13.
Pääsiäisenä hänelle vihdoin välähti ensimäinen valon säde.
Nuo päivät olivat heille kaikille jonkunlaista sisäisen levähdyksen aikaa, jolloin raskaat ajatukset siirtyivät hetkiseksi toisaanne. Vanhempi väki painautui juhlamuistoihin, Helka puolestaan kiikkui päivät pitkät hämäläisessä pääsiäiskeinussaan, jonka veljet olivat laittaneet ja jonka ääressä nuo jurot pojatkin ilostuivat uudelleen lapsiksi, sillä he tahtoivat ilostua.
Uutelan elämässä se muodosti käänteen.
Jo kiristorstai-yön vanhat kansantarinamuistot ja varsinkin sitten kärsimyshistorian lukeminen johti hänet uudelleen itseään tutkimaan. Siellä, kärsimyshistoriassa, oli ihmisiä, jotka olivat vaikeana hetkenä kieltäneet totuuden ja sitten kärsineet tunnonvaivoja. Häneen jäi tuosta kaikesta tällainen tunto: oliko hänkin, Uutela, ehkä jotain kieltänyt ja lauloiko nyt hänelle, niinkuin muinen Pietarille, muistuttaja?
Silloin hänelle selvisi, että hän todellakin oli jotain kieltänyt, uskaltamatta koskaan penkoa pohjia myöten omaa osallisuuttaan asiassa.
Ikäänkuin Karoliina-sisar Hämeestä olisi tullut pääsiäishankia myöten hänen luokseen ja sanonut:
»Emmekös me, veli, siitä silloin keskustelleet? Ja enkös minä varottanut?»
»Niin on asia», täytyi hänen myöntää. »Kyllähän siitä oli puhe.»
»Mutta sinä vain tahdoit nuoren, ja nyt tuo nuoruus ja iän ero juuri taisi tähän kompastukseen viedä.—Ethän sinä olisi vanhasta huolinutkaan?»
»En, en olisikaan», vastasi hän rehellisesti.
Ja kun hän oli joutunut tähän saakka, niin hänen täytyi mennä vieläkin pitemmälle—asioihin, joita ainoastaan hän itse tunsi.
»Totta sekin on», myönsi hän, vaikka se tunnustus pusersi tuskan ja häpeän karpalot hänen otsalleen, »totta on, että minä joskus lankesin siihen synnilliseen ajatukseen, että Maija-vainaa ikäänkuin eli liian kauan—kun minä olin alunpitäin toisin ajatellut ja olisin sen niin tahtonut.»
Hän tärisi sisällisestä liikutuksesta ajatellessaan millaisia haluja ihmisen sydämen pohjassa riehuukaan, kun ne vain uskaltaa tunnustaa.
»Totta», jatkoi hän myönnytyksiään, »en minä ottanut Keskitalon tytärtä työn avun tähden—en myös rakkauden tarpeesta—en mistään tarpeesta—kyllä se oli muuta.»
Silloin hän ymmärsi, ettei heidän välillään ollut mitään oikeata avioliittoa ollutkaan. Tai oikeastaan hän oli jo jonkun aikaa sen ymmärtänyt, vaikkei tahtonut sitä tunnustaa. Hän tunsi rikkoneensa elämän lakia vastaan kiinnittäessään itseensä nuoren ihmisen, jonka toiveita ja tarpeita hän ei ollut ottanut lukuun, vaan ajatellut ainoastaan itseään. Siis syyllinen, kanssarikollinen—hän itse!
Se oli raskas lopputulos, joka oli ensi hetkenä hänet maahan murtaa. Tähänkö nyt päättyi hänen pitkä, kunniallinen elämänsä?
Mutta siitä murtumuksesta myös kirposi lohdutus—se selvyys, jota hän oli viikkokausia turhaan etsinyt. Hän ymmärsi nyt miksi tämän kaiken oli täytynyt tapahtua: että hän vain sovitti hairahdusta, jonka salaiset juuret ulottuivat aina nuoruusvuosiin saakka.
Nyt hän ymmärsi elämän—tuon järkähtämättömän ankaran, mutta siitä lohdullisen, ettei se rangaissut syyttömiä, niinkuin hän oli vielä äsken epäillyt.
Vähää tämän jälkeen hänen sieluunsa pilkahti toinen vielä kirkkaampi säde.
Se lähti siitä masentavasta tunnosta, ettei heidän välillään ollut oikeata avioliittoa ollutkaan. Mutta se värähti eräässä suhteessa riemuiseksi vapautuksen tunteeksi sinä hetkenä, kun hän ymmärsi, että koskei heidän välillään ollut koskaan ollut ruumiillista yhteyttä, niin he olivatkin vapaat ja puhtaat toisistaan!
Se ratkaisi koko heidän välinsä, tuon kaikkein kipeimmän kohdan. Mitään loukkausta hänen miehenkunniataan vastaan ei siis itse asiassa ollut tapahtunutkaan, kukaan ei ollut todellisuudessa astunut hänen varpailleen. Ja tuo toinen—hän tosin oli rikollinen, mutta avionrikkoja vain nimellisesti, koska he olivat mies ja vaimokin vain nimellisesti.
Siitä hetkestä alkoi suuri, hiljainen rauha laskeutua hänen sieluunsa. Elämä näyttäytyi nyt kokonaan uudessa valossa. Toisen teot eivät liikuta toista; ulkonaiset, näennäiset siteet, joilla ihmiset panevat niin suuren painon, eivät mitään merkitse. Ei vanhin vastaa lapsestaan, ei lapsi vanhemmistaan, eikä mies vaimostaan. Kukin elää täydellisesti omaa elämätään, hairahtuu, nousee, katuu, kärsii—aina vain yksin.
Hän oli niin iloinen tästä uudesta elämänymmärryksestään, että hänen silmänsä taas monesta aikaa säteilivät.
Samalla hänen suhteensa muihinkin muuttui. Tapaus yhä edelleenkin lepäsi raskaana surun pohjana hänen elämässään, mutta hän ei ollut enää kenellekään katkera, ei edes Keskitalolle.
»Kyllä sinäkin vielä saat läksysi!» ajatteli hän. »Olet jo hyvällä alulla, ja yhä lisää tulee—sitten olet kypsä. Me käymme nyt laiskankoulua, Keskitalo, vanhalla iällämme!»
Tuo uusi maailmanjärjestys alkoi näyttäytyä hänestä yhä valtavammalta.
»Kukin saapi töittensä jälkeen, kukin kohdastaan!» riemuitsi hän. »Manta saapi—hänellä sitä taakkaa vasta onkin. Koko perhe saapi, lapsetkin ojennuksekseen, ettei tarvitsisi kaikkea itse kokea. Ja saapi aivan varmaan sekin, joka astui toisen miehen vuoteeseen, vaikka luuli sen salaa tekevänsä.»
Hän ajatteli usein tätä uutta uskoaan. Kuinka monimutkainen ihmisen käsitys on elämästä, ja kuinka yksinkertainen itse elämä on! Pitää huolta vain itsestään ja vastaa omista teoistaan—siinä kaikki.
Uutela oli nyt täysin tyytyväinen koulunkäyntiinsä. Ja hän ilostui, huomatessaan taas voittavansa takaisin kipinän muinaista elämänhaluaan.
Hänellä tosin ei enää ollut noita entisiä tulevaisuudensuunnitelmia ja Hovin uudestisynnytysriemuja, mutta hän tunsi kuitenkin kirveen heilahtelevan voimakkaasti kädessään, kun hän nyt kevätkorvalla seisoi uudella riihirakennuksella ja veisteli nurkkaansa. Hän tunsi suorittavansa kuritushuonetyötä—mutta sekin työ oli tunnollisesti tehtävä, koska se perustui oikeudenmukaiseen tuomioon.
Muutkin huomasivat tuon hänen muutoksensa. Aika, ajattelivat he, lauhduttaa ja Uutela on ymmärtäväinen mies—juuri niinkuin he olivat toivoneet.
Mutta se ei heitä vapauttanut. He katselivat pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein tuota salaperäistä rauhallisuutta, jolla Uutela nyt tietään astui.