15.
Päivä, jolloin lapsen ristimisestä päätettiin, oli Uutelalle ankara. Kaksi ihmistä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, piti yhdistettämän ainiaaksi isän ja pojan siteillä.
Tosin vain muodollisesti—sen Uutela tiesi ja se häntä piti pystyssä. Mutta ne siteet olivat ankarat, sillä ne olivat purkamattomat. Eikä asia koskenut ainoastaan häntä, vaan se oli samalla petos sekä jumalallisia että ihmisellisiä lakeja vastaan—synnin hedelmän kavaltamista avioliiton suojaan. Voiko hän olla siinä petoksessa osallisena?
Mutta kun hän näki vanhan emännän tuskan, kun tämä esitti että ristiminen voitaisiin suorittaa laitoksessa, ja luki hänen katseestaan: kovin väärinhän tämä on, mutta auttakaa nyt, Uutela, Jumalan tähden meitä saattamaan tämä asia loppuun—niin hän voitti epäilyksensä. Mitäpä ulkonaisista laeista, kun vain sisäinen tulee täytetyksi, ja tämä on nyt sen täyttämistä: kärsimistä kärsivien kanssa.
»Nimeksi on ajateltu Kustaata...?» lisäsi emäntä aran kysyvästi.
»Se on hyvin ajateltu», vastasi Uutela. Hän ei voinut olla nyökäyttämättä päätään tuolle kärsivälle vaimolle.
Ja niin hän taas tyyntyi siitäkin.
Mutta sinä päivänä, kun lapsi tuotiin kotiin, hänet valtasi uudelleen tuska—ankarampi kuin koskaan ennen. Nyt hänen täytyy se nähdä, ottaa vastaan isänä, elää saman katon alla, samassa huoneessa, päivästä päivään, viikosta viikkoon... Kuinka hän voi tämän kestää...?
Keskitalo tuli hänen luokseen, kalpeana kuin kuolemaan tuomittu.
»Menenköhän minä asemalle?» kysyi hän soinnuttomalla äänellä.
Hän tiesi kysymyksensä tarpeettomaksi, mutta hän oli itse niin levoton, että hänen täytyi saada vaihtaa edes joku sana Uutelan kanssa, tutkiakseen missä mielentilassa tämä nyt oli.
»Mene sinä vaan», vastasi Uutela ja koetti nyökäyttää päätään. Mutta Keskitalo huomasi, että hän oli kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipunut ja puhui aivankuin ulkopuolitse itseään.
»Kun minä saisin ne vielä kunnialla kotiin!» huokasi Keskitalo.
Uutela koetti tehdä pientä kotinäperrystä, mutta siitä ei tullut mitään. Hän unohtui alati miettimään ja hänen tuskansa kasvoi hetki hetkeltä.—Hän läksi ulos pihalle.
»Menisinköhän poikain luo kesannolle—tai ehkä paremminkin metsään?» ajatteli hän. »Täällä en voi olla.»
Hän läksi, mutta pysähtyi jo muutaman askeleen päässä.
»Mitäs siitäkään olisi apua—täytyyhän minun ne kuitenkin nähdä.»
Hän meni salinpuolen kuistille ja istahti penkille.
»Kun minä voisin asua erossa, jossain mökissä, ja käydä vaan täällä työssä?» Hän rupesi aivan sitä asiaa ajattelemaan.
Silloin kuului kaukaa tuulen kantama pitkä vihellys. Hän kavahti pystyyn kuin pistoksen saanut. Nyt se tulee—synti ja häväistys—elävänä, hengittävänä, katselevana!
Hän tunsi täytyvänsä paeta piiloon, ja ryntäsi saliin. Alkoi kävellä kiireisesti ympäri—tunsi lattian polttavan jalkojaan ja alkoi miltei juosta. Sitten hän äkkiä pysähtyi.
»Nyt ne astuvat vaunusta alas. Kaikki vilkuttavat silmää ja nauravat: kas kun ei »isä» ole tullut edes vastaan—hm!»
Hän tunsi tukehtuvansa.—Ulos!
Pihalle ennätettyään hän kuuli uuden vihellyksen.
»Nyt juna lähti—nyt ne nousevat kärryille—nyt ne tulevat.—Pois, karkuun!»
Hän läksi, ajattelematta minne. Hän sattui kääntymään järvenrantaan vievälle tielle ja riensi sitä myöten vinhaa vauhtia rinnettä alas. Pois, kauas pois, ainiaaksi!
Hetkisen päästä hän kuuli kiireisiä juoksevia askeleita takanaan—hän rupesi itsekin juoksemaan. Hän tuskin huomasi tulleensa rantaan, näki kyllä veden avautuvan eteensä, mutta ei ajatellut hukuttautumista eikä kuolemaa, vain tuota ainoata: pois, kauas pois! Vähääkään vauhtiaan hiljentämättä hän juoksi järveen ja juoksi yhä vedessä matalaa rantaa syvemmälle.
Silloin hän kuuli kirkasun takanaan ja huudon: »Uutela, Uutela, Jumalan tähden!»
Se oli Hannan värähtävä, rukoileva ääni. Uutela pysähtyi kuin kahlittu. Mikään muu voima kuin tuo ääni ei olisi sinä hetkenä kyennyt häntä pidättämään.
Hän kääntyi ja näki tytön seisovan nilkkaa myöten vedessä, yhä jälessä tulemassa.
Uutelan ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän viittasi kädellään Hannan peräytymään, mutta ei tiennyt itse mitä tehdä. Astui muutamia askeleita rantaan päin, mutta pysähtyi taas.
Silloin hän huomasi aivan lähellä veneen. Hän oikasi veden läpi sitä kohti kuin viimeiseen pelastuksen korteen, tempasi sen yhdellä nykäsyllä veden varaan, syöksyi suinpäin veneeseen ja tarttui airoihin.
Hanna oli juossut samalle kohti ja rukoili:
»Älkää menkö, Uutela, älkää menkö! Armahtakaa vielä tämä kerta, Jumala auttaa!»
Hannan rukous ja hätä häneen koski. Mutta hän ei voinut mitään puhua, ainoastaan viittasi kädellään olkansa yli vastakkaiselle rannalle. Sinne hän tahtoi—metsiin, pois, kauas pois! Hän alkoi soutaa niin, että vesi kohisi kokan edessä.
Siinä soutaessaan ja tempoessaan hän näki tytön seisovan yhä rannalla ja rukoilevan yhteenpuristetuin käsin. Mikä lienee ollutkaan, mutta keskellä järveä hän muutti suuntaa ja alkoi soutaa suurta pyöröä, veden yhä kohistessa vaahtona kokassa.
Hän souti yhden pyörön, souti toisen. Silloin hän tunsi: minun elämäni on niinkuin tämä, pyörimistä paikallaan, pääsemättä minnekkään,—Ei, nyt teen lopun, se on kuitenkin tehtävä!
Hän heitti airot valloilleen ja nousi seisomaan—silmänräpäys, ja hän on päässyt!
Mutta hänen viimeinen katseensa hipasi kuin vahingossa rantaa. Siellä seisoi Hanna, eteenpäin kurottuneena, kuin veteen syöksymäisillään hänkin. Hän kuuli hänen jotain huutavankin, mutta hänen korvansa humisivat niin, ettei hän erottanut mitä se oli.
Silloin hän tunsi, ettei hän voinutkaan—tuon tytön nähden—ja tuon tytön tähden.
Hän raivostui että pelastuksen tie näin oli katkaistu ja että hänen täytyi vaipua entiseen kidutukseen. Mitään ajattelematta hän kiskasi takin päältään ja heitti sen veneen pohjaan, istuutui ja tarttui taas airoihin.
Hän alkoi soutaa vihan ja epätoivon vimmalla. Vene hyppi ja heilui—hän kuuristui ja ojentui kuin valkea haamu—vene hyppi mutkia, airot rasahtelivat, vesi kiehui vaahtona—hän yhä syöksyi eteenpäin, eteenpäin tuota päätöntä epätoivon rataa.
Hän oli soutanut kierroksen kierroksen perään, päätään nostamatta, tietämättä missä oli. Silloin hän kuuli kohun läpi ääntä—jo erotti sanoja: »Jumala auttaa—Jumala panee kuorman—Jumala auttaa kantamaan!»
Ne olivat hänelle tylsiä sanoja, mutta hän oli niin väsynyt, että airot aivankuin itsestään putosivat hänen käsistään. Hän katsahti ylös ja huomasi olevansa lähellä rantaa. Vene oli käännähtänyt ja kulki nyt sitä kohti. Itse hän istui voimatonna teljolla.
Vene lipui itsestään melkein rantaan. Hanna riensi veteen, sai kokasta kiinni ja veti sen maavaraan.
Mutta Uutela istui yhä liikkumatta, tylsänä teljolla. Hiki juoksi virtoina kasvoja alas ja täytti silmäripset, niin ettei hän nähnyt eteensä.
Hän tunsi itsensä kuoleman väsyneeksi.
Kun hän vihdoin nousi rannalle, niin hän hoiperteli—astui muutamia askeleita—kaatui suulleen—tarttui molemmin käsin ruohoon niin että sormet tunkeutuivat syvälle mättäiseen heinänjuuristoon—veti itsensä lujasti maahan kiinni—ruohon sisästä alkoi kuulua nyyhkytystä.
Tyttö istuutui hänen viereensä—itkien, hiljaa puhuen, ja taas itkien.
Keskitalo ajoi hidasta käyntiä Hovin kujatietä ja katseli levottomasti pihalle.
Ulkona ei näkynyt ketään.
He tulivat jo aitan luo. Ei vieläkään ketään, ei edes Hannaa!
»Ehkä Uutela tulee, kun päästään oven eteen», lohdutteli hän itseään.
Ei ketään. Tulijat katsahtivat toisiaan silmiin, Keskitalon valtasi pelko. Saatuaan naiset alas hän ei riisunutkaan hevosta, vaan sitoi sen kiireisesti aitan seinärenkaaseen ja riensi sisään.
Hän kulki huoneesta huoneeseen—ei elävää sielua. Hänen polvensa alkoivat vavista.
Silloin hän katsahti kuin pahinta peläten ikkunasta järvelle päin. Siellä seisoi Uutela aivan lähellä rantaa—kädet taskuissa, kokoonlyyhistyneenä, maahan katsoen. Aivan hänen edessään oli Hanna, pitäen molemmin käsin Uutelan takin napeista ja, niinkuin näytti, hiljaa puhuen.
Keskitalo ymmärsi että jotain oli tapahtunut ja jotain yhä tekeillä. Se häntä kuitenkin lohdutti, että Hanna oli seurassa.
Samassa tuli vanha emäntä levottomana sisään.
Keskitalo viittasi hänet ikkunan luo ja näytti rantaan päin.
He näkivät Uutelan ja Hannan tulevan yhdessä hitaasti ylöspäin, katsahtivat toisiaan silmiin ja huokasivat raskaasti.—Nyt se lopullinen lähestyi!
Tulijat pysähtyivät, Uutela näytti nyökäyttävän Hannalle päätään—sitten he erosivat. Tyttö tuli keittiöön, mutta Uutela näkyi kulkevan ajatuksissaan pirttiin päin.
Hanna oli niin kalpea, että he eivät uskaltaneet häneltä kysyä muuten kuin katseillaan. Tyttö vastasi samoin, levollisesti ja varmasti: odottakaa!
Mutta Keskitalo katseli yhä levottomasti pihanpuoleisesta ikkunasta.
Vihdoin hän näki Uutelan tulevan. Hän tunsi rintaansa kuristavan niin, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi. Hän rupesi palavasti rukoilemaan.
Uutela tuli hiljaa, semmoisena kuin hän oli rannasta noussut: saappaat ja vaatteet märkinä. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kun hän kulki keittiön läpi.
Kamarin ovesta sisäänastuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi ja otti lakin päästään. Toiset, jotka vetäytyivät hiljaa hänen jälessään, näkivät hänen kasvoillaan mielenliikutuksen.
Mutta sitten Uutela astui varmoin, hitain askelin vuoteen luo, jossa pienoinen makasi. Hän seisahtui sen ääreen ja katseli hetkisen tarkkaan lasta—näytti niinkuin hänen lävitseen olisi kulkenut hiljainen väristys.
Vaan heti tämän jälkeen näkyi kasvoilla kuin hymyntapainen—hän kohotti oikean kätensä ja veti hitaasti suuren, voimakkaan ristin lapsen rinnan yli.
Hän ei tiennyt tehtiinkö niin lapsille, mutta hän oli nähnyt sillätavoin siunattavan kuolleita, ja tahtoi siunata pienokaisen niin hyvin kuin taisi.
Nuorella emännällä, joka istui lähellä vuoteen pääpuolta, oli kyyneleet silmissä. Hän kohotti arasti päänsä ja katsahti Uutelaan—kuin anteeksipyytäen. Uutela huomasi sen, katsahti vastaan ja ikäänkuin nyökäytti. Kaikki yhtenä lyhyenä silmänräpäyksenä—sen enempää he eivät toisiinsa katsoneet.
Oven luona seisova Keskitalo oli puristanut kätensä ristiin ja kyyneleet vierivät pitkin laihoja poskipäitä. Hänen olisi tehnyt mieli mennä Uutelan luo, langeta häntä kaulaan ja sanoa: sinä olet kostanut pahan hyvällä—anna nyt vielä meillekin anteeksi! Mutta hän ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa.
Uutela ei puhunut mitään. Ei hän myös voinut pitempään sisässä viipyä, vaan meni niinkuin oli tullutkin.
Kukaan toisistakaan ei vaihtanut sanaa.
Keskitalo oli vaipunut tuolille ikkunan luo ja nojasi kokoon lyyhistyneenä ikkunanlautaan. Hän tunsi, ettei hän olisi jaksanut enää pisaraakaan enempää, ellei tämä taakka nyt olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan.
Mutta hän tunsi samalla ikäänkuin valahtaneensa tyhjäksi—niin hän tunsi.