykset ymmärrän: ne ovat kärsineet jo ennen minua.—Vaan eihän sokea voi sokeata taluttaa.»
Hän huomasi tulleensa tien haaraumaan, ja pysähtyi hätkähtäen. Siinä pieni sivutie nousi rinnettä ylös.
Siellä seisoi Hovi kuolleena ja aavemaisena. Hän näki korkeitten koivujen varjojen huojuvan salaperäisesti hangella ja kuuli niiden jäätyneitten varpujen hiljaisen kahinan ja naksahtelun viiman kynsissä.
Ja tuolla oli riihimäki! Vanha, vinoon löngähtänyt riihi näkyi olevan kaatumaisillaan—uudet hirsikasatkin näyttivät niin sortuvan pelottavilta kuun kelmeässä valossa.
Kaikki nuo, jotka vielä muutamia tunteja takaperin tuntuivat omaisilta ja rakkailta, näyttivät nyt kuolleilta ja luotaan karkottavilta.
Hänelle kiertyi vedet silmiin.
»Ei, eteenpäin minun täytyy, vaikka maailman loppuun!» Hän lähti taas astumaan.
Mutta viima puski niin vihaisesti hänen ohuen vaatetuksensa läpi, että häntä värisytti. Niin hän pysähtyi ja jäi miettimään.
»Voinhan sentään maata tämän yön pirtissä—menen sitten aamulla minne menen.»
Kun hän astui rinnettä ylös, niin hänet yllätti kammottava tunne—hän tunsi äkkiä itsensä vanhaksi.
Jalat tuntuivat taipumattoman jäykiltä. Niinkuin hän olisi ollut vanha käyristynyt katajaseiväs, joka vain oman käyryytensä jäykkyydellä vielä ponnisti eteenpäin.
»Mitähän vanhuus onkaan?» kysyi hän kauhistuneena. »Ei se aina ole sairautta ja heikkouttakaan—se on muuta.»
Pirttirakennuksen edustalle päästyään hän pysähtyi, katsellen sitä kuin vierasta taloa.
Silloin hän huomasi hämmästyksekseen Mikko-kissan istuvan katolla uuninpiipun reunalla.
Se teki häneen omituisen vaikutuksen. Niinkuin se olisi ollut uusi ilmiö tuossa suuressa käsittämättömässä elämänarvotuksessa, joka tänä yönä oli hänen eteensä avautunut.
»Onko sinullakin sellaisia aatoksia, joita pakenet tuonne miettimään?» ihmetteli hän.
Hän katseli pitkän aikaa ja tunsi itsensä liikutetuksi. Tuntui omituiselta, mutta samalla lohdulliselta, että tuolla pään päällä oli toinenkin elävä olento, joka hautoi yksinäisiä ajatuksia aivan niinkuin hän itse hautoi.