12.
Päivä kului päivän perään Uutelan tietämättä oliko hän elävä vai kuollut.
Hän eli yksinäisen ihmisen sisäistä elämää. Tänään korvensi tämä tuska, huomenna toinen, tänään hän oli löytävinään jonkun selvyyttä lupaavan rihmanpään, jo huomenna vaipui takaisin pimeyteen.
Yhden ainoan asian hän selvästi tunsi—ettei hän voinut toistaiseksi mitään tehdä eikä minnekään lähteä, ennenkun pääsisi itsestään ja elämästään selvyyteen.
Sen hän myöskin tunsi ytimiään myöten, että vanhuus oli hänet lopullisesti yllättänyt, että hänen elämänlankaansa piti enää vain hauraat päällyskuidut koossa.
Kun hän ensi kerran näki nuoren emännän, niin hän luuli olevansa tyyni, niinkuin hän oli päättänyt tyynesti tiensä kulkea, tuli lopuksi mikä tuli.
Mutta kun hän tahtomattaan osui katsahtamaan hänen pyöristyneeseen vartaloonsa, niin hänet valtasi uudelleen kammottava halu mennä luo ja sanaa sanomatta kuristaa hänet. Tai ainakin astua hänen eteensä ja sylkeä häntä kaikkein nähden silmille sekä samalla huutaa koko maailmalle se vääryys, mikä häntä kohtaan oli tehty.
Hänellä oli kuitenkin sen verran malttia, että ennätti ajatella mihinkä se voisi johtaa. Ja kun hän näki Riitan vaanivan katseen, niin hän koetti hymyillä, vaikka rinnassa yhä kuohui.
Hän ymmärsi nyt että Riitta tuon kaiken arvasi, oli kai arvannut jo aikoja sitten. Silloin hänen ylpeytensä, yhteinen perhe- ja hämäläistunteensa nousi uhmaavaan vastarintaan.
Kun hän nousi pöydästä, niin hän pakotti itsensä sanomaan ohimennen nuorelle emännälle pari sanaa—jotta sen sai ymmärtää sekä Riitta että sitä tietä muut, että tähän ei sivullisen sopinut sormeaan pistää.
Mutta sisäisesti häntä inhotti. Varsinkin iltasin, kun hän ihmishävyn vuoksi oli pakotettu menemään samaan kamariin Mantan kanssa. Hän tosin ikäänkuin ummisti silmänsä kaikelle, makasi erossa eikä koskaan puhunut kahdenkesken mitään, vaan tekeytyi heti nukkuneeksi. Mutta hänestä tuntui niinkuin hänet joka ilta olisi viety kidutuskammioon, ja ensi aikoina hänen piti purra hammasta pidättyäkseen purkaumasta.
Vaan mitään muutakaan hän ei toistaiseksi voinut—vain kitua ja vaieta.
Hän oli monesti koettanut tunkeutua asian ytimeen, tyynesti ja puolueettomasti.
Olihan totta, että hän itse oli tähän avioliittoon halunnut. Mutta että se olisi ollut Mantalle enemmän kuin kenellekään muulle Keskitalon väestä vasten mieltä, siitä hänellä ei ennen ollut aavistustakaan.
Nyt oli Hanna kuitenkin tuona onnettomana hetkenä sanonut jotain sentapaista.
Tosin iällä oli eroa, sen hän myönsi. Mutta mitään tavatonta siinä ei ollut, eikä tämä suinkaan ollut ainoa senlaatuinen tapaus. Ja miksei Manta ollut sanonut silloin suoraan? Ei kai hän olisi ketään väkisin nainut.—Miksei? Siinäpä se juuri vääryys oli!
Silloin hän muisti Keskitalon ja miten tärkeä hänen huonoille asioilleen tämä naiminen oli ollut.
Keskitalo tässä syyllinen on! päätti hän. Jos hän olisi silloin sanonut kuin mies: minä mielelläni tahtoisin, mutta tytär ei tahdo, niin asia olisi ollut selvä.—Sitten ne Savoon pakenemiset ja muut jalkajuonet!
Hänen vihansa alkoi kiehua Keskitaloa kohtaan. Hän päätti vetää tuon raamattua lukevan ketun kaikesta tilille.
Mutta aina silloin tuli Hanna sinisine hätääntyneine silmineen ja ristiinpuristettuine käsineen väliin—»älkää olko isälle vihainen, isä on niin paljon kärsinyt!»
Tietysti, sen hän kyllä ymmärsi ja oli nähnytkin. Mutta se konna ei ollut kärsinyt vielä kymmenettä osaakaan siitä, mitä oli ansainnut!
Niin kuluivat päivät Uutelan voimatta koskaan ottaa päättävää askelta.
He ikäänkuin välttivät toisiaan, eivätkä katsoneet koskaan toistensa silmiin enemmän ruokapöydässä kuin muulloinkaan. Ja kun he puhuivat, niin se koski ainoastaan käsillä olevaa asiaa tai työtä ja supistui välttämättömiin sanoihin. Heidän välinsä olivat loppuneet.
Yksi asia oli Uutelalle selvä—että Keskitalon ja koko perheen piti saada kosto, pelottava ja hirmuinen kosto, niinkuin heidän tekonsakin häntä kohtaan oli ollut.
Keskitalolle nämä ajat olivat yhtä raskaat kuin Uutelallekin.—Entisen levottomuuden sijaan oli tullut hiljaa jäytävä murhe.
Häntä vaivasi se, että heidän välinsä olivat yhä selvittämättä. Sillä hän oli vilpittömästi halunnut täyttä selvitystä, nähtyään miten ankarasti asia Uutelaan koski. Silloin se oli jäänyt, koska hän piti parempana antaa Uutelan hiukan rauhottua. Mutta kun se ei tullut silloin tehdyksi, niin se oli yhä jäänyt.
»Ehkä hän ymmärtää muutenkin kuinka kaikki on käynyt», ajatteli hän. »Ja ehkä se on lopultakin hänelle parempi, ettei siitä puhuta, koskei hän näy sitä itse haluavan.»
Mutta se yhä vaivasi häntä.
»Kun minä tietäisin mitä hän oikein sisässään hautoo?» tuskaili hän toisinaan. »Kun hän kerrankin puhuisi—kiroisi, sadattelisi, ja vaikka löisi, niin sekin olisi parempi!»
Hän oli pitkät ajat siinä toivossa, että Uutela itse purkautuisi ja siten syntyisi selvitys.
Mutta Uutela oli vaiti ja hänen oma kuormansa oli päivästä päivään sama.
Siihen liittyi vielä toinenkin huoli: kun edes Manta pysyisi ihmisittäin! Sellaisessa tilassa olevasta ei mitään tiedä, vaikka järveen menisi. »Tässä on niin monta vartioitavaa!» huokaili hän raskaimpina hetkinään.
Viimein hän ikäänkuin tylsistyneenä jätti kaikki Jumalan huomaan—varsinkin kun Uutela näytti kuitenkin tyyntyneen.
»Ehkä on parasta, että asiat kulkevat niinkuin ne itsestään kulkevat», ajatteli hän.
Uutelan ajatukset palasivat yhä nuoreen emäntään.
Tuo ihminen oli hänelle kuin arvotus. Selvää oli, että hänen itsensäkin täytyi kauheasti kärsiä nykyisessä tilassaan.
Eräästä asiasta olisi Uutelan ennen muita tehnyt mieli saada selvä. Oliko hänen aikaisempi elämänsä ollut puhdas? Nytkö vasta hän lankesi, ja mikä oli perimäinen syy että hän teki näin julman teon, jos entisyys oli kunniallinen?
Mutta mitenkä hän olisi siitä saanut selvän, paitsi ottamalla koko asian puheeksi.
»Jos hän edes katuisi ja pyytäisi anteeksi!»
Ensi aikoina Uutela toivoi ja odotti sitä joka päivä. Ja hän oli toisinaan huomaavinaan sentapaisia oireitakin—niinkuin rikollinen olisi ollut nöyrempi, katseessa kuin anteeksipyynnön alku—puuttui vain ensimäinen sana.
Uutela koetti pakottaa sen sanan esille—hän ikäänkuin pysähtyi katseineen odottamaan. Mutta kun ei siitä ollut apua, niin hän tahtoi hänet katseellaan lävistää: etkö ymmärrä mitä olet tehnyt?
Vaan silloin hän sai itse hämmästyä—nöyryys oli kuin poispyyhkäisty, noista silmistä tuikahti häntä vastaan uhma ja viha.
»Mitä tämä merkitsee?» kyseli hän hämmentyneenä. »Se ei ollut enää syyllisen katse.»
Ja niin hän alkoi taas miettiä.
»Onko tuolla ihmisellä miehen luonto, semmoinen ettei salli toisen sekaantua asioihinsa? Ja käsittikö hän nyt tämän naimisen sekaantumiseksi—ja tahtoi näyttää? Ja kun oli nainen, niin näytti järjettömällä ja kauhealla tavalla?»
Niin hän kyseli. Ja silloin vyyhti alkoi käydä yhä sekavammaksi. Tiesikö kukaan heistä mitä toiset olivat ajatelleet, tehneet ja tarkottaneet? Vai kulkivatko he kaikki kuin sumussa, kukin omia teitään, vaikka ulkonaisen elämän puolesta yhteenkuuluvina? Kaikki kärsivät, sen hän näki, ja tuo muuttopuuha alkoi nyt kuvautua hänelle tavattomana epätoivon tekona.
Se ikäänkuin lauhdutti hänen katkeruuttaan Keskitalolaisia kohtaan—tuo, että he kaikki kärsivät. Heidän varmaan pitäisi puhua keskenään, ajatteli hän, koska he kuitenkin olivat yhteiseen onnettomuuteen sidotut.
Mutta kuka alottaa? Hänelle se oli mahdotonta, niin hän tunsi—toisten, syyllisten, siinä oli alku tehtävä.
Oli kuitenkin yksi, jonka kanssa hän puheli.
Uutelan täytyi tunnustaa, että ellei Hannaa olisi ollut ja elleivät he olisi tavallaan kuin yhdessä tätä kuormaa kantaneet, niin hän ei olisi kestänyt.
Häntä ensin kovasti hävetti, että pahahenki oli saanut hänet silloin niin valtaansa, että hän, vanha mies, oli tuon viattoman tytön edessä puhunut sellaisia kauheuksia.
Mutta kun Hanna, ensi kertaa sen jälkeen hänet tavatessaan, katsoi niin vilpittömästi silmiin ja ikäänkuin yhä toisti: kärsikää, kärsikää, Jumala auttaa—niin hän ajatteli: ehkä hän sen ymmärsi.
Ja niin heidän välilleen syntyi varma suhde—isän ja tyttären suhde. Tai enemmänkin: niinkuin tuo hento tyttönen olisi tahtonut sovittaa mitä muut olivat rikkoneet.
Kun he tulivat toisiaan vastaan, niin he aina sanoivat ohimennen jotain—katseilla. He ymmärsivät niin hyvin toistensa katseista kaikki.
Aamuisin he tapasivat tavallisesti ensi kertaa separaattorin ääressä—Uutelan kiertäessä konetta ja Hannan hoitaessa maitoja. Se oli heidän hiljainen puheluhetkensä.
»Kuinkas tänään on?» kysyi Hanna sinisine katseineen nostaessaan maitoa separaattoriin.
»Paremmin», nyökäytti Uutela kohottautuen koneen kammesta. »Ehkä tämä tästä tasaantuu.»
»Niinkö?» vastasi tyttö iloisempana. Sitten he jatkoivat keskustelua koko separoimisen ajan.
»Hänen kanssaan minä voisin puhua asian selväksi», ajatteli Uutela toisinaan. »Hän tietää kaikki ja ymmärtää kaikki.»
Mutta hän ei olisi mistään hinnasta niin tehnyt eikä särkenyt sitä hiljaista luottamusta, mikä heidän välillään oli.
Mutta itse asia pysyi ennallaan.
Uutela tunsi itsensä kuin rengiksi, joka huomaa mahdottomaksi enää jatkaa palvelusta, mutta ei kuitenkaan rupea rivosuiseksi, vaan koettaa äänetönnä ja raskasmielisenä raataa vuotensa loppuun.
Loppuun? Sepä se oli hänet epätoivoon painaa. Milloin tämä loppuu? Ja mikä tämän loppu on?—Hän ei jaksanut koskaan ajatella sitä perille saakka.
Joskus hän mietti: jos eroaisin sovinnossa, sanaa sanomatta—jättäisin heille kaikki ja menisin omaa tietäni? Silloin tästä pääsisin ja löytäisin rauhan.
Mutta häntä kauhistutti sekin ajatus, se häväistys, minkä hän sillä teolla saattaisi koko hämäläisnimelle ja heille kaikille—kun asia kuitenkin oli tavallaan yhteinen.
Niin kuluivat päivät. Aika kulki eteenpäin, vaikka elämä näytti seisahtuneen.